Millainen on masentuneen arki? Kuvaile

Eniten vituttaa kaikki.

Aamulla ylös jos/kun jaksaa. Makoilua, huonosti syömistä, taas sataa eikä huvita todellakaan lähteä kävelylle. Näin kai tämä menee, nukkuessa vaikeimpien aikojen ohi.

Kukaan ei välitä eikä ole kiinnostunut. Tuntuu että olen toisten vaivana joten en ole yhteydessä keneenkään enkä jaksa kun elämässäni ei tapahdu mitään joten en tiedä mistä edes puhuisin. Pelkään että läheiset hylkäävät. Häpeän itseäni. On päiviä jolloin olen toimelias ja sosiaalinen. Sitten yhtäkkiä vajoan alas kuiluun ja olen sielä.

Herään aamulla, juon kahvia, lähden terapiaan, iltapäivällä tulee romahdus jolloin olo on hyvin masentunut.

Pitäkää yhteyttä läheisiinne joilla on masennus. Antakaa signaalia vaikka pienillä asioilla että muistatte ihmistä joilla se sairaus on, se ihminen saa siitä paljon. Masennusta ei voi ymmärtää ennen kuin se omalle kohdalle tulee.

Olen masentunut, mutta pystyn (vielä) työntekoon. Päivät kuluu sumussa. Joskus itken työpaikan vessassa paskuuttani. Itseinho on tyypillisin tunne töissä. Työ on rutiininomaista eikä vaadi juurikaan ajattelua. Selviän töistä, mutta en saa oikein mitään omia asioitani hoidettua. Häpeän itseäni ja häpeän olla töissä muiden tiellä. Koko ajan on ulkopuolinen olo niin kuin seuraisin jotain näytelmää sivusta.

Töiden jälkeen lähinnä makaan sängyssä.

Vierailija kirjoitti:

Olen masentunut, mutta pystyn (vielä) työntekoon. Päivät kuluu sumussa. Joskus itken työpaikan vessassa paskuuttani. Itseinho on tyypillisin tunne töissä. Työ on rutiininomaista eikä vaadi juurikaan ajattelua. Selviän töistä, mutta en saa oikein mitään omia asioitani hoidettua. Häpeän itseäni ja häpeän olla töissä muiden tiellä. Koko ajan on ulkopuolinen olo niin kuin seuraisin jotain näytelmää sivusta.

Töiden jälkeen lähinnä makaan sängyssä.

Tämä on kuin minun elämästäni. Terveisin masentunut

Onnellisimmillani olen kun olen unessa. Harmi että se on niin työlästä näin kroonista unettomuutta harrastavan saada... menee siis päivät ja yöt ahdistuksessa, itsetuhoisissa merkeissä ja itkuisissa turhautumiskohtauksissa kun en saa unta. Mikään ei tunnu miltään. Tuntuu että tekohengitän ne hetket kun olen hereillä. Itkettää menetetty elämä.

Herätessä on pahinta. Toivoo vaan ettei olisi tarvinnut herätä. Nousen syömään ja koitan vaan saada jotenkin päivän kulumaan. Itsemurha on mielessä kaikessa tekemisessä. Lähden ulos vain käydäkseni rotkon tai junaradan reunalla kokeilemassa josko tänään. Siivoan vain ettei kuolinpesä jää sotkuiseen kuntoon. Ostan ruokaa enintään pariksi päiväksi kerrallaan.

Nukun niin paljon kuin mahdollista. Hereillä ollessani en saa aikaan muuta kuin ihan pakolliset. Usein turrutan oloani (roska)ruoalla ja/tai alkoholilla.

Makaan sängyssä 15 tuntia vuorokaudesta ja loput ajat menee töissä. Paras hetki päivästä on kun saan mennä sänkyyn ja pahin kun pitää aamulla nousta.

Kannustan menemään lähimpään päivystykseen, ottavat sut osastolle kun kerrot nämä asiat. Saat siellä apua.

Edellinen tarkoitettu 9

Mikään ei tunnu miltään. Elän kuin sumussa. En tunnista itseäni tästä ihmisestä joksi olen muuttunut. Syyllisyydentunto ja itseinho. Parhaimpina hetkinä vaan lievä surumielisyys ja saan edes jotain asioita tehtyä.

Tiettyyn kellonaikaan se iski sen muistan.  Jollain tavoin pystyy torjumaankin, ei kestä kauan.

Ruokavalio vaikuttaa jonkin verran.  Usein menen ulos en jää märehtimään.

Puolison näkökulmasta masentunut puolisoni makasi pahimmillaan vain vuoteessa. Itseinho ja ahdistus oli hänellä valtavaa ja jatkuvaa. Vain uni katkaisi ahdistuksen, mutta unettomuuskin vaivasi, joten siitäkin tuli ongelma. Kannoin ruokaa puolisolleni ja yritin saada hänet syömään, mutta hän laihtui kuitenkin, koska ruokahalua ei ollut. Kuuntelin yökaudet sekavia juttuja siitä, kuinka kaikille olisi parempi jos häntä ei olisi ja yritin vastata mahdottomaan, eli siihen meneekö masennus ohi ja koska. 

Päivisin raahasin puolisoani vuoroin terveyskeskukseen ja vuoroin psykiatrian poliklinikalle saadakseni hänelle voimakkaita lääkkeitä unettomuuteen ja ahdistukseen tai vastaavasti saadakseni hänet turvaan sairaalan seinien sisälle. Minua pelotti ja ikävöin tuttua puolisoani tämän muukalaisen sijasta.

Vähitellen lääkkeet alkoivat tehota ja muistan kuinka hän ensimmäistä kertaa lauleskeli laittaessaan itselleen keittiössä voileipää. Sain puolisoni takaisin. Nyt pelkään, että masennus toistuu joskus ja jos niin käy, selviämmekö siitä jälleen.

Tuntuu kuin olisin sivusta katsojan roolissa. Kaikki muut elävät elämäänsä, minä seuraan muiden elämää ja vain kateellisena haaveilen siitä josko itsekin joskus kykenisin moiseen tasapainoiseen elämiseen. Olisipa vierelläni ihmisiä jotka välittäisivät aidosti. Pyytäisivät kahville ja lähettäisivät kortin suklaalevyn kera. Olisipa välittäviä läheisiä ympärillä jotka tulisivat hoitamaan lapsiamme ja laittaisivat minut puolisoni kanssa lomalle hetkeksi että tarvitsisi huolehtia vain itsestä.

Kateellisena katselen vierestä toisten ihmisten välittävistä suvuista ja ystäväpiiristä. Olen yksinäinen ja yritän selvitä.

Miten olette selvinneet moisesta möröstä?

Lääkkeet hillitsee, mutta välillä tulee kahta kauheammin turpaan. Ei pysty ajattelemaan selkeästi, uupumus ja itkuisuus tai en tunne mitään. Ruokahaluttomuus ja liikkeiden kankeus. Tuntuu siltä kuin jaloissa ja käsissä olisi painot/tunnen itseni norsuksi. Jatkuvat unet kuolemisesta, mutta eivät ole painajaisia vaan enemmänkin rauhallisia, haikeita.

Ilman lääkkeitä tappaisin itseni välittömästi. Välillä lääkkeilläkin en vaan nää motivaatiota elää, vaikka elämässä nykyään kaikki ok. Vituttaa kun aivot ei vaan toimi.

Olen onnellisin tosiaan kun saan nukkua.

Saatan nukkua pe-la välisenä yönä jopa 16h putkeen työviikon jälkeen.

Työt onnistuu jotenkuten, arkisin muuta sitten paljon jaksa. En enää jaksa pitää itsestäni samalla tavalla huolta kuin ennen.

Olen aika yksinäinen, fyysisesti hieman sairas/poikkeava myös.

Mikään ei tunnu miltään, elämässä ei tapahdu mitään. Välillä voi olla hyviä päiviä välissä kun tuntuu että hetkeksi olisin saanut elämästä kiinni, kunnes tipun takaisin tähän ankeuteen. Toisaalta tämä on mulle se normi tila. Olen ollut jo pian 20 vuotta masentunut. Hoitoja vaikka mitä koitettu, mutta suurempaa apua ei ole löytynyt.

Pysyn elossa vain vanhempieni takia. Joskus kun aika heistä jättää niin pikkuhiljaa sen jälkeen pääsen itsekkin. Se lohdutta.

Olen asioita jo suunnitellut vähän alustavasti.

Luultavasti tässä nyt seuraavat 20 vuotta koitan pitää itseni jotenkin kasassa.