Kamalin todistamasi tapaus vanhemman selkärangan puutteesta?

N 10vee poika kiristi ja suorastaan nöyryytti äitiään etelänmatkan terassilla. Äiti halusi kylmän oluen ja poika vaatii ja määrää, puhuu vi-maiselka äänellä äidilleen, että silloin hänen pitää saada joka tuopin kohdalla jäätelöä.

Olikohan taustalla pojalla varma tieto ja vuosien kokemus siitä että MIKÄÄN ei hidasta/estä äityloä juomasta vähintään 10 tuoppia...

olipa varmaan hieno ”perheloma” siellä, kelpaa sitten leuhkia naapureille kun käytiin etelässä rentoutumassa.

Nyt alkoi kiinnostaa, ketkä alapeukuttivat ekaa vastaajaa (siis tuota pahoinpitelyn uhria) ja miksi?

Kielletään monta kertaa ja sitten annetaan periksi.

Äiti hakee n 3vee lastaan hoidosta, kello onkin jo 17 pintaan.

Pikku pilttinen leikkii keskittyneesti pihalla. Äiti tiedustelee:”Joko me mentäisiin?” - lapsi ei reagoi, ei edes päätä käännä. Kuluu minuutteja, äiti yrittää uudelleen:” joko me lähdettäisiin? Pitää vielä ehtiä kaupoaankin”. -lapsi ei edelleenkään liikahda, leikki keskittyneesti jotain erittäin tärkeää leikkiään.

Äidillä ei riitä auktoriteetti, eikö kestä pää eikä perse, ilmoittaa lapsoselkeen että ”ihan kohta lähdetään, laitappa leikit pois huomista varten” . Ja sitten olisi vielä pitänyt ottaa lapsi kainaloon ja lähteä sinne ruokakauppaan ja kotiinpäin. Mutta eipä ei...

Vierailija kirjoitti:

Musta varmaan on tulossa se selkärangaton vanhempi, kiitos lapsuuteni ja omien vanhempieni kasvatustyylin.

Se oli kurinalaista, rakkaudetonta, huutamista, ilkkumista, haukkumista, aina väärin tekemistä, mielistelyä. Parasta oli olla hiljaa ja näkymätön.

Ei välttämättä. Minulla oli lapsena armeijakuri ja se sisälsi myös rajua väkivaltaa jos en toiminut kuten piti. Oman lapseni kasvatin hellästi, en käskyttämällä tai väkivallalla ja hyvin menestyvä aikuinen hänestä tuli. Meillä on läheiset ja lämpimät välit, toisin kuin minulla omiin vanhempiini.

Perheennlapset saivat valvoa tosi myöhään illaalla, koska eivät halunneetmennä nukkumaan. Aamulla heidät kannettiin sohvalle lastenohjelmien ääreen, koska eivät olisi muuten suostuneet nousemaan ylös.

Miksi vanhemmat tekevät omasta elämästään näin hankalan?

Meidän yksi pomomme synnytti lapsen 44-vuotiaana. Hän ei enää ehtinyt klo 8.30 alkavaan johtoryhmään, kun ei päässyt lähtemään ajoissa töihin. ”Matin” piti saada leikkiä aamuleikki loppuun ennen päiväkotiin lähtemistä. Tätä useasti.

9v poika ilkkuu ja käskyttää avoimesti vanhempiaan vieraiden läsnäollessa, kun nämä yrittävät "komentaa" poikaa siivoamaan huoneensa ja muut jälkensä lattioilta. Lopulta vanhemmat nöyrinä siivoavat itse, pojan naureskellessa sohvalla että on kiva sotkea kun muut joutuu siivoamaan.

treffit kirjoitti:

Aiti pysyi kuusi vuotta kimpassa vakivaltaisen juopon kanssa siita huolimatta, etta tama hakkasi joka viikko seka aitia etta taman lasta (=minua). No, kai se oli sitten ihan saatanan hyva sangyssa tai jotain. 

Tuskin oli. Nämä on monimutkaisia asioita. Miksi joku jää hakattavaksi.

Mutta myötätuntoni Sinulle! Lapsella ei pitäisi olla tällaista koskaan.

Vanhemmat jotka kerta toisensa jälkeen maksavat lapsensa pikavippejä ja velkoja. Itse ovat jo syvällä suossa ja oma talo on lähdössä pakkohuutokauppaan jos ei mene muuten kaupaksi. Ei vaan pysty sanomaan pojalleen ei, emme maksa.

Ensin ajattelin että kamalaa mutta sitten totesin että aikuisia ihmisiä, tekevät mitä lystäävät. 

Ketju jäi mietityttämään ja tuikki ajatusten taustalla iltapuuhissa... Kirjoittelenpa yhdestä tapauksesta:

Obeesi poika oli tuttavalapsen huonekaveri sairaalassa. Mukava, reipas poika, mutta lähes rampa painonsa alla. Vanhemmat sekä isovanhemmat (siis kummatkin erikseen) kantoivat lapselle herkkuja. Esimerkiksi sellaisia leivoksia, joissa on banaanikuorrute ja kermatäyte, oisko joku banaanimunkki tms. kokonainen laatikollinen ja sitten valtavia kääretorttuja, niitä esanssihalkoja jotka säilyvät lämpimässä viikkoja.

Poika sitten tietenkin söi ja mankui tuomaan uutta seuraavana päivänä. Jos sama meno on jatkunut, niin en tiedä selvisikö aikuiseksi.

Ikean lastenosastolla nähtyä: n. 4v tyttö ja asiallisen, jopa tiukan näköinen mies puku päällä.

Mies: Joko lähdetään, äiti odottaa jo.

Tyttö: *hypistelee pehmoleluja*

Mies: mennäänkö jo?

Tyttö: EI

Mies: Nyt pitäisi mennä...

Tyttö: ei mennä.

Mies: Pitää ehtiä kauppaan

Tyttö: *Jatkaa haahuilua osastolla ja mies kulkee perässä*

Mies: Äiti odottaa meitä. Mennään nyt Jessica-Adeliina.

Tyttö: En halua

JNEJNE...

Poistuin itse osastolta ja en tiedä koska pääsivät lähtemään. Ajattelin vain, että voi herran jumala. Iso mies, nappaisi nyt vaikka muksun kainaloonsa ja sanoisi, että nyt mennään. Piste. Kuka helvetti neuvottelee pikkulapsen kanssa :DD

Pelkään, että minusta tulee tällainen. Lapseni on jo 4-vuotias ja käyttätyy suht hyvin, tosin hänellä epäillään jotakin neurologista häiriötä ja/tai autismia, joka aiheuttaa omat haasteensa käytöksessä, joita ei voi "kasvattaa pois". 

Minut kasvatettiin suurin piirtein niin kuin armeijassa, kunnes vanhempani erosivat. Sen jälkeen jäin alkoholisti- ja narsistiäidin vallan alle. 

Oman lapseni kanssa en halua tehdä samoja asioita ja varon visusti tekemästä niitä. Kuitenkin olen huomannut siitä asti kun lapsi täytti 1v, että haluan kauheasti antaa lapselle kaikkea ja ilahduttaa häntä, minulla oli omassa lapsuudessani täysin päinvastoin. Koen myös huonoa omaatuntoa, jos joudun ojentamaan lasta, mutta teen sen silti ja pidän rajat, vaikka joskus se tuntuu pahalta ja mietin, että teenkö samaa kuin omat vanhempani. Tiedän, etten tee, mutta silti ajatus hakkaa takaraivossa. Esim. meillä on sääntö, ettei tuoleilla saa seisoa. Kun olin itse lapsi, jos otin tuoleja leikkeihin kysymättä (joskus sai ottaa ja joskus ei, joten joskus otin kysymättä) sain selkääni. Omaa lastani vain kiellän ja selitän miksei saa, silti mietin teenkö samoin kuin omat vanhempani, vaikka olen johdonmukainen jokaisessa säännössä.