Lue keskustelun säännöt.
Häpeättekö erityslapsianne?
29.09.2019 |
Olen asperger + paniikkihäiriöinen kolmikymppinen nainen. Olen käynyt terapiassa jonkin aikaa ja viime viikon istunnolla vanhempani olivat mukana. Puimme lapsuuttani läpi ja äitini sanoi että koko lapsuuteni oli heille pelkkää selviytymistaistelua päivästä toiseen. Hän myös tunnusti isäni kanssa hävenneensä ja joskus jopa katuneensa minua. Suurin murhe tuntui noina vuosina olleen se, että mitä muu kylä meistä (eli ts. vain heistä) ajattelee. Ei suinkaan se miten minä itse voin. Oli siis poikatyttö jota kiinnosti lentoliikenne. Jouduin koulukiusatuksi muutaman henkilön taholta mutta se syy ei ollut tämä, vaan se että olin sosiaalisesti kömpelö. Otin vanhempieni avautumisen suurena loukkauksena ja en haluaisi enää olla heidän kanssa tekemisissä. Tuntui että mulle on 30 vuotta teeskennelty että minusta oikeasti välitetään.
Kertokaa muut erityislasten vanhemmat kokemuksia.
Kommentit (71)
Ota myös huomioon, että nykyään eri diagnooseista, sairauksista ja muista puhutaan paljon enemmän ja muutkin kuin asian kanssa henkilökohtaisesti tekemisissä olevat tietävät niistä. Sinun lapsuudessasi niin ei vielä ollut. Vanhempiesi lapsuudessa kaikki, jotka käyttäytyivät erilailla kuin muut, olivat suunnilleen kylähulluja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En häpeä, mutta välillä toivoisin, että ihmiset antavat olla rauhassa ja ymmärtäisivät, ilman että tarvitsee joka tilanteessa selittää juurta jaksaen, mistä poikkeavassa käytöksessä on kyse – eivätkä heti tuomitsisi ja antaisi kasvatusneuvojaan.
Joskus sitä kieltämättä huomaa olevansa vähän kateellinen ns. normaalien lapsien vanhemmille, kun asiat sujuvat heillä niin helpon tuntuisesti, mutta ei se sitä tarkoita, että häpeäisin lastani tai varsinkaan etten häntä rakastaisi sydämeni pohjasta.
En minäkään missään nimessä häpeä, päinvastoin olen ylpeä lapsestani, joka on herkkävaistoinen ja syvällisesti asioita ymmärtävä, lahjakas monella tapaa. Mutta tummenetun kohdan minäkin tunnistan. Välillä kun on esim. koulumaailmassa ollut vaikeaa on saattanut tulla selainen kateuden pisto sydämeen, kun on nähnyt miten vaivattomasti toisilla näyttää sujuvan. Että miksi omalla lapsella kaikki tuntuu menevän vaikeimman kautta, harmittaa ja sydän itkee kun musiikillisesti lahjakas ei voi osallistua musiikin tunneille aistiärsykkeiden takia. Tai kun englantiakin täytyy normitunneilla opettaa hippaleikin avulla, joten oma lapsi ei voi tuntoherkkänä osallistua. Omat tuntemukset on sellaista suuttumuksen sekaista pelkoa ja surua että oma lapsi jää paitsi paljosta sellaisesta, mikä "kuuluu" normaaliin lapsuuteen.
Ap:lle sanoisin että ehkä vanhempasi eivät olleet tilanteessa ymmärtäneet, että kyse on sinun terapiastasi eikä heidän. Toisaalta voihan olla, että asian ääneen sanominen auttaa sinua sitä kautta, että voit käsitellä lapsuutesi tapahtumia tietäen, mikä on vaikuttanut vanhempiesi käytökseen lapsuutesi aikana. Häpeä on aika halvaannuttava tunne ja se nousee ihmisen omista kelpaamattomuuden tunteista. Vanhempasi eivät ehkä ole olleet tarpeeksi vahvoja pitääkseen lapsensa puolia, vaan ovat omassa keskeneräisyydessään sortuneet perisuomalaiseen "mitähän naapuritkin ajattelee" -ajatteluun.
Häpeä, reipastaminen, asioiden sukupuolittaminen (ap ja ilmailu tytölle sopimaton) ja "mitähän muutkin ajattelevat" on tuttu ilmiö monelle..."70-lukulaisten äidit" -ketjun perusteella se on ollut yhden sukupolven ja aikakauden yleinen tapa kasvattaa, joten se ei välttämättä liity ap:n neuroepätyypillisyyteen. Lisäksi, ap on yli kolmekymppinen. Aika vähän tuohon aikaan tutkittiin ja tunnistettiin nepsyjä. Moni sai koulussakin vain häirikön leiman.
10, s. 1979
Niinhän se yleisesti 70-luvulla oli. Mutta eihän sillä ole lopputuloksen kannalta väliä, liittyikö vanhempien käytös aloittajan ominaisuuksiin, ajan yleisiin kasvatusmalleihin vai molempiin yhtäaikaa. Ap:n lapsuuden kokemus on kuitenkin tuo mikä on, riippumatta vanhempien motiiveista.
En häpeä, mutta muut ihmiset kyllä v.ituttaa aika usein. Minulla on lievästi cp-vammainen lapsi joka näyttää kävellessään ihan normaalilta lapselta mutta ei jaksa esim kävellä hirveän kauan koska jalat ovat hieman virheasennoissa sekä rappusia ei pääse ilman tukea ylös. Hän on 5 vuotias aina saa kauhistelua miten ”noin iso lapsi rattaissa ai KAUHEA NYKYPÄIVÄN PULLAMÖSSÖJÄ!”
Meillä on lähipiirissä as-lapsi ja tutustuttuani hänen äitiinsä, olen huomannut nuo piirteet hänessä, mutta hänen on ollut erittäin vaikea suhtautua lapseensa juuri tuon samankaltaisuuden vuoksi.
Toivon ap sinulle ymärrystä itsesäsi sekä vanhempiasi kohtaan.
Elämäni suurin epäonnistuminen ja virhe jota kadun lopun elämääni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En häpeä enää. En jaksa enää hävetä.
Sen sijaan kärsin, väsyn, voin pahoin, vittuunnun, uuvun, näännyn päivittäin. Lapseni tappaa kaiken normaalielämäni. Sosiaalisen elämän, mahdollisuuden kulttuuriin, harrastamiseen, matkailuun ym.
Hän on elämäni suurin tragedia ja umpikuja, josta en pääse ulos.
Kyllä minä häpesin aiemmin. En tosin tiedä häpesinkö enemmän lasta, vai itseäni. Lapsellani on ADHD, lievä autismi ja lievä älyllinen kehitysvamma. Hän on aivan tavallisen näköinen, eikä mitään syytä asioihin ole löytynyt. Monesti sain toisilta ihmisiltä huonoa palautetta lapsestani. Hän on kiltti, mutta ei osannut asioita kuten toiset, eikä keskittynyt. Lisäksi tuli perhekerhoissa ym. ulkopuolisuuden tunne, kun arki oli täysin erilaista, kuin muilla. Vasta ekaluokalla tuli diagnoosit. Ensin tuntui kuin koko maailma olisi romahtanut, mutta aika pian huomasi, että elämä helpottui. Lapsen erilaisuus ei johtunutkaan siitä, että lapsi ei ollut saanut virikkeitä, tai etten osannut kasvattaa, kuten neuvolassa meinattiin. Lapsi pääsi erityiskouluun, ja sai kavereita. Sai toimintaterapiaa. Se oma häpeä lapsesta ja itsestä alkoi hellittämään. Nyt kun lapsi on isompi täytyy muiden ihmisten olla aika tyhmiä, jos eivät huomaa kehitysvammaa. Helpottaa, kun lapsen erilaisuus on selkeästi nähtävissä, eikä tarvitse mitään kertoa. Ollaan tutustuttu toisiin perheisiin, ja saatu kavereita ja paljon tuttuja. On helppoa olla samankaltaisten perheiden seurassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tietenkään häpeä. Toki turhautumisen tunteita tulee usein. Poika on jo fyysisesti kokoiseni ja ns iso mutta hänen sisällään asuu kuitenkin monta vuotta nuorempi lapsi.
Erityisen kanssa on monia tunteita mutta häpeää se ei ole hänen takiaan mutta muiden ihmisten käytöstä kylläkin. Kun mitään ei näe olevan vikana ulospäin, ihmiset ei osaa ajatella että lapsi voisi olla erityinen.
Hmm meillä on todennäköisesti tai oikeastaan varmasti erityislapsi, mutta diagnoosia odottelemme.
Kyllä minä olen rehellisesti sanottuna hävennyt joskus, kun lapseni on käyttäytynyt kurjasti julkisella paikalla. Siis olen hävennyt, kun ihmiset katsovat minua vihaisesti ja toruvasti. Se häpeä ei tule tavallaan siitä, että olisipa lapseni toisenlainen, vaan siitä että voi ei kaikki ajattelevat minun olevan hirveän epäonnistunut.
Minä kyllä uskon, että jokainen on nuo hetket ja häpeät joskus kokenut. Rakastan silti lastani ehdoitta ja kun katson häntä niin sydän pakahtuu. Se pakahtuu silloin kun hän on normaali ja se pakahtuu myös silloin kun hän ei ymmärrä mitä joku muu lapsi ymmärtäisi. Hänelle monet normaalit saavutukset ovat ison työn takana ja olen niistä todella ylpeä ja esittelen näitä pieniä saavutuksia suurella ylpeydellä. Ovat siis sellaisia, mistä joku varmaan ajattelee niistä että tarviiko sitä nyt kaikkea pientäkin saavutusta lapselta kehua..
Mielestäni olet AP syystäkin loukkaantunut. Siis kuten sanoin, niin ihan kaikille vanhemmille on normaalia hetkittäin kokea häpeää tai jopa katumustakin jos on rankkaa, mutta eivät ne noin kokonaisvaltaisesti ole normaaleja edes erityislasten vanhemmilla. Olet kuitenkin jo 30-vuotias - äidilläsi pitäisi olla ihan muita ajatuksia päällisimpinä mielessään kun hän ajattelee sinua ja elämäänne. Äitisi kuulostaa lapselliselta ihmiseltä, joka ei ole kyennyt aikuiseen ja ehdottomaan rakkauteen lastansa kohtaan. Kaikista kurjinta on, että hän latasi nämä tunteensa sinun taakaksi. Hänen olisi pitänyt tuollaiset käydä läpi henkilökohtaisessa terapiassa eikä sinun terapiassa, joka on sinun kuntoutumista varten. Ymmärrän täysin tunteesi ja olet niihin oikeutettu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulla itsellä ei ole lapsia, mutta usein tuntuu että ne kaikista itsekkäimmät ihmiset lisääntyvät. Kuvitellaan että eihän mun villeeemelille voi tulla mitään, koska minä olen geeneiltäni niin ylivoimainen. Ystävälläni on as-poika ja samoja mietteitä olen kuullut. Ja tunnusti mulle suoraan että ei rakasta poikaansa vaan perheen muut lapset menevät edelle. Tuntuu että oikeasti lapsiaan rakastavat vanhemmat ovat harvassa, rakastetaan vaan silloin kun kaikki menee mallikkaasti. Jos lapsella menee vähänkin huonosti niin aletaan häpeämään ja katumaan lastentekoa.
Minä olisin juuri tällainen vanhempi. Jos lapseni ei olisi terve ja suht normaali vaan koko loppuelämäni olisi jonkin tason omaishoitoa, se tuntuisi siltä että elämäni on vedetty vessasta alas. Ja ties mitä lopulta tekisin, en tiedä. Siispä en hanki lapsia tänne kärsimään.
Ihanaa että täällä on avoimesti kerrottu tunteista mitä erityislapset tuovat mukanaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan oikeasti, kasva aikuiseksi! Totta kai vanhemmat ovat uupuneita ja pettyneitä, vaikka kuinka rakastaisivat lapsiaan. Olet ikäiseksesi kypsymätön, jollet pikkuhiljaa ala käsittää, että isät ja äidit ovat ihmisiä kuten sinäkin, eivät mitään pyhimyksiä. He ovat kuitenkin pitäneet sinusta huolta ja tehneet uhrauksia, joista sinulla ei ole aavistustakaan. Ei ole varmasti ihan koko totuus sinusta, että olit kiinnostunut lentoliikenteestä. Siinä on kyllä ollut vanhemmillasi muutakin miettimistä ja hirveää huolta sinusta.
Jälleen yksi ilman empatian lahjaa....
Siinä vaiheessa kun lapsi on jo aikuinen, sen empatian pitäisi alkaa olla molemminpuolista. Mitä ihmettä vanhempien olisi pitänyt sanoa? Valehdella? Kuka tahansa sairaan, poikkeavan tai vammaisen lapsen vanhempi, joka väittää, ettei hän koe surua, häpeää, pettymystä, huolta, voimattomuutta, uupumusta jne. valehtelee. Mikään määrä alapeukkuja ei sitä muuta.
Huolta kyllä, mutta mitään muuta tuosta listastasi en ole tuntenut. Ihan rehellisesti sanoisin, jos olisin noita tunteita kokenut.
Minulla on mahdollisesti lievästi autistinen parivuotias poika. (kirjoitin mahdollisesti,koska näin pieni ei vielä saa diagnoosia, mutta olemuksessa/käytöksessä leimallisia piirteitä.) En todellakaan häpeä häntä vaan rakastan niin että sattuu, en haluaisi elää ilman häntä ja olen hänestä ylpeä. Hän ja sisaruksensa ovat minulle kaikki kaikessa.
Olen pahoillani puolestasi ap, tuskin vanhempasi voivat tarkoittaa mitä sanoivat?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ikävä myöntää, mutta kyllä häpeän.
Meillä on kolme lasta joista viimeisin erityislapsi. Usein toivon että oltaisiin jätetty kahteen ja koen että oma elämä, kuin myös mieheni ja muiden lasteni elämä on tavallaan pilalla. Syytän tästä itseäni.
Minulla on ”planeetoista (ja kemiasta, fysiikasra ym.) paasaava” as-poika. Hän on (tutkitusti) poikkeuksellisen älykäs. Lisäksi hän on rakastava, oikeudenmukainen ja idealistinen. Minulla ja hänellä on läheinen suhde ja häntä on ollut helpompi kasvattaa(!) kuin neurotyypillistä veljeään. Koulussa pojalla on ollut sosiaalisissa suhteissa hankalaa ja sitä olen murehtinut ja yrittänyt auttaa häntä. Ikinä en voi kuvitella häpeäväni kumpaakaan ihanaa poikaani.
Vierailija kirjoitti:
Minulla on ”planeetoista (ja kemiasta, fysiikasra ym.) paasaava” as-poika. Hän on (tutkitusti) poikkeuksellisen älykäs. Lisäksi hän on rakastava, oikeudenmukainen ja idealistinen. Minulla ja hänellä on läheinen suhde ja häntä on ollut helpompi kasvattaa(!) kuin neurotyypillistä veljeään. Koulussa pojalla on ollut sosiaalisissa suhteissa hankalaa ja sitä olen murehtinut ja yrittänyt auttaa häntä. Ikinä en voi kuvitella häpeäväni kumpaakaan ihanaa poikaani.
Lisään vielä, että minullahan on itsellänikin asperger. Pitkään koin olevani jotenkin viallinen mutta as-diagnoosi oli helpotus. Taistelen sen puolesta, ettei poikani koskaan tuntisi itseään vialliseksi.
Vierailija kirjoitti:
Tuli mieleen ap:n vanhemmista, että hekin ovat luultavasti autismin kirjoilla. Usein as-lasten vanhemmat tiedostavat nämä piirteet myös itsessään, mutta kieltävät asian aggressiivisesti kuten ap:n äiti. On helpompaa nähdä oma lapsi "viallisena", mitä itseään. Lisäksi as-vanhemmat ovat hyvin suorapuheisia ja eivät voi sielää lapsiltaan samaa käytöstä kuin mitä he itse harjoittavat.
Se on juuri näin! Erään tuttuni perheessä on raivotar vanhempi jolla as lapsi. On hyvin suoraviivainen ja autistinen ja kohtelee lastaan törkeästi. Tappelevat jatkuvasti kun kumpikaan ei jousta piiruakaan ikinä vähäisissäkään asioissa, hyvin raskasta seuraa ovat 😀
Mistä muuten tuo raivostuttavaan ja sievistelevä termi "erityinen"? Todella typerän kuuloista kun vammaisuus nostetaan jalustalle että se olisi jotenki hyvä asia 🤔
Kauheita kommentteja täällä monilla. Minusta lapsia ei tule ryhtyä edes harkitsemaan jos ei tiedosta näitä riskejä!!! Kamalaa olisi olla erityislapsi, jota hävetään ja jonka vanhemmat ajattelevat tämän olevan virhe ja taakka. Ja todellakin tiedän mistä puhun. - erityislapsen perheessä kasvanut-
Tuli mieleen ap:n vanhemmista, että hekin ovat luultavasti autismin kirjoilla. Usein as-lasten vanhemmat tiedostavat nämä piirteet myös itsessään, mutta kieltävät asian aggressiivisesti kuten ap:n äiti. On helpompaa nähdä oma lapsi "viallisena", mitä itseään. Lisäksi as-vanhemmat ovat hyvin suorapuheisia ja eivät voi sielää lapsiltaan samaa käytöstä kuin mitä he itse harjoittavat.