Ystävyys ilman vastavuoroisuutta on turhaa

Vaikka kuinka pyhimysmäisesti ajattelisi, että vastavuoroisuutta ei tarvita vaan vain toisesta nauttimista, niin kyllä se raja jossain menee.

Minulle on kaveri, jonka kanssa tämä vastavuoroisuuden puuttuminen on hyvin äärimmäistä. Vuosien myötä olin tarjonnut hänelle satoja aterioita eikä hän vastavuoroisesti tarjonnut edes vesilasillista hänen luonaan. Samoin aina puhuttiin hänen elämästään, eikä hän ikinä yhden yhtä kertaa kysynyt mitä minulle kuuluu.

Eihän noita asioita voi toiselta vaatia, jos hän ei halua tarjota mitään tai jos häntä ei kiinnosta minun kuulumiseni. Mutta ei kyse ole silloin mistään ystävyydestä.

Vierailija kirjoitti:

Entäs jos ei tykkää järjestää kahvikekkereitä? Tai jos ei vain pidä siitä, että kotiin tulee vieraita, vaan mieluummin tapaa muualla? Entäs jos itse tykkäisi mieluummin mennä ystävän kanssa vaikkapa kävelylle tai jotain muuta toiminnallista. Ihmiset kun ovat erilaisia ja kaikki eivät tosiaankaan ole mitään kodinhengettäriä ja emäntiä. Aika ikävä asenne tuolla tavalla pitää kirjaa siitä, montako kertaa järjestetty kahvikutsut varta vasten, leivottu ja kuinka hyvät tarjoilut ovat. 

Onhan se helpompi ystävälle änkeä valmiiseen pöytään -mua kun ei sellainen ”kiinnosta”. Säästääkin siinä vähän, jos aina toisella kestitään, tai omalla ”vuorolla” mennään kahvilaan ja maksetaan vain omat kahvit, mua kun ei taaskaan tollanen ”kiinnosta”.

Vierailija kirjoitti:

Kuten tässäkin ketjussa nähdään, niin yllättävän monelle tuo normaali vastavuoroisuus on aivan vierasta. Ei edes ymmärretä mitä sillä tarkoitetaan.

No se ei kuulu ystävyyteen. Tietenkin jokainen saa asettaa sen kriteeriksi ystävyydelle, mutta sellainen velvollisuuksien luoja ei olisi ainakaan minusta sitten mikään ystävä.

Vierailija kirjoitti:

Vaikka kuinka pyhimysmäisesti ajattelisi, että vastavuoroisuutta ei tarvita vaan vain toisesta nauttimista, niin kyllä se raja jossain menee.

Minulle on kaveri, jonka kanssa tämä vastavuoroisuuden puuttuminen on hyvin äärimmäistä. Vuosien myötä olin tarjonnut hänelle satoja aterioita eikä hän vastavuoroisesti tarjonnut edes vesilasillista hänen luonaan. Samoin aina puhuttiin hänen elämästään, eikä hän ikinä yhden yhtä kertaa kysynyt mitä minulle kuuluu.

Eihän noita asioita voi toiselta vaatia, jos hän ei halua tarjota mitään tai jos häntä ei kiinnosta minun kuulumiseni. Mutta ei kyse ole silloin mistään ystävyydestä.

Minä olen myös korviani myöten täynnä ystävää, joka tulee vuodesta toiseen valmiiseen pöytään meille - itse ei ole valmis mihinkään. Samoin keskustelu on hiipunut hänen tilitykseensä ihmissuhteista - keski-ikäisellä ihmisellä teinin tasoisia ongelmia. Minun asiani ovat sivuseikka.

Minulle vastavuoroisuus ei ole tärkeää ystävyydessä. Ystäväni eivät ole minulle mitään velkaa. En tarvitse tai halua heiltä lahjoja tai tarjoomuksia.

Jos minusta on mukavaa viettää jonkun kanssa aikaa, niin vietän hänen kanssaan aikaa, ja päinvastoin. Keskustelut ja yhteinen oleminen on minulle ystävyyttä.

Vierailija kirjoitti:

Kauheaa. Et tajua ap ystävyydestä yhtään mitään. ”Kuinka tärkeä minä olen”, siis anteeksi?

Etkö arvosta itseäsi tärkeänä toiselle jo sanan ystävyys sisältönä? Eli et olekaan ystävien seurassa, jos sinulle pitää kko ajan korostaa, miten tärkeä olet. Eli et itse ole ystävä, toinen ei ole SINULLE tärkeä, vaan haluat vain palvelijan.

Mitä? Nyt on kyllä niin räikeästi väärin tulkittu aloittaa. Ilmeisesti kolahti sinulle, tunsit piston sydämessä? Ole parempi ystävä niin et riehaannu noin.

Vierailija kirjoitti:

Entäs jos ei tykkää järjestää kahvikekkereitä? Tai jos ei vain pidä siitä, että kotiin tulee vieraita, vaan mieluummin tapaa muualla? Entäs jos itse tykkäisi mieluummin mennä ystävän kanssa vaikkapa kävelylle tai jotain muuta toiminnallista. Ihmiset kun ovat erilaisia ja kaikki eivät tosiaankaan ole mitään kodinhengettäriä ja emäntiä. Aika ikävä asenne tuolla tavalla pitää kirjaa siitä, montako kertaa järjestetty kahvikutsut varta vasten, leivottu ja kuinka hyvät tarjoilut ovat. 

Ei kyse ole pullanleipomistaidoista. Jos ei tykkää itse tehdä, niin sitten ehdottaa oma-aloitteisesti jotain muuta, eikä mene vain joka ikinen kerta hyötymään toisen tarjoiluista. Tai vie mukanaan kaupasta ostetun wieneripaketin. Jos tavataan kahvilassa, niin tarjoaa välillä eikä anna toisen tarjota joka kerran.

Ei kirjaa pidetä siitä kuka teki mitä milloinkin. Mutta kokonaisasenne näkyy kyllä ajan kanssa, että onko sitä vastavuoroisuutta ollenkaan. Sillä noitakin on vaikka kuinka, jotka ihan surutta antavat toisen tarjota vuosi toisensa perään.

Vierailija kirjoitti:

Minulle vastavuoroisuus ei ole tärkeää ystävyydessä. Ystäväni eivät ole minulle mitään velkaa. En tarvitse tai halua heiltä lahjoja tai tarjoomuksia.

Jos minusta on mukavaa viettää jonkun kanssa aikaa, niin vietän hänen kanssaan aikaa, ja päinvastoin. Keskustelut ja yhteinen oleminen on minulle ystävyyttä.

Mulla sama. Kauheaa ajatellakin, että joku ystäväni järjestäisi tapaamisia tai välittäisi minusta velvollisuudesta ja jotta oikeastaan sitten itse saa jotakin joskus.

Joo, no jotkut ihmiset ovat kyllä aikamoisia spammaajia viestittelyssä. Itse en jaksa kaikista pikkuasioista kommentoida ja koko iltaa lähetellä viestejä. Jos joku ottaa siitä nokkiinsa, etten ole tarpeeksi vasavuoroinen maratonviestittelyssä, niin sitten ottaa.

Yleensäkin typerä vaatia ihmisiltä niitä asioita, mistä itse tykkää, koska eri ihmiset pitävät eri asioista. Ystävyyssuhteissa joutuu tekemään kompromisseja, koska harvoin ihmiset ovat niin identtisiä, että kaikki tavat, mielenkiinnonkohteet ja kyvyt (viestittely, kutsujen järjestäminen, vaivannäkö jne.) menee just yks yhteen.

Suoraan sanottuna, en itse haluaisi olla ystävä sellaisen ihmisen kanssa, joka alkaa nihkeilemään, että minun yksinkertainen marjapiirakkani ei nyt vastaa hänen täytekakkuaan lainkaan. Tai, ai sä kutsuit puistokahvittelulle, kun minä järjestin varta vasten kotonani kahvikutsut ja leivoin koko päivän? No hei, jos pidät kokkailusta, niin anna mennä, mutta joku toinen ei pidä tai ei osaa, joten silloin hän ehdottaa muuta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kauheaa. Et tajua ap ystävyydestä yhtään mitään. ”Kuinka tärkeä minä olen”, siis anteeksi?

Etkö arvosta itseäsi tärkeänä toiselle jo sanan ystävyys sisältönä? Eli et olekaan ystävien seurassa, jos sinulle pitää kko ajan korostaa, miten tärkeä olet. Eli et itse ole ystävä, toinen ei ole SINULLE tärkeä, vaan haluat vain palvelijan.

Mitä? Nyt on kyllä niin räikeästi väärin tulkittu aloittaa. Ilmeisesti kolahti sinulle, tunsit piston sydämessä? Ole parempi ystävä niin et riehaannu noin.

En aio olla ”parempi ystävä”. Jos joku minun ystävistäni ajattelee, että olen huono ystävä, niin en ole hänen ystävänsä sen jälkeen. Sellainen ihminen ei ole arvoiseni. Sellainen ihminen ei ansaitse niin hyvää ystävää, kuin minä olen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Entäs jos ei tykkää järjestää kahvikekkereitä? Tai jos ei vain pidä siitä, että kotiin tulee vieraita, vaan mieluummin tapaa muualla? Entäs jos itse tykkäisi mieluummin mennä ystävän kanssa vaikkapa kävelylle tai jotain muuta toiminnallista. Ihmiset kun ovat erilaisia ja kaikki eivät tosiaankaan ole mitään kodinhengettäriä ja emäntiä. Aika ikävä asenne tuolla tavalla pitää kirjaa siitä, montako kertaa järjestetty kahvikutsut varta vasten, leivottu ja kuinka hyvät tarjoilut ovat. 

Ei kyse ole pullanleipomistaidoista. Jos ei tykkää itse tehdä, niin sitten ehdottaa oma-aloitteisesti jotain muuta, eikä mene vain joka ikinen kerta hyötymään toisen tarjoiluista. Tai vie mukanaan kaupasta ostetun wieneripaketin. Jos tavataan kahvilassa, niin tarjoaa välillä eikä anna toisen tarjota joka kerran.

Ei kirjaa pidetä siitä kuka teki mitä milloinkin. Mutta kokonaisasenne näkyy kyllä ajan kanssa, että onko sitä vastavuoroisuutta ollenkaan. Sillä noitakin on vaikka kuinka, jotka ihan surutta antavat toisen tarjota vuosi toisensa perään.

En ymmärrä näitä ihmisiä, jotka kestitsevät ja tarjoavat vaikka eivät itseasiassa halua kestitä eivätkä tarjota. Älkää kestitkö ja tarjotko. Jokainen voi ihan hyvin kahvilassa maksaa omat herkkunsa ja kotona voi tarjota kahvit ja teet. Ongelma on siellä omassa päässä jos tuntuu pahalta, että oma pöytä ei notku leipomuksia.

Vierailija kirjoitti:

Entäs jos ei tykkää järjestää kahvikekkereitä? Tai jos ei vain pidä siitä, että kotiin tulee vieraita, vaan mieluummin tapaa muualla? Entäs jos itse tykkäisi mieluummin mennä ystävän kanssa vaikkapa kävelylle tai jotain muuta toiminnallista. Ihmiset kun ovat erilaisia ja kaikki eivät tosiaankaan ole mitään kodinhengettäriä ja emäntiä. Aika ikävä asenne tuolla tavalla pitää kirjaa siitä, montako kertaa järjestetty kahvikutsut varta vasten, leivottu ja kuinka hyvät tarjoilut ovat. 

Et ymmärrä vastavuoroisuuden käsitettä. Siinä ei ole kyse kestitsemisestä. Vaan siitä, kuka sinne kävelyllesi lähtöä ehdottaa. Ystävyydessä molempien täytyy osoittaa vuorotellen (ei kirjaimellisesti!) kiinnostusta nähdä tai pitää muuten yhteyttä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Entäs jos ei tykkää järjestää kahvikekkereitä? Tai jos ei vain pidä siitä, että kotiin tulee vieraita, vaan mieluummin tapaa muualla? Entäs jos itse tykkäisi mieluummin mennä ystävän kanssa vaikkapa kävelylle tai jotain muuta toiminnallista. Ihmiset kun ovat erilaisia ja kaikki eivät tosiaankaan ole mitään kodinhengettäriä ja emäntiä. Aika ikävä asenne tuolla tavalla pitää kirjaa siitä, montako kertaa järjestetty kahvikutsut varta vasten, leivottu ja kuinka hyvät tarjoilut ovat. 

Ei kyse ole pullanleipomistaidoista. Jos ei tykkää itse tehdä, niin sitten ehdottaa oma-aloitteisesti jotain muuta, eikä mene vain joka ikinen kerta hyötymään toisen tarjoiluista. Tai vie mukanaan kaupasta ostetun wieneripaketin. Jos tavataan kahvilassa, niin tarjoaa välillä eikä anna toisen tarjota joka kerran.

Ei kirjaa pidetä siitä kuka teki mitä milloinkin. Mutta kokonaisasenne näkyy kyllä ajan kanssa, että onko sitä vastavuoroisuutta ollenkaan. Sillä noitakin on vaikka kuinka, jotka ihan surutta antavat toisen tarjota vuosi toisensa perään.

En ymmärrä näitä ihmisiä, jotka kestitsevät ja tarjoavat vaikka eivät itseasiassa halua kestitä eivätkä tarjota. Älkää kestitkö ja tarjotko. Jokainen voi ihan hyvin kahvilassa maksaa omat herkkunsa ja kotona voi tarjota kahvit ja teet. Ongelma on siellä omassa päässä jos tuntuu pahalta, että oma pöytä ei notku leipomuksia.

Jokainen omien taitojensa mukaan. Mutta jos toisen pöytä kelpaa, on sen omankin joskus auettava. Kyse ei edea yleensä ole mistään muusta kuin hyväksikäytöstä, laiskuudeata ja pahimmillaan nuukuudesta.

Vierailija kirjoitti:

Vastavuoroisuus on ystävyyden elinehto.

Ei, jos siitä tulee tuollainen velvollisuus, jota suoritetaan, kuten ap haluaa. Eli kaiken pitää matsata. Saman verran kutsuja per kk. Molemmilla samantasoiset tarjoilut. Molemmat viestittelee tasan saman verran, vaikka toiselle tämä ei ole ominaista. Ap siis vaatii, että ystävän pitää tehdä samat asiat kuin hän. Ap:ta ei kiinnosta se, pitääkö tai nauttiiko ystävä tuollaisesta tai kykeneekö edes siihen (elämäntilanne ja henkilökohtaisten ominaisuuksien vaikutus).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Entäs jos ei tykkää järjestää kahvikekkereitä? Tai jos ei vain pidä siitä, että kotiin tulee vieraita, vaan mieluummin tapaa muualla? Entäs jos itse tykkäisi mieluummin mennä ystävän kanssa vaikkapa kävelylle tai jotain muuta toiminnallista. Ihmiset kun ovat erilaisia ja kaikki eivät tosiaankaan ole mitään kodinhengettäriä ja emäntiä. Aika ikävä asenne tuolla tavalla pitää kirjaa siitä, montako kertaa järjestetty kahvikutsut varta vasten, leivottu ja kuinka hyvät tarjoilut ovat. 

Et ymmärrä vastavuoroisuuden käsitettä. Siinä ei ole kyse kestitsemisestä. Vaan siitä, kuka sinne kävelyllesi lähtöä ehdottaa. Ystävyydessä molempien täytyy osoittaa vuorotellen (ei kirjaimellisesti!) kiinnostusta nähdä tai pitää muuten yhteyttä.

No ehkä kannattaisi tajuta, jos sulle ei koskaan ehdoteta mitään, että joko se ei ole toiselle luontevaa tai sitten olet itse tylsä ihminen, jota kuitenkin voi tavata, jos sinä sitä ehdotat. Eli miksi luulet edes että olet toiselle ystävä, josta hän välittää, jos mielestäsi ystävillä on velvollisuuksia? Ei ole. Kaikki hoituu ihan itsestään, jos todella ollaan ystäviä, eikä kukaan halua laskea tapaamisia tai aloitteita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vastavuoroisuus on ystävyyden elinehto.

Ei, jos siitä tulee tuollainen velvollisuus, jota suoritetaan, kuten ap haluaa. Eli kaiken pitää matsata. Saman verran kutsuja per kk. Molemmilla samantasoiset tarjoilut. Molemmat viestittelee tasan saman verran, vaikka toiselle tämä ei ole ominaista. Ap siis vaatii, että ystävän pitää tehdä samat asiat kuin hän. Ap:ta ei kiinnosta se, pitääkö tai nauttiiko ystävä tuollaisesta tai kykeneekö edes siihen (elämäntilanne ja henkilökohtaisten ominaisuuksien vaikutus).

Eihän tuollainen ole edes ystävyyttä. Kyllä se vastavuoroisuuden halukkuuden herättää. Tuo on itsekkyyttä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Entäs jos ei tykkää järjestää kahvikekkereitä? Tai jos ei vain pidä siitä, että kotiin tulee vieraita, vaan mieluummin tapaa muualla? Entäs jos itse tykkäisi mieluummin mennä ystävän kanssa vaikkapa kävelylle tai jotain muuta toiminnallista. Ihmiset kun ovat erilaisia ja kaikki eivät tosiaankaan ole mitään kodinhengettäriä ja emäntiä. Aika ikävä asenne tuolla tavalla pitää kirjaa siitä, montako kertaa järjestetty kahvikutsut varta vasten, leivottu ja kuinka hyvät tarjoilut ovat. 

Ei kyse ole pullanleipomistaidoista. Jos ei tykkää itse tehdä, niin sitten ehdottaa oma-aloitteisesti jotain muuta, eikä mene vain joka ikinen kerta hyötymään toisen tarjoiluista. Tai vie mukanaan kaupasta ostetun wieneripaketin. Jos tavataan kahvilassa, niin tarjoaa välillä eikä anna toisen tarjota joka kerran.

Ei kirjaa pidetä siitä kuka teki mitä milloinkin. Mutta kokonaisasenne näkyy kyllä ajan kanssa, että onko sitä vastavuoroisuutta ollenkaan. Sillä noitakin on vaikka kuinka, jotka ihan surutta antavat toisen tarjota vuosi toisensa perään.

En ymmärrä näitä ihmisiä, jotka kestitsevät ja tarjoavat vaikka eivät itseasiassa halua kestitä eivätkä tarjota. Älkää kestitkö ja tarjotko. Jokainen voi ihan hyvin kahvilassa maksaa omat herkkunsa ja kotona voi tarjota kahvit ja teet. Ongelma on siellä omassa päässä jos tuntuu pahalta, että oma pöytä ei notku leipomuksia.

Jokainen omien taitojensa mukaan. Mutta jos toisen pöytä kelpaa, on sen omankin joskus auettava. Kyse ei edea yleensä ole mistään muusta kuin hyväksikäytöstä, laiskuudeata ja pahimmillaan nuukuudesta.

Tämä ei ole ystävän asenne. Asenteesi paistaa 50-60-lukulainen kotiäitikulttuuri, jossa oli naapurisovun nimissä kierrettävä kahveilla kunkin luona vuorostaan. Älä kutsu naapuisovun ylläpitoa ystävyydeksi!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Entäs jos ei tykkää järjestää kahvikekkereitä? Tai jos ei vain pidä siitä, että kotiin tulee vieraita, vaan mieluummin tapaa muualla? Entäs jos itse tykkäisi mieluummin mennä ystävän kanssa vaikkapa kävelylle tai jotain muuta toiminnallista. Ihmiset kun ovat erilaisia ja kaikki eivät tosiaankaan ole mitään kodinhengettäriä ja emäntiä. Aika ikävä asenne tuolla tavalla pitää kirjaa siitä, montako kertaa järjestetty kahvikutsut varta vasten, leivottu ja kuinka hyvät tarjoilut ovat. 

Onhan se helpompi ystävälle änkeä valmiiseen pöytään -mua kun ei sellainen ”kiinnosta”. Säästääkin siinä vähän, jos aina toisella kestitään, tai omalla ”vuorolla” mennään kahvilaan ja maksetaan vain omat kahvit, mua kun ei taaskaan tollanen ”kiinnosta”.

Pointti onkin siinä, että usein nämä kotiin kutsujat tekevät siinä itselleen helpommaksi sen ystävien tapaamisen. Ei tarvitse lähteä kotoa minnekään. Ei minua kiinnosta mennä jonkun kotiin jos pidän toiminnallisuudesta enemmän. Voin ihan hyvin syödä kotona ja tavata vasta sitten. Ja sitten nämä kodinhengettäret ärsyyntyvät siitä, ettei joku ole tehnyt yhtä monta lohilaatikkoa heille. Pointti on se, että järjestä tapaaminen, niin kuin itse tykkäät, mutta älä oleta, että se on se kaikkein paras ja ihanin ratkaisu jonkun toisenkin näkökulmastaja vedä herneitä nenään, jos toinen ei vietä aikaansa noin sitten kun saa itse valita. Mieluummin menisin ulkoilemaan kun tulen sinun ruokapöytääsi neljän seinän sisälle kököttämään. Voin tehdä sitä myös omassa kodissani. Itse nautin paljon enemmän kun menen ystävän kanssa vaikkapa luontopolulle. Mutta sepä ei kokkausintoilijoillle sitten sovikaan, kun "ei jaksa lähteä. On niin paljon helpompi tavata täällä minun luonani." 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Entäs jos ei tykkää järjestää kahvikekkereitä? Tai jos ei vain pidä siitä, että kotiin tulee vieraita, vaan mieluummin tapaa muualla? Entäs jos itse tykkäisi mieluummin mennä ystävän kanssa vaikkapa kävelylle tai jotain muuta toiminnallista. Ihmiset kun ovat erilaisia ja kaikki eivät tosiaankaan ole mitään kodinhengettäriä ja emäntiä. Aika ikävä asenne tuolla tavalla pitää kirjaa siitä, montako kertaa järjestetty kahvikutsut varta vasten, leivottu ja kuinka hyvät tarjoilut ovat. 

Et ymmärrä vastavuoroisuuden käsitettä. Siinä ei ole kyse kestitsemisestä. Vaan siitä, kuka sinne kävelyllesi lähtöä ehdottaa. Ystävyydessä molempien täytyy osoittaa vuorotellen (ei kirjaimellisesti!) kiinnostusta nähdä tai pitää muuten yhteyttä.

Kyllä ap tuossa aloituksessa kirjoitti, että vertailee esim. sitä onko ystävä nähnyt yhtä paljon vaivaa tarjoilujen eteen kuin hän. 

Minä kierrän kaukaa nämä vastavuoroihmiset. Kerran oli tuttava, joka aina tahtoi kylään ja tarjosi ruoan samalla, kun lapset söi. Alkoi kiukutella, kun en kutsunut häntä vastikkeeksi kotiin syömään.

Minä en ollut kaivannut aterioita, missä lapset räpi ruokansa lattialle. Mutta söin, kun inkutti, että ota nyt, kun ihan vartavasten sinua varten tein näin paljon.

Itse aina ruinaamalla ruinasi minut kylään, vaikka en olisi jaksanut edes lähteä.

Lopetin kylässä käynnin kokonaan ja kerroin rehellisesti, että ei ne ruokahetket mitään ihanua olleet, vaan velvolliduus