Suomalaiset kärsivät eniten maailmassa mielenterveysongelmista. Mitä sinä vanhempana aiot tehdä asian eteen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pidän lapsilleni kovan kurin vitsaa säästämättä niin kuin muualla maailmassa tehdään ja Suomessakin aina ennen tehtiin. Mielenterveysongelmat ovat Suomessa räjähtäneet käsiin vasta tämän nykyisen ultraliberaalin punavihreän kasvatuskulttuurin myötä.

"Sanoitetuista" lapsista jotka ovat saaneet elää kuin pellossa ja siinä harhakuvassa, että mikään määräys ei ole oikeasti määräys, tulee näitä mielenterveystapauksia. Kuriton lapsuus ei ole millään tasolla turvallinen tai luonnollinen lapsuus.

Mulla oli lapsena kova kuri ja helposti tuli vyöstä ja tukkapöllyä. Aina niin kovaa, että aloin itkemään. Jos yritin olla "kova" ja kestää niin sain vain kovemmin. Olin hyvin pelokas lapsi- ja nuori, pelkäsin virheitä ja mokia. Itsetunto todella heikko ja jouduin myös rankan koulukiusaamisen kohteeksi, koska olin se hiljainen ja arka tyyppi. Nyt olen masennuksesta ja paniikkihäiriöstä kärsivä elämässään täysin epäonnistunut yksilö. Työelämässä en ole. Ei se lapsenpahoinpitely ole mikään ratkaisu.

Vahingoista ei pidä rangaista, mutta tahallisesta tottelemattomuudesta kyllä. Kun rangaistaan, niin rangaistuksen on syytä olla kova, jotta se toimii kunnon pelotteena eikä siksi tarvitse rangaista koko ajan vaan ainoastaan harvoin. Rangaistuksen yhteydessä on myös varmistettava, että lapsi ymmärtää miksi rangaistiin ja mitä pitää tehdä, jotta voi jatkossa välttää rangaistuksen.

Tiukka mutta järkevä kurinpito ei johda siihen, että lapsesta tulisi pelokas ja arka. Mielivalta ja vahingoista rankaisu sen sijaan voikin johtaa siihen.

En hanki lapsia. Olen itse niin traumatisoitunut kouluväkivallasta (huom. ei "kiusaamisesta"), etten kykenisi olemaan tasapainoinen vanhempi. En halua saattaa lapsia tähän kärsimyksen maailmaan. Meillä suvussa on paljon masennusta, ja monet ovat päätyneet siihen epätoivoiseen ratkaisuun. Kaipaisin enemmän keskustelua ihmisten välille. Koulussakin opettajat tiesivät väkivallasta, mutta ikinä minulta ei kysytty, miten voin enkä saanut ammattiapua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos meillä ei olisi paljon sairasta alkoholinkäyttöä, oltaisiin eri kohdassa taulukkoa. Toki alkoholisti saattaa peitellä juomisellaan jotain muuta ongelmaa eli hän siirtyisi vaikka ahdistuneiden lokeroon.

Monissa muissa OECD-maissa ryypätään paljon enemmän kuin meillä. Ehkä alkoholistien julkinen leimaaminen, eli suhtautuminen alkoholiin, sairastuttaa alkoholistin, eikä alkoholi itsessään?

Taulukon mukaan vain Latviassa ryypätään enemmän kuin Suomessa.

 

Taulukossa ei sanota siitä mitään.

http://oecdobserver.org/files/316/Health_in_Europe_large.JPG

Luetun ymmärtämisessä vikaa? Vain Latvialla tuo alcohol related issues palkki isompi.

 

Se ei tarkoita määrää kulutuksessa.

Pidän ehkä isoimpana ongelmana suomalaisessa yhteiskunnassa aivan liiallista individualismia. Perhettä, sukua jne ei arvosteta ja introverttius on jopa tavoiteltavaa. Enkä minä sano, että on huonoa olla introvertti, vaan sitä, että ihminen tarvitsee ihmisiä voidakseen hyvin. Kuuluvuuden tunnetta johonkin yhteisöön, tietoisuutta siitä, että perhe tukee ja toisaalta myös muiden palvelua vastavuoroisesti, ei aina oma mieli ja oma etu edellä.

Samoin siinä yhteisössä tulisi olla kulttuuri, jossa voi ilmaista aidosti tuntemuksiaan ja kestää myös muiden tunneilmaisun. Ei sellaista kulissit edellä kaikki hyvin, mikä on todella raskasta. Tämäkin on vastavuoroista, tulisi osata itse ilmaista itseään, mutta myös kestää muiden tavat, kommentit jne raivostumatta tai ottamatta heti loukkauksena.

Minä olen omassa perheessäni yrittänyt vaalia sukuyhteyksiä. Vaikka se on välillä hankalaakin, haluan lapsille hyvät välit ja luottamuksen muuhunkin sukuun kuin meihin vanhempiin. Lisäksi kannustan ilmaisemaan tunteita, hyväksymään tunteet, mutta myös kestämään muita, eikä loukkaantumaan kaikesta. Yritän opettaa laajaa maailmankatsomusta, perustelemaan mielipiteitään ja ajatuksiaan, sekä keskustelutaitoja. Yritän antaa sen signaalin, että he ovat hienoja omina itseinään.

Vierailija kirjoitti:

Pidän ehkä isoimpana ongelmana suomalaisessa yhteiskunnassa aivan liiallista individualismia. Perhettä, sukua jne ei arvosteta ja introverttius on jopa tavoiteltavaa. Enkä minä sano, että on huonoa olla introvertti, vaan sitä, että ihminen tarvitsee ihmisiä voidakseen hyvin. Kuuluvuuden tunnetta johonkin yhteisöön, tietoisuutta siitä, että perhe tukee ja toisaalta myös muiden palvelua vastavuoroisesti, ei aina oma mieli ja oma etu edellä.

Samoin siinä yhteisössä tulisi olla kulttuuri, jossa voi ilmaista aidosti tuntemuksiaan ja kestää myös muiden tunneilmaisun. Ei sellaista kulissit edellä kaikki hyvin, mikä on todella raskasta. Tämäkin on vastavuoroista, tulisi osata itse ilmaista itseään, mutta myös kestää muiden tavat, kommentit jne raivostumatta tai ottamatta heti loukkauksena.

Minä olen omassa perheessäni yrittänyt vaalia sukuyhteyksiä. Vaikka se on välillä hankalaakin, haluan lapsille hyvät välit ja luottamuksen muuhunkin sukuun kuin meihin vanhempiin. Lisäksi kannustan ilmaisemaan tunteita, hyväksymään tunteet, mutta myös kestämään muita, eikä loukkaantumaan kaikesta. Yritän opettaa laajaa maailmankatsomusta, perustelemaan mielipiteitään ja ajatuksiaan, sekä keskustelutaitoja. Yritän antaa sen signaalin, että he ovat hienoja omina itseinään.

Mä en sitten varmaan oo sun mielestä ihminen kun viihdyn yksin enkä 'tarvitse ihmisiä voidakseni hyvin'.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pidän ehkä isoimpana ongelmana suomalaisessa yhteiskunnassa aivan liiallista individualismia. Perhettä, sukua jne ei arvosteta ja introverttius on jopa tavoiteltavaa. Enkä minä sano, että on huonoa olla introvertti, vaan sitä, että ihminen tarvitsee ihmisiä voidakseen hyvin. Kuuluvuuden tunnetta johonkin yhteisöön, tietoisuutta siitä, että perhe tukee ja toisaalta myös muiden palvelua vastavuoroisesti, ei aina oma mieli ja oma etu edellä.

Samoin siinä yhteisössä tulisi olla kulttuuri, jossa voi ilmaista aidosti tuntemuksiaan ja kestää myös muiden tunneilmaisun. Ei sellaista kulissit edellä kaikki hyvin, mikä on todella raskasta. Tämäkin on vastavuoroista, tulisi osata itse ilmaista itseään, mutta myös kestää muiden tavat, kommentit jne raivostumatta tai ottamatta heti loukkauksena.

Minä olen omassa perheessäni yrittänyt vaalia sukuyhteyksiä. Vaikka se on välillä hankalaakin, haluan lapsille hyvät välit ja luottamuksen muuhunkin sukuun kuin meihin vanhempiin. Lisäksi kannustan ilmaisemaan tunteita, hyväksymään tunteet, mutta myös kestämään muita, eikä loukkaantumaan kaikesta. Yritän opettaa laajaa maailmankatsomusta, perustelemaan mielipiteitään ja ajatuksiaan, sekä keskustelutaitoja. Yritän antaa sen signaalin, että he ovat hienoja omina itseinään.

Mä en sitten varmaan oo sun mielestä ihminen kun viihdyn yksin enkä 'tarvitse ihmisiä voidakseni hyvin'.

Yksin viihtyminen ei ole se mitä haen. Minäkin viihdyn yksin.

Vaan sitä, että mielenterveyden ongelmat monesti kumpuavat yksinäisyydestä, siitä tunteesta ettei kuulu mihinkään ja siitä, että ongelmat kasaantuvat eikä kukaan auta. Ihmisellä voi olla paljonkin ihmisiä ympärillään, ja silti hän voi olla yksin tai tuntea olevansa yksin. Henkinen yksinäisyys, ja luottamuksen puute.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ne on jo kaikki. Sairastuivat alakouluikässä niin kuin minäkin aikoinaan. Ei me olla ajateltu tehdä mitään asialle.

Tämä onkin ongelman syy. Varttihullut lisääntyvät kuin kanit.

Ai viittat lessuihin? Tuo voi täyttää syrjintärikoksen tunnusmerkistön, sinä hoitamaton persuidari.

Olen käyttäytynyt maltillisesti, yrittänyt tukea kiinnostuksen kohteissa kohtuutta korostaen ja jättänyt uskonnolliset hurinat kokonaan pois valikoimasta.

Mielenterveysongelmat on meillä suvussa. Mun huonolla tuurilla olen saanut mt suvun ja juopposuvun ristikseni. Äidin puolelta eno teki itsarin, äitini on bipo ja velipuoleni masentunut sekakäyttäjä, molemmat tädit enempi vähempi pimeitä vaikkei diagnoosia heillä ole, äidin äiti oli myös kummajainen. Isän puolelta kaikki sedät juoppoja ja hänen vanhempansa kuolivat viinaan n 60v iässä.

Itse kitkuttelen menemään ahdistuneisuushäiriön kanssa.

Nro 7 kiteyttää hienosti sekä oman epävakautensa että asennevammansa. Oletko yhtä foobinen muidenkin sairauksien suhteen?

Mielenterveysongelma on ihan yhtä ikävä juttu kuin imusolmukesyöpä, mutta kumpaakin voidaan hoitaa. Herkät ja tunnolliset sairastuvat, mutta laiskat siloaivot harvoin. Ap on poikkeus, joka vahvistaa säännön. Tosin pershäiriötä ei pystytä hoitamaan, qusipäisyys on pysyvää.

Piiskaan lapset väkisin urheilemaan. Liikunta pitää kaikki hulluttelut ja sohvalla makaamiset poissa! Väittävät, etteivät pidä liikunnasta, mutta kyllä ne oppii pitämään, kun tarpeeksi on pakkoliikuntaa.

Vierailija kirjoitti:

Pidän ehkä isoimpana ongelmana suomalaisessa yhteiskunnassa aivan liiallista individualismia. Perhettä, sukua jne ei arvosteta ja introverttius on jopa tavoiteltavaa. Enkä minä sano, että on huonoa olla introvertti, vaan sitä, että ihminen tarvitsee ihmisiä voidakseen hyvin. Kuuluvuuden tunnetta johonkin yhteisöön, tietoisuutta siitä, että perhe tukee ja toisaalta myös muiden palvelua vastavuoroisesti, ei aina oma mieli ja oma etu edellä.

Samoin siinä yhteisössä tulisi olla kulttuuri, jossa voi ilmaista aidosti tuntemuksiaan ja kestää myös muiden tunneilmaisun. Ei sellaista kulissit edellä kaikki hyvin, mikä on todella raskasta. Tämäkin on vastavuoroista, tulisi osata itse ilmaista itseään, mutta myös kestää muiden tavat, kommentit jne raivostumatta tai ottamatta heti loukkauksena.

Minä olen omassa perheessäni yrittänyt vaalia sukuyhteyksiä. Vaikka se on välillä hankalaakin, haluan lapsille hyvät välit ja luottamuksen muuhunkin sukuun kuin meihin vanhempiin. Lisäksi kannustan ilmaisemaan tunteita, hyväksymään tunteet, mutta myös kestämään muita, eikä loukkaantumaan kaikesta. Yritän opettaa laajaa maailmankatsomusta, perustelemaan mielipiteitään ja ajatuksiaan, sekä keskustelutaitoja. Yritän antaa sen signaalin, että he ovat hienoja omina itseinään.

Minäkin olen miettinyt sitä, miten vaikuttaa ihmiseen se, että perhekäsitys esimerkiksi on aika suppea. On vanhemmat ja lapset. Vanhempien sisarusten perheet ovat jo selkeästi erillisiä, samoin kuin isovanhemmat. Mitä jos siellä kotona on vaikkapa ongelmia, ikävä henkinen ilmapiiri esimerkiksi puhumattakaan tietysti isommista ongelmista kuten väkivalta (henkinen tai fyysinen). Mutta jo lopulta aika pienet asiat kuten vaikkapa perusnegatiivinen luonne vanhemmilla voivat vaikuttaa ihan valtavasti lapsiin, jos läheistä vertailukohdetta ei ole. Myöhemmin elämässä tulevat tottakai opettajat, kavereiden vanhemmat, valmentajat, päiväkodin väki jne joista saa vertailupintaa, mutta aika paljon vahinkoa luulen, että pääsee syntymään ihan vaan sillä, että varhaislapsuudessa ollaan monesti liian perhekeskeisiä. Ajattelumalleja on vaikea kyseenalaistaa saati korjata sitten myöhemmin.

Omat lapseni (3) jo aikuisia. Meilläkin suvussa paniikkihäiriötaipumusta ja masennusta, eikä lapsetkaan täysin siltä välttyneet. Yritin suojata heitä tukemalla heidän itsetuntonsa kasvua, olivat hyväksyttyjä omina itsenään, kannustin kun opettelivat jotain uutta, puhuttiin paljon ja yritin olla hyvin vähän negatiivinen kasvattajana, lähestyttiin ongelmia positiiivisen kautta. Nuorimmalla tyttärellä on ADD, ja hänellä puhkesi teinivuosina masennus, syynä varmaan tuo poikkeavuus ja siitä johtunut koulukiusaus. Siihen haettiin apua, vaihdettiin koulua, puhui terapeutille ja meille vanhemmille. Selvisikin tuosta hyvin jaloilleen ja ADD lääkityksen avuin kävi lukion ja opiskeli itselleen hyvän ammatin AMKssa. Kahdella muullakin lapsella ollut hankalia vaiheita elämässään mutta selvinneet noista jaloilleen.

Minusta kaikilla voi olla mt ongelmia jossain vaiheessa elämäänsä, harvalla elämä on ongelmaton. Ja toisilla, niinkuin minun suvussani, ongelmiin saattaa reagoida voimakkaammin kuin keskivertoihmiset, paniikki ja masennus iskee päälle meillä usean sukupolven kokemuksella suht helposti. Tuota vastaan voi kuitenkin taistella juuri ymmärtämällä itseään, tajuamalla miten mieli lähtee vetämään kohti paniikkia tai liikaa ahdistusta ja masennusta. Toisaalta hyvä itsetunto auttaa myös selviämään noiden stressien ja hankaluuksien yli, osaa purkaa ahdistusta puhumalla eikä täysin lannistu epäonnistumisista ja onnettomuuksista. Jotenkin ajattelen, että vaikka olisi masennukseen taipuvaiset geenit, omaa resilienssiä sietää hankaluuksia voi kehittää tai se kehittyy kun ympäristö on sitä tukeva, keskusteleva ja rakastava.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pidän ehkä isoimpana ongelmana suomalaisessa yhteiskunnassa aivan liiallista individualismia. Perhettä, sukua jne ei arvosteta ja introverttius on jopa tavoiteltavaa. Enkä minä sano, että on huonoa olla introvertti, vaan sitä, että ihminen tarvitsee ihmisiä voidakseen hyvin. Kuuluvuuden tunnetta johonkin yhteisöön, tietoisuutta siitä, että perhe tukee ja toisaalta myös muiden palvelua vastavuoroisesti, ei aina oma mieli ja oma etu edellä.

Samoin siinä yhteisössä tulisi olla kulttuuri, jossa voi ilmaista aidosti tuntemuksiaan ja kestää myös muiden tunneilmaisun. Ei sellaista kulissit edellä kaikki hyvin, mikä on todella raskasta. Tämäkin on vastavuoroista, tulisi osata itse ilmaista itseään, mutta myös kestää muiden tavat, kommentit jne raivostumatta tai ottamatta heti loukkauksena.

Minä olen omassa perheessäni yrittänyt vaalia sukuyhteyksiä. Vaikka se on välillä hankalaakin, haluan lapsille hyvät välit ja luottamuksen muuhunkin sukuun kuin meihin vanhempiin. Lisäksi kannustan ilmaisemaan tunteita, hyväksymään tunteet, mutta myös kestämään muita, eikä loukkaantumaan kaikesta. Yritän opettaa laajaa maailmankatsomusta, perustelemaan mielipiteitään ja ajatuksiaan, sekä keskustelutaitoja. Yritän antaa sen signaalin, että he ovat hienoja omina itseinään.

Mä en sitten varmaan oo sun mielestä ihminen kun viihdyn yksin enkä 'tarvitse ihmisiä voidakseni hyvin'.

Mielenkiintoinen johtopäätös, koetko loogisen ajattelun olevan vahvuuksiasi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pidän ehkä isoimpana ongelmana suomalaisessa yhteiskunnassa aivan liiallista individualismia. Perhettä, sukua jne ei arvosteta ja introverttius on jopa tavoiteltavaa. Enkä minä sano, että on huonoa olla introvertti, vaan sitä, että ihminen tarvitsee ihmisiä voidakseen hyvin. Kuuluvuuden tunnetta johonkin yhteisöön, tietoisuutta siitä, että perhe tukee ja toisaalta myös muiden palvelua vastavuoroisesti, ei aina oma mieli ja oma etu edellä.

Samoin siinä yhteisössä tulisi olla kulttuuri, jossa voi ilmaista aidosti tuntemuksiaan ja kestää myös muiden tunneilmaisun. Ei sellaista kulissit edellä kaikki hyvin, mikä on todella raskasta. Tämäkin on vastavuoroista, tulisi osata itse ilmaista itseään, mutta myös kestää muiden tavat, kommentit jne raivostumatta tai ottamatta heti loukkauksena.

Minä olen omassa perheessäni yrittänyt vaalia sukuyhteyksiä. Vaikka se on välillä hankalaakin, haluan lapsille hyvät välit ja luottamuksen muuhunkin sukuun kuin meihin vanhempiin. Lisäksi kannustan ilmaisemaan tunteita, hyväksymään tunteet, mutta myös kestämään muita, eikä loukkaantumaan kaikesta. Yritän opettaa laajaa maailmankatsomusta, perustelemaan mielipiteitään ja ajatuksiaan, sekä keskustelutaitoja. Yritän antaa sen signaalin, että he ovat hienoja omina itseinään.

Minäkin olen miettinyt sitä, miten vaikuttaa ihmiseen se, että perhekäsitys esimerkiksi on aika suppea. On vanhemmat ja lapset. Vanhempien sisarusten perheet ovat jo selkeästi erillisiä, samoin kuin isovanhemmat. Mitä jos siellä kotona on vaikkapa ongelmia, ikävä henkinen ilmapiiri esimerkiksi puhumattakaan tietysti isommista ongelmista kuten väkivalta (henkinen tai fyysinen). Mutta jo lopulta aika pienet asiat kuten vaikkapa perusnegatiivinen luonne vanhemmilla voivat vaikuttaa ihan valtavasti lapsiin, jos läheistä vertailukohdetta ei ole. Myöhemmin elämässä tulevat tottakai opettajat, kavereiden vanhemmat, valmentajat, päiväkodin väki jne joista saa vertailupintaa, mutta aika paljon vahinkoa luulen, että pääsee syntymään ihan vaan sillä, että varhaislapsuudessa ollaan monesti liian perhekeskeisiä. Ajattelumalleja on vaikea kyseenalaistaa saati korjata sitten myöhemmin.

Allekirjoitan niin tuo viimeisen. Omat vanhempani eivät olleet huonoja vanhempia missään nimessä, mutta niin paljon helpommalla olisin päässyt elämässä, jos olisin saanut kasvaa siten, että ympärillä on positiivisesti ajattelevia ja itseään ilmaisevia roolimalleja. Tajusin vasta aikuisena, että ilkeily ja v*ttuilu ei ole kaikkien perheiden tapa kommunikoida. Tämä tietysti vaikutti itsetuntooni valtavasti ja sen kanssa kamppailen ihan kaikissa ihmissuhteissa, useamman parisuhteenkin olen pilannut ihan vaan sillä, etten ole osannut kehua, kannustaa, ja luoda kumppanille hyväksyttyä tunnetta (tai ottaa vastaan kehuja, kannustusta jne) enkä ole edes oikein tajunnut tekeväni väärin.

Muuten vanhempani olivat hyviä vanhempia kyllä, enkä ole heille tästä sinänsä katkera. Eivät hekään osanneet ja tienneet muusta, mutta muut läheiset suhteet aikuisiin olisivat varmasti voineet taas itseäni suojella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suomalainen kulttuuri on isoin vaikuttaja. Yhteisöllisyyden puute, yksin pärjäämisen arvostus, työkeskeisyys (tarkoitan tällä sitä, että perhettä tai perheen kanssa vietettyä aikaa ei arvosteta yhtä paljon kuin työtä), pelko erottautua eli homogeenisuus, kateuden ja negatiivisuuden korostuneet tunteet. Nämä varmaan niitä suurimpia mielenterveyden ongelmia aiheuttavia kulttuurisia piirteitä. Omat lapseni kasvavat monikulttuurisessa perheessä, joten oppivat muitakin tapoja ja ajatusmalleja kuin suomalaiset tavat ja saavat tervettä perspektiiviä asioihin. 

Juuri näin ja Suomen ilmastoa on turha syyttää. Ruotsissakin on myös kylmä, pimeä, loskapaska talvi ja siellä kaikki ovat iloisia. 

Itse sairastuin masennukseen ja ahdistuneisuushäiriöön koulukiusaamisen takia. Nuorisopsykiatrian polilla kummasteltiin, miten vanhempani ovat niin hyvissä väleissä kanssani eivätkä myöskään koskaan riidelleet keskenään minun kuullen. Se ei kuulemma ollut normaalia ja vaaransi kehitykseni ("Mistä lapsenne oppii riitelyn taidot" "Ei teinin kuulu puhua vanhemmilleen"). Ei ihme jos Suomessa mt-ongelmien hoito on retuperällä: jopa alan ammattilaiset ovat sitä mieltä, että vakaat perheolot ovat vaaraksi lapselle, ja kärsimys kodin ulkopuolella on ok. 

Oho, mulla melkein sama tausta. Vanhempani olivat (ja ovat) ihania ja välittäviä, hyvissä väleissä eron jälkeenkin, eivät koskaan riidelleet. Olin arka ja herkkä lapsi mutta minulla meni oikein hyvin. Yläasteella kaksi kaveriani alkoivat kiusata minua, jäin yksin ja jännitin paljon kouluun menemistä. Ympärillä näin paljon rankempaakin kiusaamista. Lukiossakin ahdistuin herkästi jos kaverit olivat joskus ilkeitä. Aikuisena minulla on ollut paniikkihäiriö/ahdistushäiriö, joka on nykyään kyllä paljon parempi. Paljon huonommin olisi varmasti mennyt  jos ei olisi ollut vanhempia tukena.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos meillä ei olisi paljon sairasta alkoholinkäyttöä, oltaisiin eri kohdassa taulukkoa. Toki alkoholisti saattaa peitellä juomisellaan jotain muuta ongelmaa eli hän siirtyisi vaikka ahdistuneiden lokeroon.

Monissa muissa OECD-maissa ryypätään paljon enemmän kuin meillä. Ehkä alkoholistien julkinen leimaaminen, eli suhtautuminen alkoholiin, sairastuttaa alkoholistin, eikä alkoholi itsessään?

Taulukon mukaan vain Latviassa ryypätään enemmän kuin Suomessa.

 

Päihteisiin lasketaan myös huumeet. Vertaa vaikka Hollantiin.

Vierailija kirjoitti:

Omat lapseni (3) jo aikuisia. Meilläkin suvussa paniikkihäiriötaipumusta ja masennusta, eikä lapsetkaan täysin siltä välttyneet. Yritin suojata heitä tukemalla heidän itsetuntonsa kasvua, olivat hyväksyttyjä omina itsenään, kannustin kun opettelivat jotain uutta, puhuttiin paljon ja yritin olla hyvin vähän negatiivinen kasvattajana, lähestyttiin ongelmia positiiivisen kautta. Nuorimmalla tyttärellä on ADD, ja hänellä puhkesi teinivuosina masennus, syynä varmaan tuo poikkeavuus ja siitä johtunut koulukiusaus. Siihen haettiin apua, vaihdettiin koulua, puhui terapeutille ja meille vanhemmille. Selvisikin tuosta hyvin jaloilleen ja ADD lääkityksen avuin kävi lukion ja opiskeli itselleen hyvän ammatin AMKssa. Kahdella muullakin lapsella ollut hankalia vaiheita elämässään mutta selvinneet noista jaloilleen.

Minusta kaikilla voi olla mt ongelmia jossain vaiheessa elämäänsä, harvalla elämä on ongelmaton. Ja toisilla, niinkuin minun suvussani, ongelmiin saattaa reagoida voimakkaammin kuin keskivertoihmiset, paniikki ja masennus iskee päälle meillä usean sukupolven kokemuksella suht helposti. Tuota vastaan voi kuitenkin taistella juuri ymmärtämällä itseään, tajuamalla miten mieli lähtee vetämään kohti paniikkia tai liikaa ahdistusta ja masennusta. Toisaalta hyvä itsetunto auttaa myös selviämään noiden stressien ja hankaluuksien yli, osaa purkaa ahdistusta puhumalla eikä täysin lannistu epäonnistumisista ja onnettomuuksista. Jotenkin ajattelen, että vaikka olisi masennukseen taipuvaiset geenit, omaa resilienssiä sietää hankaluuksia voi kehittää tai se kehittyy kun ympäristö on sitä tukeva, keskusteleva ja rakastava.

Hyviä ajatuksia.

Onko ympäristö mielestäsi terve, jos olemme OECD-maiden heikoin mt-asioissa, lasten huostaanottoon menee miljardi vuodessa (noin 10 000 lasta joka vuosi, 90 000 euroa per lapsi per vuosi) pääosin vanhempien mt-ongelmien vuoksi, työkyvyttömyydessä suurin syy on mt-asiat samaan aikaan kun mieliala- ja psykoosilääkkeiden käyttö on huimasti lisääntynyt?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pidän ehkä isoimpana ongelmana suomalaisessa yhteiskunnassa aivan liiallista individualismia. Perhettä, sukua jne ei arvosteta ja introverttius on jopa tavoiteltavaa. Enkä minä sano, että on huonoa olla introvertti, vaan sitä, että ihminen tarvitsee ihmisiä voidakseen hyvin. Kuuluvuuden tunnetta johonkin yhteisöön, tietoisuutta siitä, että perhe tukee ja toisaalta myös muiden palvelua vastavuoroisesti, ei aina oma mieli ja oma etu edellä.

Samoin siinä yhteisössä tulisi olla kulttuuri, jossa voi ilmaista aidosti tuntemuksiaan ja kestää myös muiden tunneilmaisun. Ei sellaista kulissit edellä kaikki hyvin, mikä on todella raskasta. Tämäkin on vastavuoroista, tulisi osata itse ilmaista itseään, mutta myös kestää muiden tavat, kommentit jne raivostumatta tai ottamatta heti loukkauksena.

Minä olen omassa perheessäni yrittänyt vaalia sukuyhteyksiä. Vaikka se on välillä hankalaakin, haluan lapsille hyvät välit ja luottamuksen muuhunkin sukuun kuin meihin vanhempiin. Lisäksi kannustan ilmaisemaan tunteita, hyväksymään tunteet, mutta myös kestämään muita, eikä loukkaantumaan kaikesta. Yritän opettaa laajaa maailmankatsomusta, perustelemaan mielipiteitään ja ajatuksiaan, sekä keskustelutaitoja. Yritän antaa sen signaalin, että he ovat hienoja omina itseinään.

Minäkin olen miettinyt sitä, miten vaikuttaa ihmiseen se, että perhekäsitys esimerkiksi on aika suppea. On vanhemmat ja lapset. Vanhempien sisarusten perheet ovat jo selkeästi erillisiä, samoin kuin isovanhemmat. Mitä jos siellä kotona on vaikkapa ongelmia, ikävä henkinen ilmapiiri esimerkiksi puhumattakaan tietysti isommista ongelmista kuten väkivalta (henkinen tai fyysinen). Mutta jo lopulta aika pienet asiat kuten vaikkapa perusnegatiivinen luonne vanhemmilla voivat vaikuttaa ihan valtavasti lapsiin, jos läheistä vertailukohdetta ei ole. Myöhemmin elämässä tulevat tottakai opettajat, kavereiden vanhemmat, valmentajat, päiväkodin väki jne joista saa vertailupintaa, mutta aika paljon vahinkoa luulen, että pääsee syntymään ihan vaan sillä, että varhaislapsuudessa ollaan monesti liian perhekeskeisiä. Ajattelumalleja on vaikea kyseenalaistaa saati korjata sitten myöhemmin.

Olen tästä aika lailla eri mieltä. Isovanhemmat eivät ole positiivisia ja mieleltään terveitä sen todennäköisemmin kuin vanhemmatkaan, pikemminkin ehkä päinvastoin. Suomessa 30-50-luvulla syntyneillä on paljon traumoja ja heidän vanhemmuutensa ei ole ollut keskimäärin mitenkään esimerkillistä. Yhteisöllisissä kulttuureissa on myös omat ongelmansa, etenkin nuoremman sukupolven naisille.

Siitä olen samaa mieltä että yhteisöön kuuluminen on suojaava tekijä mt-ongelmilta, mutta yhteisön pitäisi olla terve ja hyvä. Valitettavasti oma suku ei sitä automaattisesti ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pidän ehkä isoimpana ongelmana suomalaisessa yhteiskunnassa aivan liiallista individualismia. Perhettä, sukua jne ei arvosteta ja introverttius on jopa tavoiteltavaa. Enkä minä sano, että on huonoa olla introvertti, vaan sitä, että ihminen tarvitsee ihmisiä voidakseen hyvin. Kuuluvuuden tunnetta johonkin yhteisöön, tietoisuutta siitä, että perhe tukee ja toisaalta myös muiden palvelua vastavuoroisesti, ei aina oma mieli ja oma etu edellä.

Samoin siinä yhteisössä tulisi olla kulttuuri, jossa voi ilmaista aidosti tuntemuksiaan ja kestää myös muiden tunneilmaisun. Ei sellaista kulissit edellä kaikki hyvin, mikä on todella raskasta. Tämäkin on vastavuoroista, tulisi osata itse ilmaista itseään, mutta myös kestää muiden tavat, kommentit jne raivostumatta tai ottamatta heti loukkauksena.

Minä olen omassa perheessäni yrittänyt vaalia sukuyhteyksiä. Vaikka se on välillä hankalaakin, haluan lapsille hyvät välit ja luottamuksen muuhunkin sukuun kuin meihin vanhempiin. Lisäksi kannustan ilmaisemaan tunteita, hyväksymään tunteet, mutta myös kestämään muita, eikä loukkaantumaan kaikesta. Yritän opettaa laajaa maailmankatsomusta, perustelemaan mielipiteitään ja ajatuksiaan, sekä keskustelutaitoja. Yritän antaa sen signaalin, että he ovat hienoja omina itseinään.

Minäkin olen miettinyt sitä, miten vaikuttaa ihmiseen se, että perhekäsitys esimerkiksi on aika suppea. On vanhemmat ja lapset. Vanhempien sisarusten perheet ovat jo selkeästi erillisiä, samoin kuin isovanhemmat. Mitä jos siellä kotona on vaikkapa ongelmia, ikävä henkinen ilmapiiri esimerkiksi puhumattakaan tietysti isommista ongelmista kuten väkivalta (henkinen tai fyysinen). Mutta jo lopulta aika pienet asiat kuten vaikkapa perusnegatiivinen luonne vanhemmilla voivat vaikuttaa ihan valtavasti lapsiin, jos läheistä vertailukohdetta ei ole. Myöhemmin elämässä tulevat tottakai opettajat, kavereiden vanhemmat, valmentajat, päiväkodin väki jne joista saa vertailupintaa, mutta aika paljon vahinkoa luulen, että pääsee syntymään ihan vaan sillä, että varhaislapsuudessa ollaan monesti liian perhekeskeisiä. Ajattelumalleja on vaikea kyseenalaistaa saati korjata sitten myöhemmin.

Olen tästä aika lailla eri mieltä. Isovanhemmat eivät ole positiivisia ja mieleltään terveitä sen todennäköisemmin kuin vanhemmatkaan, pikemminkin ehkä päinvastoin. Suomessa 30-50-luvulla syntyneillä on paljon traumoja ja heidän vanhemmuutensa ei ole ollut keskimäärin mitenkään esimerkillistä. Yhteisöllisissä kulttuureissa on myös omat ongelmansa, etenkin nuoremman sukupolven naisille.

Siitä olen samaa mieltä että yhteisöön kuuluminen on suojaava tekijä mt-ongelmilta, mutta yhteisön pitäisi olla terve ja hyvä. Valitettavasti oma suku ei sitä automaattisesti ole.

Se yhteisö jos on sairas, niin kuuluminen siihen tuskin auttaa. Suomalaiset rankattiin bulgarian ohella viimeisiksi empatiatutkimuksessa. Ehkä se liittyy myös tähän oecd-tutkimuksen huonoon tulokseen.

Väitän, että suomalaisten mielenterveysonkelmat loppuvat seinään, jos:

1) kouluissa kielletään älylaitteiden käyttö ja sen tilalle 2h rentoa pallopeliliikuntaa joka päivä

2) työelämässä siirrytään 8h viikkoon ja maksetaan perustulo riippuen tilanteesta, mutta kuitenkin niin, että minimillään saa asunnon ruokaa ja 300€ bilerahaa

Niin ja tuo 8h työtä viikossa on tutkitusti onnen mmaksimityöaika, googlaa jos et usko.

3) hankitaan Suomeen miljoona kaunista alle 40v latinonaista kriisimaista kuten Chile, Venezuela tai Brasilia heidän iloinen luonto tekee lopulta kaikista onnellisia

Mutta koska täällä ei koskaan tehdä järkeviä uudistuksia, vaan leikataan palkkoja ja korotetaan bensaveroa niin synkkyys ja alkoholismi jatkunevat...