Millainen on masentuneen arki? Kuvaile

Monentasoista masennusta ihmisillä. Voimia!

Vierailija kirjoitti:

Olen onnellisin tosiaan kun saan nukkua.

Saatan nukkua pe-la välisenä yönä jopa 16h putkeen työviikon jälkeen.

Työt onnistuu jotenkuten, arkisin muuta sitten paljon jaksa. En enää jaksa pitää itsestäni samalla tavalla huolta kuin ennen.

Olen aika yksinäinen, fyysisesti hieman sairas/poikkeava myös.

Mikään ei tunnu miltään, elämässä ei tapahdu mitään. Välillä voi olla hyviä päiviä välissä kun tuntuu että hetkeksi olisin saanut elämästä kiinni, kunnes tipun takaisin tähän ankeuteen. Toisaalta tämä on mulle se normi tila. Olen ollut jo pian 20 vuotta masentunut. Hoitoja vaikka mitä koitettu, mutta suurempaa apua ei ole löytynyt.

Pysyn elossa vain vanhempieni takia. Joskus kun aika heistä jättää niin pikkuhiljaa sen jälkeen pääsen itsekkin. Se lohdutta.

Olen asioita jo suunnitellut vähän alustavasti.

Luultavasti tässä nyt seuraavat 20 vuotta koitan pitää itseni jotenkin kasassa.

Voi kuinka surullista...

Oletko kokeillut myös sähköä ja ketamiinia?

Pystytkö paikantamaan, mistä masennuksesi on peräisin?

Näissä jutuissanne on tuttuja piirteitä. Olisi mielenkiintoista kuulla, millaisia tarinoita näiden tässä kuvailtujen nykyhetkien taustalla on. Kuinka kauan tuo tila on kestänyt ja onko se vain pahentunut koko ajan? Vai paraneeko mieliala välillä ja sitten huonontuu taas? Pystyttekö itse mitenkään taistelemaan vastaan, ja jos, niin kuinka?

Itse en oikein tiedä, mikä minua vaivaa. Olenko masentunut vai en? Olen itsetuhoinen (esim. elämä tuntuu tulevaisuudettomalta ja turhalta, konkreettisia suunnitelmia itsemurhan tekemiseksi on tehty, mennessäni ulos kävelylle käyttäydyn holtittomasti [olen mm. joskus jonkin yhtäkkisen impulssin saattamana loikannut tahallani ylittämään autotien niin, että vain juuri ja juuri ehdin kovaa ajavan kuskin alta pois] ja olen alkanut "siivoilla elämääni lähtökuntoon". [Ja kyllä, minäkin tuijottelen usein junarataa.]). Tästä huolimatta jaksan hoitaa arkivastuuni toimeliaasti ja olen jopa vihdoin syyskuussa saanut aikaiseksi hakea töitä (olen tällä hetkellä työttömänä).

En siis ole täysin lamaantunut, vaikka tunne-elämäni on aika sekaisin, toivoa ei tunnu olevan, järkevä ajattelu ei aina toimi ja olen jatkuvasti yksikseni. Tappelen joka päivä itseni kanssa siitä, kannattaako vielä yrittää kerran tätä elämää, josko kaikki vielä paranisi, vai annanko vihdoin mennä ja teen sen, mitä mietin jo vuosina 2014 ja 2015. Jos olisin iältäni vanhempi (olen vasta 32), päätös voisi olla helpompi. Mutta niin kauan kun en pysty lopullisesti päättämään mitään, jumitan.

Oma vastaukseni otsikon kysymykseen on siis että taistellessahan tämä menee. Toukokuu oli ensimmäinen työttömyyskuukauteni, kesäkuussa kärsin jokapäiväisistä itkukohtauksista, ja heinäkuusta alkaen olo ja olemus on vain mennyt vähitellen enemmän kohti sellaista elävän kuolleen mielentilaa, jossa asioilla ei ole lopulta paljon merkitystä. Itken paljon vähemmän, mutta en myöskään osaa enää ilahtua. Aika vain kuluu ja elämä sen mukana. Olo on koko ajan vain tyhjempi, ja se taistelijaminä, joka jaksaa jääräpäisenä miettiä "Toisaalta... Mutta entäs jos... Pitäisiköhän..." on koko ajan turhautuneempi.

Itsemurha olisi hyvin järkevä vaihtoehto ja toisi rauhan, mutta sitten toisaalta... (Niinpä. Tuntuu, ettei tästä pääse eteenpäin.)

Vierailija kirjoitti:

Pitäkää yhteyttä läheisiinne joilla on masennus. Antakaa signaalia vaikka pienillä asioilla että muistatte ihmistä joilla se sairaus on, se ihminen saa siitä paljon. Masennusta ei voi ymmärtää ennen kuin se omalle kohdalle tulee.

Mulla on vahva tunne, että kukaan ei jaksaisi ihan oikeasti tuhlata omaa aikaansa masentuneen märehtijän kanssa. Siksi en kehtaa ottaa kontaktia ihmisiin.

Aamuisin itkeskelen ja sitten kasaan itseni. Urheilen ja teen kotihommia ok-talossa. Nukun. Makailen. Suunnittelen nyt työhönpaluuta, kun välillä jo tullut tylsistymisen tunteita. Aiemmin ollut vain kuolemanväsynyt olo ja tätä kesti joitain vuosia. Osin oli työn vika, siihen päälle puolison vaikea sairaus ja lopulta oma rankka menneisyys nousi pinnalle. Yksinäisyys on välillä rankkaa, mutta itse siihen olen hakeutunut kun en muuta ole jaksanut. Tämä oli silloin kun olin työelämässä ja se vei kaikki voimat.

Rankkoja kohtaloita. Luen tätä, koska aikuisella lapsellani on vakava masennus. Ketju auttaa ymmärtämään, mitä hänen päässään tapahtuu.

Haluan kysyä teiltä kaikilta, millaisia hoitoja olette kokeilleet?

Mulla on koira ja hyvä niin, sillä sen vuoksi mun on pakko raahata itseni ulos. Mulla on myös kuukausikortti millä voisin suhata pitkin kaupunkia, en käy missään jos ei ole ihan pakko.

Miehelle teen ruoan joka päivä. Kun mies on töissä, lähinnä tuijotan telkkaria tai nettiä. Pidän kyllä asunnon siistinä ja joskus jopa meikkaan itseni. Jos ei olisi puolisoa, en tekisi kumpaakaan.

Psykologilla käynti aiheutti lähinnä lisää ahdistusta, lääkkeitä en halua syödä. Vähintään kerran viikossa vedän kännit, se jeesaa hetkeksi. Vaikea-asteinen masennus viidettä vuotta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitäkää yhteyttä läheisiinne joilla on masennus. Antakaa signaalia vaikka pienillä asioilla että muistatte ihmistä joilla se sairaus on, se ihminen saa siitä paljon. Masennusta ei voi ymmärtää ennen kuin se omalle kohdalle tulee.

Mulla on vahva tunne, että kukaan ei jaksaisi ihan oikeasti tuhlata omaa aikaansa masentuneen märehtijän kanssa. Siksi en kehtaa ottaa kontaktia ihmisiin.

Minun tuntemistani masentuneista kukaan ei ole kyllä mikään märehtijä, enkä itsekään märehdi asioitani muuta kuin joskus ihan parhaiden ystävieni kanssa. No, tietysti ihmiset ovat erilaisia, mutta jos et koko aikaa huou semmoista negatiivista energiaa niin tuskin kellään on syytä vältellä sinua.

Raudanpuute voi aiheuttaa masennuksenkaltaisia oireita. Olen facen raudanpuuteryhmässä ja siellä luin todella riipaisevan tarinan eräältä naiselta jota oli vuosikymmenen hoidettu mielenterveyspotilaana vaikka taustalla oli vain raudan puute, hänelle oli kokonainen vuosikymmen elämästä mennyt suunnilleen hukkaan :(

Liittykää ryhmään, linkissä myös luotettavaa lisätietoa lääkäriltä

http://www.foibos.fi/338-2/

Läheltä seuaranneena... Paljon sairaslomalla, nukkuu pitkät yöunet, syö mitä eteen kannetaan, päätöksiä tehdessä vastaa aina: "ihan sama", vastailee lyhyesti, joo, ei, Aijaa... Istuu ruokapöydässä, sohvalla yms kyllä mutta ei ole läsnä. Suorittaa arkea konemaisesti, pitää muistuttaa mennä suihkuun, tuskin edes huomaa että vaihdoin tuolille puhtaat vaatteet. Pukee ne mutta ei sano mitään. Pesin pyykit, tein ruokaa, siivosin, kävin kaupassa. Masentunut poistui kotoaan vain ti ja pe kun oli terapia istunnot. Läheiselle mielestäni se on pahin kun toinen on siinä mutta ei läsnä, ei juuri aloittanut mitään keskusteluja ja osallistui vain lyhyillä lauseilla. Tuntui että toinen oli jossain ihan muualla.

Onneksi nyt on jo oma iloinen itsensä, ja työelämässä, normaalia arkea. Nyt nelisen vuotta sairastumisesta, toivon ettei enään koskaan tulisi takaisin. Voimia kaikille jotka kamppailee masennuksen kanssa ja voimia niille läheisille. Tunnelin päässä on valoa!

Makaan kaiken vapaa-aikani. Ennen sentään vielä jaksoin käydä ulkona, mutta nykyään ei ole enää mitään motivaatiota poistua mihinkään ellei ole ihan pakko. Töissä käyn mutta nyt on alkanut sekin tökkiä. Mietin usein itseni tapppamista mutta läheisteni takia en sitä tee. Enkä tiedä uskaltaisinko tehdäkään. Mulla on joskus hyviäkin hetkiä mutta niistäkään en enää pysty nauttimaan samalla tavalla kuin aiemmin. Kaikkein tärkeintä mulle on että saan olla valitsemani ihmisen kanssa, joka välittää minusta, saa minut nauramaan ja antaa minulle jotain sellaista mitä kukaan muu ei, ihan vain olemalla vierelläni. Onneksi minulla on sellainen ihminen. Hän lievittää masennustani, ilman häntä millään ei ole väliä.

Enää ei mikään tunnu miltään, ei hyvältä eikä pahalta. Kateellinen olen niille joilla mun iässä on perhe ja lapsia. Ja ne 100 kaveria... Olisipa mullakin joku joka sanoisi et rakastaa, välittää. Olisipa ystäviä jotka kannustaisi ja saisi hymyn huulille, olisipa joku jolle kertoa ilot ja murheet..

Päivät menee 7-13.00 yhteen töissä, onneksi suht hyvin, sinnitellen välillä, välillä parempia välillä huonompia päiviä. Muuten vaan vapaa aikana surffailen ja nukun.

Joskus kävi itsemurha mielessä ja mieli oli maassa, mut nyt olen tosiaankin saavuttanut sellaisen pisteen elämässä et ei mikään tunnu enää miltään, päivä kerrallaan, sitkutelen

nuorena olin iloinen ja menevä, nykyään lähinnä ärtynyt ja saamaton. Pienimmätkin teot kuten kaupassa käynti vaativat suuria ponnisteluita jonka jälkeen olen aivan puhki. Puhun ääneen itsetuhoisia asioita. Nukun paljon. Unelmoin maailmanlopusta. Pystyn feikkaamaan itseni lähes normaaliksi ihmisten parissa. En usko lääkkeisiin/ravintolisiin/terapiaan tai muihin ihmeparannuksiin. Voimia

Onpa ollut monta fiksua vastausta tähän ketjuun. Etenkin kommentti 3 tuntui hyvin tutulta.

Vierailija kirjoitti:

Rankkoja kohtaloita. Luen tätä, koska aikuisella lapsellani on vakava masennus. Ketju auttaa ymmärtämään, mitä hänen päässään tapahtuu.

Haluan kysyä teiltä kaikilta, millaisia hoitoja olette kokeilleet?

Viestin 24 kirjoittaja tässä...

Itse en ole kokeillut mitään hoitoja. Terapiaa on ehdotettu aina silloin kun olen joistakin nykyminääni vaikuttavista kokemuksista puhunut jossakin yhteydessä opiskelujen tai töiden aikana, mutta en koskaan tarttunut mahdollisuuteen. Työttömänä taas ei kannata puhua tilanteestaan mitään, koska joutuu vaikeuksiin.

En mennyt enkä varmaan tulevaisuudessakaan mene terapiaan, koska en koe olevani sellainen persoona, joka siitä hyötyy. Olen niin tottunut lapsuudesta saakka selviämään itsekseni, ja muutenkin se tuntuisi vaikealta. Tarvitsen puhumiseen joko ihmisen, jonka tunnen jotenkin ja jonka tietäisin välittävän hyvinvoinnistani, tai sitten tällaisen täysin anonyymin ympäristön. Terapeutin kanssa menisin varmaan ihan jäihin, koska en luottaisi hänen välittävän. Hänhän tekee vain työtään ja saa palkkaa siitä, että kuuntelee. Työpäivän jälkeen olisin hänelle vain yksi surullinen tarina muiden joukossa.

Mihinkään lääkitykseen en ala, ja kaikenlaiset uskontohihhuloinnin puolelle menevät jutut jätän aina välistä.

Itselläni näihin masennus-/itsetuhokausiin on aina auttanut lopulta se, että olen päässyt ympäristöön, jossa olen päässyt olemaan jollakin tavalla aktiivinen toimija. Päässyt siis näkemään, kuinka jotakin tapahtuu sen vuoksi, että olen olemassa ja teen jotakin. Päässyt vaikuttamaan johonkin. Konkreettinen esimerkki tästä on se, kun edellinen itsetuhokauteni päättyi siihen, että pääsin koulutustani vastaavaan työhön pitkän työttömyyden jälkeen. Kesti vuoden, että alakuloinen perusvire hävisi toiminnastani ja sain jonkin otteen siitä, että elämä voi olla myös mielekästä, mutta se tapahtui, ja se on oleellista.

Kunpa olisikin olemassa jokin sellainen hoitomuoto, joka saisi aikaan vastaavan efektin ilman, että itse tilanteen tarvitsisi toistua samanlaisena. (Koska noihin tilanteisiin hakeutuminen vaatii henkisiä ponnisteluja, joihin ei masentuneena välttämättä enää kykene.) Käyttäisin sitä varmasti.

Vinkkinä vaan että jos rahakukkaro sallii niin masennusoireen iskiessä osaavalle yksityislääkärille. Sieltä voi löytyä vaikka mitä masennusoireet takaa.

Välillä on hyviä päiviä, sellaisia ihan tavallisia. Huonoina päivinä väsymys on ihan kaameaa, tulee syötyä huonosti, kaikki tuntuu pskalta ja ylivoimaiselta, pelkää että mieskin jättää tai jotain muuta yhtä typerää, kun on niin luuseri olo (usein ilman syytä).

Arvottomuuden tunne on aika jatkuvaa. Aina joskus tulee joku valonpilkahdus siihenkin.

esim tänään aamutoimet, töihin, asuntonäyttöön, kauppaan, kotiin kattomaan bb 24/7, nyt unilääkkeet naamaan ja kohta nukkumaan. muuten joka päivä ollut viimeisen kuukauden sama miinus tuo asuntonäyttö. sos elämää ei ole, missään ei huvita yksin käydä.

Oma masentuneen arki on aika samalla kaavalla toistuvaa, elämä tuntuu kuluvan lähinnä sängyssä maatessa. Koira pakottaa käymään ulkona ja kotitöitä jaksan jonkinverran hoitaa mutta koska en ole työkykyinen niin jäähän siitä vuorokaudesta aika paljon aikaa vain istua ja olla. En oikein edes tiedä aina mihin tunnit kuluu, tai päivät tai kuukaudet. Yhtäkkiä huomaat että syksy lähestyy eikä kuluneesta vuodesta ole oikein mitään muistikuvia. Elämä vaan jotenkin lipuu ohitse. Tuntuu että on oikeastaan yhdentekevää teetkö jotakin vai et, minulla oli esim viime viikonloppuna varsin toimelias viikonloppu, vietin aikaa läheisteni kanssa, ulkoilin, katselin elokuvia ja kaikki päätyi silti sunnuntai iltana aivan valtavaan romahdukseen. Millään ei lopulta tunnu olevan kauheasti merkitystä, kun se henkinen kipu iskee päälle niin kaikki vähäinenkin hyvä elämästä katoaa ja tahtoisi vain pois. Väsymys, turhautuminen, pelko tulevaisuudesta, itseinho, itsensä syyttely, ne ei vaan tunnu väistyvän. Tuntee olevansa hirveä taakka kaikille, varsinkin omalle puolisolle joka jaksaa käydä töissä normaalisti ja itselle pelkkä tiskikoneen tyhjennys on monen tunnin tsemppausta vaativa homma.

Olen ollut masentunut lapsesta asti, ensimmäiset päiväkirjamerkinnät itsetuhoisista ajatuksista löytyy 12-vuotiaana. Nykyään olen 25v eli tiedän että minulla on ns. koko elämäni edessäni. Mutta kun on lapsesta asti kasvanut masentuneena ja kaikkea omaa toimintaa on värittänyt masennus vuodesta toiseen, on todella vaikeaa nähdä mitään muuta. Siitä on tullut tavallaan osa persoonaa ja identiteettiä, olen aina joka paikassa se arka, traumatisoitunut, väsynyt, masentunut tyyppi. Aina se joka romahtaa, joka ei jaksakaan, joka epäonnistuu ja joutuu sairaslomalle koska masennus. Missään vaiheessa ei ole ollut parempaa kautta näiden vuosien aikana, ainoastaan seilattu keskivaikean ja vaikean masennuksen välillä.

Hoitoja on kokeiltu kaikenlaista, tosin hoidettu ehkä väärää asiaa. Yritetty saada masennus oireena pois esim lääkkeillä vaikka olisi pitänyt hoitaa ja käydä läpi traumoja niiden takana. Kävin pari vuotta psykoterapiassa mutta tyyli oli väärä, keskityttiin liikaa tähän hetkeen ja tämän hetkisiin ongelmiin kun olisi pitänyt käydä läpi sitä vaikeaa lapsuutta. Masennus on saanut tuntemaan kaikki nämä vuodet että olen jotenkin lopullisesti pilalla enkä yritä tarpeeksi kun mikään ei auta vaikka ongelmana on vain ollut vääränlainen ja liian hajanainen hoito. Varsinkin kun käy julkisella puolella psyk.sairaanhoitajien kanssa juttelemassa niin vähän väliä henkilökunta vaihtuu, ei siinä ehdi luoda mitään syvempää luottamusta kehenkään. Koska en enää suostu lääkehoitoihin (useiden kokeilujen ja pelkkien haittavaikutusten myötä) minulta on evätty moni muukin kuntoutus. Hain juuri esim kelan toimintaterapiaan mutta päätös hylättiin koska en suostu lääkehoitoon eli en ole kelan mielestä tarpeeksi hyvässä kunnossa sitoutuakseni kuntoutumaan. Vaikka olen aina käynyt olotilastani huolimatta säännöllisesti ja aktiivisesti hoidossa, en jätä käyntejä väliin ellen ole fyysisesti kipeä esim flunssa. Olen myös itse ehdottanut monia hoitoja kuten tätä toimintaterapiaa ja kävin myös TMS hoidoissa jotka eivät auttaneet. Olen ollut sen lisäksi mm. ryhmäterapiassa. Tuntuu että hoitoa saa välillä jopa vaatia itselleen, tai ainakin jos haluaa jotakin muutakin kuin lääkehoitoa. Arvatkaa onko siihen masentuneena yleensä kauheasti voimia. Toivoisin että pääsisin vielä joskus traumaterapiaan mutta ensin pitää odotella kelan karenssiajan kulumista sillä edellisestä terapiajaksosta on alle viisi vuotta. Tiedä sitten mihin sekin homma aikanaan kaatuu.

Tänään heräsin kasin aikaan, join kahvia ja luin uutisia. Kävin apteekissa ostamassa lääkkeitä, omavastuun jälkeen maksettavaa jäi 200e. Kävin kaupassa, tulin kotiin, nukuin 2 tuntia. Jumitin ja katoin telkkaria.