Lue keskustelun säännöt.
Jos on töissä ystävällinen, jotkut takertuu ja luulee, että nyt olemme kavereita parhaasta päästä vapaa-ajallakin
10.10.2019 |
Haluan olla ystävällinen kaikille töissä, mutta työpaikan ihmiset kuuluvat työpaikalle, en halua heitä vapaa-ajan elämääni. Joillekin ilmeisesti ystävällisyys tarkoittaa, että nyt voi alkaa roikkumaan ja ripustautua ihmiseen, joka on ollut töissä ystävällinen ja aletaan pommittamaan, että vapaa-ajallakin pitäisi nähdä ja tehdä yhdessä asioita ja olla ylimpiä ystäviä. Suoraan ei voi sanoa, että olen ystävällinen sinulle, mutta meillä ei ole ystävyyssuhdetta, vaan tunnemme vain pakosta työpaikan kautta ja jos jompi kumpi vaihtaa työpaikkaa, ei ole yhtään syytä pitää yhteyttä.
Te, joihin ei ole tarrautunut näitä työpaikan ripustautujia, miten teette sen, että olette ystävällisiä, mutta etäisiä?
Kommentit (72)
41 jatkaa vielä:
Ikävimpiä asioita työkaverin kanssa kaveeraamisessa oli se, että hän halusi puhua työasioista ja työpaikan ihmisistä myös vapaa-ajalla. Hänellä ei ilmeisesti ollut mitään muuta elämää, eikä meitä yhdistänyt pohjimmiltaan mikään muu kuin työ. Sanominen ei siis auttanut tässä asiassa. Tuntui, etten ikinä pääse irroittautumaan työstäni, kun toinen toi sen vapaapäiviinikin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Just tän takia mä olen niin tyytyväinen, että mä muutin pois Suomesta toisaalle missä ihmiset ovat paljon avoimempia. Käsittämättömän negatiivista suhtautumista ihmisiin, jotka haluavat olla ystäviäsi...
Ystäviä ei halua ne, jotka eivät niitä syystä tai toisesta tarvitse. Eli ei muuten vaan kiinnosta, on jotain läheisyysongelmia tai on jo riittävästi ystäviä. Miksi pitäisi antaa kaikille mahdollisuus, jos on edellisiin ystäviin jo ihan tyytyväinen? Aikaa ei ole rajattomasti enkä itse luopuisi rakkaiden kanssa vietetystä ajasta antaakseni puolitutulle työkaverille, jolla ei ole minulle mitään väliä, jonkun "mahdollisuuden".
Vierailija kirjoitti:
Te jotka ette halua olla missään tekemisissä työkavereiden kanssa vapaa-ajalla, miksi ette? Oletteko tehneet jonkun periaatteellisen päätöksen, että työkavereihin ei sotkeennuta? Vai ovatko kaikki työkaverinne ihan eri maailmasta kuin te itse, teillä ei ole mitään yhteistä eikä juttu luista? Vai miksi ette halua tutustua töissä tapaamaanne ihmiseen paremmin, jos tämä olisi mukava ja tulisitte hyvin toimeen? Kysyn siis ihan aidosta mielenkiinnosta, en mitenkään kettuile tai ole sitä mieltä että teette jotenkin väärin.
Itselläni on niin paljon ylläpidettäviä sosiaalisia suhteita, hyviä ystäviä pitkältä ajalta joihin olen hyvin kiintynyt, mutta toisaalta sellainen hieman introvertti luonne että tarvitsen paljon omaa tilaa. Vaikutan ulospäin sosiaaliselta, mutta uudet sosiaaliset suhteet vievät valtavasti energiaa, kun taas tutut suhteet saavat minut rentoutumaan. Sen takia käytän aikaa mieluummin jo olemassaolevien suhteiden ylläpitämiseen, kun väsytän itseäni tutustumalla uusiin ihmisiin, jolloin tutuille suhteille ei jäisi enää aikaa.
Toki jos jonkun kanssa klikkasi oikeasti niin, että tuntuisi heti jo "vanhalta tutulta" voisin hengaillakkin työn ulkopuolella. Tämmöisiä vain sattuu kerran 10:ssä vuodessa. Suurin osa on niitä "ihan kivoja" joiden kanssa viihtyy töissä, mutta jo se työpäivän aikana saatu sosiaalisuus väsyttää niin paljon että työn ulkopuolella ei jaksa. Vaikutan sosiaaliselta, mutta kai olen sitten vain mukava introvertti, jolla on jo "läheisten ihmisten kiintiö" täynnä. Enempää ei mahdu ilman rasittumista. Tavallaan se on harmi. Olisi kiva olla sellainen, että uudet ihmissuhteet ja niiden kehittyminen toisivat energiaa, mutta minun kohdalla ei ole näin.
Eräs mummo sanoi aikoinaan, että tyhmille ihmisille ei pidä olla ystävällinen, he käsittävät sen kuitenkin väärin. Sellainen tasainen tylyys on töissä paras vaihtoehto.
Mä olen luonnostaan etäinen mutta ystävällinen. Olen hitaasti lämpiävä ihmisiin ja yksityinen, mutta sen verran sosiaalinen kuitenkin, että mua voi sanoa ystävälliseksi. Omista asioista kertomisessa täytyy työpaikalla pitää jonkinlaista rajaa. Tauoilla on myös lupa uppoutua vaikka lehden lukuun, jos ei halua jutella ja kaveerata koko ajan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ystävystyin työpaikalla erääseen naiseen toden teolla.
Sitten työkuviot vaihtuivat, enkä enää ollutkaan esimiesasemassa.
Naisesta ei kuulunut enää mitään.
'Lievää' hyväksikäyttöä... ensin loukkaannuin verisesti, sitten olin tosi surullinen ja nyt vaan pyörittelen silmiäni.
Toki töistäkin saattaa löytyä ihminen, jonka kanssa synkkaa erityisen hyvin. Itsellänikin on muutama jo vuosia sitten töistä löytynyt ystävä. Mutta vapaa-aikakin on rajallista, eikä sitä täyttämään tarvitse ihmistä, joka ripustautuu, on raskas ja ihan eri aaltopituudella (ei vaan sitä itse tajua).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olet varmaan jotenkin liian ystävällinen ja annat väärän kuvan. Asiaa pahentaa, jos olet hyvännäköinen, älykäs ja muuten mielenkiintoinen persoona.
Toisaalta voisit olla iloinen, että sinulla on tuollainen ongelma. Eikö olisikin pahempaa, jos kukaan ei haluaisi olla kaverisi.
Käyttäydy työkavereita kohtaan kuin lääkäri potilaita kohtaan. Olet ystävällinen, mutta todella asiallinen ja puhut vain työasioista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onneksi työpaikallani ei ole tätä ongelmaa. Harvan ihmisen kanssa klikkaa niin, että vapaa-ajan viettäminen yhdessä olisi oikeasti mukavaa. Olen yrittänyt monen kanssa ja tullut tulokseen, että ei kannata, koska vapaa-ajallakin puhutaan yleensä vain työasioista, koska muita yhteisiä puheenaiheita ei ole. Smalltalkin päälle voisi taas Tukiainen istua. Pidetään ne työajat ja vapaa-ajat ihan suosiolla erillään, jooko?
Nämä nyt ovat vähän niin tai näin. Jos on jo iso joukko ystäviä, ei ehkä kaipaa yhtään uusia, joku yksinäisempi taas voi ilahtua uusista ystävistä. Siinä pitää vaan luovia ja yrittää olla loukkaamatta. Ihmisillä on kiireitä. Kyllä se kysyjä yleensä ymmärtää ja etsii sitten sopivampaa seuraa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jotenkin surullista jos tuo on yleinenkin asenne. Miten esimerkiksi vieraalle paikkakunnalle töiden perässä muuttanut saa kavereita jos kaikki haluavat olla vain vanhojen kavereiden kanssa?
Muuttaneen on oltava aktiivinen ja etsittävä ne jotka tarvitsevat kavereita. Pitäisikö tosiaan sinun mielestäsi ihmisten dumpata ne vanhat kaverit ja alkaa hengailla uusien kavereiden kanssa? Ja jostain velvollisuudentunnosta että koska uudelle työkaverille ei saa tulla paha mieli?
Minulla on samaa ongelmaa. Nyt kun mietin, niin joka työ- ja opiskelupaikassa on ollut joku roikkumassa ja tahtonut ystävystyä, joissain paikoissa useampikin. Mukavia ihmisiä, mutta kun ongelma on se, että olen todella introvertti erakko ja muutama vanha ystävä on riittävä määrä minulle (melkein jo likaa). Itseänikin tympäisee olla tällainen, etten jaksa seuraa, vaan minkä teet. Olen työpäivien jälkeen kun märkä rätti, kun olen käyttänyt kaiken sosiaalisen energiani, ja saan todella tsempata itseäni että jaksan joskus kerran kuussa nähdä vanhoja ystäviä töiden lisäksi. Jopa viestittely väsyttää, siis ihan kaikki kanssakäyminen. Myös puolison kanssa.
En osaa luonnettanikaan muuttaa. Hymyilen paljon, ja otan toiset huomioon keskusteluissa. Yritän käytökselläni luoda mukavaa työympäristöä kaikille. Saatan muiden silmissä vaikuttaa extrovertiltä. Osaan kyllä nykyään sanoa jo melko suoraan "kaverustujille", etten jaksa ihmisten seuraa, vaan kun sekään ei näytä intoa laannuttavan.
Joku ketjussa mietti kun kaveri jätti vastailematta yhtäkkiä. Jos ajattelen omalle kohdalleni, niin voihan siltä kaverilta olla voimat loppu? Itselläni on nyt tullut elämässä paljon ongelmia (henkisiä), ja eristän itseäni sen takia. Kyse ei ole niinkään kenenkään yksittäisestä persoonasta, vaan siitä että kaikki kanssakäyminen väsyttää.
En pidä itseäni mitenkään ihmeellisenä, päin vastoin, joten en tajua miksi kanssani halutaan kaverustua. Olen joskus leikitellyt ajatuksella että erakoituisin jonnekkin korpimökkiin, ja katsoisin kauanko kestää että alkaisin kaivata ihmisseuraa. Luulen että olen joku extreme introvertti, ja selviäisin loppuikäni ilman kontakteja. :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Huoh. Kunpa joskus löytäisikin duunin, missä ihmiset täyspäisiä aikuisia ja tosiaan riittäisi että tulee, tekee duuninsa ja lähtee.
Mutta ei. Aina on työpaikoilla yksi tai useampi (nainen), useimmiten kaikki, jotka luulee että tässä ollaan joku "kaikki pelaa" koululuokka tai tiivis ystäväpiiri. Pitää juhlia työpaikalla kaikki mahdolliset nimipäivät ja synttärit pulittaen osuutensa lahjoihin. Pitää elää mukana perheiden myötä- ja vastoinkäymisissä ja ihastella sitä ja tätä paskamasiinaa, jonka ylpeä iskä/äippä roudaa näytille. Oman tunne-elämänsä kiemuroista on tehtävä tarkkaa raporttia seksijuttuja myöten. Aaargh!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kakkahattutäti kirjoitti:
Mä en vastaa tällaisille ihmisille puhelimeen. Vetäköön omat johtopäätöksensä, ei ole mun ongelma.
Jos joku ei erota ystävyyttä ja ystävällisyyttä toisistaan, en voi asialle mitään."Mä yritin soittaa sulle eilen illalla. Miksi et vastannut?"
Työaika oli jo loppunut. Tämä tietysti ongelma, kun ei ole kuin työnumero. Mikäli minulla ei olisi työpuhelinta en antaisi kellekään omaa numeroani.
Mulla tämä sama. En hoida työasioita vapaa-ajallani ja työkavereiden soittojen olettaisin olevan työasioita. Pomo laittaa tekstiviestin, jos seuraavaan päivään liittyy jotain oleellisia muutoksia kuten pitäisi mennäkin aamulla eri toimipisteeseen kuin mitä alunperin oli suunniteltu.
Vierailija kirjoitti:
Te jotka ette halua olla missään tekemisissä työkavereiden kanssa vapaa-ajalla, miksi ette? Oletteko tehneet jonkun periaatteellisen päätöksen, että työkavereihin ei sotkeennuta? Vai ovatko kaikki työkaverinne ihan eri maailmasta kuin te itse, teillä ei ole mitään yhteistä eikä juttu luista? Vai miksi ette halua tutustua töissä tapaamaanne ihmiseen paremmin, jos tämä olisi mukava ja tulisitte hyvin toimeen? Kysyn siis ihan aidosta mielenkiinnosta, en mitenkään kettuile tai ole sitä mieltä että teette jotenkin väärin.
En ole "social butterfly" vaan pyrin solmimaan pidempiaikaisia ja syvempiä ystävyyssuhteita. Olen ollut elämäni aikana todella monessa työpaikassa ja jokaisessa on ollut työkavereita, jotka olisivat olleet ihan potentiaalisia ystäviäkin. Jos olisin ystävystynyt heistä jokaisen kanssa ja säilyttänyt ystävyyden työpaikan vaihdoksesta huolimatta, mulla olisi tällä hetkellä lähes sata ystävää. Ei kenenkään aika riitä ylläpitämään sellaista määrää ystävyyssuhteita. En siis kuulu niihin, joilla ystävät vaihtuvat sen mukaan, missä ovat töissä, missä asuvat jne. Työkaverit vaihtuvat, kun työpaikat vaihtuvat, ja niin kuuluu mun mielestä ollakin.
Vain yhdestä työkaveristani on tullut myös ystäväni. Kahdessa edellisessä työpaikassamme emme olleet kuin työkavereita, mutta kun hän tuli pari vuotta myöhemmin kolmanteen samaan työpaikkaan kuin missä minäkin olen, olemme myös ystävystyneet. Ja nyt molemmilla ikää sen verran, että työpaikan vaihtamisen sijasta aletaan odotella jo eläkepäiviä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Te jotka ette halua olla missään tekemisissä työkavereiden kanssa vapaa-ajalla, miksi ette? Oletteko tehneet jonkun periaatteellisen päätöksen, että työkavereihin ei sotkeennuta? Vai ovatko kaikki työkaverinne ihan eri maailmasta kuin te itse, teillä ei ole mitään yhteistä eikä juttu luista? Vai miksi ette halua tutustua töissä tapaamaanne ihmiseen paremmin, jos tämä olisi mukava ja tulisitte hyvin toimeen? Kysyn siis ihan aidosta mielenkiinnosta, en mitenkään kettuile tai ole sitä mieltä että teette jotenkin väärin.
En ole "social butterfly" vaan pyrin solmimaan pidempiaikaisia ja syvempiä ystävyyssuhteita. Olen ollut elämäni aikana todella monessa työpaikassa ja jokaisessa on ollut työkavereita, jotka olisivat olleet ihan potentiaalisia ystäviäkin. Jos olisin ystävystynyt heistä jokaisen kanssa ja säilyttänyt ystävyyden työpaikan vaihdoksesta huolimatta, mulla olisi tällä hetkellä lähes sata ystävää. Ei kenenkään aika riitä ylläpitämään sellaista määrää ystävyyssuhteita. En siis kuulu niihin, joilla ystävät vaihtuvat sen mukaan, missä ovat töissä, missä asuvat jne. Työkaverit vaihtuvat, kun työpaikat vaihtuvat, ja niin kuuluu mun mielestä ollakin.
Vain yhdestä työkaveristani on tullut myös ystäväni. Kahdessa edellisessä työpaikassamme emme olleet kuin työkavereita, mutta kun hän tuli pari vuotta myöhemmin kolmanteen samaan työpaikkaan kuin missä minäkin olen, olemme myös ystävystyneet. Ja nyt molemmilla ikää sen verran, että työpaikan vaihtamisen sijasta aletaan odotella jo eläkepäiviä.
En oikein tajua tätä, että joku ei voi olla jonkun ystävä, koska aika ei riitä. Eihän ystävyyden tarvitse olla sellaista, että joka päivä soitellaan tai nähdään, vaan se voi olla sellaistakin, että muutaman vuoden välein soitetaan ja kerrotaan kuulumiset. Huom, tämä on kärjistys. Ihmisellä voi olla välillä enemmän aikaa hengailla kavereiden kanssa ja välillä vähemmän.
Menen satunnaisesti lähellä asuvan työkaverin kanssa töihin ja mainitsin hänelle, että voisin lähteä vapaa-ajalla kävelemään, jos hän haluaa seuraa. Hän ei vastannut mitään, joten juttelemme jatkossakin vain työmatkoilla.
En usko, että kumpikaan meistä sai trauman.
Vierailija kirjoitti:
Huoh. Kunpa joskus löytäisikin duunin, missä ihmiset täyspäisiä aikuisia ja tosiaan riittäisi että tulee, tekee duuninsa ja lähtee.
Mutta ei. Aina on työpaikoilla yksi tai useampi (nainen), useimmiten kaikki, jotka luulee että tässä ollaan joku "kaikki pelaa" koululuokka tai tiivis ystäväpiiri. Pitää juhlia työpaikalla kaikki mahdolliset nimipäivät ja synttärit pulittaen osuutensa lahjoihin. Pitää elää mukana perheiden myötä- ja vastoinkäymisissä ja ihastella sitä ja tätä paskamasiinaa, jonka ylpeä iskä/äippä roudaa näytille. Oman tunne-elämänsä kiemuroista on tehtävä tarkkaa raporttia seksijuttuja myöten. Aaargh!
Ei niihin keräyksiin tai juhliin tarvitse osallistua.
Töissä on mielestäni hankalinta, kun ei tiedä, kuinka monella nuorella työkavereilla on psyykkisiä ongelmia. Palstalla onneksi oppii lisää ihmisistä.
Sain aiemmassa työpaikassa ystävän/stalkkerin, joka tunki liian lähelle niin töissä kuin vapaa-ajalla. Jouduin työn vuoksi antamaan hänelle henkilökohtaisen numeroni (jälkikäteen ajateltuna, olin liian kiltti ja tunnollinen) ja koska olimme hetken aikaa ihan aidosti ystäviä, vaihdoimme joskus kuulumisia muutenkin. Meni ehkä puoli vuotta, niin tämä tyyppi järjesteli työvuorojaan sellaiseksi, että pääsi tekemään töitä kanssani, vaikka mitään syytä ei oikeasti olisi ollut. Kun teimme töitä yhdessä, hän juorusi minulle kaikki työpaikan asiat ja kaatoi oman stressinsä minun harteilleni. Hän halusi myös halata joka tapaamisella, mikä ei minusta kuulu työkaveruuteen. Tuossa työyhteisössä se oli oudon yleistä. Lounastauot olisi aina pitänyt viettää yhdessä, mikä esti minua tutustumasta paremmin muihin työkavereihin. Koin ripustautumisen ahdistavaksi ja sanoinkin siitä. Alkoi v*tuttaa raskaasti koko tyyppi. Hänellä ei ollut mitään käsitystä siitä, että yksipuolinen yhteydenpito voisi olla merkki siitä, etten halua kaveerata.
Huomasin olevani paljon virkeämpi silloin, kun työkaveri piti lomansa eri aikaan kuin minä. Työpaikassani oli hänen lisäkseen monta muutakin ongelmaa, joten vaihdoin sitten maisemaa. Sen jälkeen alkoi nousta pintaan sitä ahdistusta, raivoa ja häirityksi tulemisen tunnetta, jota olin joutunut tukahduttamaan. Päätin, että tästä eteenpäin en ota tervehtimistä kummempaa kontaktia työkavereihin. Ruokatauot luen kirjaa ja työpäivän jälkeen poistun saman tien. Alusta asti pitää olla viileä tai jopa tyly. Ripustautujiin olen törmännyt myös arkielämässä ja olen tajunnut, että minun pitää vaan opetella olemaan kylmä vieraille. Se sattuu, mutta en kestä pakotettua sosiaalista elämää, johon halu on 99- prosenttisesti vastapuolella.