Lue keskustelun säännöt.
Onko se vain defenssimekanismia, kun niin monet sanovat, ettei toinen ihminen saisi olla onnellisuuden avain?
13.10.2019 |
Minusta on jotenkin erikoinen ilmiö, kun nykyään tuntuu niin usein tulevan vastaan tämä ohjenuora, ettei kenenkään onni saisi olla kiinni toisesta ihmisestä. Vähän sama kuin sanoisi himourheilijalle, ettei hänen onnensa saa riippua siitä pääseekö hän urheilemaan vai ei. Tai kuvataiteilijalle, ettei hänen onnensa saa olla kiinni siitä, pääseekö hän tekemään kuvataidetta vai ei.
Jos minun onneni syntyy siitä, että olen parisuhteessa, miksi se toiveeni yritetään mitätöidä ja sanotaan, että onni pitäisi löytyä jostain muusta kuin toisesta ihmisestä?
Kommentit (108)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No tottahan toki useimmille ihmisille mielekkäät ihmissuhteet tuovat onnea elämään. Parisuhde, perhe, ystävät, hyvä työyhteisö jne. Mutta on ehkä hieman väärin ajatella, että jollakulla toisella olisi vastuu omasta onnesta tai velvollisuus tehdä toinen onnelliseksi. Se onni lähtee itsestä, vaikka nuo asiat elämään iloa tuovatkin.
Ei tietenkään kenelläkään ole vastuuta tehdä ketään onnelliseksi, mutta kyllä minusta ihmisillä on vastuu olla tekemättä toista tahallaan onnettomaksi. Tässä on kyse siitä näkökulmasta, mitä se onni ja onnelliseksi tekeminen on. Itselläni esimerkiksi oma miesystäväni tekee minut tälläkin hetkellä onnelliseksi, vaikka emme ole nähneet emmekä edes puhuneet puhelimessa pariin päivään. Tämän hetken onnellisuuteni perustuu siihen, että tiedän hänen olevan olemassa ja välittävän minusta. Jos tämä on jonkun mielestä valtavan raskas vastuu, että hän tekee minut näin onnelliseksi, ehkä olen sairas ja läheisriippuvainen.
Se on sairasta ja läheisriippuvaista, JOS vastuutat miestä käytäytymään tarkalleen tietyllä tavalla ja olemaan aina kanssasi, muuten olet "onneton" ja syytät miestä siitä, että et ole onnellinen.
Se on emotionaalista riippuvuutta.
Totta kai ihminen saa olla onnellinen parisuhteestaan ja perheestään, mutta hyvä on tajuta, että hän on itse vastuussa itsestään ja tunteistaan. Toki, muita pitää kohdella moraalisesti oikein, mutta kaikkia ei voi elämässä koko ajan miellyttää, koska ihmisillä on erilaiset odotukset ja toiveet. Ei pidä edes yrittää, vaan elää omaa ja moraalisesti hyväksyttävää elämäänsä ja sallia sama itsenäisyys muillekin.
Tässä ketjussa joillekin nyt näyttää olevan todella vaikeaa ymmärtää, mistä puhutaan, kun puhutaan sairaalloisesta riippuvuudesta.
Jos ette ymmärrä asiaa parisuhteen näkövinkkelistä, miettikää asiaa vaikkapa vanhemman ja lapsen suhteessa. Olisiko teistä edelleen ihan ok ja jopa ihanne, että äiti vastuuttaa aikuistuvaa lastaan onnellisuudestaan? Että "ei, et saa muuttaa omaan kotiisi, koska minä jäisin yksin, ja minä olisin onneton"!
Tuo on juurikin sitä ihmissuhderiippuvuutta, joka on parisuhteessakin vinoutunutta. Toiseen ihmiseen kohdistetaan vastuuta ja odotuksia, jotka kaventavat hänen mahdollisuuksiaan luoda itselleen merkityksellinen ja itsenäinen elämä.
19
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onnellisuutesi on silloin sen toisen ihmisen varassa, ja jos hän jättää sinut, niin romahdat.
Ainahan onni on jonkun tai jonkin varassa. Himourheilija voi neliraajahalvaantua. Jos hänen onnensa koostui liikunnasta, niin silloinhan hän todennäköisesti romahtaa, jos ei pääse enää liikkumaan. Ihmisiä taas on maailma pullollaan, eli vaikka toisen ihmisen menettäisi, aina voi löytyä uusi.
Jaa, mutta nyt et selvästikään ymmärrä, mitä sinulle sanotaan.
Se, että saa iloa jostakin tekemisestä on eri asia kuin se, että ripustat onnellisuutesi toiseen ihmiseen ja odotat, että hän on rinnallasi tekemäsäs sinut onnelliseksi. Urheilla voit, koska päätös siihen on omissa käsissäsi. Ja koska kyse on omista valinnoistasi, voit myös etsiä itsellesi jonkin muun onnellistavan harrastuksen.. Neliraajahalvaus toki on riski, mutta väitän, että se masentaisi kyllä muutkin kuin himourheilijat...
Toki voit hankkia itselles uuden onnellistajan, mutta jos nyt yhtään omaat kriteerejä kumppanillesi, sopivia puolisoita ei niin vain kävele kohdalle. Jos taas kuka tahansa käy, kuulostat pahemman kerran läheisriippuvaiselta, evvk kuka se kumppani on, kunhan saat hössöttää ja elää toisen ihmisen kautta.
Ei sillä, ihmiset ovat erilaisia. Ekstrovertille epäilemättä ihmissuhteet ovat tärkeämpiä kuin introvertille, on sitten kyse ystävistä tai parisuhteesta. Ja totta kai rakkaat ihmiset tuottavat iloa!
Mutta viisas ihminen ei pane "kaikkia munia yhteen koriin" eli ripusta onnellisuuttaan yhteen ihmissuhteeseen. Mitä vain voi tapahtua elämässä, ja siksi olisi hyvä olla muitakin kuin yksi onnellisuuden lähde. Vastuu tehdä toinen ihminen onnelliseksi on ahdistava!
Kuka sanoi, että pitää ripustaa onnellisuus yhteen ihmissuhteeseen? Monet onnellisuutta tuovat tekijät ovat jollain tavalla riippuvaisia toisista ihmisistä. Ei se urheilijakaan yleensä tule onnelliseksi vain yksikseen juostessaan vaan tarvitsee onnistumisen elämyksiinsä tukea ja kannustusta ja tunnustusta ja hyväksyntää. Parisuhteeton sinkku taas yleensä kaipaa ympärilleen ystäviä ja harrastuksia ja aktiviteetteja. Nämä asiat nyt vain ovat faktoja eivätkä kyllä tarkoita, että ripustaudutaan yhteen ihmiseen, jonka elämäntehtävä on tehdä sinut onnelliseksi. Helppohan se on sanoa olevansa riippumaton, jos ne munat ovat monessa korissa, mutta yleisellä tasolla muista ihmisistä se lopulta enimmäkseen muodostuu.
Tuota... ap kyllä nimenomaan puhuu siitä, että hänelle on yksi ja nimenomainen ihminen, joka tekee hänet onnelliseksi, ei kukaan tai mikään muu.
Puhutaan siis emptionaalisestia riippuvuudesta ääripäässä.
https://mielenihmeet.fi/5-keinoa-paattaa-emotionaalinen-riippuvuus/
Ps. Minä nautin kirjoista, elokuvista ja kuvataiteesta kyllä täysin itsenäisesti. Minun ei tarvitse saada mitään sosiaalista kannustusta tai edes keskustella muiden kanssa noista. Toki välillä keskustelenkin ystävien tai työtoverien kanssa kulttuurista, mutta sitä feedbackiä en mitenkään tarvitse nauttiakseni.
19
Kukas ne elokuvat ja kirjat on tehnyt? Olisiko joku toinen ihminen? Siinäkin sinä nautit toisen ihmisen aikaansaannoksista ja ajatuksista.
Enkä kyllä mielestäni sanonut, että kaikki maailman asiat ovat riippuvaisia toisista ihmisistä. Kirjoitin, että monet ja useimmat.
No ei, kirjailijan teoksen lukeminen ei ole sosiaalinen suhde, ja siitähän sinä nyt kumminkin puhuit, kun puhuit urheilijanKIN tarvitsevan hyväksyntää ja kannustusta. Joten älä ala vääntää kommenttejasi jälkikäteen toiseksi.
Ja nyt siis ap puhuu riippuvuudesta parisuhteessa, ei kenestä tahansa ihmisestä tai sosiaalisten kontaktien tarpeesta. Muistathan keskustelun alkuperäisen aiheen.
19
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No tottahan toki useimmille ihmisille mielekkäät ihmissuhteet tuovat onnea elämään. Parisuhde, perhe, ystävät, hyvä työyhteisö jne. Mutta on ehkä hieman väärin ajatella, että jollakulla toisella olisi vastuu omasta onnesta tai velvollisuus tehdä toinen onnelliseksi. Se onni lähtee itsestä, vaikka nuo asiat elämään iloa tuovatkin.
Ei tietenkään kenelläkään ole vastuuta tehdä ketään onnelliseksi, mutta kyllä minusta ihmisillä on vastuu olla tekemättä toista tahallaan onnettomaksi. Tässä on kyse siitä näkökulmasta, mitä se onni ja onnelliseksi tekeminen on. Itselläni esimerkiksi oma miesystäväni tekee minut tälläkin hetkellä onnelliseksi, vaikka emme ole nähneet emmekä edes puhuneet puhelimessa pariin päivään. Tämän hetken onnellisuuteni perustuu siihen, että tiedän hänen olevan olemassa ja välittävän minusta. Jos tämä on jonkun mielestä valtavan raskas vastuu, että hän tekee minut näin onnelliseksi, ehkä olen sairas ja läheisriippuvainen.
Se on sairasta ja läheisriippuvaista, JOS vastuutat miestä käytäytymään tarkalleen tietyllä tavalla ja olemaan aina kanssasi, muuten olet "onneton" ja syytät miestä siitä, että et ole onnellinen.
Se on emotionaalista riippuvuutta.
Totta kai ihminen saa olla onnellinen parisuhteestaan ja perheestään, mutta hyvä on tajuta, että hän on itse vastuussa itsestään ja tunteistaan. Toki, muita pitää kohdella moraalisesti oikein, mutta kaikkia ei voi elämässä koko ajan miellyttää, koska ihmisillä on erilaiset odotukset ja toiveet. Ei pidä edes yrittää, vaan elää omaa ja moraalisesti hyväksyttävää elämäänsä ja sallia sama itsenäisyys muillekin.
Tässä ketjussa joillekin nyt näyttää olevan todella vaikeaa ymmärtää, mistä puhutaan, kun puhutaan sairaalloisesta riippuvuudesta.
Jos ette ymmärrä asiaa parisuhteen näkövinkkelistä, miettikää asiaa vaikkapa vanhemman ja lapsen suhteessa. Olisiko teistä edelleen ihan ok ja jopa ihanne, että äiti vastuuttaa aikuistuvaa lastaan onnellisuudestaan? Että "ei, et saa muuttaa omaan kotiisi, koska minä jäisin yksin, ja minä olisin onneton"!
Tuo on juurikin sitä ihmissuhderiippuvuutta, joka on parisuhteessakin vinoutunutta. Toiseen ihmiseen kohdistetaan vastuuta ja odotuksia, jotka kaventavat hänen mahdollisuuksiaan luoda itselleen merkityksellinen ja itsenäinen elämä.
19
Eli kuka näin on nyt tehnyt? Miksi se, että olen parisuhteessa ja tarvitsen miesystävääni tueksi ja juttuseuraksi tarkoittaisi, että hän päivystäisi vieressäni haluamallani tavalla 24/7? Tottakai on vaikeaa ymmärtää, mistä puhutaan, kun kukaan ei ole puhunut näistä sairaalloisen riippuvuuden ilmenemistavoista, vaan yleisellä tasolla on puhuttu, voiko ihminen olla oikeasti onnellinen ilman toisia ihmisiä. Missä ap esimerkiksi puhuu tilanteista, jotka viittaavat sairaalloiseen käytökseen ja riippuvuuteen? Minulta meni nämä kyllä ohi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No tottahan toki useimmille ihmisille mielekkäät ihmissuhteet tuovat onnea elämään. Parisuhde, perhe, ystävät, hyvä työyhteisö jne. Mutta on ehkä hieman väärin ajatella, että jollakulla toisella olisi vastuu omasta onnesta tai velvollisuus tehdä toinen onnelliseksi. Se onni lähtee itsestä, vaikka nuo asiat elämään iloa tuovatkin.
Ei tietenkään kenelläkään ole vastuuta tehdä ketään onnelliseksi, mutta kyllä minusta ihmisillä on vastuu olla tekemättä toista tahallaan onnettomaksi. Tässä on kyse siitä näkökulmasta, mitä se onni ja onnelliseksi tekeminen on. Itselläni esimerkiksi oma miesystäväni tekee minut tälläkin hetkellä onnelliseksi, vaikka emme ole nähneet emmekä edes puhuneet puhelimessa pariin päivään. Tämän hetken onnellisuuteni perustuu siihen, että tiedän hänen olevan olemassa ja välittävän minusta. Jos tämä on jonkun mielestä valtavan raskas vastuu, että hän tekee minut näin onnelliseksi, ehkä olen sairas ja läheisriippuvainen.
Se on sairasta ja läheisriippuvaista, JOS vastuutat miestä käytäytymään tarkalleen tietyllä tavalla ja olemaan aina kanssasi, muuten olet "onneton" ja syytät miestä siitä, että et ole onnellinen.
Se on emotionaalista riippuvuutta.
Totta kai ihminen saa olla onnellinen parisuhteestaan ja perheestään, mutta hyvä on tajuta, että hän on itse vastuussa itsestään ja tunteistaan. Toki, muita pitää kohdella moraalisesti oikein, mutta kaikkia ei voi elämässä koko ajan miellyttää, koska ihmisillä on erilaiset odotukset ja toiveet. Ei pidä edes yrittää, vaan elää omaa ja moraalisesti hyväksyttävää elämäänsä ja sallia sama itsenäisyys muillekin.
Tässä ketjussa joillekin nyt näyttää olevan todella vaikeaa ymmärtää, mistä puhutaan, kun puhutaan sairaalloisesta riippuvuudesta.
Jos ette ymmärrä asiaa parisuhteen näkövinkkelistä, miettikää asiaa vaikkapa vanhemman ja lapsen suhteessa. Olisiko teistä edelleen ihan ok ja jopa ihanne, että äiti vastuuttaa aikuistuvaa lastaan onnellisuudestaan? Että "ei, et saa muuttaa omaan kotiisi, koska minä jäisin yksin, ja minä olisin onneton"!
Tuo on juurikin sitä ihmissuhderiippuvuutta, joka on parisuhteessakin vinoutunutta. Toiseen ihmiseen kohdistetaan vastuuta ja odotuksia, jotka kaventavat hänen mahdollisuuksiaan luoda itselleen merkityksellinen ja itsenäinen elämä.
19
Tuo vanhemman ja lapsen suhde on täysin eri asia. En tiedä, onko sinulla lapsia, mutta vanhemman tehtävä on kasvattaa lapsesta itsenäinen ja pärjäävä aikuinen. On rakastettava lastaan, vaikka tämä ei aina toimikaan niin kuin itse haluaisi. Se on pyyteetöntä rakkautta.
Parisuhde on eri asia. Siinä ollaan yhdessä molempien vastavuoroisesta halusta tehdä toisensa onnellisiksi. Molemmilta vaaditaan kompromisseja ja kykyä ymmärtää myös toisen itsenäisyyttä, mutta suhdeelle yleensä sovitaan raamit/säännöt joiden puitteissa eletään.
Mielestäni onnellisuus on sitä, että kykenee seisomaan omilla jaloillaan aina. On epäuskottavaa, että toinen ihminen on onnellisuuden avain, koska aina eron jälkeen sen toteaa, että ilman toistakin on onnellinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mielestäni onnellisuus on sitä, että kykenee seisomaan omilla jaloillaan aina. On epäuskottavaa, että toinen ihminen on onnellisuuden avain, koska aina eron jälkeen sen toteaa, että ilman toistakin on onnellinen.
Kyllä moni käy läpi myös surun ja luopumisen kuoleman tai eron tultua ja on etsittävä korvaavia onnentuottotapoja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieleltään terveet ihmiset on onnellisia ilman toistakin ihmistä. Läheisriippuvuus ei ole tervettä.
Kaikki ihmiset tarvitsevat jotain ihmiskontaktia. Onko se tervettä, jos kontaktit ovat pinnallisia ja korvattavissa olevia?
Ei tässä sitä sanottu, etteikö saisi pitää ja rakastaa jotakuta. Vaan että ihmisen on hyvä ja tervettä viihtyä myös yksinollen, keksiä itselleen antoisaa tekemistä, mielenkiintoisia ajatuksia, viihtyä.
Parisuhteessakin tärkeämpää kuin toisen tekemiset ja tekemättä jättämiset on se, mitä toinen saa SINUT ajattelemaan ja tuntemaan. Nautit siis ennen kaikkea yhdessäolon sinussa herättämistä tunteista. Tämä ero on hiuksenhieno, mutta ehkä ymmärrät eron, jos mietit vaikkapa vakavasti masentunutta ihmistä. Hän on masentunut ja surullinen, vaikka eläisikin rakkaan ihmisen kanssa parisuhteessa - koska onnellisuus on jokaisen ihmisen pään sisällä, sitä ei voi kukaan ulkopuolelta päähäsi "kaataa".
Ohiksena 19
Itse asiassa harva ihminen on masentunut, jos elämässä kaikki on hyvin. Mieluisat ihmissuhteet, työ, harrastukset, taloudellinen tilanne kunnossa johtaa yleensä siihen, että ihminen on tyytyväinen. *Yleensä* masennukseen on joku syy/syitä, vaikka joskus harvoin sitä on myös niillä, joilla sujuu ulkoisesti hyvin. Samalla lailla parisuhteessakin suuresti vaikuttaa ulkoiset asiat - saat kuluja jaettua, jakaa ajatuksia ja seksuaalisuutta, tukea elämän ongelmiin. On vähän lapsellista ajatella, että se parisuhteen tuoma hyvä olo on lähinnä siellä pään sisällä tunteissa ja ajatuksissa. Tällä en tietenkään tarkoita, että parisuhteeseen kelpaisi kuka vaan mekaanisesti suorittamaan nuo asiat, vaan kumppanin täytyy olla tietysti sopiva. Mutta sopivaa kumppania elämässä maailman toisella puolella erillistä elämää ei juuri kukaan itselleen halua, vaikka tuo kumppani saattaisi ajatella sinusta hyviä ajatuksia ja saada mieleesi miellyttäviä oloja.
Ei, olet pahasti väärässä.
Masentuneista aika isokin osa on masentuneita ilman mitään yksittäistä syytä. Siksi osalla auttaa pelkkä lääkityskin, joskin tehokkainta on tietysti terapian ja lääkityksen yhdistelmä. Terapiakin tehoaa silloin, kun ihminen saadaan ITSE muuttamaan ajatusluutumiaan ja tapojaan reagoida, ei terapiassakaan kaadeta kenenkään päähän valmiita ratkaisuja.
Toistan: parisuhteessa tyydytyksen tunne on myös jokaisen oman pään sisällä oleva reaktio olosuhteisiin. Totta kai olosuhteilla on merkitystä, mutta silti viime kädessä sinä itse luot sen onnellisuuden tai tyytytmättömyyden pääsi sisällä.
Mietipä vaikka sitä, että hyvässäkin parisuhteessa saattaa puolisolta loppua seksuaaliset halut ja rakkaus ja hän voi rakastua toiseen. Miten se on mahdollista, jos muka pelkät olosuhteet riittävät? Eihän se voi olla mahdollista, jos puoliso edelleen rakastaa ja ulkoiset olosuhteet ovat kunnossa!!!
Ja silti oikeassa elämässä tuota tapahtuu koko ajan. Ihmisten tunteet kun elävät heidän pääkopassaan, ei niitä voi rakentaa ulkoa päin.
19
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No tottahan toki useimmille ihmisille mielekkäät ihmissuhteet tuovat onnea elämään. Parisuhde, perhe, ystävät, hyvä työyhteisö jne. Mutta on ehkä hieman väärin ajatella, että jollakulla toisella olisi vastuu omasta onnesta tai velvollisuus tehdä toinen onnelliseksi. Se onni lähtee itsestä, vaikka nuo asiat elämään iloa tuovatkin.
Ei tietenkään kenelläkään ole vastuuta tehdä ketään onnelliseksi, mutta kyllä minusta ihmisillä on vastuu olla tekemättä toista tahallaan onnettomaksi. Tässä on kyse siitä näkökulmasta, mitä se onni ja onnelliseksi tekeminen on. Itselläni esimerkiksi oma miesystäväni tekee minut tälläkin hetkellä onnelliseksi, vaikka emme ole nähneet emmekä edes puhuneet puhelimessa pariin päivään. Tämän hetken onnellisuuteni perustuu siihen, että tiedän hänen olevan olemassa ja välittävän minusta. Jos tämä on jonkun mielestä valtavan raskas vastuu, että hän tekee minut näin onnelliseksi, ehkä olen sairas ja läheisriippuvainen.
Se on sairasta ja läheisriippuvaista, JOS vastuutat miestä käytäytymään tarkalleen tietyllä tavalla ja olemaan aina kanssasi, muuten olet "onneton" ja syytät miestä siitä, että et ole onnellinen.
Se on emotionaalista riippuvuutta.
Totta kai ihminen saa olla onnellinen parisuhteestaan ja perheestään, mutta hyvä on tajuta, että hän on itse vastuussa itsestään ja tunteistaan. Toki, muita pitää kohdella moraalisesti oikein, mutta kaikkia ei voi elämässä koko ajan miellyttää, koska ihmisillä on erilaiset odotukset ja toiveet. Ei pidä edes yrittää, vaan elää omaa ja moraalisesti hyväksyttävää elämäänsä ja sallia sama itsenäisyys muillekin.
Tässä ketjussa joillekin nyt näyttää olevan todella vaikeaa ymmärtää, mistä puhutaan, kun puhutaan sairaalloisesta riippuvuudesta.
Jos ette ymmärrä asiaa parisuhteen näkövinkkelistä, miettikää asiaa vaikkapa vanhemman ja lapsen suhteessa. Olisiko teistä edelleen ihan ok ja jopa ihanne, että äiti vastuuttaa aikuistuvaa lastaan onnellisuudestaan? Että "ei, et saa muuttaa omaan kotiisi, koska minä jäisin yksin, ja minä olisin onneton"!
Tuo on juurikin sitä ihmissuhderiippuvuutta, joka on parisuhteessakin vinoutunutta. Toiseen ihmiseen kohdistetaan vastuuta ja odotuksia, jotka kaventavat hänen mahdollisuuksiaan luoda itselleen merkityksellinen ja itsenäinen elämä.
19
Tuo vanhemman ja lapsen suhde on täysin eri asia. En tiedä, onko sinulla lapsia, mutta vanhemman tehtävä on kasvattaa lapsesta itsenäinen ja pärjäävä aikuinen. On rakastettava lastaan, vaikka tämä ei aina toimikaan niin kuin itse haluaisi. Se on pyyteetöntä rakkautta.
Parisuhde on eri asia. Siinä ollaan yhdessä molempien vastavuoroisesta halusta tehdä toisensa onnellisiksi. Molemmilta vaaditaan kompromisseja ja kykyä ymmärtää myös toisen itsenäisyyttä, mutta suhdeelle yleensä sovitaan raamit/säännöt joiden puitteissa eletään.
Ei, kyllä siinä on kyse aivan samasta asiasta, läheisestä ihmissuhteesta. Emotionaalinen riippuvuus lapsiin on itse asiassa hyvinkin yleistä, ikävä kyllä.
Mistä ihmeestä muuten sait tuon vaikutelman, että minusta tuollainen takertuminen olisi jotenkin hyvä asia? Kun nimittäin tuolla lailla aloit minulle esitelmöidä. Totta kai vanhemman pitäisi kasvattaa lapsistaan itsenäisiä - ja minulla on siis muuten 17- ja 19-vuotiaat lapset.
Mutta aivan samalla lailla pitää puolisolle antaa tilaa tehdä valintoja ilman, että syyllistää ja vastuuttaa häntä, jos ne valinnat eivät minua sataprosenttisesti miellytäkään. Tuollaisesta toisen vastuuttamisesta minun onnellisuudestanihan tässä ketjussa kumminkin oli puhe.
19
Minusta se on maailman tyhmin asenne ja sellaisten luonnevikaisten asenne. Eivät halua opetella hiomaan särmiään ja ovat mieluiten yksin, niin sitten selitetään se hyväksi tuolla. Totta kai jokainen on onnellisempi parisuhteessa, ellei ole aivan tosiaan luonnevikaa. Ei se sitä tarkoita, että sen parisuhteen pitäisi olla minkälainen vain, ei tietenkään, vaan itsen tekee nimenomaan onnelliseksi hyvä parisuhde. Eikäjoku s**tanan yksin kököttäminen. Se on surkeampaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mielestäni onnellisuus on sitä, että kykenee seisomaan omilla jaloillaan aina. On epäuskottavaa, että toinen ihminen on onnellisuuden avain, koska aina eron jälkeen sen toteaa, että ilman toistakin on onnellinen.
Minusta toinen nimenomaan on onnellisuuden avain enkä itse ole lainkaan onnellinen eron jälkeen tai kun ei ole kivaa miestä. Mutta mähän siis valitsenkin kumppanini hyvin, toisin kuin sä siis.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No tottahan toki useimmille ihmisille mielekkäät ihmissuhteet tuovat onnea elämään. Parisuhde, perhe, ystävät, hyvä työyhteisö jne. Mutta on ehkä hieman väärin ajatella, että jollakulla toisella olisi vastuu omasta onnesta tai velvollisuus tehdä toinen onnelliseksi. Se onni lähtee itsestä, vaikka nuo asiat elämään iloa tuovatkin.
Ei tietenkään kenelläkään ole vastuuta tehdä ketään onnelliseksi, mutta kyllä minusta ihmisillä on vastuu olla tekemättä toista tahallaan onnettomaksi. Tässä on kyse siitä näkökulmasta, mitä se onni ja onnelliseksi tekeminen on. Itselläni esimerkiksi oma miesystäväni tekee minut tälläkin hetkellä onnelliseksi, vaikka emme ole nähneet emmekä edes puhuneet puhelimessa pariin päivään. Tämän hetken onnellisuuteni perustuu siihen, että tiedän hänen olevan olemassa ja välittävän minusta. Jos tämä on jonkun mielestä valtavan raskas vastuu, että hän tekee minut näin onnelliseksi, ehkä olen sairas ja läheisriippuvainen.
Se on sairasta ja läheisriippuvaista, JOS vastuutat miestä käytäytymään tarkalleen tietyllä tavalla ja olemaan aina kanssasi, muuten olet "onneton" ja syytät miestä siitä, että et ole onnellinen.
Se on emotionaalista riippuvuutta.
Totta kai ihminen saa olla onnellinen parisuhteestaan ja perheestään, mutta hyvä on tajuta, että hän on itse vastuussa itsestään ja tunteistaan. Toki, muita pitää kohdella moraalisesti oikein, mutta kaikkia ei voi elämässä koko ajan miellyttää, koska ihmisillä on erilaiset odotukset ja toiveet. Ei pidä edes yrittää, vaan elää omaa ja moraalisesti hyväksyttävää elämäänsä ja sallia sama itsenäisyys muillekin.
Tässä ketjussa joillekin nyt näyttää olevan todella vaikeaa ymmärtää, mistä puhutaan, kun puhutaan sairaalloisesta riippuvuudesta.
Jos ette ymmärrä asiaa parisuhteen näkövinkkelistä, miettikää asiaa vaikkapa vanhemman ja lapsen suhteessa. Olisiko teistä edelleen ihan ok ja jopa ihanne, että äiti vastuuttaa aikuistuvaa lastaan onnellisuudestaan? Että "ei, et saa muuttaa omaan kotiisi, koska minä jäisin yksin, ja minä olisin onneton"!
Tuo on juurikin sitä ihmissuhderiippuvuutta, joka on parisuhteessakin vinoutunutta. Toiseen ihmiseen kohdistetaan vastuuta ja odotuksia, jotka kaventavat hänen mahdollisuuksiaan luoda itselleen merkityksellinen ja itsenäinen elämä.
19
Eli kuka näin on nyt tehnyt? Miksi se, että olen parisuhteessa ja tarvitsen miesystävääni tueksi ja juttuseuraksi tarkoittaisi, että hän päivystäisi vieressäni haluamallani tavalla 24/7? Tottakai on vaikeaa ymmärtää, mistä puhutaan, kun kukaan ei ole puhunut näistä sairaalloisen riippuvuuden ilmenemistavoista, vaan yleisellä tasolla on puhuttu, voiko ihminen olla oikeasti onnellinen ilman toisia ihmisiä. Missä ap esimerkiksi puhuu tilanteista, jotka viittaavat sairaalloiseen käytökseen ja riippuvuuteen? Minulta meni nämä kyllä ohi.
Ap kysyy, miksi on jotenkin huono asia, että oma onnellisuus on kiinni yhdestä ihmisestä.
No siksi, että kyse on silloin emotionaalisesta riippuvuudesta. Ihmisen pitäisi kyetä tajuamaan, että hänen onnellisuutensa on ennen kaikkea hänen oma luomuksensa.
https://mielenihmeet.fi/5-keinoa-paattaa-emotionaalinen-riippuvuus/
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllähän urheilijankin onni romahtaa pitkäksi aikaa jos esim vammautuu niin että urheilu ei ole enää mahdollista. Jos ripottelee onnen lähteensä sinne tänne eikä anna minkään niistä kasvaa liian suureen rooliin, niin ei voi myöskään odottaa saavuttavansa kovin suuria minkään asian parissa. - ei ap
Mutta se urheilu ei ole oma itsenäinen henkilö joka kärsisi siitä, että urheilija ripustautuu häneen koko elämänsä painolla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No tottahan toki useimmille ihmisille mielekkäät ihmissuhteet tuovat onnea elämään. Parisuhde, perhe, ystävät, hyvä työyhteisö jne. Mutta on ehkä hieman väärin ajatella, että jollakulla toisella olisi vastuu omasta onnesta tai velvollisuus tehdä toinen onnelliseksi. Se onni lähtee itsestä, vaikka nuo asiat elämään iloa tuovatkin.
Ei tietenkään kenelläkään ole vastuuta tehdä ketään onnelliseksi, mutta kyllä minusta ihmisillä on vastuu olla tekemättä toista tahallaan onnettomaksi. Tässä on kyse siitä näkökulmasta, mitä se onni ja onnelliseksi tekeminen on. Itselläni esimerkiksi oma miesystäväni tekee minut tälläkin hetkellä onnelliseksi, vaikka emme ole nähneet emmekä edes puhuneet puhelimessa pariin päivään. Tämän hetken onnellisuuteni perustuu siihen, että tiedän hänen olevan olemassa ja välittävän minusta. Jos tämä on jonkun mielestä valtavan raskas vastuu, että hän tekee minut näin onnelliseksi, ehkä olen sairas ja läheisriippuvainen.
Se on sairasta ja läheisriippuvaista, JOS vastuutat miestä käytäytymään tarkalleen tietyllä tavalla ja olemaan aina kanssasi, muuten olet "onneton" ja syytät miestä siitä, että et ole onnellinen.
Se on emotionaalista riippuvuutta.
Totta kai ihminen saa olla onnellinen parisuhteestaan ja perheestään, mutta hyvä on tajuta, että hän on itse vastuussa itsestään ja tunteistaan. Toki, muita pitää kohdella moraalisesti oikein, mutta kaikkia ei voi elämässä koko ajan miellyttää, koska ihmisillä on erilaiset odotukset ja toiveet. Ei pidä edes yrittää, vaan elää omaa ja moraalisesti hyväksyttävää elämäänsä ja sallia sama itsenäisyys muillekin.
Tässä ketjussa joillekin nyt näyttää olevan todella vaikeaa ymmärtää, mistä puhutaan, kun puhutaan sairaalloisesta riippuvuudesta.
Jos ette ymmärrä asiaa parisuhteen näkövinkkelistä, miettikää asiaa vaikkapa vanhemman ja lapsen suhteessa. Olisiko teistä edelleen ihan ok ja jopa ihanne, että äiti vastuuttaa aikuistuvaa lastaan onnellisuudestaan? Että "ei, et saa muuttaa omaan kotiisi, koska minä jäisin yksin, ja minä olisin onneton"!
Tuo on juurikin sitä ihmissuhderiippuvuutta, joka on parisuhteessakin vinoutunutta. Toiseen ihmiseen kohdistetaan vastuuta ja odotuksia, jotka kaventavat hänen mahdollisuuksiaan luoda itselleen merkityksellinen ja itsenäinen elämä.
19
Tuo vanhemman ja lapsen suhde on täysin eri asia. En tiedä, onko sinulla lapsia, mutta vanhemman tehtävä on kasvattaa lapsesta itsenäinen ja pärjäävä aikuinen. On rakastettava lastaan, vaikka tämä ei aina toimikaan niin kuin itse haluaisi. Se on pyyteetöntä rakkautta.
Parisuhde on eri asia. Siinä ollaan yhdessä molempien vastavuoroisesta halusta tehdä toisensa onnellisiksi. Molemmilta vaaditaan kompromisseja ja kykyä ymmärtää myös toisen itsenäisyyttä, mutta suhdeelle yleensä sovitaan raamit/säännöt joiden puitteissa eletään.
Ei, kyllä siinä on kyse aivan samasta asiasta, läheisestä ihmissuhteesta. Emotionaalinen riippuvuus lapsiin on itse asiassa hyvinkin yleistä, ikävä kyllä.
Mistä ihmeestä muuten sait tuon vaikutelman, että minusta tuollainen takertuminen olisi jotenkin hyvä asia? Kun nimittäin tuolla lailla aloit minulle esitelmöidä. Totta kai vanhemman pitäisi kasvattaa lapsistaan itsenäisiä - ja minulla on siis muuten 17- ja 19-vuotiaat lapset.
Mutta aivan samalla lailla pitää puolisolle antaa tilaa tehdä valintoja ilman, että syyllistää ja vastuuttaa häntä, jos ne valinnat eivät minua sataprosenttisesti miellytäkään. Tuollaisesta toisen vastuuttamisesta minun onnellisuudestanihan tässä ketjussa kumminkin oli puhe.
19
No ei, siinä ei kyllä ole kyse ollenkaan samasta asiasta. Aikuisen ja lapsen suhde on täysin eri asia. Se, että joku ei osaa kasvattaa lastaan, ja lataa lapseen jotain kieroja odotuksia, on sitten oma lukunsa.
Kahden aikuisen suhde on täysin vapaaehtoista. Kumpi vaan voi koska vaan lähteä pois, jos siltä tuntuu. Se että kertoo omista odotuksistaan toiselle, on täysin normaalia ja suotavaa. Jos omat odotukset ovat sairaalloista riippuvuutta, niin kannattanee hakeutua terapiaan, ja sen toisen osapuolen on hyvä tehdä myös johtopäätöksensä suhteen tilasta. Yleensä kuitenkin voidaan sopia hyvin toimivan parisuhteen tavat, joilla molemmat tulevat onnellisiksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Koska se on huonoksi koko parisuhteelle jos kaikki ilo riippuu toisesta. Toista alkaa myös ahdistaa kun kokee olevansa vastuussa toisen onnellisuudesta.
Mua ei ainakaan ahdistaisi yhtään! Oletpa heikko! Minusta se olisi ihanaa, jos joku nimenomaan on onnellinen ja voi hyvin kanssani. En kokisi olevani hänen onnestaan vastuussa never. Mutta juuri tuo antaisi voimia, että toisella ois hyvä olla kanssani. Ei se lisää minun vastuutani mistään silti milläänlailla. Hänen pitää käyttäytyä siten, että myös MINÄ voin hyvin. Ellen, se on adios, vaikka toinen ois miten onnellinen tahansa. Sama koskee itseänikin suhteessa toiseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No tottahan toki useimmille ihmisille mielekkäät ihmissuhteet tuovat onnea elämään. Parisuhde, perhe, ystävät, hyvä työyhteisö jne. Mutta on ehkä hieman väärin ajatella, että jollakulla toisella olisi vastuu omasta onnesta tai velvollisuus tehdä toinen onnelliseksi. Se onni lähtee itsestä, vaikka nuo asiat elämään iloa tuovatkin.
Ei tietenkään kenelläkään ole vastuuta tehdä ketään onnelliseksi, mutta kyllä minusta ihmisillä on vastuu olla tekemättä toista tahallaan onnettomaksi. Tässä on kyse siitä näkökulmasta, mitä se onni ja onnelliseksi tekeminen on. Itselläni esimerkiksi oma miesystäväni tekee minut tälläkin hetkellä onnelliseksi, vaikka emme ole nähneet emmekä edes puhuneet puhelimessa pariin päivään. Tämän hetken onnellisuuteni perustuu siihen, että tiedän hänen olevan olemassa ja välittävän minusta. Jos tämä on jonkun mielestä valtavan raskas vastuu, että hän tekee minut näin onnelliseksi, ehkä olen sairas ja läheisriippuvainen.
Se on sairasta ja läheisriippuvaista, JOS vastuutat miestä käytäytymään tarkalleen tietyllä tavalla ja olemaan aina kanssasi, muuten olet "onneton" ja syytät miestä siitä, että et ole onnellinen.
Se on emotionaalista riippuvuutta.
Totta kai ihminen saa olla onnellinen parisuhteestaan ja perheestään, mutta hyvä on tajuta, että hän on itse vastuussa itsestään ja tunteistaan. Toki, muita pitää kohdella moraalisesti oikein, mutta kaikkia ei voi elämässä koko ajan miellyttää, koska ihmisillä on erilaiset odotukset ja toiveet. Ei pidä edes yrittää, vaan elää omaa ja moraalisesti hyväksyttävää elämäänsä ja sallia sama itsenäisyys muillekin.
Tässä ketjussa joillekin nyt näyttää olevan todella vaikeaa ymmärtää, mistä puhutaan, kun puhutaan sairaalloisesta riippuvuudesta.
Jos ette ymmärrä asiaa parisuhteen näkövinkkelistä, miettikää asiaa vaikkapa vanhemman ja lapsen suhteessa. Olisiko teistä edelleen ihan ok ja jopa ihanne, että äiti vastuuttaa aikuistuvaa lastaan onnellisuudestaan? Että "ei, et saa muuttaa omaan kotiisi, koska minä jäisin yksin, ja minä olisin onneton"!
Tuo on juurikin sitä ihmissuhderiippuvuutta, joka on parisuhteessakin vinoutunutta. Toiseen ihmiseen kohdistetaan vastuuta ja odotuksia, jotka kaventavat hänen mahdollisuuksiaan luoda itselleen merkityksellinen ja itsenäinen elämä.
19
Tuo vanhemman ja lapsen suhde on täysin eri asia. En tiedä, onko sinulla lapsia, mutta vanhemman tehtävä on kasvattaa lapsesta itsenäinen ja pärjäävä aikuinen. On rakastettava lastaan, vaikka tämä ei aina toimikaan niin kuin itse haluaisi. Se on pyyteetöntä rakkautta.
Parisuhde on eri asia. Siinä ollaan yhdessä molempien vastavuoroisesta halusta tehdä toisensa onnellisiksi. Molemmilta vaaditaan kompromisseja ja kykyä ymmärtää myös toisen itsenäisyyttä, mutta suhdeelle yleensä sovitaan raamit/säännöt joiden puitteissa eletään.
Ei, kyllä siinä on kyse aivan samasta asiasta, läheisestä ihmissuhteesta. Emotionaalinen riippuvuus lapsiin on itse asiassa hyvinkin yleistä, ikävä kyllä.
Mistä ihmeestä muuten sait tuon vaikutelman, että minusta tuollainen takertuminen olisi jotenkin hyvä asia? Kun nimittäin tuolla lailla aloit minulle esitelmöidä. Totta kai vanhemman pitäisi kasvattaa lapsistaan itsenäisiä - ja minulla on siis muuten 17- ja 19-vuotiaat lapset.
Mutta aivan samalla lailla pitää puolisolle antaa tilaa tehdä valintoja ilman, että syyllistää ja vastuuttaa häntä, jos ne valinnat eivät minua sataprosenttisesti miellytäkään. Tuollaisesta toisen vastuuttamisesta minun onnellisuudestanihan tässä ketjussa kumminkin oli puhe.
19
No ei, siinä ei kyllä ole kyse ollenkaan samasta asiasta. Aikuisen ja lapsen suhde on täysin eri asia. Se, että joku ei osaa kasvattaa lastaan, ja lataa lapseen jotain kieroja odotuksia, on sitten oma lukunsa.
Kahden aikuisen suhde on täysin vapaaehtoista. Kumpi vaan voi koska vaan lähteä pois, jos siltä tuntuu. Se että kertoo omista odotuksistaan toiselle, on täysin normaalia ja suotavaa. Jos omat odotukset ovat sairaalloista riippuvuutta, niin kannattanee hakeutua terapiaan, ja sen toisen osapuolen on hyvä tehdä myös johtopäätöksensä suhteen tilasta. Yleensä kuitenkin voidaan sopia hyvin toimivan parisuhteen tavat, joilla molemmat tulevat onnellisiksi.
Suhde on toisaalta vapaaehtoinen, toisaalta toiseen pitäisi osata sitoutua. Jos on heti lähdössä, kun siltä tuntuu, niin onko sekään rakkautta?
No juuri pari päivää sitten mietin sitä, miten paljon minun itsetunnolleni ja hyvinvoinnilleni merkitsi se, että vaarini katsoi minua aina rakastavasti ja lämpimästi. Kotona oli vaikeaa ja täysin tunnetyhjä sekä haitallinen ilmapiiri.
En olisi koskaan vaatinut vaaria toimimaan miten hän toimi, mutta olen onnellinen siitä, että sain kokea hänen rakastavan minua ja hyväksyvän minut ihmisenä.
Samoin törmäsin erääseen ihmiseen, jonka minuun välittämä energisyys ja ilo tarttui ja opin pääsemään irti kuorestani ja löysin paljon hyvää. En takertunut häneen tai vastuuttanut häntä jatkamaan itsensä jakamista minulle.
Koen, että olisin ihan eri ihminen ilman näitä kokemuksia. Ehkä masentunut, työkyvytön, katkera tai muuten onneton.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieleltään terveet ihmiset on onnellisia ilman toistakin ihmistä. Läheisriippuvuus ei ole tervettä.
Kaikki ihmiset tarvitsevat jotain ihmiskontaktia. Onko se tervettä, jos kontaktit ovat pinnallisia ja korvattavissa olevia?
Ei tässä sitä sanottu, etteikö saisi pitää ja rakastaa jotakuta. Vaan että ihmisen on hyvä ja tervettä viihtyä myös yksinollen, keksiä itselleen antoisaa tekemistä, mielenkiintoisia ajatuksia, viihtyä.
Parisuhteessakin tärkeämpää kuin toisen tekemiset ja tekemättä jättämiset on se, mitä toinen saa SINUT ajattelemaan ja tuntemaan. Nautit siis ennen kaikkea yhdessäolon sinussa herättämistä tunteista. Tämä ero on hiuksenhieno, mutta ehkä ymmärrät eron, jos mietit vaikkapa vakavasti masentunutta ihmistä. Hän on masentunut ja surullinen, vaikka eläisikin rakkaan ihmisen kanssa parisuhteessa - koska onnellisuus on jokaisen ihmisen pään sisällä, sitä ei voi kukaan ulkopuolelta päähäsi "kaataa".
Ohiksena 19
Itse asiassa harva ihminen on masentunut, jos elämässä kaikki on hyvin. Mieluisat ihmissuhteet, työ, harrastukset, taloudellinen tilanne kunnossa johtaa yleensä siihen, että ihminen on tyytyväinen. *Yleensä* masennukseen on joku syy/syitä, vaikka joskus harvoin sitä on myös niillä, joilla sujuu ulkoisesti hyvin. Samalla lailla parisuhteessakin suuresti vaikuttaa ulkoiset asiat - saat kuluja jaettua, jakaa ajatuksia ja seksuaalisuutta, tukea elämän ongelmiin. On vähän lapsellista ajatella, että se parisuhteen tuoma hyvä olo on lähinnä siellä pään sisällä tunteissa ja ajatuksissa. Tällä en tietenkään tarkoita, että parisuhteeseen kelpaisi kuka vaan mekaanisesti suorittamaan nuo asiat, vaan kumppanin täytyy olla tietysti sopiva. Mutta sopivaa kumppania elämässä maailman toisella puolella erillistä elämää ei juuri kukaan itselleen halua, vaikka tuo kumppani saattaisi ajatella sinusta hyviä ajatuksia ja saada mieleesi miellyttäviä oloja.
Ei, olet pahasti väärässä.
Masentuneista aika isokin osa on masentuneita ilman mitään yksittäistä syytä. Siksi osalla auttaa pelkkä lääkityskin, joskin tehokkainta on tietysti terapian ja lääkityksen yhdistelmä. Terapiakin tehoaa silloin, kun ihminen saadaan ITSE muuttamaan ajatusluutumiaan ja tapojaan reagoida, ei terapiassakaan kaadeta kenenkään päähän valmiita ratkaisuja.
Toistan: parisuhteessa tyydytyksen tunne on myös jokaisen oman pään sisällä oleva reaktio olosuhteisiin. Totta kai olosuhteilla on merkitystä, mutta silti viime kädessä sinä itse luot sen onnellisuuden tai tyytytmättömyyden pääsi sisällä.
Mietipä vaikka sitä, että hyvässäkin parisuhteessa saattaa puolisolta loppua seksuaaliset halut ja rakkaus ja hän voi rakastua toiseen. Miten se on mahdollista, jos muka pelkät olosuhteet riittävät? Eihän se voi olla mahdollista, jos puoliso edelleen rakastaa ja ulkoiset olosuhteet ovat kunnossa!!!
Ja silti oikeassa elämässä tuota tapahtuu koko ajan. Ihmisten tunteet kun elävät heidän pääkopassaan, ei niitä voi rakentaa ulkoa päin.
19
Ai, mistä olet saanut tämän tiedon että suuri osa masentuneita olisi sitä ilman syytä? Siitä olen samaa mieltä, että syy ei ole yksittäinen, syitä on useampi kuin yksi. Itse olen kuullut ainakin Jordan Petersonin luennoista, että suurimmalla osalla masentuneista on elämässä olosuhteet päin h*lvettiä ja siksi ei ole ihmekään, että ovat masentuneita. Olosuhteiden parannuttua he voivat paremmin. Hän sanoo että joskus harvoin masennus on myös kemiallista eli johtuu tämän yksilön aivoista. En tiedä mikä tuo "harvoin" sitten on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllähän urheilijankin onni romahtaa pitkäksi aikaa jos esim vammautuu niin että urheilu ei ole enää mahdollista. Jos ripottelee onnen lähteensä sinne tänne eikä anna minkään niistä kasvaa liian suureen rooliin, niin ei voi myöskään odottaa saavuttavansa kovin suuria minkään asian parissa. - ei ap
Mutta se urheilu ei ole oma itsenäinen henkilö joka kärsisi siitä, että urheilija ripustautuu häneen koko elämänsä painolla.
Eihän kukaan sellainen ihminen ole itsenäinen, joka alkaa kärsiä siitä, että joku ripustautuu häneen millään lailla. Itsenäinen ihminen ei tarvitse tuollaisia ripustautujia, kuten selkeästikin sinä tarvitset. Itsenäinen ihminen hallitsee itse muiden ripustautumista itseensä. Työntää omille jaloilleen, jos joku käy hengittämään niskaan, eikä itke perään ja vaadi toista muuttumaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No tottahan toki useimmille ihmisille mielekkäät ihmissuhteet tuovat onnea elämään. Parisuhde, perhe, ystävät, hyvä työyhteisö jne. Mutta on ehkä hieman väärin ajatella, että jollakulla toisella olisi vastuu omasta onnesta tai velvollisuus tehdä toinen onnelliseksi. Se onni lähtee itsestä, vaikka nuo asiat elämään iloa tuovatkin.
Ei tietenkään kenelläkään ole vastuuta tehdä ketään onnelliseksi, mutta kyllä minusta ihmisillä on vastuu olla tekemättä toista tahallaan onnettomaksi. Tässä on kyse siitä näkökulmasta, mitä se onni ja onnelliseksi tekeminen on. Itselläni esimerkiksi oma miesystäväni tekee minut tälläkin hetkellä onnelliseksi, vaikka emme ole nähneet emmekä edes puhuneet puhelimessa pariin päivään. Tämän hetken onnellisuuteni perustuu siihen, että tiedän hänen olevan olemassa ja välittävän minusta. Jos tämä on jonkun mielestä valtavan raskas vastuu, että hän tekee minut näin onnelliseksi, ehkä olen sairas ja läheisriippuvainen.
Se on sairasta ja läheisriippuvaista, JOS vastuutat miestä käytäytymään tarkalleen tietyllä tavalla ja olemaan aina kanssasi, muuten olet "onneton" ja syytät miestä siitä, että et ole onnellinen.
Se on emotionaalista riippuvuutta.
Totta kai ihminen saa olla onnellinen parisuhteestaan ja perheestään, mutta hyvä on tajuta, että hän on itse vastuussa itsestään ja tunteistaan. Toki, muita pitää kohdella moraalisesti oikein, mutta kaikkia ei voi elämässä koko ajan miellyttää, koska ihmisillä on erilaiset odotukset ja toiveet. Ei pidä edes yrittää, vaan elää omaa ja moraalisesti hyväksyttävää elämäänsä ja sallia sama itsenäisyys muillekin.
Tässä ketjussa joillekin nyt näyttää olevan todella vaikeaa ymmärtää, mistä puhutaan, kun puhutaan sairaalloisesta riippuvuudesta.
Jos ette ymmärrä asiaa parisuhteen näkövinkkelistä, miettikää asiaa vaikkapa vanhemman ja lapsen suhteessa. Olisiko teistä edelleen ihan ok ja jopa ihanne, että äiti vastuuttaa aikuistuvaa lastaan onnellisuudestaan? Että "ei, et saa muuttaa omaan kotiisi, koska minä jäisin yksin, ja minä olisin onneton"!
Tuo on juurikin sitä ihmissuhderiippuvuutta, joka on parisuhteessakin vinoutunutta. Toiseen ihmiseen kohdistetaan vastuuta ja odotuksia, jotka kaventavat hänen mahdollisuuksiaan luoda itselleen merkityksellinen ja itsenäinen elämä.
19
Tuo vanhemman ja lapsen suhde on täysin eri asia. En tiedä, onko sinulla lapsia, mutta vanhemman tehtävä on kasvattaa lapsesta itsenäinen ja pärjäävä aikuinen. On rakastettava lastaan, vaikka tämä ei aina toimikaan niin kuin itse haluaisi. Se on pyyteetöntä rakkautta.
Parisuhde on eri asia. Siinä ollaan yhdessä molempien vastavuoroisesta halusta tehdä toisensa onnellisiksi. Molemmilta vaaditaan kompromisseja ja kykyä ymmärtää myös toisen itsenäisyyttä, mutta suhdeelle yleensä sovitaan raamit/säännöt joiden puitteissa eletään.
Ei, kyllä siinä on kyse aivan samasta asiasta, läheisestä ihmissuhteesta. Emotionaalinen riippuvuus lapsiin on itse asiassa hyvinkin yleistä, ikävä kyllä.
Mistä ihmeestä muuten sait tuon vaikutelman, että minusta tuollainen takertuminen olisi jotenkin hyvä asia? Kun nimittäin tuolla lailla aloit minulle esitelmöidä. Totta kai vanhemman pitäisi kasvattaa lapsistaan itsenäisiä - ja minulla on siis muuten 17- ja 19-vuotiaat lapset.
Mutta aivan samalla lailla pitää puolisolle antaa tilaa tehdä valintoja ilman, että syyllistää ja vastuuttaa häntä, jos ne valinnat eivät minua sataprosenttisesti miellytäkään. Tuollaisesta toisen vastuuttamisesta minun onnellisuudestanihan tässä ketjussa kumminkin oli puhe.
19
No ei, siinä ei kyllä ole kyse ollenkaan samasta asiasta. Aikuisen ja lapsen suhde on täysin eri asia. Se, että joku ei osaa kasvattaa lastaan, ja lataa lapseen jotain kieroja odotuksia, on sitten oma lukunsa.
Kahden aikuisen suhde on täysin vapaaehtoista. Kumpi vaan voi koska vaan lähteä pois, jos siltä tuntuu. Se että kertoo omista odotuksistaan toiselle, on täysin normaalia ja suotavaa. Jos omat odotukset ovat sairaalloista riippuvuutta, niin kannattanee hakeutua terapiaan, ja sen toisen osapuolen on hyvä tehdä myös johtopäätöksensä suhteen tilasta. Yleensä kuitenkin voidaan sopia hyvin toimivan parisuhteen tavat, joilla molemmat tulevat onnellisiksi.
Minusta olet pahasti väärässä. Kummassakin toisen epäitsekäs rakastaminen on ideaali, eikä toista saa asettaa pikkupalvelijan rooliin, tekemään itsestä onnellista ja tyytyväistä.
Mutta voinemme todeta, että olemme tästä nyt vaan täysin eri mieltä. Olemme molemmat perusteelleet kantamme, ei kannata miehittää ketjua inttämisellä.
Yt., 19
Kukas ne elokuvat ja kirjat on tehnyt? Olisiko joku toinen ihminen? Siinäkin sinä nautit toisen ihmisen aikaansaannoksista ja ajatuksista.
Enkä kyllä mielestäni sanonut, että kaikki maailman asiat ovat riippuvaisia toisista ihmisistä. Kirjoitin, että monet ja useimmat.