Lue keskustelun säännöt.
Häpeättekö erityslapsianne?
29.09.2019 |
Olen asperger + paniikkihäiriöinen kolmikymppinen nainen. Olen käynyt terapiassa jonkin aikaa ja viime viikon istunnolla vanhempani olivat mukana. Puimme lapsuuttani läpi ja äitini sanoi että koko lapsuuteni oli heille pelkkää selviytymistaistelua päivästä toiseen. Hän myös tunnusti isäni kanssa hävenneensä ja joskus jopa katuneensa minua. Suurin murhe tuntui noina vuosina olleen se, että mitä muu kylä meistä (eli ts. vain heistä) ajattelee. Ei suinkaan se miten minä itse voin. Oli siis poikatyttö jota kiinnosti lentoliikenne. Jouduin koulukiusatuksi muutaman henkilön taholta mutta se syy ei ollut tämä, vaan se että olin sosiaalisesti kömpelö. Otin vanhempieni avautumisen suurena loukkauksena ja en haluaisi enää olla heidän kanssa tekemisissä. Tuntui että mulle on 30 vuotta teeskennelty että minusta oikeasti välitetään.
Kertokaa muut erityislasten vanhemmat kokemuksia.
Kommentit (71)
En häpeä, mutta välillä toivoisin, että ihmiset antavat olla rauhassa ja ymmärtäisivät, ilman että tarvitsee joka tilanteessa selittää juurta jaksaen, mistä poikkeavassa käytöksessä on kyse – eivätkä heti tuomitsisi ja antaisi kasvatusneuvojaan.
Joskus sitä kieltämättä huomaa olevansa vähän kateellinen ns. normaalien lapsien vanhemmille, kun asiat sujuvat heillä niin helpon tuntuisesti, mutta ei se sitä tarkoita, että häpeäisin lastani tai varsinkaan etten häntä rakastaisi sydämeni pohjasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En häpeä, mutta välillä toivoisin, että ihmiset antavat olla rauhassa ja ymmärtäisivät, ilman että tarvitsee joka tilanteessa selittää juurta jaksaen, mistä poikkeavassa käytöksessä on kyse – eivätkä heti tuomitsisi ja antaisi kasvatusneuvojaan.
Joskus sitä kieltämättä huomaa olevansa vähän kateellinen ns. normaalien lapsien vanhemmille, kun asiat sujuvat heillä niin helpon tuntuisesti, mutta ei se sitä tarkoita, että häpeäisin lastani tai varsinkaan etten häntä rakastaisi sydämeni pohjasta.
Olet ihana ihminen. Olisivatpa minunkin vanhempani olleet tuollaisia, yksinkertaisesti unohtaneet yhteiskunnan paineet ja puolustaneet minua. Olen aivan romuna, 30 vuotta elin valheessa.
-ap
Aika outo avautuminen vanhemmiltasi. Ehkä on käynyt niin, että käyttivät terapiaistuntoa omaankin purkautumiseensa, ja ajattelivat, että pystyt näin aikuisena käsittelmään asian. Jos heillä ei ole ollut siihen aikaisemmin tilaisuutta.
Kyllähän erityislapsen kanssa rankkaa on, muttei se sitä tarkoita, etteikö häntä rakastaisi ja hänestä kantaisi huolta.
Kannattaa varmaan ottaa puheeksi asia vanhempiesi kanssa, ettei jää hiertämään.
Eivät vanhempani, mutta muut ihmiset kyllä. Eivätkä oikeastaan hävenneet, mutta alistaneet ja käyttäneet hyväkseen. Olen kelvannut ”salarakkaaksi”, piilotetuksi tuttavaksi, Plan B:si, mutta esimerkiksi Facessa minua ei välttämättä ollakaan haluttu kaveriksi, (olen nainen - miehet toimivat näin). Olen myös kelvannut toisen traumojen purkuun. Ihmiset ovat aivan sairaan julmia, ja poikkeavuutta kestetään todellisuudessa älyttömän huonosti. Hauskinta on se, että olenhan minä nyt toki erikoinen, mutta kuitenkin akateeminen ihminen enkä mitenkään poikkeava ulkoisesti.
Haluan kuolla päivittäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Annoin adoptioon. Loppui häpeäminen. On nyt jonkun toisen riesana.
Tuli liian myöhään ilmi kehityshäiriö.
Ei voinut enää keskeyttää.
Ja ei, ei kaduta.
Paremmassa hoivassa on nyt. En olisi missään nimessä pitänyt erityislasta.
En ole hävennyt. Meillä on monta kirjolla olevaa perheessä. Vanhemmillasi on asennevamma.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aika outo avautuminen vanhemmiltasi. Ehkä on käynyt niin, että käyttivät terapiaistuntoa omaankin purkautumiseensa, ja ajattelivat, että pystyt näin aikuisena käsittelmään asian. Jos heillä ei ole ollut siihen aikaisemmin tilaisuutta.
Kyllähän erityislapsen kanssa rankkaa on, muttei se sitä tarkoita, etteikö häntä rakastaisi ja hänestä kantaisi huolta.
Kannattaa varmaan ottaa puheeksi asia vanhempiesi kanssa, ettei jää hiertämään.
Mun mielestä tuossa tuli heiltä tyhjentävästi kaikki, että puhuttavaa ei enää ole. Varmasti oikein tarkoituksella avautuivat että laittaisin välit poikki ja täten en olisi enää heille pallo jalassa.
Mulla oli jo lapsena sellaisia outoja viboja vanhemmistani, mm. aistiyliherkkänä inhosin varsinkin juhlia ja saatoin alkaa itkeä ja juosta piiloon. Kotona sitten jankutettiin sitä että pitää olla reipas (satana mä vihaan tuota sanaa). Samaten äitini ei voinut käsittää kiinnostustani ilmailualaa kohtaan koska olin tyttö. Olen jälkikäteen miettinyt olivatko hekin oikeasti as-piirteisiä kun eivät muutenkaan osanneet käsitellä muitakaan tunteenpurkauksiani. -ap
Meillä on nuori aikuinen add-tyttö. Ei olla hävetty, koskaan. Päinvastoin, ylpeä on saanut olla siitä, kuinka sitkeästi hän on voittanut haasteen kerrallaan elämässään, Luoja tietää, että niitä on riittänyt. Jos jotain olen joskus hävennyt niin omaa riittämättömyyttäni ja voimieni loppumista, en ole aina jaksanut tai osannut olla sellainen äiti, kuin olisin halunnut. Olen palanut loppuun, toipuminen on ollut hidasta. Mitään "normaalia" ei alakulttuurin edustajina osata kaivata, mutta toivoisin, kuten varmasti jokainen äiti, että lapseni löytäisi oman tiensä kuten muutkin, ilman ylitsepääsemättömiä vastoinkäymisiä. Että hän joskus pääsisi hieman helpommalla elämässään kuin on päässyt tähän saakka. Ollaan tarvittaessa tukena, aina.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä lapset välillä aiheuttaa häpeää olivat he erityisiä tai eivät.
Vaikuttaa siltä, että vanhemmillasi on melko huono itsetunto ja ehkä "marttyyrisyndrooma", jos noin ovat jatkuvasti miettineet, mitä muut ajattelevat. Ja ehkä heillä tosiaan on ollut sen vuoksi rankkaa.
Jos olet kuitenkin kokenut kotisi turvalliseksi ja tähän asti ollut sitä mieltä, että olet saanut rakkautta, tuskin se mitään valhetta on ollut. Erityislapsen vanhemmuus herättää kovin ristiriitaisia tunteita. Ajattelematonta kyllä, että läsnäollessasi tuolla tavalla sanoivat: eivät varmasti ajatelleet, miltä se sinusta tuntuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En muista oliko se kommentti täällä https://www.vauva.fi/keskustelu/3541515/lapsi-tuhoaa-perheen
mutta kerran purskahdin itkuun kun eräässä ketjussa joku äiti kommentoi, että olisi ennemmin valinnut pojalleen neliraajahalvaantumisen kuin aspergerin. Kuulemma hävettää ja vituttaa kuunnella "paasausta planeetoista". Kyllä ihmiset on julmia ja tietämättömiä, jopa omia lapsiaan kohtaan. Yleensä as on voimavara varsinkin työelämässä ja suurimmat tieteen uranuurtajat ovat olleet asseja.
En häpeä as-poikaani millään tavalla, eikä ole syytäkään, hän on hieno poika, hyväkäytöksinen, kohtelias ja tunnollinen. Pienempänä hän oli enemmän ns. poikkeava ja erottui ikäisistään, mutta en silloinkaan välittänyt siitä, mitä muut ajattelevat. Me ja meidän elämä. Surua olen jossain vaiheessa tuntenut siitä, että hänellä ei ole ollut ystäviä. Ehkä hän ei niin kaipaakaan seuraa, mutta silti. Ilokseni hän on "reipastunut" ja saanut kavereita peruskoulun lopussa ja nyt lukion alussa.
Toki elämä välillä hänen kanssaan on ollut kuormittavaa kuntoutuksineen, tutkimuksineen jne. Mutta kaikki se vaivannäkö oli hänen parhaakseen. Tulevaisuus hieman huolestuttaa, koska hän kuitenkin on erilainen kuin muut. Turha toki murehtia, mutta kun sitä niin haluaisi, että kaikki menisi hyvin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika outo avautuminen vanhemmiltasi. Ehkä on käynyt niin, että käyttivät terapiaistuntoa omaankin purkautumiseensa, ja ajattelivat, että pystyt näin aikuisena käsittelmään asian. Jos heillä ei ole ollut siihen aikaisemmin tilaisuutta.
Kyllähän erityislapsen kanssa rankkaa on, muttei se sitä tarkoita, etteikö häntä rakastaisi ja hänestä kantaisi huolta.
Kannattaa varmaan ottaa puheeksi asia vanhempiesi kanssa, ettei jää hiertämään.Mun mielestä tuossa tuli heiltä tyhjentävästi kaikki, että puhuttavaa ei enää ole. Varmasti oikein tarkoituksella avautuivat että laittaisin välit poikki ja täten en olisi enää heille pallo jalassa.
Mulla oli jo lapsena sellaisia outoja viboja vanhemmistani, mm. aistiyliherkkänä inhosin varsinkin juhlia ja saatoin alkaa itkeä ja juosta piiloon. Kotona sitten jankutettiin sitä että pitää olla reipas (satana mä vihaan tuota sanaa). Samaten äitini ei voinut käsittää kiinnostustani ilmailualaa kohtaan koska olin tyttö. Olen jälkikäteen miettinyt olivatko hekin oikeasti as-piirteisiä kun eivät muutenkaan osanneet käsitellä muitakaan tunteenpurkauksiani. -ap
Ihan mahdollista tuokin, periytyväähän tuo usein on. Voi ap, olen niin pahoillani että sinua ei ymmärretty.
Miten toivot, että vanhempasi olisivat tehneet?
Kukaan ei olisi mennyt juhliin?
Jos saisit kirjoittaa lapsuutesi uudestaan sinun ainutlaatuisuuttasi kunnioittaen, miten se menisi?
En jaksa välittää kun se määritelmä pätee myös heihin jotka arvostelee. Think about that.
Onko/oliko vanhemmillasi riittävästi tietoa as:sta? Kyllähän tuo on nykyään päivänselvää, ettei aistiherkkyksissä ole kyse reippaudesta.
Vierailija kirjoitti:
En muista oliko se kommentti täällä https://www.vauva.fi/keskustelu/3541515/lapsi-tuhoaa-perheen
mutta kerran purskahdin itkuun kun eräässä ketjussa joku äiti kommentoi, että olisi ennemmin valinnut pojalleen neliraajahalvaantumisen kuin aspergerin. Kuulemma hävettää ja vituttaa kuunnella "paasausta planeetoista". Kyllä ihmiset on julmia ja tietämättömiä, jopa omia lapsiaan kohtaan. Yleensä as on voimavara varsinkin työelämässä ja suurimmat tieteen uranuurtajat ovat olleet asseja.
Lapsi huomaa kyllä vanhempana että hänen äitinsä on tyhmä eikä penaalin terävin kynä. Retardi niin kuin poikani sanoo joistakin nenteistä tarkoittaessaan piinallisen typeriä ja lahjattomia ihmisiä joista kärsii kaikki. Ei ole helppoa olla helvetin älykäs.
Minulla on kaksikymppinen asperger-poika. En näe mitään syytä hävetä häntä sen kummemmin kuin pikkuveljeään, jolla ei ole erityissairauksia.
M53
Mulla itsellä ei ole lapsia, mutta usein tuntuu että ne kaikista itsekkäimmät ihmiset lisääntyvät. Kuvitellaan että eihän mun villeeemelille voi tulla mitään, koska minä olen geeneiltäni niin ylivoimainen. Ystävälläni on as-poika ja samoja mietteitä olen kuullut. Ja tunnusti mulle suoraan että ei rakasta poikaansa vaan perheen muut lapset menevät edelle. Tuntuu että oikeasti lapsiaan rakastavat vanhemmat ovat harvassa, rakastetaan vaan silloin kun kaikki menee mallikkaasti. Jos lapsella menee vähänkin huonosti niin aletaan häpeämään ja katumaan lastentekoa.