Lue keskustelun säännöt.
Jos on töissä ystävällinen, jotkut takertuu ja luulee, että nyt olemme kavereita parhaasta päästä vapaa-ajallakin
10.10.2019 |
Haluan olla ystävällinen kaikille töissä, mutta työpaikan ihmiset kuuluvat työpaikalle, en halua heitä vapaa-ajan elämääni. Joillekin ilmeisesti ystävällisyys tarkoittaa, että nyt voi alkaa roikkumaan ja ripustautua ihmiseen, joka on ollut töissä ystävällinen ja aletaan pommittamaan, että vapaa-ajallakin pitäisi nähdä ja tehdä yhdessä asioita ja olla ylimpiä ystäviä. Suoraan ei voi sanoa, että olen ystävällinen sinulle, mutta meillä ei ole ystävyyssuhdetta, vaan tunnemme vain pakosta työpaikan kautta ja jos jompi kumpi vaihtaa työpaikkaa, ei ole yhtään syytä pitää yhteyttä.
Te, joihin ei ole tarrautunut näitä työpaikan ripustautujia, miten teette sen, että olette ystävällisiä, mutta etäisiä?
Kommentit (72)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Te jotka ette halua olla missään tekemisissä työkavereiden kanssa vapaa-ajalla, miksi ette? Oletteko tehneet jonkun periaatteellisen päätöksen, että työkavereihin ei sotkeennuta? Vai ovatko kaikki työkaverinne ihan eri maailmasta kuin te itse, teillä ei ole mitään yhteistä eikä juttu luista? Vai miksi ette halua tutustua töissä tapaamaanne ihmiseen paremmin, jos tämä olisi mukava ja tulisitte hyvin toimeen? Kysyn siis ihan aidosta mielenkiinnosta, en mitenkään kettuile tai ole sitä mieltä että teette jotenkin väärin.
En ole "social butterfly" vaan pyrin solmimaan pidempiaikaisia ja syvempiä ystävyyssuhteita. Olen ollut elämäni aikana todella monessa työpaikassa ja jokaisessa on ollut työkavereita, jotka olisivat olleet ihan potentiaalisia ystäviäkin. Jos olisin ystävystynyt heistä jokaisen kanssa ja säilyttänyt ystävyyden työpaikan vaihdoksesta huolimatta, mulla olisi tällä hetkellä lähes sata ystävää. Ei kenenkään aika riitä ylläpitämään sellaista määrää ystävyyssuhteita. En siis kuulu niihin, joilla ystävät vaihtuvat sen mukaan, missä ovat töissä, missä asuvat jne. Työkaverit vaihtuvat, kun työpaikat vaihtuvat, ja niin kuuluu mun mielestä ollakin.
Vain yhdestä työkaveristani on tullut myös ystäväni. Kahdessa edellisessä työpaikassamme emme olleet kuin työkavereita, mutta kun hän tuli pari vuotta myöhemmin kolmanteen samaan työpaikkaan kuin missä minäkin olen, olemme myös ystävystyneet. Ja nyt molemmilla ikää sen verran, että työpaikan vaihtamisen sijasta aletaan odotella jo eläkepäiviä.
En oikein tajua tätä, että joku ei voi olla jonkun ystävä, koska aika ei riitä. Eihän ystävyyden tarvitse olla sellaista, että joka päivä soitellaan tai nähdään, vaan se voi olla sellaistakin, että muutaman vuoden välein soitetaan ja kerrotaan kuulumiset. Huom, tämä on kärjistys. Ihmisellä voi olla välillä enemmän aikaa hengailla kavereiden kanssa ja välillä vähemmän.
Kun on perhe ja suku läheinen, ei yksinkertaisesti riitä aika ja kiinnostus kuin niille muutamalle hyvälle ystävälle. Toisaalta ihmisten luonteessa on eroja. Toiset eivät osaa olla ja tehdä mitään ilman että keräävät lauman ihmisiä mukaansa. Minulle introverttina riittää vain perhe ja usein haluaisin olla ihan yksin ja rauhassa ilman mitään sosiaalisia velvoitteita. Ylipäätään ihmisten kanssa tekemisissä olo on suht ikävä velvollisuus ja rasite ei ilo. Sinänsä varmaan larppaan mukavaa ja ystävällistä arjessa ,koskapa näitä ystävyydenhaluisia tuppaa seuraan tunkemaan. Yritän ystävällisesti mutta varmasti pitää ne loitolla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla on samaa ongelmaa. Nyt kun mietin, niin joka työ- ja opiskelupaikassa on ollut joku roikkumassa ja tahtonut ystävystyä, joissain paikoissa useampikin. Mukavia ihmisiä, mutta kun ongelma on se, että olen todella introvertti erakko ja muutama vanha ystävä on riittävä määrä minulle (melkein jo likaa). Itseänikin tympäisee olla tällainen, etten jaksa seuraa, vaan minkä teet. Olen työpäivien jälkeen kun märkä rätti, kun olen käyttänyt kaiken sosiaalisen energiani, ja saan todella tsempata itseäni että jaksan joskus kerran kuussa nähdä vanhoja ystäviä töiden lisäksi. Jopa viestittely väsyttää, siis ihan kaikki kanssakäyminen. Myös puolison kanssa.
En osaa luonnettanikaan muuttaa. Hymyilen paljon, ja otan toiset huomioon keskusteluissa. Yritän käytökselläni luoda mukavaa työympäristöä kaikille. Saatan muiden silmissä vaikuttaa extrovertiltä. Osaan kyllä nykyään sanoa jo melko suoraan "kaverustujille", etten jaksa ihmisten seuraa, vaan kun sekään ei näytä intoa laannuttavan.
Joku ketjussa mietti kun kaveri jätti vastailematta yhtäkkiä. Jos ajattelen omalle kohdalleni, niin voihan siltä kaverilta olla voimat loppu? Itselläni on nyt tullut elämässä paljon ongelmia (henkisiä), ja eristän itseäni sen takia. Kyse ei ole niinkään kenenkään yksittäisestä persoonasta, vaan siitä että kaikki kanssakäyminen väsyttää.
En pidä itseäni mitenkään ihmeellisenä, päin vastoin, joten en tajua miksi kanssani halutaan kaverustua. Olen joskus leikitellyt ajatuksella että erakoituisin jonnekkin korpimökkiin, ja katsoisin kauanko kestää että alkaisin kaivata ihmisseuraa. Luulen että olen joku extreme introvertti, ja selviäisin loppuikäni ilman kontakteja. :(
Tämä kuullostaa niin tutulta. Ehkä meitä extreme-introverttejä on paljon suomalaisissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kavereiden löytäminen aikuisiällä tuntuu sellaiselta ydinfysiikkaa, että olen oikeastaan luovuttanut. Joko olen liian etäinen tai liian tungetteleva, eli ilmeisesti sosiaalisilta taidoiltani todella vajaa.
Samaa mieltä.
Mulle kävi juuri hetki sitten niin, että luulin, kuvittelin ja oletin, että työkaveristani tuli kaverini, mutta en tiedä mitä tapahtui, kun yht'äkkiä hänen puoleltaan välit viilentyivät. Hän oli alunperin se, joka halusi syventää työkaveruuden kaveruudeksi.
Tehtiin vapaa-ajalla kaikkea kivaa, pystyttiin juttelemaan henkilökohtaisista asioista, sekä kaikesta muustakin rennolla otteella. Soiteltiin työajan ulkopuolella, mutta minä aina kysyin (ensiksi viestillä tai kun hän vastasi) , että onko sopiva hetki jutella ja jos ei ollut, niin ymmärsin asian. Ei edes soitettu viikottain.
Hiljattain hän lakkasi kertomasta asioitaan, vaikka päältä päin näki, että aikamoista myllerrystä hänen elämässään asiat olivat. Samalla kertaa kohtelu minua kohtaan koveni ja mm. puhetyyli oli tylyä. Annoin olla ja itsekin aloin vetäytymään kuoreen, koska huomasin ettei seurani enää kelvannut. Puheet pysyivät ja pysyvät työasioissa suurimmaksi osaksi.
En edelleen ymmärrä mitä tapahtui. En koskaan juorunnut kenellekään hänen asioitaan. En yrittänyt tuputtaa liikaa seuraani, koska tiedän ettei hänellä ole samalla tavalla vapaa-aikaa kuin minulla. Meillä ei koskaan ollut mitään yhteenottoja, eikä arvosteluja puolin ja toisin. Enkä myöskään liikaa yrittänyt udella hänen asioitaan, vaan kysyin kuulumisia asiasta, jos tiesin, että jotain oli tapahtunut tai tapahtumassa.
Tämä on siinä mielessä ikävää, että minä olin ihan fine yksinelämiseni ja kaverittomuuteni kanssa. Pystyin ihan hyvin keksimään itselleni tekemistä vapaa-ajalla, enkä kaivannut ystäväkontakteja, koska olen jo kymmeniä vuosia ollut ilman ystäviä. Mutta nyt kun pääsin viettämään tällaista kaverisuhdetta, jossa soiteltiin ja jaettiin asioita, niin hieman kirpaisee, että se loppui. Tuntuu tyhjältä ja vaikealta olo. Ihan kuin pitkä parisuhde olisi loppunut ja nyt täytyy tehdä surutyötä.
Voisin tähän ulkopuolisena kommentoida, että joskus (tai yleensä) tuollainen tilanne missä toisella on perhettä ja muita ystäviä ja toisella ei juurikaan, niin harvemmin toimii. Tai en tiedä, mutta ainakin omalla kohdallani olen huomannut tämän. Olen kotihiiri ja minulla on muutama läheinen ystävä ja sitten isompi kaveriporukka jonka kanssa nähdään muutaman kerran vuodessa. Tutustuin harrastuspiirissä muutamaan ihmiseen, joiden kanssa kaverustuin. Jossain vaiheessa ilmeni että olen ainakin toiselle ainoa ihminen/ystävä/kaveri jonka kanssa voi käydä lenkillä yms. Olen ehkä tunnevammainen mutta minulle sellainen on jotenkin todella ahdistavaa, kun tulee se velvollisuuden tunne jota ei pitäisi ystävien välillä olla. Kun siis joskus kieltäydyn jostakin niin talaraivossa tiedän, että nyt hänellä ei ole ketään kenen kanssa mennä tai tehdä.
Ajattelen tuon varmaan liian monimutkaisesti, mutta ehkä joku toinen introvertti ä, kotonaviihtyjä, ei-kalenteria omaava ihminen pystyy samaistumaan tähän...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huoh. Kunpa joskus löytäisikin duunin, missä ihmiset täyspäisiä aikuisia ja tosiaan riittäisi että tulee, tekee duuninsa ja lähtee.
Mutta ei. Aina on työpaikoilla yksi tai useampi (nainen), useimmiten kaikki, jotka luulee että tässä ollaan joku "kaikki pelaa" koululuokka tai tiivis ystäväpiiri. Pitää juhlia työpaikalla kaikki mahdolliset nimipäivät ja synttärit pulittaen osuutensa lahjoihin. Pitää elää mukana perheiden myötä- ja vastoinkäymisissä ja ihastella sitä ja tätä paskamasiinaa, jonka ylpeä iskä/äippä roudaa näytille. Oman tunne-elämänsä kiemuroista on tehtävä tarkkaa raporttia seksijuttuja myöten. Aaargh!
Ei niihin keräyksiin tai juhliin tarvitse osallistua.
Töissä on mielestäni hankalinta, kun ei tiedä, kuinka monella nuorella työkavereilla on psyykkisiä ongelmia. Palstalla onneksi oppii lisää ihmisistä.
Mutta on siinä sellainen sosiaalinen pakko, että jos et osallistu, niin olet ryhmäpetturi tai siivelläeläjä.
Eri
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huoh. Kunpa joskus löytäisikin duunin, missä ihmiset täyspäisiä aikuisia ja tosiaan riittäisi että tulee, tekee duuninsa ja lähtee.
Mutta ei. Aina on työpaikoilla yksi tai useampi (nainen), useimmiten kaikki, jotka luulee että tässä ollaan joku "kaikki pelaa" koululuokka tai tiivis ystäväpiiri. Pitää juhlia työpaikalla kaikki mahdolliset nimipäivät ja synttärit pulittaen osuutensa lahjoihin. Pitää elää mukana perheiden myötä- ja vastoinkäymisissä ja ihastella sitä ja tätä paskamasiinaa, jonka ylpeä iskä/äippä roudaa näytille. Oman tunne-elämänsä kiemuroista on tehtävä tarkkaa raporttia seksijuttuja myöten. Aaargh!
Ei niihin keräyksiin tai juhliin tarvitse osallistua.
Töissä on mielestäni hankalinta, kun ei tiedä, kuinka monella nuorella työkavereilla on psyykkisiä ongelmia. Palstalla onneksi oppii lisää ihmisistä.
Mutta on siinä sellainen sosiaalinen pakko, että jos et osallistu, niin olet ryhmäpetturi tai siivelläeläjä.
Eri
Juuri näin. Ja usein nämä yhteislahjakolehdin kerääjät eivät ymmärrä, että jos työntekijä on tullut vain muutaman kuukauden määräaikaisuuteen, niin ei hirveästi kiinnosta jonkun puolituntemattoman Eijan 60-vuotislahjat, Miian vauvalahjat ja Eeron eläkelahjat. Itsekin olen kiertänyt ainakin seitemän eri määräaikaisuutta ja sitoutumisen aste työyhteisöön ei ole 100% sellaisella, joka tietää, että parin kk:n jälkeen olenkin jo muualla.
Onhan se kyllä vähän hankala tilanne, että osallistunko lahjoihin ja saanko mahdollisesti positiivista henkilöbrändiäni sillä nostettua ja mahdollisesti jatkoa tässä työpaikassa vai olenko kahden kuukauden kuluttua taas lakki kourassa työhakemuksia kotona tekemässä.
Mutta tämä nyt meni jo aiheen vierestä, sori siitä :-)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Te jotka ette halua olla missään tekemisissä työkavereiden kanssa vapaa-ajalla, miksi ette? Oletteko tehneet jonkun periaatteellisen päätöksen, että työkavereihin ei sotkeennuta? Vai ovatko kaikki työkaverinne ihan eri maailmasta kuin te itse, teillä ei ole mitään yhteistä eikä juttu luista? Vai miksi ette halua tutustua töissä tapaamaanne ihmiseen paremmin, jos tämä olisi mukava ja tulisitte hyvin toimeen? Kysyn siis ihan aidosta mielenkiinnosta, en mitenkään kettuile tai ole sitä mieltä että teette jotenkin väärin.
Puheenaiheet työkavereiden kanssa liittyy vapaa-ajalla aina työasioihin, enkä jaksa millään työajan ulkopuolella enää puhua työjuttuja.
Toiseksi en halua puhua omista asioistani työkavereille, koska töissä jutut leviävät vääristeltyinä koko toimistolle ja hyeenat päivittelivät sitten toisten asioita ja puhuvat pahaa toisten perheistä, puolisoista ja lapsista, elämäntavasta, harrastuksista, ym. selän takana. Haluan pysyä kaiken juoruamisen ulottumattomissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kavereiden löytäminen aikuisiällä tuntuu sellaiselta ydinfysiikkaa, että olen oikeastaan luovuttanut. Joko olen liian etäinen tai liian tungetteleva, eli ilmeisesti sosiaalisilta taidoiltani todella vajaa.
Samaa mieltä.
Mulle kävi juuri hetki sitten niin, että luulin, kuvittelin ja oletin, että työkaveristani tuli kaverini, mutta en tiedä mitä tapahtui, kun yht'äkkiä hänen puoleltaan välit viilentyivät. Hän oli alunperin se, joka halusi syventää työkaveruuden kaveruudeksi.
Tehtiin vapaa-ajalla kaikkea kivaa, pystyttiin juttelemaan henkilökohtaisista asioista, sekä kaikesta muustakin rennolla otteella. Soiteltiin työajan ulkopuolella, mutta minä aina kysyin (ensiksi viestillä tai kun hän vastasi) , että onko sopiva hetki jutella ja jos ei ollut, niin ymmärsin asian. Ei edes soitettu viikottain.
Hiljattain hän lakkasi kertomasta asioitaan, vaikka päältä päin näki, että aikamoista myllerrystä hänen elämässään asiat olivat. Samalla kertaa kohtelu minua kohtaan koveni ja mm. puhetyyli oli tylyä. Annoin olla ja itsekin aloin vetäytymään kuoreen, koska huomasin ettei seurani enää kelvannut. Puheet pysyivät ja pysyvät työasioissa suurimmaksi osaksi.
En edelleen ymmärrä mitä tapahtui. En koskaan juorunnut kenellekään hänen asioitaan. En yrittänyt tuputtaa liikaa seuraani, koska tiedän ettei hänellä ole samalla tavalla vapaa-aikaa kuin minulla. Meillä ei koskaan ollut mitään yhteenottoja, eikä arvosteluja puolin ja toisin. Enkä myöskään liikaa yrittänyt udella hänen asioitaan, vaan kysyin kuulumisia asiasta, jos tiesin, että jotain oli tapahtunut tai tapahtumassa.
Tämä on siinä mielessä ikävää, että minä olin ihan fine yksinelämiseni ja kaverittomuuteni kanssa. Pystyin ihan hyvin keksimään itselleni tekemistä vapaa-ajalla, enkä kaivannut ystäväkontakteja, koska olen jo kymmeniä vuosia ollut ilman ystäviä. Mutta nyt kun pääsin viettämään tällaista kaverisuhdetta, jossa soiteltiin ja jaettiin asioita, niin hieman kirpaisee, että se loppui. Tuntuu tyhjältä ja vaikealta olo. Ihan kuin pitkä parisuhde olisi loppunut ja nyt täytyy tehdä surutyötä.
Voisin tähän ulkopuolisena kommentoida, että joskus (tai yleensä) tuollainen tilanne missä toisella on perhettä ja muita ystäviä ja toisella ei juurikaan, niin harvemmin toimii. Tai en tiedä, mutta ainakin omalla kohdallani olen huomannut tämän. Olen kotihiiri ja minulla on muutama läheinen ystävä ja sitten isompi kaveriporukka jonka kanssa nähdään muutaman kerran vuodessa. Tutustuin harrastuspiirissä muutamaan ihmiseen, joiden kanssa kaverustuin. Jossain vaiheessa ilmeni että olen ainakin toiselle ainoa ihminen/ystävä/kaveri jonka kanssa voi käydä lenkillä yms. Olen ehkä tunnevammainen mutta minulle sellainen on jotenkin todella ahdistavaa, kun tulee se velvollisuuden tunne jota ei pitäisi ystävien välillä olla. Kun siis joskus kieltäydyn jostakin niin talaraivossa tiedän, että nyt hänellä ei ole ketään kenen kanssa mennä tai tehdä.
Ajattelen tuon varmaan liian monimutkaisesti, mutta ehkä joku toinen introvertti ä, kotonaviihtyjä, ei-kalenteria omaava ihminen pystyy samaistumaan tähän...
Juu. Minuakin ahdistaa se ajatus, että jos esim. Alkaisin lenkkeillä jonkun kanssa niin minä omassa päässäni jotenkin sitoutuisin sitten lenkkeilemään jatkuvasti tuollaisen kaverittoman kanssa. Sinänsä nautin enemmän ulkoiluttaessani koirani yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kavereiden löytäminen aikuisiällä tuntuu sellaiselta ydinfysiikkaa, että olen oikeastaan luovuttanut. Joko olen liian etäinen tai liian tungetteleva, eli ilmeisesti sosiaalisilta taidoiltani todella vajaa.
Samaa mieltä.
Mulle kävi juuri hetki sitten niin, että luulin, kuvittelin ja oletin, että työkaveristani tuli kaverini, mutta en tiedä mitä tapahtui, kun yht'äkkiä hänen puoleltaan välit viilentyivät. Hän oli alunperin se, joka halusi syventää työkaveruuden kaveruudeksi.
Tehtiin vapaa-ajalla kaikkea kivaa, pystyttiin juttelemaan henkilökohtaisista asioista, sekä kaikesta muustakin rennolla otteella. Soiteltiin työajan ulkopuolella, mutta minä aina kysyin (ensiksi viestillä tai kun hän vastasi) , että onko sopiva hetki jutella ja jos ei ollut, niin ymmärsin asian. Ei edes soitettu viikottain.
Hiljattain hän lakkasi kertomasta asioitaan, vaikka päältä päin näki, että aikamoista myllerrystä hänen elämässään asiat olivat. Samalla kertaa kohtelu minua kohtaan koveni ja mm. puhetyyli oli tylyä. Annoin olla ja itsekin aloin vetäytymään kuoreen, koska huomasin ettei seurani enää kelvannut. Puheet pysyivät ja pysyvät työasioissa suurimmaksi osaksi.
En edelleen ymmärrä mitä tapahtui. En koskaan juorunnut kenellekään hänen asioitaan. En yrittänyt tuputtaa liikaa seuraani, koska tiedän ettei hänellä ole samalla tavalla vapaa-aikaa kuin minulla. Meillä ei koskaan ollut mitään yhteenottoja, eikä arvosteluja puolin ja toisin. Enkä myöskään liikaa yrittänyt udella hänen asioitaan, vaan kysyin kuulumisia asiasta, jos tiesin, että jotain oli tapahtunut tai tapahtumassa.
Tämä on siinä mielessä ikävää, että minä olin ihan fine yksinelämiseni ja kaverittomuuteni kanssa. Pystyin ihan hyvin keksimään itselleni tekemistä vapaa-ajalla, enkä kaivannut ystäväkontakteja, koska olen jo kymmeniä vuosia ollut ilman ystäviä. Mutta nyt kun pääsin viettämään tällaista kaverisuhdetta, jossa soiteltiin ja jaettiin asioita, niin hieman kirpaisee, että se loppui. Tuntuu tyhjältä ja vaikealta olo. Ihan kuin pitkä parisuhde olisi loppunut ja nyt täytyy tehdä surutyötä.
Kuullostaa, että itse et tajua, että todellisuudessa tungit liikaa itseäsi työkaverisi elämään ja yksityisasioihin. Tuo on jo hälyttävää, että joudut tekemään surutyötä ystävyyden väljähdyttyä, olet henkisesti ripustautunut työkaverisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä en ole saanut työpaikoilta ystäviä varmaan siksi, että työpaikoilla on ollut joko itseäni paljon vanhempia ihmisiä, miehiä enimmäkseen (olen nainen) tai sitten muut ovat olleet naimisissa ja kiireisiä omien perheidensä kanssa. Nykyisin olen itse vanhimmasta päästä työntekijöitä nuorempien joukossa. Vähän surullista, kun ajattelee, mikä tilaisuus olisi ollut saada joku hyvä ystäväkin työn kautta. Joidenkin entisten työkavereiden kanssa sentään sattumalta tavatessa vaihdetaan kuulumisia, vaikka ei muuten tavata.
Olen sellainen mutkaton ja "kaikkien kaveri" tyylinen, ekstrovertti ihminen. Tämä on sitten aiheuttanut muutaman eri työpaikan ihmisissä juuri tuon luulon, että oltaisiin kavereita myös vapaa-ajalla. Ihmeellistä jutun iskemistä työajan loputtua, ilman että väliin vastannut edes mitään.
Yksi tapaus oli todella raskas, erehdyin olemaan ystävällinen melko uutena työntekijänä ja tavalliseen tapaani juttelin aivan normaalin sulavaa tyyliini jostain turhanpäiväisestä (syksyn ihmeellisestä säästä tai jostain) hänen kanssaan, ja siinä suosittelin tyyliin jotain sadetakkia tai vastaavaa. Kysyi tulisiko mukaan ostamaan sellaisen hänelle ja kieltäydyin. Pikkuhiljaa tää tyyppi tuli aina samaa aikaa tauoille, hinkui tulla viereen istumaan jotta saa hölistä milloin mistäkin ja suoranaisesti osoitti mieltään, kun joku muu työkaveri oli jo siinä. Muutkin tämän huomasi ja meni ahdistavaksi. Tuppautui jatkuvasti seuraan ja ei ymmärtänyt, jos vastaili yhden sanan vastauksilla tai sanoi että vähän kiire nyt, ei ehtis nyt jutella yms. Koitti myös estää muita työntekijöitä olemasta kanssani :D vähän lapsellista ehkä, mutta aloin jopa vähän "hävetä" tän työkaverin seuraa ja välttelin parhaani mukaan.
Oli sosiaalisesti vähän kehno ja kävi hieman sääliksi, mutta ei niin paljoa että olisin jatkanut kaverin esittämistä. Vaihtoi onneksi toiseen työpisteeseen.
Tunnen yhden naisen jolla on tosiaan sellainen periaate, että hänelle työkaverit ovat vain työkavereita ja heidän kanssaan ei olla tekemisissä vapaa-ajalla. En ole kysynyt miksi näin on. Ehkä jotkut ovat niin kontrollifriikkejä, että haluavat pitää asiat hallinnassa ja pelkäävät joutuvansa jonkinlaisiin hankaluuksiin jos sotkevat elämän eri osa-alueita toisiinsa. Tässä systeemissä on varmaan hyvät ja huonot puolensa.