Lue keskustelun säännöt.
Auttakaa mua selkiyttään ajatuksia mun avioliitosta. Ahdistaa tämä liitto
24.09.2019 |
Pakko saada purkaa jonnekin ajatuksia. Jos joku osaisi auttaa mua selkiyttämään niitä niin olisin todella kiitollinen. Ongelmani on että avioliittoni ahdistaa liikaa enkä tiedä mitä tehdä. Yritän kuvata asian pääpiirteissään tähän:
-Olemme olleet yhdessä seitsemän vuotta, ollaan yli kolmekymppisiä ja meillä on kaksi pientä lasta.
-Ensimmäiset vuodet mies oli todella ihana ja olin todella rakastunut. Mies teki paljon asioita ihan minua varten ja oli huomaavainen ja tukena monessa vaikeassa asiassa. Hän on monella tavalla hyvä mies, ei ole päihdeongelmia, tekee kotitöitä, ei valehtele, ei petä, ei juokse baareissa jne eli täyttää ne kriteerit joita suurin osa naisista miehelle asettaa ns. paperilla.
-Kuitenkin nyt viimeisen parin vuoden aikana mies on muuttunut itsekkääksi oman navan tuijottajaksi ja töykeäksi. Hän ei enää keskustele kanssani mistään minua kiinnostavasta tai minun kuulumisista tai minun elämän asioista tai ihmisistä. Kun aloitan tuollaisesta kertomisen (esim. mitä kivaa näin tänään), niin mies vaihtaa heti puheenaiheen itseensä tai poistuu vain huoneesta sanomatta mitään. Enää en edes jaksa kertoa hänelle mitään elämästäni, en ole kuukausiin jaksanut, koska hän ei niistä keskustelu yhtään, eikä kysy minulta mitään. Puhuu muutenkin minulle töykeästi, ei ystävällisesti kuin ennen. Haluaa puhua vain omista asioistaan ja haluaa että kuuntelen niitä koska vain. Ei lähde mihinkään mihin minä haluaisin tai ehdotan, suostuu lähtemään yhdessä vain paikkoihin joita hän itse haluaa ja jotka häntä kiinnostaa (kiinnosti ne minua tai ei, sitä ei edes kysy). Hermostuu jos asiat ei mene kuin hän haluaa (eikä ne tietystikään aina mene). Lasten kanssa touhuaa silloin kun häntä itseään se sattuu kiinnostamaan (eli jos hänellä itsellään ei ole juuri silloin mitään omaa asiaa mitä haluaa tehdä). Röyhtäilee ja piereskelee ihan avoimesti vaikka kesken päivällisen ja se ällöttää minua.
-Minua ahdistaa tämä avioliitto nykyään todella paljon. Välillä niin paljon että oksettaa ja kurkkua kuristaa. Olen onnellisimmillani kun hän on työmatkalla pois kotoa, silloin minua ei ahdista mikään vaikka olen yksin siinä lasten kanssa vastuussa siis yksin kaikesta. Olen alkanut uupumaan ja masentumaan, kun ilo on kadonnut minusta ja mielestäni se johtuu ihan siitä millaiseksi tämä avioliitto on muuttunut. Yritän sietää miestä, välillä oksettaa mennä nukkumaan samaan sänkyyn. Aamulla kun herään on ensimmäisenä mielessä vastenmielinen olo tästä avioliitosta. Tämä kaikki kuluttaa minua paljon.
-Olen miehelle puhunut siitä että meillä ei minun mielestä mene hyvin ja pitäisi yhdessä yrittää parantaa asioita (sitä hän ei tiedä että minua oksettaa). Olen puhunut myös siitä että ajattelen jopa eroa välillä. Mitään keskustelua ei tästäkään synny, kuten ei mistään minulle tärkeästä asiasta. Mies ei sano mitään enkä minä toisaalta paria lausetta pidempään viitsi mitään monologia pitää. Pariterapiaan häntä pyysin, mutta hän ei suostu.
Kommentoikaa tähän jotain joka auttaisi minua selkeyttämään minun ajatuksia. Kohta tämä ahdistus valtaa minut ihan liikaa. En tiedä mitä tehdä. Jos olisi jotain päihdeongelmaa tms niin ero olisi selvä, mutta kun mitään sellaista "oikeaa" ongelmaa ei ole. Jos rikon tämän perheen oman ahdistukseni takia niin syyttääkö lapset minua koko elämänsä siitä, että rikoin heiltä perheen ihan tyhjän takia. Osaisiko joku sanoa tähän jotain?
Kommentit (241)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pitkässä parisuhteessa tulee väistämättä huonompia aikoja. Ap on nyt kriisissä kun huonommat ajat menossa. Kriisissä ei kannata tehdä isoja päätöksiä. Huolehdi itsestäsi, tee mielekkäitä asioita. Voimaannu ja anna ajan kulua. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että parin vuoden kuluttua voi olla tilanne toinen.
Onko oikeesti normaalia, että parisuhteessa parikin vuotta voi olla ihan p×skaa? Minä olen ollut saman kumppanin kanssa 13 vuotta. Emme siis elä alkuhuumaa vaan arkea, mutta en voisi ikinä kuvitellakaan, että kumpanini kohtelisi minua yhtä kylmästi kuin AP:n mies.
Me olemme mieheni kanssa olleet yhdessä 16- ja 18-vuotiaasta asti, nyt olemme nelikymppisiä. Yhdessä kun on kasvettu, niin toki on välillä ollut vaikeitakin aikoja. Mutta ne vaikeat ajat on olleet lähinnä sitä itsensä etsimistä ja kehittymistä. Eli se ajoittainen elämän p****maisuus on liittynyt henkilökohtaisen kasvamisen kipuiluihin, ei parisuhteeseen. Koskaan kumpikaan meistä ei ole kohdellut toista tuolla tavoin, mitä ap kertoo miehensä tekevän. Että siis kävelee vaan kylmästi pois vastaamatta mitään jos toinen kysyy jotain. (Ruokapöytä piereskely kuulostaa aivan uskomattomalta, moukkamaisinkaan tuskin tekee tuota tahattomasti ts. ilman että tarkoituksena on inhottaa toisia.) Jos parisuhteessa ei ole toisen kunnioitusta, ei siinä ole silloin yhtään mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pitkässä parisuhteessa tulee väistämättä huonompia aikoja. Ap on nyt kriisissä kun huonommat ajat menossa. Kriisissä ei kannata tehdä isoja päätöksiä. Huolehdi itsestäsi, tee mielekkäitä asioita. Voimaannu ja anna ajan kulua. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että parin vuoden kuluttua voi olla tilanne toinen.
Onko oikeesti normaalia, että parisuhteessa parikin vuotta voi olla ihan p×skaa? Minä olen ollut saman kumppanin kanssa 13 vuotta. Emme siis elä alkuhuumaa vaan arkea, mutta en voisi ikinä kuvitellakaan, että kumpanini kohtelisi minua yhtä kylmästi kuin AP:n mies.
Me olemme mieheni kanssa olleet yhdessä 16- ja 18-vuotiaasta asti, nyt olemme nelikymppisiä. Yhdessä kun on kasvettu, niin toki on välillä ollut vaikeitakin aikoja. Mutta ne vaikeat ajat on olleet lähinnä sitä itsensä etsimistä ja kehittymistä. Eli se ajoittainen elämän p****maisuus on liittynyt henkilökohtaisen kasvamisen kipuiluihin, ei parisuhteeseen. Koskaan kumpikaan meistä ei ole kohdellut toista tuolla tavoin, mitä ap kertoo miehensä tekevän. Että siis kävelee vaan kylmästi pois vastaamatta mitään jos toinen kysyy jotain. (Ruokapöytä piereskely kuulostaa aivan uskomattomalta, moukkamaisinkaan tuskin tekee tuota tahattomasti ts. ilman että tarkoituksena on inhottaa toisia.) Jos parisuhteessa ei ole toisen kunnioitusta, ei siinä ole silloin yhtään mitään.
Kiitos vastauksestasi! On meilläkin ollut kuivempia kausia ja kausia, jolloin ollaan oltu väsyneitä tai pinna on ollut kireällä esimerkiksi töiden takia. Mutta ikinä ei olla kohdeltu toisiamme tuollaisella kunnioituksen puutteella ja välinpitämättömyydellä kuin APn tapauksessa mies toimii. Siksi ihmettelen, miksi osa täällä suurinpiirtein vaan neuvoo tottumaan tuohon elämään, kestämään ja odottamaan vuosikausia miestä "ärsyttämättä".
heiluuko peitto?
Vaikka tämä kuulostaa "no niin taas kaikki typistetään seksiin"-kommentilta, niin seksi on monella tapaa hyvä indikaattori siitä kuinka suhde toimii.
En jaksa kahlata kaikkia sivuja läpi, joten en tiedä näinkö joku tämän jo kysyi. Pisti vaan aloituksesta silmään se, että miehesi ei juokse vieraissa. Mistäs sen tiedät ja miten voit luulla olevasi asiasta täysin varma? Muuten tuo aloitus oli kuin omasta entisestä elämästä. Taitava petturi ei kiinni jää, mutta syyllisyys saa käytöksen muuttumaan tommoseksi mustaksi möhkäleeksi. Koettu on. Ja lopulta vuosien yrittämisen jälkeen erottu - ja tää on hianoo!!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nuo ongelmat voi johtua sun omasta kyllästymisestä rutiiniin, ei välttämättä avioliitosta. Uupuminen yms viittaa siihen. Tee adhd testi.
Ihan normaalia muuten että 7 vuoden jälkeen ei olla enää kuin vastarakastuneet, sitä rakkautta ei vain näe jos on tottunut siihen jännittävään rakkauteen ja aivot hakee sitä.
Monen avio-ongelman taustalla voi olla diagnosoimaton adhd/add.
Kovin olette kiirettä pitäneet.
Seitsemän vuotta yhdessä ja nyt jo kaksi lasta. Kannattaisi ensin tutustua ihmiseen, eikä ensimmäiseksi sitoa itseään lapsilla huonoon puolisoon. Olet luvannut rakastaa kuolemaan asti, pidä nyt lupauksesi ja anna lapsille ehjä koti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hanki harrastus, niin helpottaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pitkässä parisuhteessa tulee väistämättä huonompia aikoja. Ap on nyt kriisissä kun huonommat ajat menossa. Kriisissä ei kannata tehdä isoja päätöksiä. Huolehdi itsestäsi, tee mielekkäitä asioita. Voimaannu ja anna ajan kulua. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että parin vuoden kuluttua voi olla tilanne toinen.
Onko oikeesti normaalia, että parisuhteessa parikin vuotta voi olla ihan p×skaa? Minä olen ollut saman kumppanin kanssa 13 vuotta. Emme siis elä alkuhuumaa vaan arkea, mutta en voisi ikinä kuvitellakaan, että kumpanini kohtelisi minua yhtä kylmästi kuin AP:n mies.
Me olemme mieheni kanssa olleet yhdessä 16- ja 18-vuotiaasta asti, nyt olemme nelikymppisiä. Yhdessä kun on kasvettu, niin toki on välillä ollut vaikeitakin aikoja. Mutta ne vaikeat ajat on olleet lähinnä sitä itsensä etsimistä ja kehittymistä. Eli se ajoittainen elämän p****maisuus on liittynyt henkilökohtaisen kasvamisen kipuiluihin, ei parisuhteeseen. Koskaan kumpikaan meistä ei ole kohdellut toista tuolla tavoin, mitä ap kertoo miehensä tekevän. Että siis kävelee vaan kylmästi pois vastaamatta mitään jos toinen kysyy jotain. (Ruokapöytä piereskely kuulostaa aivan uskomattomalta, moukkamaisinkaan tuskin tekee tuota tahattomasti ts. ilman että tarkoituksena on inhottaa toisia.) Jos parisuhteessa ei ole toisen kunnioitusta, ei siinä ole silloin yhtään mitään.
Kiitos vastauksestasi! On meilläkin ollut kuivempia kausia ja kausia, jolloin ollaan oltu väsyneitä tai pinna on ollut kireällä esimerkiksi töiden takia. Mutta ikinä ei olla kohdeltu toisiamme tuollaisella kunnioituksen puutteella ja välinpitämättömyydellä kuin APn tapauksessa mies toimii. Siksi ihmettelen, miksi osa täällä suurinpiirtein vaan neuvoo tottumaan tuohon elämään, kestämään ja odottamaan vuosikausia miestä "ärsyttämättä".
No me kuullaan täällä vain ap:n versio. Hänen näkökulmastaan katsoen hän ”yrittää” tms. Miehen näkökulma voi olla eri. Mies tekee noita juttuja ja ne on kurjia ja epäkunnioittavia. Mutta lähes 100 varmasti mies kokee, että aloittaja on inhottava. Esim torjuva, ahdisteleva, ylimielinen, pakottava, kiristävä, nuiva, kylmä, etäinen, ripustautuva tms. Tähän tarinaan tarvitsisi kuulla miehenkin puoli. Ei se niin mene, että aloittaja ratsastaa korkeammalla hevosella ja voi miestään sättiä epäkunnioittaen ”puhu puhu puhu”... ja on itse muka parempi ja ei ole vastuussa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En jaksanut lukea kaikkia kommentteja, mutta mies on henkisesti väkivaltainen sinua kohtaan.
Suosittelen lukemaan Lundy Bandcroftin kirjan ”Why does He do that?”, ellei joku jo suositellut, löytyy myös netistä:
https://archive.org/stream/LundyWhyDoesHeDoThat/Lundy_Why-does-he-do-th…
Vierailija kirjoitti:
Se on jotenkin surkuhupaisaa kun ihmiset menevät yhteen "rakkaudesta" eli joistakin yksittäisistä päähänpistoista, jotka tuntuvat sillä hetkellä hyvältä. Aikaa kuluu ja elämä koettelee, jyvät karsitaan akanoista ja huomataan että ei rakastetakaan enää koska ne tietyt asiat puuttuvat joihin alussa ihastui.
Onko siis tässä tapauksessa koskaan edes rakastettu toista ehdoitta?Rakkaus on suuri huijaus.
On sallittua seurata niitä selittämättömiä viettejä kun lähtee solmimaan suhdetta jonkun kanssa, mutta jos tulee selittämättömiä negatiivisia tunteita niin niitä ei enää kuunnellakaan.
Eli nauraa hykertelet tyytyväisenä kun muut kärsii?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lähde ja jätä lapset miehen hoidettavaksi. Siinähän sitten opettelee olemaan.
Vierailija kirjoitti:
En jaksanut lukea kaikkia kommentteja, mutta mies on henkisesti väkivaltainen sinua kohtaan.
Suosittelen lukemaan Lundy Bandcroftin kirjan ”Why does He do that?”, ellei joku jo suositellut, löytyy myös netistä:
https://archive.org/stream/LundyWhyDoesHeDoThat/Lundy_Why-does-he-do-th…
Lisään vielä että meillä ollut hyvin samanlaista. Mies oli alussa huomioiva ja vaikutti aktiiviselta myös kotitöiden suhteen, mutta jossain vaiheessa tajusin että miettii oikeasti vaan itseään. Lukuisista pyynnöistä huolimatta valitsi olla auttamatta (=hoitamatta omaa osuuttaan kotitöistä ja lastenhoidosta), sitten jos joskus jotain teki, niin teki siitä kauhean numeron aina. Minua ei huomioinut koskaan mitenkään, eikä arvostanut panostani perhe-elämään millään tavalla. Eli vaati oikeastaan että hoidan 99% kaikesta, mutta kehui itseään kun suoritti sen 1%. Rahaa käytti myös huoletta itseensä ja oletti että minä maksan omistani koko perheen ruoat ja lasten jutut. Kiukutteli kun joutui laittamaan rahojaan lasten ruokiin vaikkapa.
Tällä hetkellä käymme terapiassa, en vielä tiedä onko siitä enää tarpeeksi apua. Mies paniikissa, kun ei halua kuitenkaan erota. Ei kai kun hänellähän on ollut ihan hyvä tilanne, toisin kuin itselläni. Meillä myös minulla loppui halut jossain vaiheessa kokonaan, kun tajusin että toinen on niin pohjattoman itsekäs. Miehen mielestä tämä oli suhteen ainoa ongelma.
Keskusteluyritykseni aina tukahdutti ”ei huvita nyt riidellä” jne. Tai sitten lupaili asioita, joita ei edes aikonut toteuttaa. Välillä suutuin väsymyksissäni miehelleni, joten minä olin se vähän ”hullu” joka välillä flippailee vaan ilman syytä.
Voisin jatkaa tätä juttua pitkästikin, olen myös tänne tehnyt jonkun aloituksen aiheesta. Tsemppiä ap, suosittelen tuota kirjaa kyllä, saat siitä hyviä työkaluja työstää suhdetta tai sitten päätyä eroon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei minunkaan äitini ole koskaan puhunut isästä pahaa tai ongelmista, mutta tajuaahan sen, että mistä tai pikemmin kenestä ero alunperin johtui.
Mitä hän sitten sanoi teille lapsille eron syyksi? Ap
Luuletko, että ihminen, joka asuu tuossa teidän parisuhteessanne, ei ymmärrä eron syytä? Jos kysyisit lapsiltasi, he varmaa sanoisivat, että "isi ei koskaan kuuntele sinua" tai "isi pieree ja sinua ärsyttää se". Muutenkin tuo, ettei mitään asioita puhuta lasten kuullen, voi aiheuttaa ongelmia myös heille. Lapset oppivat mallin, että on ihan ok ahdistua ja pitää kaameaa ilmapiirä yllä, mutta kunhan vaan ei kenenkään kuullen puhuta, mikä mättää. Aliarvioit lapsesi. Jo pienikin lapsi tietää, missä mennään. Lapset toki pyrkivät olemaan lojaaleita molemmille vanhemmilleen, mutta varsinkin poikalasten olisi hyvä saada esimerkki ja kokemus siitä, että asioista puhutaan ja toisia kuunnellaan.
Kuunteleeko miehesi lasten kuulumisia ja ajatuksia? Entä kuuntelevatko lapset ap:n asioita?
Kattilat ja lusikat jakoon! Ei kannata kärvistellä liitossa missä voi pahoin! Itse erosin, tosin olin niin tyhmä että mietin ja vatkasin eroa ainakin n.10 v (liittoa kesti 20 v) olin tyytymätön ja voin henkisesti pahoin. Onneksi osasin lähteä, päivääkään en ole katunut eroa. Rohkeita ratkaisuja vaan kehiin, kyllä se siitä.
Apn aloituksen kuvaus suhteestaan oli kuin olisi lukenut omasta entisestä suhteestani (paitsi onneksi ei ollut lapsia).
Muistan sen ahdistavan tunteen kun kuuli miehen avaimet ovessa ja koko ilmapiiri muuttui ällöksi ja ahdistavaksi.
Tai sen pettymyksen kun joskus halusi kertoa päivästään ja ehkä jo aloitti lauseenkin, ja sitten muisti ettei mies ole enää se tyyppi joka kuuntelee tai välittää.
Erosin. Ahdistus kaikkosi ja oma uusi koti tuntui niin valoisalta ja keveältä.
Ero oli paras päätökseni ikinä.
Lapset hoitoon ja viikonloppu puhumiselle. Kysy suoraan, haluatko että erotaan? Jos sanoo en, kysy miksi sitten käyttäytyy niin kuin käyttäytyy, pakota puhumaan, kyllä aikuinen mies osaa puhua. Jos ei suostu pariterapiaan tai ette saa mitään aikaiseksi viikonlopussa, ero vireille. Jos toisella ei ole mitään halua korjata tilannetta ja haluaa vain kiusata, miksi siihen pitäisi kenenkään jäädä kärsimään?
Vierailija kirjoitti:
Tuppis kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuppis kirjoitti:
Itselläni oli aika sama tilanne. Mies oli mitä ihanin ja loistava isä kahdelle ensimmäiselle lapsellemme. Kun kolmas syntyi viisi vuotta sitten kaikki muuttui.
Olin lasten kanssa kotona, koska kaikki olivat vielä alle kouluikäisiä. Hän ei koskaan kysynyt miten päivä meni, ei kysynyt mitä neuvolassa oli sanottu, ei ollut kiinnostunut miksi itkin tai muutenkaan huomioinut minua enää ollenkaan. Samalla jätti myös lasten kanssa touhuilun, ennen hän vei lapsia uimaan, leikkipuistoon tai minne vaan. Puhui lähinnä omista työjutuistaan, jotka eivät minua niin kiinnostaneet, koska en tiennyt alasta mitään. Jos pyysin häntä tekemään jotain, vaikka auttamaan huonekalujen kasaamisessa, jonkin korjaamisessa tai muussa, ei hän välttämättä tullut avuksi tai jos tuli, siitä tuli heti tappelu. Jos hänellä oli joku avuntarve, niin minun olisi pitänyt olla heti paikalla, jos en ollut, niin siitä tuli kamala huuto.
Aloin pikkuhiljaa aina vaan odottamaan, että mies olisi pois kotoa työjuttujen takia. Meillä oli lasten kanssa paljon mukavampaa silloin ja tunsin oloni paljon paremmaksi.
Kun nuorin lapsi oli parivuotias lähdin tekemään opiskeluita loppuun. Tilanne räjähti silloin käsiin, minun olisi pitänyt hoitaa koti, tehdä kouluhommia ja hoitaa lapset samalla. Vaikka miljoona kertaa pyysin, että voiko illalla laittaa lapset nukkumaan, että saan opiskeltua, niin hän aina vaan makasi sohvalla tekemättä mitään. Kirjotin hänelle kirjeen, jossa kerroin, että en voi jatkaa enää näin ja kyselin, että haluaako hän edes yrittää. Mies ei koskaan vastannut minulle mitään.
Lopulta ero oli ainoa vaihtoehto. Kaikki ihmettelivät, miksi jätin niin hyvän miehen, hän ei juonut, käynyt baareissa eikä ollut väkivaltainen ja vaikutti julkisesti lähes täydelliseltä. Mies ei uskonut minun haluavan erota ja teki sen jälkeen elämästäni todella vaikean pariksi vuodeksi, kosti asioita mm. lapsille ja ei halunnut maksaa elatusmaksuja.
Nyt tilanne alkaa helpottaa, vaikka tiedän hänen haukkuvan minua jokaisessa mahdollisessa tilanteessa. On se ihanaa hakea lasta päiväkodista ja kuulla samalla, että mies on kertonut hoitajille juttuja, että minua kiinnostaa vaan juhliminen ja muut miehet eivätkä lapset ollenkaan.
Taidat tietää itse mitä haluat? En suosittele hukkaamaan omaa elämää ja aikaa suhteeseen, jossa ei ole hyvä olla. Jos toinen ei ole valmis muuttumaan, niin eikö homma ole aika selvä?Mieheni on aikalailla juuri tuollainen kuin sinun ex. Jos lapsia ei olisi, ottaisin eron. Lasten takia olen halunnut vielä yrittää. Eihän voi tietää jos tämä tilanne paranisi? Eikä lasten elämä eron jälkeen tästä paremmaksi muutu. Ap
Kyllä se lasten elämä ainakin meillä paremmaksi muuttui, he saivat rauhallisen kodin ja onnellisimmat vanhemmat, eivät enää joutuneet elämään kireässä ilmapiirissä ja kuuntelemaan tappeluita. Hyvinvoivat vanhemmat, vaikkakin eri talouksissa ovat mielestäni parempi vaihtoehto kuin "ehjä" koti, jossa on kaikilla paha olo.
Ei me tapella. Ei meillä ole paljoakaan asioita joista olisimme eri mieltä. Kumpikaan meistä ei nalkuta. Mies puhuu töykeästi mutta siitä sanon vasta kun lapset on menneet nukkumaan. Mies käyttäytyy itsekkäästi mutta yritän vain sietää sitä. Mies ei ala raivoamaan minun käyttäytymisestä. Ap
Eli mies puhuu sinulle töykeästi lasten kuullen ja et reagoi siihen mitään? Anteeksi nyt vaan, mutta mielestäni tuo on vielä kauheampaa kuin riitely lasten kuullen. Lapset oppivat, että olet kynnysmatto, jolle voi olla töykeä. Kauheaa.
Lasten tulisi oppia, että väittely, eri mieltä oleminen, argumentoiminen, loukkaantuminen, riitely, sopiminen, anteeksi pyytäminen ja anteeksi antaminen jne ovat normaalia ihmisten välistä kanssakäymistä. Vain esimerkin voimin he voivat sellaiseen kasvaa.
Vierailija kirjoitti:
Tuppis kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuppis kirjoitti:
Itselläni oli aika sama tilanne. Mies oli mitä ihanin ja loistava isä kahdelle ensimmäiselle lapsellemme. Kun kolmas syntyi viisi vuotta sitten kaikki muuttui.
Olin lasten kanssa kotona, koska kaikki olivat vielä alle kouluikäisiä. Hän ei koskaan kysynyt miten päivä meni, ei kysynyt mitä neuvolassa oli sanottu, ei ollut kiinnostunut miksi itkin tai muutenkaan huomioinut minua enää ollenkaan. Samalla jätti myös lasten kanssa touhuilun, ennen hän vei lapsia uimaan, leikkipuistoon tai minne vaan. Puhui lähinnä omista työjutuistaan, jotka eivät minua niin kiinnostaneet, koska en tiennyt alasta mitään. Jos pyysin häntä tekemään jotain, vaikka auttamaan huonekalujen kasaamisessa, jonkin korjaamisessa tai muussa, ei hän välttämättä tullut avuksi tai jos tuli, siitä tuli heti tappelu. Jos hänellä oli joku avuntarve, niin minun olisi pitänyt olla heti paikalla, jos en ollut, niin siitä tuli kamala huuto.
Aloin pikkuhiljaa aina vaan odottamaan, että mies olisi pois kotoa työjuttujen takia. Meillä oli lasten kanssa paljon mukavampaa silloin ja tunsin oloni paljon paremmaksi.
Kun nuorin lapsi oli parivuotias lähdin tekemään opiskeluita loppuun. Tilanne räjähti silloin käsiin, minun olisi pitänyt hoitaa koti, tehdä kouluhommia ja hoitaa lapset samalla. Vaikka miljoona kertaa pyysin, että voiko illalla laittaa lapset nukkumaan, että saan opiskeltua, niin hän aina vaan makasi sohvalla tekemättä mitään. Kirjotin hänelle kirjeen, jossa kerroin, että en voi jatkaa enää näin ja kyselin, että haluaako hän edes yrittää. Mies ei koskaan vastannut minulle mitään.
Lopulta ero oli ainoa vaihtoehto. Kaikki ihmettelivät, miksi jätin niin hyvän miehen, hän ei juonut, käynyt baareissa eikä ollut väkivaltainen ja vaikutti julkisesti lähes täydelliseltä. Mies ei uskonut minun haluavan erota ja teki sen jälkeen elämästäni todella vaikean pariksi vuodeksi, kosti asioita mm. lapsille ja ei halunnut maksaa elatusmaksuja.
Nyt tilanne alkaa helpottaa, vaikka tiedän hänen haukkuvan minua jokaisessa mahdollisessa tilanteessa. On se ihanaa hakea lasta päiväkodista ja kuulla samalla, että mies on kertonut hoitajille juttuja, että minua kiinnostaa vaan juhliminen ja muut miehet eivätkä lapset ollenkaan.
Taidat tietää itse mitä haluat? En suosittele hukkaamaan omaa elämää ja aikaa suhteeseen, jossa ei ole hyvä olla. Jos toinen ei ole valmis muuttumaan, niin eikö homma ole aika selvä?Mieheni on aikalailla juuri tuollainen kuin sinun ex. Jos lapsia ei olisi, ottaisin eron. Lasten takia olen halunnut vielä yrittää. Eihän voi tietää jos tämä tilanne paranisi? Eikä lasten elämä eron jälkeen tästä paremmaksi muutu. Ap
Kyllä se lasten elämä ainakin meillä paremmaksi muuttui, he saivat rauhallisen kodin ja onnellisimmat vanhemmat, eivät enää joutuneet elämään kireässä ilmapiirissä ja kuuntelemaan tappeluita. Hyvinvoivat vanhemmat, vaikkakin eri talouksissa ovat mielestäni parempi vaihtoehto kuin "ehjä" koti, jossa on kaikilla paha olo.
Minäkin olen eronnut. Ja sitä mieltä, että ylläoleva on suurinta salaliittoa ikinä.
En olisi ikinä uskonut, että eron jälkeen tulee seuraavia:
- meistä tulee eksän kanssa suurimpia vihamiehiä (itse erossa olimme sovussa). Stressaavaa.
- ennen eroa hyvästä isästä tulee manipulatiivinen lapsille, koska minä en ole enääpuskurina heidän välillään. Ja tämä johtaa yhteen sun toiseen ja lopulta lapseni masennukseen. Aivan kauhea kokemus.
- eksä perustaa uusperheen ja pakottaa kaikkien leikkiä perhettä, jonka seurauksena lapseni oireilevat. Kauhean stressaavaa.
- että isä ei suostu maksamaan kuuden tonnin palkastaan kuin minimielarit ja joudumme menemään oikeuden kautta. Aivan kauhean stressaavaa.
- yms ymsEksänikin luuli, että kun me eroamme, kaikki on ennallaan, paitsi että lapsella on kaksi rakastavaa kotia. Bullsh*t.
Tuskin noilla ominaisuuksilla ja käytösmalleilla se teidän avioliittokaan oli kovin auvoinen? Ja siinäkin olisi vanhempi-lapsi -suhteessa tapahtua monenmoista mm. murrosiän aikana.
Perinteinen 7. vuoden kriisi. Ihan tunnettu ilmiö, googlaa.
Minäkin sanon, jos haluat olla parisuhteessa loppuelämäsi, jos haluat olla miehen kanssa "kunnes kuolema erottaa", niin sitten et ala järjestää eroa. Valitat kovasti, miten mies ei suostu puhumaan jne. Noh, miehesi ei nyt halua puhua. Anna hänen olla. Kannattele itse itseäsi nyt, ota vastuu koko perheen hyvinvoinnista. Mies on 1 rengas perheessänne. Se on nyt hieman rikki, joten sen vastarengas joutuu koville. Mutta pärjäät, jos haluat. Sinä voit nyt olla se suhteen "mies" (typerä vertauskuva). Huolehdi omasta jaksamisestasi, älä kaada tunteitasi miehesi niskaan. Sinua ällöttää, sinä haluat keskustella, sinä harkitset eroa, sinä sinä... entä mies? Sanoit, että mies ei joko halua tai osaa nyt puhua. Et ole häntä ylempänä, etkä voi pakottaa. On nöyryyttävää, jos puoliso kulkee perässä vaatimassa "puhumaan", jos toinen ei halua tai osaa nyt puhua.
Seksijuttuihin... nyt on kuivempi kausi. Rauhoitu, hoida itse itsesi, jos mies ällöttää niin käännä katseesi pois. En siis tarkoita, että harrasta seksiä silmät kiinni. Vaan ihan normaalisti arjessa.
Jos mies törttöilee, esi sanoo sulle töykeällä äänensävyllä... voisit hyvin siinä tilanteessa vastata niinkuin susta tuntuu. Eli "auts, sanoitpa töykeästi, oletko huonolla tuulella?". Jos mies piereskelee pöydässä, sano, kuten lapsillesikin. "Hyi hyi, onpas ällöttävää, ruokahalu menee."
Huomautan myös, että eronneet suosittelevat eroa. Pysyvässä parisuhteessa olevat eivät suosittele eroa ( kun kyse ei ole väkivallasta tai päihderiippuvuudesta tms vakavasta). Sinun pitää päättää, kumman joukon neuvot haluat ottaa vastaan. Kannattaa valita neuvot siltä ryhmältä, joka edustaa toivomaasi lopputulosta.