Lue keskustelun säännöt.
Häpeättekö erityslapsianne?
29.09.2019 |
Olen asperger + paniikkihäiriöinen kolmikymppinen nainen. Olen käynyt terapiassa jonkin aikaa ja viime viikon istunnolla vanhempani olivat mukana. Puimme lapsuuttani läpi ja äitini sanoi että koko lapsuuteni oli heille pelkkää selviytymistaistelua päivästä toiseen. Hän myös tunnusti isäni kanssa hävenneensä ja joskus jopa katuneensa minua. Suurin murhe tuntui noina vuosina olleen se, että mitä muu kylä meistä (eli ts. vain heistä) ajattelee. Ei suinkaan se miten minä itse voin. Oli siis poikatyttö jota kiinnosti lentoliikenne. Jouduin koulukiusatuksi muutaman henkilön taholta mutta se syy ei ollut tämä, vaan se että olin sosiaalisesti kömpelö. Otin vanhempieni avautumisen suurena loukkauksena ja en haluaisi enää olla heidän kanssa tekemisissä. Tuntui että mulle on 30 vuotta teeskennelty että minusta oikeasti välitetään.
Kertokaa muut erityislasten vanhemmat kokemuksia.
Kommentit (71)
Kaikille ei vain ole suotu empatian lahjaa, ikävä kyllä. Älä ap kuitenkaan katkeroidu vaan mene eteenpäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En häpeä as-poikaani millään tavalla, eikä ole syytäkään, hän on hieno poika, hyväkäytöksinen, kohtelias ja tunnollinen. Pienempänä hän oli enemmän ns. poikkeava ja erottui ikäisistään, mutta en silloinkaan välittänyt siitä, mitä muut ajattelevat. Me ja meidän elämä. Surua olen jossain vaiheessa tuntenut siitä, että hänellä ei ole ollut ystäviä. Ehkä hän ei niin kaipaakaan seuraa, mutta silti. Ilokseni hän on "reipastunut" ja saanut kavereita peruskoulun lopussa ja nyt lukion alussa.
Toki elämä välillä hänen kanssaan on ollut kuormittavaa kuntoutuksineen, tutkimuksineen jne. Mutta kaikki se vaivannäkö oli hänen parhaakseen. Tulevaisuus hieman huolestuttaa, koska hän kuitenkin on erilainen kuin muut. Turha toki murehtia, mutta kun sitä niin haluaisi, että kaikki menisi hyvin.
Mulla myös 11-vuotias aspergerpoika ja samoja mietteitä kuin tuossa. Tällä hetkellä yksi ystävä. Yläasteelle lähtö pelottaa hiukan jo nyt.
Itsekin olen havahtunut pohtimaan että olen kokenut usein olevani jotenkin erilainen ja kyllähän tuo poika kerran riidellessä tokaisi että ootko varma ettei sulla itelläsi ole asperger - no piirteitä selkeästi on. Aika näyttää miten elämä vie, poika on kuitenkin rakkainta mitä minun elämässäni on.
Kiitos ihanista kommenteista. Vihdoin tuntuu etten ole yksin <3
Olen tässä tosiaan käynyt läpi elämääni ja monet kommentit ovat herättäneet minua pohtimaan vanhempieni taustoja. Tuo muuten on totta, että varsinkin äitini on hyvin suorapuheinen ja töksäyttelee varsinkin minulle. Tuli parikin tapausta mieleen vuosien takaa. Kun sain ylioppilaskuvani ja katsellessani sitä naurahdin äidilleni, että miten mä näytän niissä jotenkin ranskalaiselta tai italialaiselta: tummempi iho ja tummemman näköiset kulmat mitä luonnossa. Siihen hän sanoi että "Tavallisen suomalaisen pulliaisen näköinenhän sä olet". Itse menin tuosta jotenkin hämilleni. Sitten äiti sanoi mulle kerran kuinka hän tykkäsi lapsena traktoreista (on maatalon tyttö). Mä tokaisin siihen että jahas sulla on vissiin samoja piirteitä kun mulla. Ei tykännyt yhtään kommentistani vaan tuhisi ja jupisi jotain, ja vaihtoi heti puheenaihetta.
Isäni on taas aina pelännyt sosiaalisia tilanteita ja kassajonot ovat hänelle hirveitä.
En ole koskaan hävennyt kahta diagnoosilastani. Tosin ainoa asia mistä olen oikeasti pahoillani on se että poikien pikkulapsivuosina eristäydyttiin aika pahasti sosiaalisesti mikä pienensi kovasti perheen ystäväpiiriä. Kyläily ja sosiaalinen elämä oli oikeasti niin vaikeata että oli helpompi jäädä kotiin. Nyt pojat ovata jo koululaisia, mutta vähän on enää ystäviä joita nähdään ja heitäkin lähinnä miehellä omat ja minulla omat. Perheystäviä ei oikeastaan ole ja keski-ikäisinä on vaikea saada uusia.
Minulla oli vaihe vai pitäisikö sanoa että lapsellani oli vaihe, jolloin häpesin viedä häntä ihmisten ilmoille. Lapseni oli alkanut tiedostaa omaa vammaisuuttaan. Käytännössä tämä tarkoitti, että hän puhui ääneen muista ihmisistä ja näiden vioista. Tilanne oli mahdoton, koska kohteeksi joutuivat muut lapset. Mieluummin pysyin lapsen kanssa kotona kuin vein häntä mihinkään tapahtumiin. En hävennyt lasta vaan hänen käytöstään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miks sulla oli vanhemmat mukana, jos oot yli 30v?
En tiedä olenko sitten joku hirveä epäempaattinen äiti mutta kyllä minä häpeän. Useinkin. Kun oikein tässä mietin niin en lastani mutta tilannetta ja usein ne menevät aika käsi kädessä.
Minulla on 11v autistipoika joka puhuu kyllä hieman ja pystyy kommunikoimaan. Päällepäin kauempaa ei huomaa ongelmaa jos ei ole kohtausta tai tic-oireita päällä. Mutta kun on... ☹️
Kyllä minua hävettää kun poika huutaa kuin pistetty sika keskellä tietä kun ollaan menossa jonnekin. Tai kun poika raivostuu jostain ja rupeaa julkisessa paikassa lyömään päätään seinään ☹️ Tmv. Ne katseet joita muilta saan. Valehtelisin jos sanoisin ettei hävetä.
Lapselle en tätä tietenkään näytä mutta voiko kukaan tavallisen lapsen vanhempikaan sanoa että ei häpeäisi sitä taaperoaan joka saa itkupotkuraivarit kaupassa ja kaikki tuijottaa. Tai jos ei lasta häpeä niin tilannetta. Ihan tavallisia vanhempia me erikoisten vanhemmatkin olemme samoine tunteineen.
Mitä pienempi poika oli sen helpompaa oli. 5v:n raivari meni vielä pienuuden piikkiin. Mutta ympäristö olettaa jo 11v:ltä sellaista käytöstä mihin autistipoikani ei pysty vaikka kaikkemme annamme, terapiassa käymme, teemme kotona kaiken mitä pitääkin, rakastamme sydämemme pohjasta asti.
Mutta kyllähän nuo tilanteet hävettävät. Ihan kamalan paljon. Ne ihmisten katseet. Oletan ja toivon että ap:n äitikin on tarkoittanut nimenomaan sitä että jotkut tilanteet ovat hävettäneet. Ei niinkään lapsi itsenään. Varmasti ap on ollut silti maailman rakkain vanhemmilleen, näin toivon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ehkä he ajatteli, että terapiassa näitä asioita voi jo yhdessä purkaa. Jos on ollut vaikeaa, niin miksi sitä ei saisi sanoa? Ei se rakkautta lapseen poista. Kyllä häpeäisin hankalaa käytöstä, jota muut ihmiset ei ymmärrä. Jos on liittynyt aggressiivista käytöstä, niin sitten olisi ehkä kaduttanutkin. Sitä en kyllä ikinä ääneen tosin myöntäisi, erityisesti lapsen kuullen, vaikka onkin jo aikuinen. Jos tää on ainoa juttu, niin en nyt sinuna takertuisi siihen, erityisesti jos muutenkin on vähän kommunikaation haasteita äidilläsi, niinkuin sanoit.
Mikset pyytäisi heitä uudelleen käynnille, ja kävisitte terapeutin kanssa läpi asiaa yhdessä? Ehkä on väärinkäsitys.
Mitä terapeutti tapaamisesta ajatteli?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan oikeasti, kasva aikuiseksi! Totta kai vanhemmat ovat uupuneita ja pettyneitä, vaikka kuinka rakastaisivat lapsiaan. Olet ikäiseksesi kypsymätön, jollet pikkuhiljaa ala käsittää, että isät ja äidit ovat ihmisiä kuten sinäkin, eivät mitään pyhimyksiä. He ovat kuitenkin pitäneet sinusta huolta ja tehneet uhrauksia, joista sinulla ei ole aavistustakaan. Ei ole varmasti ihan koko totuus sinusta, että olit kiinnostunut lentoliikenteestä. Siinä on kyllä ollut vanhemmillasi muutakin miettimistä ja hirveää huolta sinusta.
Vierailija kirjoitti:
Ihan oikeasti, kasva aikuiseksi! Totta kai vanhemmat ovat uupuneita ja pettyneitä, vaikka kuinka rakastaisivat lapsiaan. Olet ikäiseksesi kypsymätön, jollet pikkuhiljaa ala käsittää, että isät ja äidit ovat ihmisiä kuten sinäkin, eivät mitään pyhimyksiä. He ovat kuitenkin pitäneet sinusta huolta ja tehneet uhrauksia, joista sinulla ei ole aavistustakaan. Ei ole varmasti ihan koko totuus sinusta, että olit kiinnostunut lentoliikenteestä. Siinä on kyllä ollut vanhemmillasi muutakin miettimistä ja hirveää huolta sinusta.
Jälleen yksi ilman empatian lahjaa....
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Reaktiosi on hyvin joustamaton ja ehdoton, niin kuin tyypillistä on as piirteisille. Tällaisista tilanteista olisi hyvä päästä eteenpäin niin, ettei tulkitse ehdottomasti asioita tyyliin ”olen elänyt valheessa” vaan jatkaisi keskusteluyhteyttä. Tässä olisi hyötyä empatiasta, jonka avulla voisit kenties ymmärtää vanhempiesi kommentteja. Valitsit itse pyytää vanhempasi terapiaan, tilanteeseen joka oli kaikille uusi. Toivottavasti voit antaa anteeksi vanhemmillesi ja olla katkaisematta suhdetta. Asiat eivät ole mustavalkoisia ja ehdottomia. Rakastakin lasta voi joskus hävetä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan oikeasti, kasva aikuiseksi! Totta kai vanhemmat ovat uupuneita ja pettyneitä, vaikka kuinka rakastaisivat lapsiaan. Olet ikäiseksesi kypsymätön, jollet pikkuhiljaa ala käsittää, että isät ja äidit ovat ihmisiä kuten sinäkin, eivät mitään pyhimyksiä. He ovat kuitenkin pitäneet sinusta huolta ja tehneet uhrauksia, joista sinulla ei ole aavistustakaan. Ei ole varmasti ihan koko totuus sinusta, että olit kiinnostunut lentoliikenteestä. Siinä on kyllä ollut vanhemmillasi muutakin miettimistä ja hirveää huolta sinusta.
Jälleen yksi ilman empatian lahjaa....
Siinä vaiheessa kun lapsi on jo aikuinen, sen empatian pitäisi alkaa olla molemminpuolista. Mitä ihmettä vanhempien olisi pitänyt sanoa? Valehdella? Kuka tahansa sairaan, poikkeavan tai vammaisen lapsen vanhempi, joka väittää, ettei hän koe surua, häpeää, pettymystä, huolta, voimattomuutta, uupumusta jne. valehtelee. Mikään määrä alapeukkuja ei sitä muuta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En häpeä, vaikka ihmisten katseet tuntuvat pahalta. Lapseni ei vain ymmärrä, miten ei voi käyttäytyä ja kyse ei ole kasvatuksen puutteesta.
Esim. jos hänestä päästää irti ruokapaikassa, menee välittömästi lähimpään pöytään jossa on ruokaa ja yrittää ottaa sitä. Hän on myös äärettömän kiiinnostunut lompakostani ja kerran kahvilan ohi kulkiessamme, joku oli jättänyt pöydän reunalle samannäköisen lompakon ja tottakai lapsi nappasi sen ja sai raivarin kun otin sen heti pois häneltä.
Joka kerta pyytelen ihmisiltä tietysti anteeksi ja pyrin estämään tällaiset tilanteet, mutta ihmiset kuvittelevat, etten kasvata lastani, jonka takia käyttäytyy näin. On raskasta jatkuvasti kytätä mahdollisia tilanteita, joita ei "normaalien" lapsien kanssa tapahdu, lapseni myös saattaa rynnätä autotielle, jos hänestä ei jatkuvasti pidä kiinni.
Ihmisten "neuvot" myös tuntuvat pahalta, kun muutenkin tämä on aika raskasta. Asiasta tekee vielä raskaamman se, että tiedän jonkin olevan eri tavalla kuin muilla lapsilla, mutten tiedä mikä, koska tutkimukset aloitetaan aikaisintaan reilun 2v päästä, joissa menee myös oma aikansa.
En häpeä, mutta surullinen asiasta olen.
Sekin tuntuu joskus olevan kiellettyä.
Vierailija kirjoitti:
En häpeä, mutta välillä toivoisin, että ihmiset antavat olla rauhassa ja ymmärtäisivät, ilman että tarvitsee joka tilanteessa selittää juurta jaksaen, mistä poikkeavassa käytöksessä on kyse – eivätkä heti tuomitsisi ja antaisi kasvatusneuvojaan.
Joskus sitä kieltämättä huomaa olevansa vähän kateellinen ns. normaalien lapsien vanhemmille, kun asiat sujuvat heillä niin helpon tuntuisesti, mutta ei se sitä tarkoita, että häpeäisin lastani tai varsinkaan etten häntä rakastaisi sydämeni pohjasta.
En minäkään missään nimessä häpeä, päinvastoin olen ylpeä lapsestani, joka on herkkävaistoinen ja syvällisesti asioita ymmärtävä, lahjakas monella tapaa. Mutta tummenetun kohdan minäkin tunnistan. Välillä kun on esim. koulumaailmassa ollut vaikeaa on saattanut tulla selainen kateuden pisto sydämeen, kun on nähnyt miten vaivattomasti toisilla näyttää sujuvan. Että miksi omalla lapsella kaikki tuntuu menevän vaikeimman kautta, harmittaa ja sydän itkee kun musiikillisesti lahjakas ei voi osallistua musiikin tunneille aistiärsykkeiden takia. Tai kun englantiakin täytyy normitunneilla opettaa hippaleikin avulla, joten oma lapsi ei voi tuntoherkkänä osallistua. Omat tuntemukset on sellaista suuttumuksen sekaista pelkoa ja surua että oma lapsi jää paitsi paljosta sellaisesta, mikä "kuuluu" normaaliin lapsuuteen.
Ap:lle sanoisin että ehkä vanhempasi eivät olleet tilanteessa ymmärtäneet, että kyse on sinun terapiastasi eikä heidän. Toisaalta voihan olla, että asian ääneen sanominen auttaa sinua sitä kautta, että voit käsitellä lapsuutesi tapahtumia tietäen, mikä on vaikuttanut vanhempiesi käytökseen lapsuutesi aikana. Häpeä on aika halvaannuttava tunne ja se nousee ihmisen omista kelpaamattomuuden tunteista. Vanhempasi eivät ehkä ole olleet tarpeeksi vahvoja pitääkseen lapsensa puolia, vaan ovat omassa keskeneräisyydessään sortuneet perisuomalaiseen "mitähän naapuritkin ajattelee" -ajatteluun.
Häpeän miehen kehitysvammaista lasta.. ei voi mitään. Käytös on niin erikoista.. 9v ikää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En häpeä, mutta välillä toivoisin, että ihmiset antavat olla rauhassa ja ymmärtäisivät, ilman että tarvitsee joka tilanteessa selittää juurta jaksaen, mistä poikkeavassa käytöksessä on kyse – eivätkä heti tuomitsisi ja antaisi kasvatusneuvojaan.
Joskus sitä kieltämättä huomaa olevansa vähän kateellinen ns. normaalien lapsien vanhemmille, kun asiat sujuvat heillä niin helpon tuntuisesti, mutta ei se sitä tarkoita, että häpeäisin lastani tai varsinkaan etten häntä rakastaisi sydämeni pohjasta.
En minäkään missään nimessä häpeä, päinvastoin olen ylpeä lapsestani, joka on herkkävaistoinen ja syvällisesti asioita ymmärtävä, lahjakas monella tapaa. Mutta tummenetun kohdan minäkin tunnistan. Välillä kun on esim. koulumaailmassa ollut vaikeaa on saattanut tulla selainen kateuden pisto sydämeen, kun on nähnyt miten vaivattomasti toisilla näyttää sujuvan. Että miksi omalla lapsella kaikki tuntuu menevän vaikeimman kautta, harmittaa ja sydän itkee kun musiikillisesti lahjakas ei voi osallistua musiikin tunneille aistiärsykkeiden takia. Tai kun englantiakin täytyy normitunneilla opettaa hippaleikin avulla, joten oma lapsi ei voi tuntoherkkänä osallistua. Omat tuntemukset on sellaista suuttumuksen sekaista pelkoa ja surua että oma lapsi jää paitsi paljosta sellaisesta, mikä "kuuluu" normaaliin lapsuuteen.
Ap:lle sanoisin että ehkä vanhempasi eivät olleet tilanteessa ymmärtäneet, että kyse on sinun terapiastasi eikä heidän. Toisaalta voihan olla, että asian ääneen sanominen auttaa sinua sitä kautta, että voit käsitellä lapsuutesi tapahtumia tietäen, mikä on vaikuttanut vanhempiesi käytökseen lapsuutesi aikana. Häpeä on aika halvaannuttava tunne ja se nousee ihmisen omista kelpaamattomuuden tunteista. Vanhempasi eivät ehkä ole olleet tarpeeksi vahvoja pitääkseen lapsensa puolia, vaan ovat omassa keskeneräisyydessään sortuneet perisuomalaiseen "mitähän naapuritkin ajattelee" -ajatteluun.
Häpeä, reipastaminen, asioiden sukupuolittaminen (ap ja ilmailu tytölle sopimaton) ja "mitähän muutkin ajattelevat" on tuttu ilmiö monelle..."70-lukulaisten äidit" -ketjun perusteella se on ollut yhden sukupolven ja aikakauden yleinen tapa kasvattaa, joten se ei välttämättä liity ap:n neuroepätyypillisyyteen. Lisäksi, ap on yli kolmekymppinen. Aika vähän tuohon aikaan tutkittiin ja tunnistettiin nepsyjä. Moni sai koulussakin vain häirikön leiman.
10, s. 1979
Ei tulisi mieleenkään hävetä! Jos jollakin on häpeämistä, niin ymmärtämättömillä ulkopuolisilla.
T. ADHD-nuoren äiti
Voi ap kyllä minäkin loukkaantuisin vanhemmilleni tuollaisista puheista! Olen pahoillani puolestasi. Nepsypulmat monesti periytyy. Oletko varma ettei äidilläsi ole as? Mietin että aika kömpelö hänkin taitaa olla sosiaalisilta taidoiltaan ja noin töksäyttää.
Itsellä 3 erityislasta ja 1 tavallinen.
En ole ikinä hävennyt. Tai joskus varmaan kun autistipoika oli pienempi ja sai jonkun kohtauksen julkisesti mutta olisin hävennyt vastaavaa käytöstä myös siltä normaalilta tai keneltä vaan.
Mutta päin vastoin olen aina ollut todella ylpeä lapsistani ja siitä että ovat niin fiksuja ja menneet niin paljon eteenpäin kehityksessä. Diagnoosejakin on mietitty että puretaan/muutetaan.
He ovat minulle kaikki kaikessa ja olen pyhittänyt koko elämäni siihen että he saavat parhaat mahdolliset terapiat sun muut ja parhaat mahdolliset lähtökohdat elämälle ja hyvältä näyttääkin nyt. Uskon että kaikki saavat normaalin elämän.
Olen saanut lääkäreiltä ja opettajilta aina kehuja siitä kuinka paljon teen töitä lasteni eteen. Aluksi se nolotti kun pidin itsestään selvänä että kaikki toimii niin lastensa eteen.
Ja painotan vielä etten häpeäisi siltikään vaikkei olisikaan kehitys mennyt eteenpäin!
Minulla itsellä adhd ja lukihäiriö ja hahmottamisen pulmaa ja luetun ymmärtämisen pulmaa.
Siksi ymmärrän lapsiani niin hyvin ja haluan heille paremmat lähtökohdat oppimiseen kuin itselläni oli.
Lapsilla diagnooseina noita samoja kuin itselläni plus yhdellä autismi.
Minä pidän osittain noita piirteitä vain vahvuuksina. Toki niistä on haittaakin enemmän kuin tarpeeksi mutta olen luonteeltani optimisti ja näen parhaat puolet aina. Adhd antaa luovuutta. Addit on yleensä myös herkkiä toisten tunnetiloille ja jos sen oppii hyödyntämään niin sosiaaliset taidot ovat silloin vahvuutesi.
Autistilla taas on visuaalista silmää ja on hyvin taitava esim strategiapeleissä. Tuosta on hyötyä varmasti tulevaisuudessa!
Oppimisvaikeuksissa nyt en hirveästi näe mitään hyvää 😅 Nykyään vaan niitäkin huomioidaan niin hyvin että voit opiskella normiluokassa ilman että kukaan edes huomaa että olet jollain diagnoosilla varustettu.
Hyvä ap että käyt psykologilla. Opi kääntämään nuo erityisyytesi vahvuudeksi. Suurimmaksi osaksi ne niitä onkin.