Ystävyys ilman vastavuoroisuutta on turhaa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näyttää siltä, että nämä vastavuoroisuutta kammoavat vääristelevät vastavuoroisuuden joksikin velvollisuudeksi. Ja näin sitten selittävät itselleen, miksi heillä on oikeus käyttää toisen vieraanvaraisuutta hyväkseen ja ottaa itselleen kaikki tarjottu huomio antamatta mitään takaisin. Kun velvollisuudet eivät kuulu ystävyyteen.

He tosin puhuvat ihmissuhteista, jotka eivät ole ystävyyttä vaan jotain velvollisuusihmissuhteita. Ystävyyteen kuuluu vastavuoroisuus.

Minä olen yksi näistä "vastavuoroisuuskammoajista". Minä en osaa leipoa enkä laittaa sellaista ruokaa jota haluaisin jollekulle tarjota, ja lisäksi olen köyhä. Sen lisäksi myös sydämestäni VIHAAN leipomista ja ruoanlaittoa. Jos menen jollekulle kylään ja pöydässä on tuntikausien vaivannäön kanssa väsätyt kalliit kakut ja pororullat, niin valitettavasti en pysty enkä halua samaa tarjota. Minun luonani saa kahvia ja teetä. Kahvilassa maksan kyllä omani itse. Jos tämä on ystävyyden loppu, niin sitten on.

Estääkö leipomistaidottomuus ja köyhyys sinua huomioimasta toista ja kysymästä hänen kuulumisiaan ja olemaan kiinnostunut hänestä?

Kuten jo moneen kertaan sanottu, niin vastavuoroisuus ei tarkoita sitä, että sinun on väsättävä juuri ne samat pororullat. Vaan se tarkoittaa sitä, että huomioit ja ilahdutat toista, koska haluat tehdä niin. Ja teet sen sinulle luontevalla tavalla. Vaikkapa kehumalla niitä pororullia taivaallisiksi. Tai ideoimalla teille jotain sinulle sopivaa aktiviteettia. Tai kuuntelemalla ystävän kuulumiset. Tai mikä sinulle on ok.

Kyllä täällä vaan aika usein tulee esille nimenomaan tämä kestitseminen, ja se että toiselta odotetaan vastaavaa. "Kun minä leivon ja laitan ja aina tullaan valmiiseen pöytään ja kaveri ei koskaan..."

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minäkin olen ällistynyt, että vastavuoroisuuden käsitettä ei tunneta. Mun tuttavapiirissä se on aika lailla normi. Niinpä kun tapasin ihmisen, jolta vastavuoroisuus puuttui, se oli silmiinpistävää ja pidin häntä poikkeuksellisena. Olen yllättynyt, että se on näin tavallista.

Paljonkin nykyisin. Eräässä ryhmässä nämä erottuivat, ja saivat käsitteen ”vapaamatkustajat”. Kuvaa heitä hyvin.

”Kun mä vaan oon niin ihana, että olemassaolollani ansaitsen kaiken!”

Sellainen ihminen suhtautuu ystäviinsä samoin. Sinunlaisesi vain koittaa mitätöidä muita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näyttää siltä, että nämä vastavuoroisuutta kammoavat vääristelevät vastavuoroisuuden joksikin velvollisuudeksi. Ja näin sitten selittävät itselleen, miksi heillä on oikeus käyttää toisen vieraanvaraisuutta hyväkseen ja ottaa itselleen kaikki tarjottu huomio antamatta mitään takaisin. Kun velvollisuudet eivät kuulu ystävyyteen.

He tosin puhuvat ihmissuhteista, jotka eivät ole ystävyyttä vaan jotain velvollisuusihmissuhteita. Ystävyyteen kuuluu vastavuoroisuus.

Minä olen yksi näistä "vastavuoroisuuskammoajista". Minä en osaa leipoa enkä laittaa sellaista ruokaa jota haluaisin jollekulle tarjota, ja lisäksi olen köyhä. Sen lisäksi myös sydämestäni VIHAAN leipomista ja ruoanlaittoa. Jos menen jollekulle kylään ja pöydässä on tuntikausien vaivannäön kanssa väsätyt kalliit kakut ja pororullat, niin valitettavasti en pysty enkä halua samaa tarjota. Minun luonani saa kahvia ja teetä. Kahvilassa maksan kyllä omani itse. Jos tämä on ystävyyden loppu, niin sitten on.

Estääkö leipomistaidottomuus ja köyhyys sinua huomioimasta toista ja kysymästä hänen kuulumisiaan ja olemaan kiinnostunut hänestä?

Kuten jo moneen kertaan sanottu, niin vastavuoroisuus ei tarkoita sitä, että sinun on väsättävä juuri ne samat pororullat. Vaan se tarkoittaa sitä, että huomioit ja ilahdutat toista, koska haluat tehdä niin. Ja teet sen sinulle luontevalla tavalla. Vaikkapa kehumalla niitä pororullia taivaallisiksi. Tai ideoimalla teille jotain sinulle sopivaa aktiviteettia. Tai kuuntelemalla ystävän kuulumiset. Tai mikä sinulle on ok.

Kyllä täällä vaan aika usein tulee esille nimenomaan tämä kestitseminen, ja se että toiselta odotetaan vastaavaa. "Kun minä leivon ja laitan ja aina tullaan valmiiseen pöytään ja kaveri ei koskaan..."

No se nyt vaan on helppo, konkreettinen esimerkki. Mutta miksi siihen pitää juuttua, kun jo aloituksessa puhuttiin muistakin vastavuoroisuuden huomioimisista. Ja on mainittu toisesta kiinnostuminen, kuunteleminen, kuulumisten kysyminen, huomioiminen, jne. Älkää jumittuko kahvitteluun, vaan lukekaa ne muutkin lauseet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minäkin olen ällistynyt, että vastavuoroisuuden käsitettä ei tunneta. Mun tuttavapiirissä se on aika lailla normi. Niinpä kun tapasin ihmisen, jolta vastavuoroisuus puuttui, se oli silmiinpistävää ja pidin häntä poikkeuksellisena. Olen yllättynyt, että se on näin tavallista.

Paljonkin nykyisin. Eräässä ryhmässä nämä erottuivat, ja saivat käsitteen ”vapaamatkustajat”. Kuvaa heitä hyvin.

”Kun mä vaan oon niin ihana, että olemassaolollani ansaitsen kaiken!”

Sellainen ihminen suhtautuu ystäviinsä samoin. Sinunlaisesi vain koittaa mitätöidä muita.

Ei suhtaudu. He todella odottavat kaiken ilmestyvän heille. Puhuvat sitä omaa jargoniaan, omista asioistaan, muulla ei ole merkitystä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näyttää siltä, että nämä vastavuoroisuutta kammoavat vääristelevät vastavuoroisuuden joksikin velvollisuudeksi. Ja näin sitten selittävät itselleen, miksi heillä on oikeus käyttää toisen vieraanvaraisuutta hyväkseen ja ottaa itselleen kaikki tarjottu huomio antamatta mitään takaisin. Kun velvollisuudet eivät kuulu ystävyyteen.

He tosin puhuvat ihmissuhteista, jotka eivät ole ystävyyttä vaan jotain velvollisuusihmissuhteita. Ystävyyteen kuuluu vastavuoroisuus.

Mutta ethän sinäkään ole ystävä, jos et anna hyvästä sydämestäsi. Sinä vaikutat ihmiseltä, joka koittaa ostaa ystäviä, jos lasket antamiasi asioita vaivaksi. Se ei kuulu ystävyyteen. Minulle ainakin riittää ystävissä hyvät jutut ja hyvä seura, en minä ole heiltä mitään tekoja vailla. Hoidan itse asiani, ystävyyson yhdessäoloa ja toisen seurasta nauttimista. Sinä koitat ostaa ystäviä.

Taidat puhua itsestäsi. En minä osta ystäviä, vaan annan hyvästä sydämestäni. Mutta en ole myöskään idiootti, joka ei huomaa, että se toinen ei koskaan anna hyvästä sydämestään minulle. Ei edes yhdessäoloa. Vaan tulee käymään vain pyydettäessä. Eli vastavuoroisuus puuttuu, eikä kyse siten olekaan ystävyydestä.

Annat hyvästä sydämestäsi, niin. Mikä siinä on ongelmana sitten? Sen kun annat. Ja jos et ole sille toiselle mielestäsi tarpeeksi tärkeä, niin voi voi, turhaa sinä häntä siitä syytät, ei ystävyyttä SINUUN voi pakottaa. Kuulostaa kuitenkin hiukan sille, ettet halua sitä hyväksyä. Sinulle pitäisi tehdä sitä ja tätä. Ei tarvitse, lakkaa vain olemasta ystävä toiselle, äläkä valita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minäkin olen ällistynyt, että vastavuoroisuuden käsitettä ei tunneta. Mun tuttavapiirissä se on aika lailla normi. Niinpä kun tapasin ihmisen, jolta vastavuoroisuus puuttui, se oli silmiinpistävää ja pidin häntä poikkeuksellisena. Olen yllättynyt, että se on näin tavallista.

Paljonkin nykyisin. Eräässä ryhmässä nämä erottuivat, ja saivat käsitteen ”vapaamatkustajat”. Kuvaa heitä hyvin.

”Kun mä vaan oon niin ihana, että olemassaolollani ansaitsen kaiken!”

Sellainen ihminen suhtautuu ystäviinsä samoin. Sinunlaisesi vain koittaa mitätöidä muita.

Ei suhtaudu. He todella odottavat kaiken ilmestyvän heille. Puhuvat sitä omaa jargoniaan, omista asioistaan, muulla ei ole merkitystä.

Eivät odota, älä puhu itsestäsi. Sinunlaisesi odottaa. Kun olet niin hyväsydäminen, ettet voi auttaa itse itseäsi. Tai toinen ei sinulle riitä. Niin se on sen toisen vika!

Ystävyys merkitsee ihmisile eri asioita. Mieheni kotimaassa ystävyys on sitä että joku backs up, en nyt muista mitä on suomeksi tuo.

Eli ystävä on luotto henkilö, ja ihmisestä tulee ystävä kun hän on kerran osoittanut olevansa luoton arvoinen. Tätä henkilöä myös autetaan takaisin, jos joskus tilanne tulee eteen. Ystävän kanssa ei siis tarvitse olla tekemisissä elmänsä aikana kuin parhaimmassa tapauksessa kerran :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näyttää siltä, että nämä vastavuoroisuutta kammoavat vääristelevät vastavuoroisuuden joksikin velvollisuudeksi. Ja näin sitten selittävät itselleen, miksi heillä on oikeus käyttää toisen vieraanvaraisuutta hyväkseen ja ottaa itselleen kaikki tarjottu huomio antamatta mitään takaisin. Kun velvollisuudet eivät kuulu ystävyyteen.

He tosin puhuvat ihmissuhteista, jotka eivät ole ystävyyttä vaan jotain velvollisuusihmissuhteita. Ystävyyteen kuuluu vastavuoroisuus.

Minä olen yksi näistä "vastavuoroisuuskammoajista". Minä en osaa leipoa enkä laittaa sellaista ruokaa jota haluaisin jollekulle tarjota, ja lisäksi olen köyhä. Sen lisäksi myös sydämestäni VIHAAN leipomista ja ruoanlaittoa. Jos menen jollekulle kylään ja pöydässä on tuntikausien vaivannäön kanssa väsätyt kalliit kakut ja pororullat, niin valitettavasti en pysty enkä halua samaa tarjota. Minun luonani saa kahvia ja teetä. Kahvilassa maksan kyllä omani itse. Jos tämä on ystävyyden loppu, niin sitten on.

Estääkö leipomistaidottomuus ja köyhyys sinua huomioimasta toista ja kysymästä hänen kuulumisiaan ja olemaan kiinnostunut hänestä?

Kuten jo moneen kertaan sanottu, niin vastavuoroisuus ei tarkoita sitä, että sinun on väsättävä juuri ne samat pororullat. Vaan se tarkoittaa sitä, että huomioit ja ilahdutat toista, koska haluat tehdä niin. Ja teet sen sinulle luontevalla tavalla. Vaikkapa kehumalla niitä pororullia taivaallisiksi. Tai ideoimalla teille jotain sinulle sopivaa aktiviteettia. Tai kuuntelemalla ystävän kuulumiset. Tai mikä sinulle on ok.

Kyllä täällä vaan aika usein tulee esille nimenomaan tämä kestitseminen, ja se että toiselta odotetaan vastaavaa. "Kun minä leivon ja laitan ja aina tullaan valmiiseen pöytään ja kaveri ei koskaan..."

No se nyt vaan on helppo, konkreettinen esimerkki. Mutta miksi siihen pitää juuttua, kun jo aloituksessa puhuttiin muistakin vastavuoroisuuden huomioimisista. Ja on mainittu toisesta kiinnostuminen, kuunteleminen, kuulumisten kysyminen, huomioiminen, jne. Älkää jumittuko kahvitteluun, vaan lukekaa ne muutkin lauseet.

Siihen juututaan siksi, koska siinä kohtaa ystävyyttä mitataan rahassa ja vaivannäön määrässä.

Vastavuoroisuus kuulumisten kysymisessä ja kiinnostumisessa kuulostaa myös oudolta. Se kuulostaa siltä, kuin tämä pitäisi tehdä jotenkin väkisin. Jos se ei tapahdu luonnostaan (ilman mitään vastavuoroisuusajattelua), niin mitä sitä haikailemaan ja toivomaan ja vaatimaan ystävyyden nimissä. Jos joku ei ole sinusta ja sinun hyvinvoinnistasi ollenkaan kiinnostunut, niin sitten ei ole, eikä varmaan kannata viettää sellaisen ihmisen kanssa aikaa.

Ystävyys merkitsee ihmisile eri asioita. Mieheni kotimaassa ystävyys on sitä että joku backs up, en nyt muista mitä on suomeksi tuo.

Eli ystävä on luotto henkilö, ja ihmisestä tulee ystävä kun hän on kerran osoittanut olevansa luoton arvoinen. Tätä henkilöä myös autetaan takaisin, jos joskus tilanne tulee eteen. Ystävän kanssa ei siis tarvitse olla tekemisissä elmänsä aikana kuin parhaimmassa tapauksessa kerran :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näyttää siltä, että nämä vastavuoroisuutta kammoavat vääristelevät vastavuoroisuuden joksikin velvollisuudeksi. Ja näin sitten selittävät itselleen, miksi heillä on oikeus käyttää toisen vieraanvaraisuutta hyväkseen ja ottaa itselleen kaikki tarjottu huomio antamatta mitään takaisin. Kun velvollisuudet eivät kuulu ystävyyteen.

He tosin puhuvat ihmissuhteista, jotka eivät ole ystävyyttä vaan jotain velvollisuusihmissuhteita. Ystävyyteen kuuluu vastavuoroisuus.

Minä olen yksi näistä "vastavuoroisuuskammoajista". Minä en osaa leipoa enkä laittaa sellaista ruokaa jota haluaisin jollekulle tarjota, ja lisäksi olen köyhä. Sen lisäksi myös sydämestäni VIHAAN leipomista ja ruoanlaittoa. Jos menen jollekulle kylään ja pöydässä on tuntikausien vaivannäön kanssa väsätyt kalliit kakut ja pororullat, niin valitettavasti en pysty enkä halua samaa tarjota. Minun luonani saa kahvia ja teetä. Kahvilassa maksan kyllä omani itse. Jos tämä on ystävyyden loppu, niin sitten on.

Estääkö leipomistaidottomuus ja köyhyys sinua huomioimasta toista ja kysymästä hänen kuulumisiaan ja olemaan kiinnostunut hänestä?

Kuten jo moneen kertaan sanottu, niin vastavuoroisuus ei tarkoita sitä, että sinun on väsättävä juuri ne samat pororullat. Vaan se tarkoittaa sitä, että huomioit ja ilahdutat toista, koska haluat tehdä niin. Ja teet sen sinulle luontevalla tavalla. Vaikkapa kehumalla niitä pororullia taivaallisiksi. Tai ideoimalla teille jotain sinulle sopivaa aktiviteettia. Tai kuuntelemalla ystävän kuulumiset. Tai mikä sinulle on ok.

Kyllä täällä vaan aika usein tulee esille nimenomaan tämä kestitseminen, ja se että toiselta odotetaan vastaavaa. "Kun minä leivon ja laitan ja aina tullaan valmiiseen pöytään ja kaveri ei koskaan..."

No se nyt vaan on helppo, konkreettinen esimerkki. Mutta miksi siihen pitää juuttua, kun jo aloituksessa puhuttiin muistakin vastavuoroisuuden huomioimisista. Ja on mainittu toisesta kiinnostuminen, kuunteleminen, kuulumisten kysyminen, huomioiminen, jne. Älkää jumittuko kahvitteluun, vaan lukekaa ne muutkin lauseet.

Ai esim siihen, että ap vertailee, vastaavatko ystävän tarjoilut hänen omiaan? An:n ajatusta vastavuoroisuudesta tällaisena yhtäläisten suoritusten kirjanpitona on ihan ymmärrettävää kritisoida. Ja tässä ketjussa on muitakin ap:n tavoin ajattelevia, eli että ystävien pitää juuri suorittaa noita samoja asioita.

"Tulette valmiiseen pöytään, mutta ette itse kokkaa."

"Tulette meidän juhliin, mutta ette itse järjestä juhlia."

"Minä leivoin pullaa ja sinä ostit kaupasta."

"Minä järjestin kotonani ja sinä haluat vain tavata muualla." 

Aika monelle se vastavuoroisuus tosiaan näyttää olevan sitä, että ystävää vaaditaan olemaan identtinen noiden tiettyjen suoritusten kanssa (joista itse pitää), eikä oteta huomioon lainkaan sitä, että kaikki ihmiset eivät pidä samoista asioista. Jokainen huomioi ystäviään omalla tavallaan.

Minkä takia te roikutte ihmisissä, jotka eivät tunnu välittävän teistä? Monessa ystävyysketjussa on tullut tämä sama vastaan. Väännytään jonkun kivan ihmisen seuraan ja jos tämä ihminen ei ihastu heti teihin ja halua viettää aikaa koko ajan teidän kanssanne, sitten haukutte, että hän ei ole hyvä ystävä.

Oletteko edes varmoja, että tämä ihminen haluaa olla joku ystävä teidän kanssaan? Te voitte olla vain hyvänpäivän tuttuja hänelle ja hänen ystävät on muualla.

Ei ihmiset toimi, kuten te haluatte, ettekä voi siihen pakottaa. Sitten haukutte niitä, jotka ajattelee toisin, eikä välitä mistään kiinteistä vaihtokauppasuhteista, vaan ovat tyytyväisiä omaan elämäänsä ja niihin ihmisiin, joita heillä on elämässään. Tai jopa ihmisiä, jotka ei niin välitä edes mistään kiinteistä ystävyyssuhteista. Yritätte ystäviksi ja jos ette saa tällaisesta ystävästä sielunkumppania, niin sitten haukutte vapaamatkustajaksi ja siipeilijäksi ja vaikka miksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näyttää siltä, että nämä vastavuoroisuutta kammoavat vääristelevät vastavuoroisuuden joksikin velvollisuudeksi. Ja näin sitten selittävät itselleen, miksi heillä on oikeus käyttää toisen vieraanvaraisuutta hyväkseen ja ottaa itselleen kaikki tarjottu huomio antamatta mitään takaisin. Kun velvollisuudet eivät kuulu ystävyyteen.

He tosin puhuvat ihmissuhteista, jotka eivät ole ystävyyttä vaan jotain velvollisuusihmissuhteita. Ystävyyteen kuuluu vastavuoroisuus.

Minä olen yksi näistä "vastavuoroisuuskammoajista". Minä en osaa leipoa enkä laittaa sellaista ruokaa jota haluaisin jollekulle tarjota, ja lisäksi olen köyhä. Sen lisäksi myös sydämestäni VIHAAN leipomista ja ruoanlaittoa. Jos menen jollekulle kylään ja pöydässä on tuntikausien vaivannäön kanssa väsätyt kalliit kakut ja pororullat, niin valitettavasti en pysty enkä halua samaa tarjota. Minun luonani saa kahvia ja teetä. Kahvilassa maksan kyllä omani itse. Jos tämä on ystävyyden loppu, niin sitten on.

Estääkö leipomistaidottomuus ja köyhyys sinua huomioimasta toista ja kysymästä hänen kuulumisiaan ja olemaan kiinnostunut hänestä?

Kuten jo moneen kertaan sanottu, niin vastavuoroisuus ei tarkoita sitä, että sinun on väsättävä juuri ne samat pororullat. Vaan se tarkoittaa sitä, että huomioit ja ilahdutat toista, koska haluat tehdä niin. Ja teet sen sinulle luontevalla tavalla. Vaikkapa kehumalla niitä pororullia taivaallisiksi. Tai ideoimalla teille jotain sinulle sopivaa aktiviteettia. Tai kuuntelemalla ystävän kuulumiset. Tai mikä sinulle on ok.

Juuri näin. Kukin huomio toista omien resurssien ja kykyjen mukaan. Mulla esim on vaikeasti liikuntavammainen ystävä ja hyvä ystävä onkin. Mä auttelen häntä luonnollisesti aina kun tavataan. Hän ei pysty mua fyysisesti auttamaan, ei leivo mulle viinereitä, tule muuttoavuksi tai hae juna-asemalta. Mutta esim hän on loistava kuuntelija, haka kaikissa tietokonehommissa ja tiedon etsinnässä ja lähtee aina mun seuraksi yksille mua kiinnostaville messuille vaikkei itseään se aihe kiinnosta.

Vierailija kirjoitti:

Kuten tässäkin ketjussa nähdään, niin yllättävän monelle tuo normaali vastavuoroisuus on aivan vierasta. Ei edes ymmärretä mitä sillä tarkoitetaan.

Toki jonkinlaista vastavuoroisuutta pitää olla, mutta siinä on kyllä rajansa. Joskus voi olla kiireinen tai kuormittava elämänjakso eikä jaksa silloin ottaa itse yhteyttä jne. Ehkä tilanne on joskus toisin päin, ehkä ei. En kyllä jaksa sellaista, että lasketaan, kumpi on useammin ojentanut toiselle jonkun tavaran ja ollaan kiukkuisia, jos on itse ojentanut enemmän kuin toinen. Ei se ole ystävyyttä vaan kaupantekoa.

Minulle ystävyys on ennen kaikkea toisesta välittämistä ja että jos voi tehdä jotain toisen hyväksi, niin tekee. No, toki on totta, että toivon tässä asiassa jonkinlaista vastavuoroisuutta, mutta en ala laskea jokaista viestiä, että kumpi lähetti enemmän.

Mun mielestä ystävyys on henkistä toisen huomioimista, että kumpikin voi jutella omasta elämästään niin että toinen ymmärtää ja on kiinnostunut, ei esim. kadehdi tai moralisoi. Tähän kuuluu myös kohtuullinen yhteydenpito, ettei toinen tunne oloaan hylätyksi.

Paras kestitsijä ei tosiaan ole paras ystävä. Moni tosi tylsä ja nuiva tyyppi kyllä leipoo ne pullat ensiluokkaisesti. Hyväksikäyttö- että menee usein ruoka-aikaan kyläilemään tai maksattaa kahvilassa toisella- on tietenkin jotain muuta kuin ystävyyttä.

Vierailija kirjoitti:

Ystävyys merkitsee ihmisile eri asioita. Mieheni kotimaassa ystävyys on sitä että joku backs up, en nyt muista mitä on suomeksi tuo.

Eli ystävä on luotto henkilö, ja ihmisestä tulee ystävä kun hän on kerran osoittanut olevansa luoton arvoinen. Tätä henkilöä myös autetaan takaisin, jos joskus tilanne tulee eteen. Ystävän kanssa ei siis tarvitse olla tekemisissä elmänsä aikana kuin parhaimmassa tapauksessa kerran :D

Mä en luota keneenkään, mulle kukaan ei voi osoittaa olevansa luottamuksen arvoinen. Ja siis olen sitä leiriä, joka ei odota ystäviltä yhtään mitään, eikä näe ystävyydessä velvollisuuksia. Ja siis voin luottaa, että joku ihminen on sillä hetkellä ystäväni, mutta se ei ole mikään tae tulevasta.

Ulkomaillahan ihmiset nimenomaan pettävät jos se auttaa heitä paremmin. Ennemmin suomalainen pitää sanansa,

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Entäs jos ei tykkää järjestää kahvikekkereitä? Tai jos ei vain pidä siitä, että kotiin tulee vieraita, vaan mieluummin tapaa muualla? Entäs jos itse tykkäisi mieluummin mennä ystävän kanssa vaikkapa kävelylle tai jotain muuta toiminnallista. Ihmiset kun ovat erilaisia ja kaikki eivät tosiaankaan ole mitään kodinhengettäriä ja emäntiä. Aika ikävä asenne tuolla tavalla pitää kirjaa siitä, montako kertaa järjestetty kahvikutsut varta vasten, leivottu ja kuinka hyvät tarjoilut ovat. 

Et ymmärrä vastavuoroisuuden käsitettä. Siinä ei ole kyse kestitsemisestä. Vaan siitä, kuka sinne kävelyllesi lähtöä ehdottaa. Ystävyydessä molempien täytyy osoittaa vuorotellen (ei kirjaimellisesti!) kiinnostusta nähdä tai pitää muuten yhteyttä.

Entä jollei ihan oikeasti ole aikaa? Mulla on huono omatunto, koska en ole ehtinyt lasten tulon jälkeen enää ikinä mihinkään. Kun on päivän hommat tehty, olen ihan poikki. En jaksa enää soitella kaverille tai lähteä hänen kanssaan seurustelemaan minnekään. Kotiin en kehtaa pyytää, koska se tietää lisähommaa: pese vessa, imuroi ja hommaa tarjottavaa.

Olen loppu. Enkä todellakaan toivo, että ystäväni laskee tahollaan, kuinka monta kertaa minä olen ottanut häneen yhteyttä tai kumpi viimeksi soitti tai kyseli kahville. Toivon, että ystävyys kestää tämänkin ajan, sillä olen niin väsynyt.

Mulle ei tarvitse keittää kahvia ja leipoa pullaa, mutta tykkäisin hirveästi, kun joku välillä laittaisi sen viestin tai soittaisi, siis minulle päin. Huomasin, että monta vuotta se olin minä, kun noin tein. Sitten pikkuhiljaa lopetin sen viestin laittamisen tai soittamisen, niin eipä sieltä vastapuolelta ole niitä kuulunut. Enpä minä viitsi, kun ei se toinenkaan. Ilmeisesti kuvittelin, että toinen oli oikein ystävä, mutta ei sitten ollutkaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Entäs jos ei tykkää järjestää kahvikekkereitä? Tai jos ei vain pidä siitä, että kotiin tulee vieraita, vaan mieluummin tapaa muualla? Entäs jos itse tykkäisi mieluummin mennä ystävän kanssa vaikkapa kävelylle tai jotain muuta toiminnallista. Ihmiset kun ovat erilaisia ja kaikki eivät tosiaankaan ole mitään kodinhengettäriä ja emäntiä. Aika ikävä asenne tuolla tavalla pitää kirjaa siitä, montako kertaa järjestetty kahvikutsut varta vasten, leivottu ja kuinka hyvät tarjoilut ovat. 

Et ymmärrä vastavuoroisuuden käsitettä. Siinä ei ole kyse kestitsemisestä. Vaan siitä, kuka sinne kävelyllesi lähtöä ehdottaa. Ystävyydessä molempien täytyy osoittaa vuorotellen (ei kirjaimellisesti!) kiinnostusta nähdä tai pitää muuten yhteyttä.

Entä jollei ihan oikeasti ole aikaa? Mulla on huono omatunto, koska en ole ehtinyt lasten tulon jälkeen enää ikinä mihinkään. Kun on päivän hommat tehty, olen ihan poikki. En jaksa enää soitella kaverille tai lähteä hänen kanssaan seurustelemaan minnekään. Kotiin en kehtaa pyytää, koska se tietää lisähommaa: pese vessa, imuroi ja hommaa tarjottavaa.

Olen loppu. Enkä todellakaan toivo, että ystäväni laskee tahollaan, kuinka monta kertaa minä olen ottanut häneen yhteyttä tai kumpi viimeksi soitti tai kyseli kahville. Toivon, että ystävyys kestää tämänkin ajan, sillä olen niin väsynyt.

NIinpä. Elämäntilanne vaikuttaa paljon siihen, kuinka pystyy pitämään yllä ihmissuhteita. Ajanpuutteen lisäksi myös taloudellinen tilanne ja esim. sairastuminen vaikuttavat siihen, mitä pystyy järjestämään ja millä tavalla voi olla läsnä. Ap:n suorituskeskeinen ystävyys ei ota tällaisia asioita huomioon lainkaan. 

Joskus ystävyys lähtee myös kutistumaan siten, että itse suostuu aina toisen kutsuihin ja tapaan viettää aikaa yhdessä. Kun sitten itsellä olisi jokin, mihin haluaisi mennä yhdessä, tai toivoisi toisen tulevan kylään, se ei onnistukaan. Toinen jumittaa kotonaan ja omissa kortteleissaan, Ja tietysti ilman syytä, toki ymmärrän pikkulasten äitejä. Mutta joillakin tämä jää päälle ja vaikka lapset ovat täysi-ikäisiä, niin eivät hievahdakaan kotoaan.