Lue keskustelun säännöt.
Palstapsykologit apua! Tunteiden käsittely vs tukahduttaminen
21.10.2019 |
Minulla on ongelmia tunteiden säätelyn kanssa. Inhoan itseäni ja tunnen vihaa muita ihmisiä kohtaan. Jään usein jumiin negatiivisiin ajatuksiin ja minulla on vaikeuksia päästää niistä irti. Kun olen jumissa ajatuksissani, kokeilen eri metodeja päästä irti niistä. Jos joku ihminen esimerkiksi ärsyttää minua, yritän kiinnittää huomioni johonkin mukavampaan. Jos vihaan itseäni ja vanhoja päätöksiäni, yritän antaa itselleni anteeksi.
Olen kuullut, että tunteiden tukahduttaminen on vaarallista, mutta en oikein tiedä mitä tunteiden käsittely tarkoittaa. Onko huomion kiinnittäminen toiseen asiaan tukahduttamista vai käsittelyä? Sanon silloin itselleni, että minulla on oikeus ajatella/tuntea noin, mutta oman mielenterveyteni takia yritän nyt ajatella jotain muuta. Kuvittelen, että tunteiden käsittely on jotain taideterapiaa tai vastaavaa, jossa niille tunteille tai niiden avulla tehdään jotain.
Voitteko suositella jotain kirjallisuutta tms tai jakaa hyviä neuvojanne?
Kommentit (45)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pitäisikö sinun opetella hyväksymään itsesi ja etsiä itsellesi sopivia tavoitteita? Sellaisia, jotka sinun on mahdollista saavuttaa?
Innostuminen voi olla ihan hyvä piirre ihmisessä, mutta missä menee itsensä hyväksymisen ja välinpitämättömyyden raja? Ei sekään ole hyvä, että innostun jostain asiasta niin, että ostan vaikka kalliit harrastusvehkeet ja sitten kokeilen sitä kerran ennen kuin se jää jonkun toisen asian jalkoihin.
Mitä jos ne tavoitteet, jotka minun on mahdollista saavuttaa, ovat sellaisia joita en halua? Halusin lapsena Oxfordiin opiskelemaan. En menestynyt tarpeeksi hyvin lukiossa, että minulla olisi ollut mitään mahdollisuuksia päästä sinne, mutta pääsin Britanniassa toiseen yliopistoon opiskelemaan. Viihdyin siellä ja rakastan Britanniaa, mutta yliopistoni ei todellakaan ollut Oxford (vaikka se vanha ja hyvä yliopisto olikin) ja olen vihainen itselleni siitä, että olin niin pska, etten päässyt sinne minne halusin tai edes menestynyt siellä toisessa vaihtoehdossa niin hyvin kuin halusin. Saavutin sen mitä minulle oli mahdollista saavuttaa, mutta se ei ollut tarpeeksi hyvä. En voi olla tyytyväinen siihen mitä sain, koska miksi olisin. Toiset ovat tarpeeksi fiksuja päästäkseen Oxfordiin, joten miksi minä olen syntynyt pskaksi ja minun pitäisi tyytyä tähän?
ap
Mitä sanoinkaan siitä itseinhosta? Näen itseni 40 vuoden kuluttua sellaisena katkerana eukkona, joka vihaa kaikkea.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pitäisikö sinun opetella hyväksymään itsesi ja etsiä itsellesi sopivia tavoitteita? Sellaisia, jotka sinun on mahdollista saavuttaa?
Innostuminen voi olla ihan hyvä piirre ihmisessä, mutta missä menee itsensä hyväksymisen ja välinpitämättömyyden raja? Ei sekään ole hyvä, että innostun jostain asiasta niin, että ostan vaikka kalliit harrastusvehkeet ja sitten kokeilen sitä kerran ennen kuin se jää jonkun toisen asian jalkoihin.
Mitä jos ne tavoitteet, jotka minun on mahdollista saavuttaa, ovat sellaisia joita en halua? Halusin lapsena Oxfordiin opiskelemaan. En menestynyt tarpeeksi hyvin lukiossa, että minulla olisi ollut mitään mahdollisuuksia päästä sinne, mutta pääsin Britanniassa toiseen yliopistoon opiskelemaan. Viihdyin siellä ja rakastan Britanniaa, mutta yliopistoni ei todellakaan ollut Oxford (vaikka se vanha ja hyvä yliopisto olikin) ja olen vihainen itselleni siitä, että olin niin pska, etten päässyt sinne minne halusin tai edes menestynyt siellä toisessa vaihtoehdossa niin hyvin kuin halusin. Saavutin sen mitä minulle oli mahdollista saavuttaa, mutta se ei ollut tarpeeksi hyvä. En voi olla tyytyväinen siihen mitä sain, koska miksi olisin. Toiset ovat tarpeeksi fiksuja päästäkseen Oxfordiin, joten miksi minä olen syntynyt pskaksi ja minun pitäisi tyytyä tähän?
ap
Itsellesi olisi parhaaksi olla tietyssä määrin realisti. Voit mielikuvitusmaailmassasi opiskella Oxfordissa, mutta reaalimailmassa siellä opiskelee ehkä 0,0000001 ihmisistä. Älä myöskään tavoittele olevasi uusi Madonna tai edes Jari Sarasvuo (mikä tosin on jo saavutettavissa oleva, mutta vaatii älyttömän määrän duunia).
Onko tuo joku pakokeino, ettet ala tavoitella mitään oikeita unelmia vaan heität niin överiksi, ettei tarvitse tehdä sitten mitään, kun maailma voi pitää tunkkinsa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pitäisikö sinun opetella hyväksymään itsesi ja etsiä itsellesi sopivia tavoitteita? Sellaisia, jotka sinun on mahdollista saavuttaa?
Innostuminen voi olla ihan hyvä piirre ihmisessä, mutta missä menee itsensä hyväksymisen ja välinpitämättömyyden raja? Ei sekään ole hyvä, että innostun jostain asiasta niin, että ostan vaikka kalliit harrastusvehkeet ja sitten kokeilen sitä kerran ennen kuin se jää jonkun toisen asian jalkoihin.
Mitä jos ne tavoitteet, jotka minun on mahdollista saavuttaa, ovat sellaisia joita en halua? Halusin lapsena Oxfordiin opiskelemaan. En menestynyt tarpeeksi hyvin lukiossa, että minulla olisi ollut mitään mahdollisuuksia päästä sinne, mutta pääsin Britanniassa toiseen yliopistoon opiskelemaan. Viihdyin siellä ja rakastan Britanniaa, mutta yliopistoni ei todellakaan ollut Oxford (vaikka se vanha ja hyvä yliopisto olikin) ja olen vihainen itselleni siitä, että olin niin pska, etten päässyt sinne minne halusin tai edes menestynyt siellä toisessa vaihtoehdossa niin hyvin kuin halusin. Saavutin sen mitä minulle oli mahdollista saavuttaa, mutta se ei ollut tarpeeksi hyvä. En voi olla tyytyväinen siihen mitä sain, koska miksi olisin. Toiset ovat tarpeeksi fiksuja päästäkseen Oxfordiin, joten miksi minä olen syntynyt pskaksi ja minun pitäisi tyytyä tähän?
ap
Itsellesi olisi parhaaksi olla tietyssä määrin realisti. Voit mielikuvitusmaailmassasi opiskella Oxfordissa, mutta reaalimailmassa siellä opiskelee ehkä 0,0000001 ihmisistä. Älä myöskään tavoittele olevasi uusi Madonna tai edes Jari Sarasvuo (mikä tosin on jo saavutettavissa oleva, mutta vaatii älyttömän määrän duunia).
Onko tuo joku pakokeino, ettet ala tavoitella mitään oikeita unelmia vaan heität niin överiksi, ettei tarvitse tehdä sitten mitään, kun maailma voi pitää tunkkinsa?
Vihaan kaikkea keskivertoa, koska keskiverto ei ole mitään. Jos on elämässään keskiverto tai tavallinen, on elämä mennyt hukkaan. Ihan sama kuin ei olisi elänyt ollenkaan.
En ole ajatellut suuruudenhulluuttani pakokeinona. Se on vain keino antaa elämälläni jonkinlainen merkitys.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Ennen vanhaan tunteisiin suhtauduttiin arkipäiväisesti, eikä ongelmia juuri ollut. Ongelmat ovat tulleet vasta nykyaikana, kun tunteita on alettu "käsitellä" ja "sanoittaa" eli käytännössä ylikorostaa tunteita ja on laitettu elämä pyörimään tunteiden ympärillä.
Ei, kun ennen elämä oli enimmäkseen selviytymistä ja yksinkertaisempaa, kun ei ollut vaihtoehtoja. Ongelmia oli silloinkin, kuten alkoholismia, väkivaltaa, murhia, myöskin kuoltiin paljon aiemmin. Niistä ei vain puhuttu ja ne otettiin vastaan elämään kuuluvana. Kaikenlaisia vaikeuksia oli kuten nytkin, mutta niitä ei huomattu tai niistä ei tiedetty. Ihminen on aina ollut tunteva eläin, meissä ei ole tapahtunut mitään muutosta sen suhteen.
Nyt me tiedetään, että ei ole mikään pakko sietää väkivaltaa, surua ja kuolemaa, sairauksia. Me eletään pitkään, vaihtoehtoja on paljon enemmän ja se tekee elämästä hankalampaa. Sekin, ettei voi elää "oman näköisesti" voi tuottaa henkistä kipua. Ei meidän tarvitse nyt ajatella, että "huh onneksi ei tarvitse kantaa vettä kaivosta". Sen ajattelu ei tuota iloa pidemmän päälle. Vai jaksatko sinä kiittää siitä elämää joka päivä?
Lottovoittajakin voi masentua jos kokee, että on voimaton ja onneton ja ei tiedä mihin suunnata energiansa ja kokee pahaa mieltä. Elämästä katoaa mielekkyys jos tunteet vie kaikki voimat eikä tiedä miten niiden kanssa voisi elää. Tämä on ihan relevanttia tänä päivänä ja olisi ollut ennen vanhaankin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ennen vanhaan tunteisiin suhtauduttiin arkipäiväisesti, eikä ongelmia juuri ollut. Ongelmat ovat tulleet vasta nykyaikana, kun tunteita on alettu "käsitellä" ja "sanoittaa" eli käytännössä ylikorostaa tunteita ja on laitettu elämä pyörimään tunteiden ympärillä.
Ei, kun ennen elämä oli enimmäkseen selviytymistä ja yksinkertaisempaa, kun ei ollut vaihtoehtoja. Ongelmia oli silloinkin, kuten alkoholismia, väkivaltaa, murhia, myöskin kuoltiin paljon aiemmin. Niistä ei vain puhuttu ja ne otettiin vastaan elämään kuuluvana. Kaikenlaisia vaikeuksia oli kuten nytkin, mutta niitä ei huomattu tai niistä ei tiedetty. Ihminen on aina ollut tunteva eläin, meissä ei ole tapahtunut mitään muutosta sen suhteen.
Nyt me tiedetään, että ei ole mikään pakko sietää väkivaltaa, surua ja kuolemaa, sairauksia. Me eletään pitkään, vaihtoehtoja on paljon enemmän ja se tekee elämästä hankalampaa. Sekin, ettei voi elää "oman näköisesti" voi tuottaa henkistä kipua. Ei meidän tarvitse nyt ajatella, että "huh onneksi ei tarvitse kantaa vettä kaivosta". Sen ajattelu ei tuota iloa pidemmän päälle. Vai jaksatko sinä kiittää siitä elämää joka päivä?
Lottovoittajakin voi masentua jos kokee, että on voimaton ja onneton ja ei tiedä mihin suunnata energiansa ja kokee pahaa mieltä. Elämästä katoaa mielekkyys jos tunteet vie kaikki voimat eikä tiedä miten niiden kanssa voisi elää. Tämä on ihan relevanttia tänä päivänä ja olisi ollut ennen vanhaankin.
Ja nykyään omanäköistä elämää painotetaan paljon enemmän kuin nyt. Silloin oltiin tyytyväisiä, että oli joku työpaikka. Nyt sen duuni pitäisi olla paikka, jossa toteutetaan itseään ja joka sopii itselle. Ottaen huomioon, että duunissa menee kolmasosa päivästä ja loppu kuluu työmatkoihin, ruoanlaittoo etc ja pieni osa päivästä on omaa aikaa, niin kyllä sen työn enemmän pitäisi antaa kuin vähän rahaa.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole pakko käsitellä eikä tukahduttaa. Tunteiden voi antaa vaan vapaasti tulla, aistia ne täysillä, ja antaa ajallaan mennä.
Tukahduttaminen on sitä, että yrittää jotenkin päästä eroon tunteesta, koska se on epämiellyttävä, ja pakkomielteisesti suuntaa huomionsa muuhun asiaan. Tämä yleensä johtaa vain tunteen painumiseen alitajuntaan, ja sieltä se "kummittelee" sitten oireina, ja toistuvina pakonomaisina ajatuksVähän kuin siirtäisi pommin sylistä penkin alle - eihän se mitään auta.
Käsittely taas on jonkinlaista toiminnallista tai älyllistä analysointia tai prosessointia. Joskus sellainen voi olla tarpeen tai hyödyksi ,varsinkin jos on jo pitkään tukahduttanut tunteet niin, että ne eivät edes tule pintatietoisuuteen asti selkeinä, vaan pelkästään epämääräisenä ahdistuksena jonka syytä ei tiedä yhtään.
Mutta jos ajoissa antaa kaikkien tunteiden tulla, katsellen niitä ikään kuin tarkkailijana, yrittämättä päästä niistä eroon mutta toisaalta myöskään takertumatta niihin alkamalla ajatella niitä (niiden syitä, epämiellyttävyyttä, kestoa jne) niin tunteet ovat kuin pilvet taivaalla: niitä tulee ja menee, ja ne kaikki saavat tulla ja mennä. Eikä mustatkaan pilvet ikinä likaa taivasta eivätkä jätä sinne mitään jäämiä, vaan taivas (tarkkaileva tietoisuus) pysyy puhtaana.
Mitäs kun tunteet ei tule ja mene? Esim itse tunnen vihaa aamusta iltaan, näin on ollut monta vuotta.
Tunteet seuraavat ajatuksia, tietoisia tai alitajuisia. Jos ajatukset on tietoisia, niitäkin voi vain tarkkailla, antamalla tulla mutta jäämättä pyörittelemään vihaa synnyttäviä ajatuskuvioita. Jos taas asiaan liittyvät ajatukset on syvällä tiedostamattomassa, ja pintaan tulee pelkkä viha, on mahdollista että tarvitaan terapiaa asian selvittämiseksi.
Tosin: sekin mahdollisuus on, että hyväksyy vaan vihan, mutta kieltäytyy antamasta sen vaikuttaa toimintaansa. Jos vihaa tai muuta kielteisenä pidettyä tunnetta ei vastusta, eikä sitä vastaan taistele, se saattaakin olla ihan siedettävä seuralainen.
No ei ole ihme että sinua ap ahdistaa, ajatusmaailmasi on todellakin ylivaativa ja haastava sen perusteella mitä täällä kuvaat. Asetat onnellisuutesi ehdoksi itse itsellesi asioita, joita vain hyvin pieni osa ihmisistä saavuttaa. Näin laitat itsesi jatkuvan onnettomuuden ja katkeruuden ansaan ihan itse.
Sinulle keskinkertaisuus ja tyytyminen ovat kammotus. Useimmille meistä ne on ihan onnellista elämää. Ihminen voi pitkälti itse valita, mitä päättää arvostaa ja miten suhtautua tavoitteisiin joita ei saavuta. Useimmat valitsevat vähemmän ankaran suhtautumisen kuin sinä, koska tuo on kerta kaikkiaan epärationaalista: se ei mitenkään auta sinua saavuttamaan haaveitasi, ja lisäksi se aiheuttaa sinulle jatkuvaa kärsimystä. Kärsimyksen valinnan voisi ymmärtää siinä tapauksessa, jos se tosiaan sitten edistäisi jotain rakentavaa, mutta kun ei.
"Nyt sen duuni pitäisi olla paikka, jossa toteutetaan itseään ja joka sopii itselle. Ottaen huomioon, että duunissa menee kolmasosa päivästä ja loppu "kuluu työmatkoihin, ruoanlaittoo etc ja pieni osa päivästä on omaa aikaa, niin kyllä sen työn enemmän pitäisi antaa kuin vähän rahaa."
Useimmat meistä ihmisistä kyllä käydään töissä ihan vaan että saadaan rahaa. Itselläni on akateeminen it-alan koulutus ja olen alan työssä. Lapsena koodailu oli ihan harrastus, mutta kyllähän sitä jo opintoaikana leipääntyi sen verran, että totesi että ei tämä mitään hienoa ole vaan ihan vaan duunia joka pitää sisulla tehdä. Vähän samaan tapaan kuin jos siivoaisi vessoja tai lapioisi lantaa. Ei työni kuitenkaan ole mitään kärsimystä, koska en ota siihen sisäisesti marisevaa ja parempaa vaativaa asennetta, vaan asenteen: leipää saadakseen pitää tehdä työtä, ja tämä työ on ihan ookoo vaikkei mitään tosi kiinnostavaa eikä itsensä toteuttamista, ja hyvä palkka kyllä kompensoi työhön menetetyn vapaa-ajan mainiosti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onnellisuus = tyytyminen, tyytyväisyys
Vierailija kirjoitti:
No ei ole ihme että sinua ap ahdistaa, ajatusmaailmasi on todellakin ylivaativa ja haastava sen perusteella mitä täällä kuvaat. Asetat onnellisuutesi ehdoksi itse itsellesi asioita, joita vain hyvin pieni osa ihmisistä saavuttaa. Näin laitat itsesi jatkuvan onnettomuuden ja katkeruuden ansaan ihan itse.
Sinulle keskinkertaisuus ja tyytyminen ovat kammotus. Useimmille meistä ne on ihan onnellista elämää. Ihminen voi pitkälti itse valita, mitä päättää arvostaa ja miten suhtautua tavoitteisiin joita ei saavuta. Useimmat valitsevat vähemmän ankaran suhtautumisen kuin sinä, koska tuo on kerta kaikkiaan epärationaalista: se ei mitenkään auta sinua saavuttamaan haaveitasi, ja lisäksi se aiheuttaa sinulle jatkuvaa kärsimystä. Kärsimyksen valinnan voisi ymmärtää siinä tapauksessa, jos se tosiaan sitten edistäisi jotain rakentavaa, mutta kun ei.
"Nyt sen duuni pitäisi olla paikka, jossa toteutetaan itseään ja joka sopii itselle. Ottaen huomioon, että duunissa menee kolmasosa päivästä ja loppu "kuluu työmatkoihin, ruoanlaittoo etc ja pieni osa päivästä on omaa aikaa, niin kyllä sen työn enemmän pitäisi antaa kuin vähän rahaa."
Useimmat meistä ihmisistä kyllä käydään töissä ihan vaan että saadaan rahaa. Itselläni on akateeminen it-alan koulutus ja olen alan työssä. Lapsena koodailu oli ihan harrastus, mutta kyllähän sitä jo opintoaikana leipääntyi sen verran, että totesi että ei tämä mitään hienoa ole vaan ihan vaan duunia joka pitää sisulla tehdä. Vähän samaan tapaan kuin jos siivoaisi vessoja tai lapioisi lantaa. Ei työni kuitenkaan ole mitään kärsimystä, koska en ota siihen sisäisesti marisevaa ja parempaa vaativaa asennetta, vaan asenteen: leipää saadakseen pitää tehdä työtä, ja tämä työ on ihan ookoo vaikkei mitään tosi kiinnostavaa eikä itsensä toteuttamista, ja hyvä palkka kyllä kompensoi työhön menetetyn vapaa-ajan mainiosti.
Nyt tämä kiertyy takaisin siihen alkuperäiseen kysymykseen. Tiedän, että työssäni on monia hyviä puolia (voin kuunnella musiikkia, kivat työkaverit, jatkuva työsoppari) ja yleensä yritänkin olla kiitollinen siitä. Mutta se kiitollisuus ja tyytyväisyys ei kanna ikuisesti, vaan sitten ne siellä pohjalla olevat katkeruuden tunteet nousevat pintaan ja mietin, että tämä on kyllä ihan pskaa. Ja ne negatiiviset tunteet ovat kohdallani todella voimakkaita ja pahimmillaan satutan itseäni (raapimalla, mutta en vakavasti). Ja jotenkin tuntuu, että mitä enemmän yritän hyväksyä tämän hetken tilanteeni, sitä voimakkaammin se seuraava negatiivisuuden tunne on.
Ehkä minun palkkani ei vaan riitä korvaamaan menetettyä vapaa-aikaa. Bruttopalkkani on 2200 euroa ja kun siitä on vähennetty verot ja ulosotto, rahaa jaa joku 1200 euroa. Puolen vuoden kuluttua ulosotot on maksettu, mutta sitten pääsenkin maksamaan opintolainaa eli rahatilanne ei parane. Tähän voi vielä lisätä sen, että minulla on tapana innostua harrastuksista, jotka vievät rahaa, joten sitä ei vaan ole tarpeeksi. Ulosotto ja opintolaina ovat tietysti itseaiheuttamiani, mutta edelleenkin voisin kysyä, että miksi persoonani on niin surkea, että olen joutunut sellaiseen tilanteeseen.
Meillä on samanlaiset köyhät lähtökohdat mieheni kanssa, mutta hänellä ei ole velkaa, hänellä on melkein tuplapalkka minuun verrattuna, hänellä on hyvä tutkinto ja muutenkin hän on paljon parempi. Miten päästä eroon tästä katkeruudesta ja tunteesta, että olen epäonnistunut pska?
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole pakko käsitellä eikä tukahduttaa. Tunteiden voi antaa vaan vapaasti tulla, aistia ne täysillä, ja antaa ajallaan mennä.
Tukahduttaminen on sitä, että yrittää jotenkin päästä eroon tunteesta, koska se on epämiellyttävä, ja pakkomielteisesti suuntaa huomionsa muuhun asiaan. Tämä yleensä johtaa vain tunteen painumiseen alitajuntaan, ja sieltä se "kummittelee" sitten oireina, ja toistuvina pakonomaisina ajatuksVähän kuin siirtäisi pommin sylistä penkin alle - eihän se mitään auta.
Käsittely taas on jonkinlaista toiminnallista tai älyllistä analysointia tai prosessointia. Joskus sellainen voi olla tarpeen tai hyödyksi ,varsinkin jos on jo pitkään tukahduttanut tunteet niin, että ne eivät edes tule pintatietoisuuteen asti selkeinä, vaan pelkästään epämääräisenä ahdistuksena jonka syytä ei tiedä yhtään.
Mutta jos ajoissa antaa kaikkien tunteiden tulla, katsellen niitä ikään kuin tarkkailijana, yrittämättä päästä niistä eroon mutta toisaalta myöskään takertumatta niihin alkamalla ajatella niitä (niiden syitä, epämiellyttävyyttä, kestoa jne) niin tunteet ovat kuin pilvet taivaalla: niitä tulee ja menee, ja ne kaikki saavat tulla ja mennä. Eikä mustatkaan pilvet ikinä likaa taivasta eivätkä jätä sinne mitään jäämiä, vaan taivas (tarkkaileva tietoisuus) pysyy puhtaana.
Mitäs kun tunteet ei tule ja mene? Esim itse tunnen vihaa aamusta iltaan, näin on ollut monta vuotta.
Aivosi ovat jääneet jumiin, samaan tapaan kuin yleisestä ahdistushäiröstä jääneellä ihmisellä on jäänyt pelko ja huoli ja ylivireystila jumittamaan, vaikka tilanne on ollut ohi jo vuosia sitten.
Kokeile tätä:
Olen kuunnellut tätä tässä koko ajan eikä se tunnu auttavan. Kuten varmaan teksteistä huomaa.
ap
Ap:lle tulee täältä kyökin puolelta nyt diagnoosia: jonkinlainen narsismi ja napoleonkompleksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi vertailet itseäsi mieheesi? Oletteko te sillä lailla suhteessa, että ette pidä toisistanne huolta vaan olette siinä mielessä kämppikset, että molemmat vastaavat itsestään?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pitäisikö sinun opetella hyväksymään itsesi ja etsiä itsellesi sopivia tavoitteita? Sellaisia, jotka sinun on mahdollista saavuttaa?
Innostuminen voi olla ihan hyvä piirre ihmisessä, mutta missä menee itsensä hyväksymisen ja välinpitämättömyyden raja? Ei sekään ole hyvä, että innostun jostain asiasta niin, että ostan vaikka kalliit harrastusvehkeet ja sitten kokeilen sitä kerran ennen kuin se jää jonkun toisen asian jalkoihin.
Mitä jos ne tavoitteet, jotka minun on mahdollista saavuttaa, ovat sellaisia joita en halua? Halusin lapsena Oxfordiin opiskelemaan. En menestynyt tarpeeksi hyvin lukiossa, että minulla olisi ollut mitään mahdollisuuksia päästä sinne, mutta pääsin Britanniassa toiseen yliopistoon opiskelemaan. Viihdyin siellä ja rakastan Britanniaa, mutta yliopistoni ei todellakaan ollut Oxford (vaikka se vanha ja hyvä yliopisto olikin) ja olen vihainen itselleni siitä, että olin niin pska, etten päässyt sinne minne halusin tai edes menestynyt siellä toisessa vaihtoehdossa niin hyvin kuin halusin. Saavutin sen mitä minulle oli mahdollista saavuttaa, mutta se ei ollut tarpeeksi hyvä. En voi olla tyytyväinen siihen mitä sain, koska miksi olisin. Toiset ovat tarpeeksi fiksuja päästäkseen Oxfordiin, joten miksi minä olen syntynyt pskaksi ja minun pitäisi tyytyä tähän?
ap
Itsellesi olisi parhaaksi olla tietyssä määrin realisti. Voit mielikuvitusmaailmassasi opiskella Oxfordissa, mutta reaalimailmassa siellä opiskelee ehkä 0,0000001 ihmisistä. Älä myöskään tavoittele olevasi uusi Madonna tai edes Jari Sarasvuo (mikä tosin on jo saavutettavissa oleva, mutta vaatii älyttömän määrän duunia).
Onko tuo joku pakokeino, ettet ala tavoitella mitään oikeita unelmia vaan heität niin överiksi, ettei tarvitse tehdä sitten mitään, kun maailma voi pitää tunkkinsa?
Vihaan kaikkea keskivertoa, koska keskiverto ei ole mitään. Jos on elämässään keskiverto tai tavallinen, on elämä mennyt hukkaan. Ihan sama kuin ei olisi elänyt ollenkaan.
En ole ajatellut suuruudenhulluuttani pakokeinona. Se on vain keino antaa elämälläni jonkinlainen merkitys.
Ap
Vaativuuden tunnelukko
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi vertailet itseäsi mieheesi? Oletteko te sillä lailla suhteessa, että ette pidä toisistanne huolta vaan olette siinä mielessä kämppikset, että molemmat vastaavat itsestään?
Totta kai pidämme toisistamme huolta. Rakastan häntä valtavasti. Vertailen itseäni mieheeni ihan vaan siitä syystä, että hän on juuri sellainen kuin itse haluaisin olla. Hänellä on koulutus ja työ, jotka haluaisin. Hän on tyytyväinen elämäänsä eikä hänellä ole ylisuuria suunnitelmia. Hän on rauhallinen, harkitseva ja fiksu eli siis kaikkea mitä minä en ole. Jos minulla olisi hänen persoonallisuutensa, olisin todellakin päässyt Oxfordiin.
ap
Sellainen tunne kannattaa käsitellä, mistä on tullut itselleen ns. piinaava tunne, eli tunne laukeaa usein ja jäät juurikin jumimaan siihen alati. Voit ajatella, että sillä tunteella on sinulle viesti. Silloin on hyvä istua hetkeksi vain tuntemaan kyseinen tunne, miettiä onko se juuri se tunne miksi sitä ensihetkellä luulit ja onko taustalla jotain muita tunteita. Voit miettiä mitä tunne kertoo sinulle tilanteesta, esim. kiukustumme usein kun meidän tulee terävöittää omia rajojamme paremmin, koemme epätoivoa kun tarvitsimme itsemyötätuntoa ja kenties myötätuntoa toisiltakin. Usein yritämme esimerkiksi epäonnistumisen tunteen ratkaista keksimällä nopeasti jonkin toisen onnistumisen kohteen, kun oikeasti meidän pitäisi hetki vain olla myötätuntoisia itseämme kohtaan.
Suosittelen ap muutenkin lukemaan itsemyötätunnosta, kuulostaa siltä että kaipaisit sitä. Ja osa näistä piinaavista tunteista voi kummuta lapsuudesta, silloin voi olla hyvä miettiä missä tilanteessa muistan tunteneeni tämän tunteen lapsena. Ja kun siihen lapsuuden kokemukseen (esim. häpeä) pääsee käsiksi niin voi harjoittaa myötätuntoa itseä kohtaan, että onpa kurja juttu kun tuollaisen tilanteen jouduin kokemaan ja tällaisen tunteen tukahduttamaan niin pienenä. Itselle voi yrittää puhua kauniisti ja myötätuntoisesti, luoda itselle uutta sisäistä ääntä.
Muutoin olen kyllä samaa mieltä, että tunteet juurikin tulevat ja menevät. Mutta jos joidenkin tunteiden kanssa on äärimmäisen vaikeaa olla, niin ne usein vaativat käsittelyä.
Tuo sinun tunnemaailmasi intensiivisyys ja vilkkaus vie sinulta voimaa ja energiaa ja estää sinua olemasta tyyni ja keskittymään todellisiin tavoitteisiisi.
Vierailija kirjoitti:
Tuo sinun tunnemaailmasi intensiivisyys ja vilkkaus vie sinulta voimaa ja energiaa ja estää sinua olemasta tyyni ja keskittymään todellisiin tavoitteisiisi.
No miten sitä tunnemaailmaa tyynnytetään ja ne todelliset tavoitteet löydetään?
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pitäisikö sinun opetella hyväksymään itsesi ja etsiä itsellesi sopivia tavoitteita? Sellaisia, jotka sinun on mahdollista saavuttaa?
Innostuminen voi olla ihan hyvä piirre ihmisessä, mutta missä menee itsensä hyväksymisen ja välinpitämättömyyden raja? Ei sekään ole hyvä, että innostun jostain asiasta niin, että ostan vaikka kalliit harrastusvehkeet ja sitten kokeilen sitä kerran ennen kuin se jää jonkun toisen asian jalkoihin.
Mitä jos ne tavoitteet, jotka minun on mahdollista saavuttaa, ovat sellaisia joita en halua? Halusin lapsena Oxfordiin opiskelemaan. En menestynyt tarpeeksi hyvin lukiossa, että minulla olisi ollut mitään mahdollisuuksia päästä sinne, mutta pääsin Britanniassa toiseen yliopistoon opiskelemaan. Viihdyin siellä ja rakastan Britanniaa, mutta yliopistoni ei todellakaan ollut Oxford (vaikka se vanha ja hyvä yliopisto olikin) ja olen vihainen itselleni siitä, että olin niin pska, etten päässyt sinne minne halusin tai edes menestynyt siellä toisessa vaihtoehdossa niin hyvin kuin halusin. Saavutin sen mitä minulle oli mahdollista saavuttaa, mutta se ei ollut tarpeeksi hyvä. En voi olla tyytyväinen siihen mitä sain, koska miksi olisin. Toiset ovat tarpeeksi fiksuja päästäkseen Oxfordiin, joten miksi minä olen syntynyt pskaksi ja minun pitäisi tyytyä tähän?
ap
Itsellesi olisi parhaaksi olla tietyssä määrin realisti. Voit mielikuvitusmaailmassasi opiskella Oxfordissa, mutta reaalimailmassa siellä opiskelee ehkä 0,0000001 ihmisistä. Älä myöskään tavoittele olevasi uusi Madonna tai edes Jari Sarasvuo (mikä tosin on jo saavutettavissa oleva, mutta vaatii älyttömän määrän duunia).
Onko tuo joku pakokeino, ettet ala tavoitella mitään oikeita unelmia vaan heität niin överiksi, ettei tarvitse tehdä sitten mitään, kun maailma voi pitää tunkkinsa?
Vihaan kaikkea keskivertoa, koska keskiverto ei ole mitään. Jos on elämässään keskiverto tai tavallinen, on elämä mennyt hukkaan. Ihan sama kuin ei olisi elänyt ollenkaan.
En ole ajatellut suuruudenhulluuttani pakokeinona. Se on vain keino antaa elämälläni jonkinlainen merkitys.
Ap
Vaativuuden tunnelukko
Olihan tuossa paljon mihin samaistuin. Tosin moni asia tuossa tekstissä oli ristiriitaista. Toisaalta siinä sanottiin, että moni asia jää kesken, mutta samalla jos päättää jotain, sen myös tekee. Ja asioiden loppuun saattaminen ei kuvaa minua melkein ollenkaan.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pitäisikö sinun opetella hyväksymään itsesi ja etsiä itsellesi sopivia tavoitteita? Sellaisia, jotka sinun on mahdollista saavuttaa?
Innostuminen voi olla ihan hyvä piirre ihmisessä, mutta missä menee itsensä hyväksymisen ja välinpitämättömyyden raja? Ei sekään ole hyvä, että innostun jostain asiasta niin, että ostan vaikka kalliit harrastusvehkeet ja sitten kokeilen sitä kerran ennen kuin se jää jonkun toisen asian jalkoihin.
Mitä jos ne tavoitteet, jotka minun on mahdollista saavuttaa, ovat sellaisia joita en halua? Halusin lapsena Oxfordiin opiskelemaan. En menestynyt tarpeeksi hyvin lukiossa, että minulla olisi ollut mitään mahdollisuuksia päästä sinne, mutta pääsin Britanniassa toiseen yliopistoon opiskelemaan. Viihdyin siellä ja rakastan Britanniaa, mutta yliopistoni ei todellakaan ollut Oxford (vaikka se vanha ja hyvä yliopisto olikin) ja olen vihainen itselleni siitä, että olin niin pska, etten päässyt sinne minne halusin tai edes menestynyt siellä toisessa vaihtoehdossa niin hyvin kuin halusin. Saavutin sen mitä minulle oli mahdollista saavuttaa, mutta se ei ollut tarpeeksi hyvä. En voi olla tyytyväinen siihen mitä sain, koska miksi olisin. Toiset ovat tarpeeksi fiksuja päästäkseen Oxfordiin, joten miksi minä olen syntynyt pskaksi ja minun pitäisi tyytyä tähän?
ap
Itsellesi olisi parhaaksi olla tietyssä määrin realisti. Voit mielikuvitusmaailmassasi opiskella Oxfordissa, mutta reaalimailmassa siellä opiskelee ehkä 0,0000001 ihmisistä. Älä myöskään tavoittele olevasi uusi Madonna tai edes Jari Sarasvuo (mikä tosin on jo saavutettavissa oleva, mutta vaatii älyttömän määrän duunia).
Onko tuo joku pakokeino, ettet ala tavoitella mitään oikeita unelmia vaan heität niin överiksi, ettei tarvitse tehdä sitten mitään, kun maailma voi pitää tunkkinsa?
Vihaan kaikkea keskivertoa, koska keskiverto ei ole mitään. Jos on elämässään keskiverto tai tavallinen, on elämä mennyt hukkaan. Ihan sama kuin ei olisi elänyt ollenkaan.
En ole ajatellut suuruudenhulluuttani pakokeinona. Se on vain keino antaa elämälläni jonkinlainen merkitys.
Ap
Vaativuuden tunnelukko
Olihan tuossa paljon mihin samaistuin. Tosin moni asia tuossa tekstissä oli ristiriitaista. Toisaalta siinä sanottiin, että moni asia jää kesken, mutta samalla jos päättää jotain, sen myös tekee. Ja asioiden loppuun saattaminen ei kuvaa minua melkein ollenkaan.
ap
Ei ne koskaan vastaa sataprosenttisesti. Oliko lapsuudessa jotain joka olisi voinut aiheuttaa tuollaista? Esim. vaativat vanhemmat?
Innostuminen voi olla ihan hyvä piirre ihmisessä, mutta missä menee itsensä hyväksymisen ja välinpitämättömyyden raja? Ei sekään ole hyvä, että innostun jostain asiasta niin, että ostan vaikka kalliit harrastusvehkeet ja sitten kokeilen sitä kerran ennen kuin se jää jonkun toisen asian jalkoihin.
Mitä jos ne tavoitteet, jotka minun on mahdollista saavuttaa, ovat sellaisia joita en halua? Halusin lapsena Oxfordiin opiskelemaan. En menestynyt tarpeeksi hyvin lukiossa, että minulla olisi ollut mitään mahdollisuuksia päästä sinne, mutta pääsin Britanniassa toiseen yliopistoon opiskelemaan. Viihdyin siellä ja rakastan Britanniaa, mutta yliopistoni ei todellakaan ollut Oxford (vaikka se vanha ja hyvä yliopisto olikin) ja olen vihainen itselleni siitä, että olin niin pska, etten päässyt sinne minne halusin tai edes menestynyt siellä toisessa vaihtoehdossa niin hyvin kuin halusin. Saavutin sen mitä minulle oli mahdollista saavuttaa, mutta se ei ollut tarpeeksi hyvä. En voi olla tyytyväinen siihen mitä sain, koska miksi olisin. Toiset ovat tarpeeksi fiksuja päästäkseen Oxfordiin, joten miksi minä olen syntynyt pskaksi ja minun pitäisi tyytyä tähän?
ap