Lue keskustelun säännöt.
Häpeättekö erityslapsianne?
29.09.2019 |
Olen asperger + paniikkihäiriöinen kolmikymppinen nainen. Olen käynyt terapiassa jonkin aikaa ja viime viikon istunnolla vanhempani olivat mukana. Puimme lapsuuttani läpi ja äitini sanoi että koko lapsuuteni oli heille pelkkää selviytymistaistelua päivästä toiseen. Hän myös tunnusti isäni kanssa hävenneensä ja joskus jopa katuneensa minua. Suurin murhe tuntui noina vuosina olleen se, että mitä muu kylä meistä (eli ts. vain heistä) ajattelee. Ei suinkaan se miten minä itse voin. Oli siis poikatyttö jota kiinnosti lentoliikenne. Jouduin koulukiusatuksi muutaman henkilön taholta mutta se syy ei ollut tämä, vaan se että olin sosiaalisesti kömpelö. Otin vanhempieni avautumisen suurena loukkauksena ja en haluaisi enää olla heidän kanssa tekemisissä. Tuntui että mulle on 30 vuotta teeskennelty että minusta oikeasti välitetään.
Kertokaa muut erityislasten vanhemmat kokemuksia.
Kommentit (71)
Vierailija kirjoitti:
Tuli mieleen ap:n vanhemmista, että hekin ovat luultavasti autismin kirjoilla. Usein as-lasten vanhemmat tiedostavat nämä piirteet myös itsessään, mutta kieltävät asian aggressiivisesti kuten ap:n äiti. On helpompaa nähdä oma lapsi "viallisena", mitä itseään. Lisäksi as-vanhemmat ovat hyvin suorapuheisia ja eivät voi sielää lapsiltaan samaa käytöstä kuin mitä he itse harjoittavat.
Höpsis. Autismikirjo voi hypätä sukupolvien yli ja autistinen lapsi voi syntyä täysin terveeseen sukuun. Esimerkiksi meillä om as-lapsi, eikä tietoa toisesta assista kummankaan puolen suvuissa.
Mitään tietoa ei siis ole, onko ap:n vanhemmilla aspergeria vai ei, joten älä sinä siellä nyt kyökkidiagnosoi ketään.
Huomanet, että ap:n vanhemmat ottivat asian esille tutkimusten yhteydessä, kun heiltä sitä varta vasiten kysyttiin. Monesti lääkärit ja terapeutit eivät ihan tajua, että jos vanhempia haastatellaan jälkikasvun kuullen, aivan kaikki rehellinen vastaaminen ei ole sille kohteelle itselleen hyvää kuultavaa. Toisaalta kaunistelustakaan ei ole kamalasti hyötyä.
On todella kurjaa, että ap kuuli mitä kuuli, mutta asian taustoihin ei kannata keksiä omasta päästään selityksiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voimia AP:lle! Olen itse reilu parikymppinen as-nainen, ja omien vanhempieni suhtautuminen poikkeavuuteeni on aina ollut kuin yö ja päivä.
Äitini (nentti) on sitä mieltä, että olen ollut kaikista hänen lapsistaan helppohoitoisin. Itselleni assina on aina ollut ominaista sääntöjen noudattaminen ja auktoriteettien kunnioittaminen. Toki onnistun aina vieläkin välillä loukkaamaan ihmisiä tajuamattani esim. vääränlaisella kasvojen ilmeellä. Muuten olen suht harmiton tapaus. :D
Isäni taas (asperger itsekin) on alusta alkaen haukunnut as-piirteitäni. En ole häneen enää väleissä, mutta vielä olessani hän ei koskaan lakannut jankuttamasta, miten olen kömpelö, hidas, tyhmä ja aiheesta kiusattu, koska olen asperger. Samaan syssyyn hän muisti aina kehua, kuinka hän itse osaa piilotella as-piirteitään vierailta ihmisiltä. Todellisuudessa hän vain aiheutti hirveästi eripuraa ja riitoja puhumalla mitä sylki suuhun toi melkeinpä täydellisellä empatiakyvyttömyydellä.
Kannattaa siis oikeasti miettiä sitäkin vaihtoehtoa, että ainakin jompikumpi vanhemmistasi on assi. Minun isälläni meni ihmisten kanssa (ja muutenkin) niin huonosti, ettei hän luultavasti siksi sietänyt minun (harvoja) kaverisuhteitani ja ajottaisia onnistumisia.
Vierailija kirjoitti:
Mistä muuten tuo raivostuttavaan ja sievistelevä termi "erityinen"? Todella typerän kuuloista kun vammaisuus nostetaan jalustalle että se olisi jotenki hyvä asia 🤔
No huompiako sellaiset lapset sinusta sitten ovat?!!
Sana tulee erityistuen tarpeesta. Erityisopetuksesta, erityisopettajasta jne. Eli kaikki erityistä tukea päivähoidossa tai koulussa tarvitsevat ovat erityislapsia. Heitä on diabeetikoista cp-vammaisiin, kuulovammaisista add-lapsiin. Vain pienellä osalla on kehitysvammadiagnoosi.
Ps. Sinä olet juurikin sellainen asennevammainen ihminen, joita vihaan. Äimistelyä, ennakkoluuloja ja todennäköisesti päälle vielä "ei meillä vaan, koska MINÄ osaan sentään KASVATTAA" -asenne. Mitä teet edes tässä ketjussa? Tulit lämpimiksesi ilkeilemään? Hyi hemm.tti.
Vierailija kirjoitti:
Voi ap kyllä minäkin loukkaantuisin vanhemmilleni tuollaisista puheista! Olen pahoillani puolestasi. Nepsypulmat monesti periytyy. Oletko varma ettei äidilläsi ole as? Mietin että aika kömpelö hänkin taitaa olla sosiaalisilta taidoiltaan ja noin töksäyttää.
Itsellä 3 erityislasta ja 1 tavallinen.
En ole ikinä hävennyt. Tai joskus varmaan kun autistipoika oli pienempi ja sai jonkun kohtauksen julkisesti mutta olisin hävennyt vastaavaa käytöstä myös siltä normaalilta tai keneltä vaan.
Mutta päin vastoin olen aina ollut todella ylpeä lapsistani ja siitä että ovat niin fiksuja ja menneet niin paljon eteenpäin kehityksessä. Diagnoosejakin on mietitty että puretaan/muutetaan.
He ovat minulle kaikki kaikessa ja olen pyhittänyt koko elämäni siihen että he saavat parhaat mahdolliset terapiat sun muut ja parhaat mahdolliset lähtökohdat elämälle ja hyvältä näyttääkin nyt. Uskon että kaikki saavat normaalin elämän.
Olen saanut lääkäreiltä ja opettajilta aina kehuja siitä kuinka paljon teen töitä lasteni eteen. Aluksi se nolotti kun pidin itsestään selvänä että kaikki toimii niin lastensa eteen.Ja painotan vielä etten häpeäisi siltikään vaikkei olisikaan kehitys mennyt eteenpäin!
Minulla itsellä adhd ja lukihäiriö ja hahmottamisen pulmaa ja luetun ymmärtämisen pulmaa.
Siksi ymmärrän lapsiani niin hyvin ja haluan heille paremmat lähtökohdat oppimiseen kuin itselläni oli.
Lapsilla diagnooseina noita samoja kuin itselläni plus yhdellä autismi.
Minä pidän osittain noita piirteitä vain vahvuuksina. Toki niistä on haittaakin enemmän kuin tarpeeksi mutta olen luonteeltani optimisti ja näen parhaat puolet aina. Adhd antaa luovuutta. Addit on yleensä myös herkkiä toisten tunnetiloille ja jos sen oppii hyödyntämään niin sosiaaliset taidot ovat silloin vahvuutesi.
Autistilla taas on visuaalista silmää ja on hyvin taitava esim strategiapeleissä. Tuosta on hyötyä varmasti tulevaisuudessa!
Oppimisvaikeuksissa nyt en hirveästi näe mitään hyvää 😅 Nykyään vaan niitäkin huomioidaan niin hyvin että voit opiskella normiluokassa ilman että kukaan edes huomaa että olet jollain diagnoosilla varustettu.Hyvä ap että käyt psykologilla. Opi kääntämään nuo erityisyytesi vahvuudeksi. Suurimmaksi osaksi ne niitä onkin.
Ihan mielenkiinnosta kysyn että koetko että omat geenisi ovat niin hyvät että kannatti ihan neljä lasta tehdä? Mielestäni melko itsekästä. Kyllä jokainen lapsi ansaitsee terveet geenit, jos tietää olevansa geeneiltään heikko niin tarviiko tehdä kolme erityslasta? Eikö yksi olisi jo ihan riittävä taakka.
Minä häpesin aikoinaan lapsen isää, joka ei tajunnut, ettei autistista lasta voi ottaa mukaan joka paikkaa. Konsertissa hän saattoi ruveta yhtäkkiä kiljumaan, juhlissa rohmuta kaksin käsin syömistä tai sylkeä pahanmakuiset suustaan jne. Ymmärrän, että hänelle pitää tarjota mahdollisuuksia oppia, mutta kaikki tilanteet eivät ole harjoittelua varten.
Lisäksi juhlissa lapsi ahdistui ja yhden aikuisen aika meni hänen vahtimiseensa... Se niistä juhlista yhden aikuisen osalta. Kuka jäi saavaksi osapuoleksi... Toinen aikuinen ja muut lapset. Perusteluna oli aina, ettei lapsi saa jäädä mistään paitsi... Paitsi jäi aikuinen, joka vahti lasta ja toinen seurusteli muiden kanssa... Sama tilanne olisi ollut, että toinen aikuinen ja lapsi olisivat jääneet kotiin. Osa tutuista alkoikin jo puolesta ratkoa asiat... Juhliin ei kutsuttu lapsia lainkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En häpeä, mutta välillä toivoisin, että ihmiset antavat olla rauhassa ja ymmärtäisivät, ilman että tarvitsee joka tilanteessa selittää juurta jaksaen, mistä poikkeavassa käytöksessä on kyse – eivätkä heti tuomitsisi ja antaisi kasvatusneuvojaan.
Joskus sitä kieltämättä huomaa olevansa vähän kateellinen ns. normaalien lapsien vanhemmille, kun asiat sujuvat heillä niin helpon tuntuisesti, mutta ei se sitä tarkoita, että häpeäisin lastani tai varsinkaan etten häntä rakastaisi sydämeni pohjasta.
En minäkään missään nimessä häpeä, päinvastoin olen ylpeä lapsestani, joka on herkkävaistoinen ja syvällisesti asioita ymmärtävä, lahjakas monella tapaa. Mutta tummenetun kohdan minäkin tunnistan. Välillä kun on esim. koulumaailmassa ollut vaikeaa on saattanut tulla selainen kateuden pisto sydämeen, kun on nähnyt miten vaivattomasti toisilla näyttää sujuvan. Että miksi omalla lapsella kaikki tuntuu menevän vaikeimman kautta, harmittaa ja sydän itkee kun musiikillisesti lahjakas ei voi osallistua musiikin tunneille aistiärsykkeiden takia. Tai kun englantiakin täytyy normitunneilla opettaa hippaleikin avulla, joten oma lapsi ei voi tuntoherkkänä osallistua. Omat tuntemukset on sellaista suuttumuksen sekaista pelkoa ja surua että oma lapsi jää paitsi paljosta sellaisesta, mikä "kuuluu" normaaliin lapsuuteen.
Ap:lle sanoisin että ehkä vanhempasi eivät olleet tilanteessa ymmärtäneet, että kyse on sinun terapiastasi eikä heidän. Toisaalta voihan olla, että asian ääneen sanominen auttaa sinua sitä kautta, että voit käsitellä lapsuutesi tapahtumia tietäen, mikä on vaikuttanut vanhempiesi käytökseen lapsuutesi aikana. Häpeä on aika halvaannuttava tunne ja se nousee ihmisen omista kelpaamattomuuden tunteista. Vanhempasi eivät ehkä ole olleet tarpeeksi vahvoja pitääkseen lapsensa puolia, vaan ovat omassa keskeneräisyydessään sortuneet perisuomalaiseen "mitähän naapuritkin ajattelee" -ajatteluun.
Häpeä, reipastaminen, asioiden sukupuolittaminen (ap ja ilmailu tytölle sopimaton) ja "mitähän muutkin ajattelevat" on tuttu ilmiö monelle..."70-lukulaisten äidit" -ketjun perusteella se on ollut yhden sukupolven ja aikakauden yleinen tapa kasvattaa, joten se ei välttämättä liity ap:n neuroepätyypillisyyteen. Lisäksi, ap on yli kolmekymppinen. Aika vähän tuohon aikaan tutkittiin ja tunnistettiin nepsyjä. Moni sai koulussakin vain häirikön leiman.
10, s. 1979
Niinhän se yleisesti 70-luvulla oli. Mutta eihän sillä ole lopputuloksen kannalta väliä, liittyikö vanhempien käytös aloittajan ominaisuuksiin, ajan yleisiin kasvatusmalleihin vai molempiin yhtäaikaa. Ap:n lapsuuden kokemus on kuitenkin tuo mikä on, riippumatta vanhempien motiiveista.
Ihan totta. Jollakin tasolla sain itse apua ajatellessani, että monta muutakin kohtalotoveria löytyy, eikä häpeäkasvatuksessa kyse ole ollut välttämättä henkilökohtaisista ominaisuuksistani. Kamppailin pitkälle aikuisuuteen huonon itsetunnon kanssa, ja olen iloinen siitä, että oma lapseni ei kärsi häpeästä, eikä toisaalta myöskään siitä kympin tytön syndroomasta, jolla aikanaan yritin kompensoida huonommuuden tunnettani omille vanhemmilleni. Jokin kierre on siis katkaistu, vaikka virheitäkin on varmasti tehty. Jokainen kuitenkin pelaa sillä pakalla, minkä on sattunut saamaan, myös vanhempana. -ed.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi ap kyllä minäkin loukkaantuisin vanhemmilleni tuollaisista puheista! Olen pahoillani puolestasi. Nepsypulmat monesti periytyy. Oletko varma ettei äidilläsi ole as? Mietin että aika kömpelö hänkin taitaa olla sosiaalisilta taidoiltaan ja noin töksäyttää.
Itsellä 3 erityislasta ja 1 tavallinen.
En ole ikinä hävennyt. Tai joskus varmaan kun autistipoika oli pienempi ja sai jonkun kohtauksen julkisesti mutta olisin hävennyt vastaavaa käytöstä myös siltä normaalilta tai keneltä vaan.
Mutta päin vastoin olen aina ollut todella ylpeä lapsistani ja siitä että ovat niin fiksuja ja menneet niin paljon eteenpäin kehityksessä. Diagnoosejakin on mietitty että puretaan/muutetaan.
He ovat minulle kaikki kaikessa ja olen pyhittänyt koko elämäni siihen että he saavat parhaat mahdolliset terapiat sun muut ja parhaat mahdolliset lähtökohdat elämälle ja hyvältä näyttääkin nyt. Uskon että kaikki saavat normaalin elämän.
Olen saanut lääkäreiltä ja opettajilta aina kehuja siitä kuinka paljon teen töitä lasteni eteen. Aluksi se nolotti kun pidin itsestään selvänä että kaikki toimii niin lastensa eteen.Ja painotan vielä etten häpeäisi siltikään vaikkei olisikaan kehitys mennyt eteenpäin!
Minulla itsellä adhd ja lukihäiriö ja hahmottamisen pulmaa ja luetun ymmärtämisen pulmaa.
Siksi ymmärrän lapsiani niin hyvin ja haluan heille paremmat lähtökohdat oppimiseen kuin itselläni oli.
Lapsilla diagnooseina noita samoja kuin itselläni plus yhdellä autismi.
Minä pidän osittain noita piirteitä vain vahvuuksina. Toki niistä on haittaakin enemmän kuin tarpeeksi mutta olen luonteeltani optimisti ja näen parhaat puolet aina. Adhd antaa luovuutta. Addit on yleensä myös herkkiä toisten tunnetiloille ja jos sen oppii hyödyntämään niin sosiaaliset taidot ovat silloin vahvuutesi.
Autistilla taas on visuaalista silmää ja on hyvin taitava esim strategiapeleissä. Tuosta on hyötyä varmasti tulevaisuudessa!
Oppimisvaikeuksissa nyt en hirveästi näe mitään hyvää 😅 Nykyään vaan niitäkin huomioidaan niin hyvin että voit opiskella normiluokassa ilman että kukaan edes huomaa että olet jollain diagnoosilla varustettu.Hyvä ap että käyt psykologilla. Opi kääntämään nuo erityisyytesi vahvuudeksi. Suurimmaksi osaksi ne niitä onkin.
Ihan mielenkiinnosta kysyn että koetko että omat geenisi ovat niin hyvät että kannatti ihan neljä lasta tehdä? Mielestäni melko itsekästä. Kyllä jokainen lapsi ansaitsee terveet geenit, jos tietää olevansa geeneiltään heikko niin tarviiko tehdä kolme erityslasta? Eikö yksi olisi jo ihan riittävä taakka.
Ihan mielenkiinnosta kysyn, että oletko aina k-pää vai ainoastaan tämän aiheen kohdalla? Tykkäätkö aina potkia maassa makaavaa?
Likikään kaikki erityisyydet eivät ole vakavia ja osa selviää vasta aikuisena. Siinä ehtii siten tehdä lapsia enemmänkin ennen kuin ensimmäisenkään erityisyys paljastuu.
Ohis
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan oikeasti, kasva aikuiseksi! Totta kai vanhemmat ovat uupuneita ja pettyneitä, vaikka kuinka rakastaisivat lapsiaan. Olet ikäiseksesi kypsymätön, jollet pikkuhiljaa ala käsittää, että isät ja äidit ovat ihmisiä kuten sinäkin, eivät mitään pyhimyksiä. He ovat kuitenkin pitäneet sinusta huolta ja tehneet uhrauksia, joista sinulla ei ole aavistustakaan. Ei ole varmasti ihan koko totuus sinusta, että olit kiinnostunut lentoliikenteestä. Siinä on kyllä ollut vanhemmillasi muutakin miettimistä ja hirveää huolta sinusta.
Jälleen yksi ilman empatian lahjaa....
Siinä vaiheessa kun lapsi on jo aikuinen, sen empatian pitäisi alkaa olla molemminpuolista. Mitä ihmettä vanhempien olisi pitänyt sanoa? Valehdella? Kuka tahansa sairaan, poikkeavan tai vammaisen lapsen vanhempi, joka väittää, ettei hän koe surua, häpeää, pettymystä, huolta, voimattomuutta, uupumusta jne. valehtelee. Mikään määrä alapeukkuja ei sitä muuta.
Kyllä vanhempien reaktio kuvasti selvää tunnekylmyttä. Se että, oma lapsesi on aikuinen, ei tarkoita sitä, että pitäisi saada vähemmän empatiaa osakseen. Myös itselläni on nepsy-ongelmia ja omat vanhempani eivät ole hävenneet koskaan. Heistä huokuu lämpö ja empatia.
Ikävää todella, että vanhempasi sanoivat näin. Itse en ole erityislapsi, mutta olen sitten itse ollut aina vääränlainen vanhempien mielestä. Jotenkin liian herkkä, ujo tai muuten surkea ihminen. Olen aivan erilainen kuin he ja minua on myös kiusattu ja jäin asian kanssa yksin. Heidän mielestään olin jopa itse syyllinen, kun olin liian heikko ihminen puolustamaan itseäni kunnolla. Ja mistään ei olisi saanut välittää. Nämä kaikki asiat ovat tehneet sen, että tarvisin itsekin jotain ulkopuolista apua, että saisi käsitellä asioita. Ja en kyllä häpeäisi erityislasta ja kaverillani on tourette, joten hän saa jo ihan tarpeeksi ihmettelyä muilta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kiitos ihanista kommenteista. Vihdoin tuntuu etten ole yksin <3
Olen tässä tosiaan käynyt läpi elämääni ja monet kommentit ovat herättäneet minua pohtimaan vanhempieni taustoja. Tuo muuten on totta, että varsinkin äitini on hyvin suorapuheinen ja töksäyttelee varsinkin minulle. Tuli parikin tapausta mieleen vuosien takaa. Kun sain ylioppilaskuvani ja katsellessani sitä naurahdin äidilleni, että miten mä näytän niissä jotenkin ranskalaiselta tai italialaiselta: tummempi iho ja tummemman näköiset kulmat mitä luonnossa. Siihen hän sanoi että "Tavallisen suomalaisen pulliaisen näköinenhän sä olet". Itse menin tuosta jotenkin hämilleni. Sitten äiti sanoi mulle kerran kuinka hän tykkäsi lapsena traktoreista (on maatalon tyttö). Mä tokaisin siihen että jahas sulla on vissiin samoja piirteitä kun mulla. Ei tykännyt yhtään kommentistani vaan tuhisi ja jupisi jotain, ja vaihtoi heti puheenaihetta.
Isäni on taas aina pelännyt sosiaalisia tilanteita ja kassajonot ovat hänelle hirveitä.
Pitää vielä vastata tähän, vaikka olenkin ihan "tavallinen" nuori aikuinen niin silti viestisi kuulosti niin tutulta. Äitini on varsinkin aina ollut aika kielteinen ulkonäkööni ja jo lapsena sanoi, että miksi sinä nyt tuolta näytät kun katsottiin koulukuvaa yms. Myöhemmin kysyin häneltä, että olenko kaunis niin hän hyvin äkäisesti sanoi, että kai sinä olet ja mitään kehuja en ole koskaan saanut. Ymmärrän sen, ettei vanhempi halua valehdella, että minäkään nyt mikään missi olisin, mutta kuitenkin jokainen nyt varmaan mielellään kehuu eikä suorastaan pilkkaa välillä. Äitini juuri itse paljon töksäyttelee ja on varsinkin nyt vanhempana muuttunut aika vaikeaksi tapaukseksi muutenkin. Valittaa aina kaikesta ja on raskasta seuraa. Isäni taas puolestaan on jonkin sortin epävakaa ihminen, jonka mieliala vaihtaa nollasta sataan ja varsinkin lapsena pelotti välillä, koska hän suuttuu. Siinä mielessä ei meillä ole sellaista rauhallista elämää oikein ollut ja olen monesti jäänyt aika yksin. Koskaan ei tavallaan ole kysytty mitä minulle kuuluu. Ymmärrän silti, että en saisi valittaa, kun minulle ei ole mitään erityispiirrettä ja joskus mietinkin, kuinka kauhea asia se olisi ollut vanhemmille, kun olen jo muutenkin "huono" ujo ihminen heidän mielestään.
Minulla on teini-ikäinen as-poika, ja ihan suoraan voin sanoa, että arki hänen kanssaan on haastavaa. Tarvitsee aika lailla tukea koulunkäynnissä, kavereita ei ole lainkaan ja varmaan häntä on koulukiusattukin, muttei hän halua niistä puhua, vaan suuttuu, jos kysyn, onko asiat ok luokassa. Käy siis lukion toista luokkaa nyt.
Mutta hävennyt en juurikaan ole. Hän on maailman rakkain poika, vaikkei anna hellitellä itseään yhtään. Yritän näyttää rakkauteni teoilla, auttamalla kokeisiin luvuissa, tekemälöä aamupalaa (osaa hän sen toki itsekin, mutta yritän tehdä kiireiset kouluaamut siis mahdollisimman sujuviksi).
Toki hänen käytöksensä herättää joskus ihmettelyä, ja silloin selitän, mistä on kyse. Että puhumattomuus ja sivuun vetäytyminen johtuvat autismikirjosta. Tuokin vaan on vähän kaksipiippuinen juttu: teini-ikään tultuaan poika ei oikein haluaisi, että hänen autismistaan kerrotaan, koska hluaisi luonnollisesti olla kuten kaikki muut - mutta käytös silti on ajoittain niin erikoista, että se kumminkin herättää ihmettelyä.
Olen hänestä todella huolissani, miten hänen mielenterveytensä kestää yksinäisyyden ja väistämättä elämässä tulevat epäonnistumiset. Kaikkea en voi hänen puolestaan kumminkaan tehdä, ja joskus minä ja mieskin kuollaan pois.