Lue keskustelun säännöt.
Auttakaa mua selkiyttään ajatuksia mun avioliitosta. Ahdistaa tämä liitto
24.09.2019 |
Pakko saada purkaa jonnekin ajatuksia. Jos joku osaisi auttaa mua selkiyttämään niitä niin olisin todella kiitollinen. Ongelmani on että avioliittoni ahdistaa liikaa enkä tiedä mitä tehdä. Yritän kuvata asian pääpiirteissään tähän:
-Olemme olleet yhdessä seitsemän vuotta, ollaan yli kolmekymppisiä ja meillä on kaksi pientä lasta.
-Ensimmäiset vuodet mies oli todella ihana ja olin todella rakastunut. Mies teki paljon asioita ihan minua varten ja oli huomaavainen ja tukena monessa vaikeassa asiassa. Hän on monella tavalla hyvä mies, ei ole päihdeongelmia, tekee kotitöitä, ei valehtele, ei petä, ei juokse baareissa jne eli täyttää ne kriteerit joita suurin osa naisista miehelle asettaa ns. paperilla.
-Kuitenkin nyt viimeisen parin vuoden aikana mies on muuttunut itsekkääksi oman navan tuijottajaksi ja töykeäksi. Hän ei enää keskustele kanssani mistään minua kiinnostavasta tai minun kuulumisista tai minun elämän asioista tai ihmisistä. Kun aloitan tuollaisesta kertomisen (esim. mitä kivaa näin tänään), niin mies vaihtaa heti puheenaiheen itseensä tai poistuu vain huoneesta sanomatta mitään. Enää en edes jaksa kertoa hänelle mitään elämästäni, en ole kuukausiin jaksanut, koska hän ei niistä keskustelu yhtään, eikä kysy minulta mitään. Puhuu muutenkin minulle töykeästi, ei ystävällisesti kuin ennen. Haluaa puhua vain omista asioistaan ja haluaa että kuuntelen niitä koska vain. Ei lähde mihinkään mihin minä haluaisin tai ehdotan, suostuu lähtemään yhdessä vain paikkoihin joita hän itse haluaa ja jotka häntä kiinnostaa (kiinnosti ne minua tai ei, sitä ei edes kysy). Hermostuu jos asiat ei mene kuin hän haluaa (eikä ne tietystikään aina mene). Lasten kanssa touhuaa silloin kun häntä itseään se sattuu kiinnostamaan (eli jos hänellä itsellään ei ole juuri silloin mitään omaa asiaa mitä haluaa tehdä). Röyhtäilee ja piereskelee ihan avoimesti vaikka kesken päivällisen ja se ällöttää minua.
-Minua ahdistaa tämä avioliitto nykyään todella paljon. Välillä niin paljon että oksettaa ja kurkkua kuristaa. Olen onnellisimmillani kun hän on työmatkalla pois kotoa, silloin minua ei ahdista mikään vaikka olen yksin siinä lasten kanssa vastuussa siis yksin kaikesta. Olen alkanut uupumaan ja masentumaan, kun ilo on kadonnut minusta ja mielestäni se johtuu ihan siitä millaiseksi tämä avioliitto on muuttunut. Yritän sietää miestä, välillä oksettaa mennä nukkumaan samaan sänkyyn. Aamulla kun herään on ensimmäisenä mielessä vastenmielinen olo tästä avioliitosta. Tämä kaikki kuluttaa minua paljon.
-Olen miehelle puhunut siitä että meillä ei minun mielestä mene hyvin ja pitäisi yhdessä yrittää parantaa asioita (sitä hän ei tiedä että minua oksettaa). Olen puhunut myös siitä että ajattelen jopa eroa välillä. Mitään keskustelua ei tästäkään synny, kuten ei mistään minulle tärkeästä asiasta. Mies ei sano mitään enkä minä toisaalta paria lausetta pidempään viitsi mitään monologia pitää. Pariterapiaan häntä pyysin, mutta hän ei suostu.
Kommentoikaa tähän jotain joka auttaisi minua selkeyttämään minun ajatuksia. Kohta tämä ahdistus valtaa minut ihan liikaa. En tiedä mitä tehdä. Jos olisi jotain päihdeongelmaa tms niin ero olisi selvä, mutta kun mitään sellaista "oikeaa" ongelmaa ei ole. Jos rikon tämän perheen oman ahdistukseni takia niin syyttääkö lapset minua koko elämänsä siitä, että rikoin heiltä perheen ihan tyhjän takia. Osaisiko joku sanoa tähän jotain?
Kommentit (241)
Meillä oli myös hyvin samanlaista. Jossain vaiheessa mies alkoi myös flirttailemaan naisten kanssa, ihan silmieni alla. En koskaan ymmärtänyt mikä häntä vaivasi eikä hän halunnut asioista puhua. Ilmeisesti hän oli vain kyllästynyt minuun, perhe-elämään, työhönsä ja kaikkeen. Keskityin sitten lapsiin, ystäviin ja sukulaisiin. Mies alkoi valittamaan vasta sitten, kun seksielämä hiipui. Kun hän oli ensin sulkenut minut tunnetasolla täysin ulos, oli vaikea virittäytyä seksiin joten aloin vältellä sitä. Vuodet vierivät ja mies oli kylmä minulle ja lapsille. Jossain kohtaa jokin muuttui, ja hän alkoi lähentymään meitä. Nyt on taas mennyt hyvin joitakin vuosia. Eli suomalaisesti jurottaen tästä sopasta selvittiin ainakin joksikin aikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen nelikymppinen mies ja tuota aloitusta lukiessani tunnistin ihan samat jutut, joihin olen/olemme avioliittomme aikana törmänneet. No, ehkä nuo röyhtäilyt ja pierut voi jättää pois mutta muutoin...
Välttämättä ei tarvitse olla masentunut, toista naista tai edes mitään murhetta elämässä. Ei minulla ainakaan ollut, oli vaan hirmuinen energia joka jatkui töiden jälkeen kotiin saapuessa ja ilmeni juuri siten etten valitettavasti paljoa kuunnellut puolisoani, vaan kertoilin vaan omista jutuistani. Sinänsä sääli, olisi pitänyt siinä vaiheessa ymmärtää kuunnella toista. Meillä vaimon luonne oli sellainen, että hän miettii ennen sanomistaan hyvin tarkkaan mitä sanoo ja täynnä virtaa olevalle sehän on ihan yhtä piinaa odottaa mitä sieltä toisen suusta tulee.
Elämä tuntuu joskus miehestä pelkältä suorittamiselta. Meillä asia oli niin että koin elämäni kulkevan kaavaa: käy töissä, tee ruokaa, auta pyykeissä, auta lasten hoitamisessa, joku nurkkakin hiukan repsottaa ja se pitäisi korjata yms. Eli liikaa hommaa, liikaa virtaa mutta ei oikeastaan energiaa tehdä näistä mitään. Näiden kaikkien yhteennivominen lisättynä sillä, että puolisolla ei oikeasti ollut sellaista asennetta että nyt ukko mennään minun pillini mukaan ja kuuntelet mitä asiaa minulla on oli ajaa meidät eroon eli been there, done that.
Suosittelisin nyt kuitenkin ennen kuin eroatte ihan vaan keskustelemaan asiasta. Pysäytä miehesi kuuntelemaan sinua. Itse kuulin useamman kerran että nyt ole hiljaa ja kuuntele. Kuuntelin ja opin. Opin olemaan lähempänä, mutta antamaan tilaa. Opin kuuntelemaan mitä puolisolla on oikeasti sanottavana. Oikeastaan olen oppinut näyttämään rakkauden vasta nyt vaikka sisälläni olen sen aina tiennyt että rakastan vaimoani. Jos miehesi ei sinua rakastaisi, hän sen kyllä varmasti kertoisi ja olisi tarttunut aiheeseen jos olet joskus erosta hänelle maininnut. Me miehet vaan olemme sellaisia. Joskus asiat vaan pitää kertoa todella suoraan...
Muuten hyviä ajatuksia, mutta tuo loppu... Kunpa minäkin voisin olla välittämättä kumppanin tuntemuksista, keskittyä vain omiin, mukaviin juttuihin ja puhua tylysti kun olen väsynyt. Sitten voisin vain sanoa: "Me naiset vaan olemme sellaisia. Joskus pitää sanoa todella suoraan, muuten emme mitenkään voi ymmärtää miten olla ihmisiksi." Se olisi niin helppoa, kaikki vastuu olisi toisella. Ja kun sanoisin noin, kaikki ajattelisivat että minä olen vain jämäkkä ja rehti, en kiinnitä huomiota monimutkaisiin koukeroihin. Ja olen tosi reilu, kun sanon suoraan että vastuu kuuluu kumppanilleni näissä asioissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen nelikymppinen mies ja tuota aloitusta lukiessani tunnistin ihan samat jutut, joihin olen/olemme avioliittomme aikana törmänneet. No, ehkä nuo röyhtäilyt ja pierut voi jättää pois mutta muutoin...
Välttämättä ei tarvitse olla masentunut, toista naista tai edes mitään murhetta elämässä. Ei minulla ainakaan ollut, oli vaan hirmuinen energia joka jatkui töiden jälkeen kotiin saapuessa ja ilmeni juuri siten etten valitettavasti paljoa kuunnellut puolisoani, vaan kertoilin vaan omista jutuistani. Sinänsä sääli, olisi pitänyt siinä vaiheessa ymmärtää kuunnella toista. Meillä vaimon luonne oli sellainen, että hän miettii ennen sanomistaan hyvin tarkkaan mitä sanoo ja täynnä virtaa olevalle sehän on ihan yhtä piinaa odottaa mitä sieltä toisen suusta tulee.
Elämä tuntuu joskus miehestä pelkältä suorittamiselta. Meillä asia oli niin että koin elämäni kulkevan kaavaa: käy töissä, tee ruokaa, auta pyykeissä, auta lasten hoitamisessa, joku nurkkakin hiukan repsottaa ja se pitäisi korjata yms. Eli liikaa hommaa, liikaa virtaa mutta ei oikeastaan energiaa tehdä näistä mitään. Näiden kaikkien yhteennivominen lisättynä sillä, että puolisolla ei oikeasti ollut sellaista asennetta että nyt ukko mennään minun pillini mukaan ja kuuntelet mitä asiaa minulla on oli ajaa meidät eroon eli been there, done that.
Suosittelisin nyt kuitenkin ennen kuin eroatte ihan vaan keskustelemaan asiasta. Pysäytä miehesi kuuntelemaan sinua. Itse kuulin useamman kerran että nyt ole hiljaa ja kuuntele. Kuuntelin ja opin. Opin olemaan lähempänä, mutta antamaan tilaa. Opin kuuntelemaan mitä puolisolla on oikeasti sanottavana. Oikeastaan olen oppinut näyttämään rakkauden vasta nyt vaikka sisälläni olen sen aina tiennyt että rakastan vaimoani. Jos miehesi ei sinua rakastaisi, hän sen kyllä varmasti kertoisi ja olisi tarttunut aiheeseen jos olet joskus erosta hänelle maininnut. Me miehet vaan olemme sellaisia. Joskus asiat vaan pitää kertoa todella suoraan...
Muuten hyviä ajatuksia, mutta tuo loppu... Kunpa minäkin voisin olla välittämättä kumppanin tuntemuksista, keskittyä vain omiin, mukaviin juttuihin ja puhua tylysti kun olen väsynyt. Sitten voisin vain sanoa: "Me naiset vaan olemme sellaisia. Joskus pitää sanoa todella suoraan, muuten emme mitenkään voi ymmärtää miten olla ihmisiksi." Se olisi niin helppoa, kaikki vastuu olisi toisella. Ja kun sanoisin noin, kaikki ajattelisivat että minä olen vain jämäkkä ja rehti, en kiinnitä huomiota monimutkaisiin koukeroihin. Ja olen tosi reilu, kun sanon suoraan että vastuu kuuluu kumppanilleni näissä asioissa.
Just näin, ja tähän voisi myös lisätä, että lisäksi koin, että stanan tylsää on elämä, vaikka toinen välillä runsaskätisesti jopa AUTTAA pyykeissä ja lasten hoitamisessa - ei siis suinkaan hoida pyykkejä ja lapsia, vaan auttelee.
Lähtökohtana ilmeisesti siis on, että eivät naiset tylsisty arkeen, eikä sellainen ole heille sallittua/luonnollista. Aivan kuin naiset intoa piukassa jaksaisivat arjen rutiineja, ruuan laittoja ja kurahousuja.
Ja tämän lisäksi avioliittoa pilaa se, että nainen ei otakaan semmoista reipasta nyt ukko mennään minun pillini mukaan-asennetta, vaan yrittää kunnioittaa toista ajattelevana, aikuisena ihmisenä. Anna mun kaikki kestää.
Kaiken kaikkiaan taas tässä ketjussa saa järkyttyä siitä, miten itsestään selvästi tunne-elämän katsotaan olevan parisuhteessa naisen vastuulla. Miehen käytöstä selitellään "semmoisia ne miehet on"-jutuilla, stressillä, voi kun sillä on vaan kurjaa ja tylsää ja tietysti klassikolla: katsopa nainen peiliin.
Pahimpia ovat nämä, jotka ovat nielaisseet nämä tarinat ja väittävät, että täällä eroon kehoittajat ovat itse eronneita. Itse kuvittelisin juuri päinvastoin: eroon kehottamiseni oma syyni kyllä on, että vaikka 34 vuotta kestäneessä liitossa todellakin on ollut vaikeita aikoja, pahoja paikkoja ja ihan oikeasti suuttumisen syitä, kertaakaan siinä ei ole yksipuolisesti kieltäydytty keskustelemasta viikko- saati vuosikausia. Jokainen ärähtää joskus, tiuskaisee toisinaan, mutta sitä pyydetään anteeksi ja keskustelua jatketaan paremmalla ajalla.
Ja herranjumala jos toinen kiusallaan piereskelisi pöydässä, johon minä olen ruuan kantanut, voisi olla aivan varma, että toista kertaa ei samaan pöytään ruokaani syömään istu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä oli joskus vuosia sitten vastaavanlainen tilanne. Miehelle puhuminen tuntui musta hirveän väkinäiseltä ja varmaan hänestäkin minulle puhuminen, en arvostanut häntä juuri yhtään vaan ehkä jopa vähän häpesin, riitelimme tosi helposti jne. Meidän vuorovaikutus oli rikki. Siihen vaikutti varmasti ihan taidon puute ja mun työ- ja miehen opiskelustressi. Onneksi mies on luonteeltaan sellainen, että kun on riidellessä näyttänyt tunteitaan niin välittömästi riidan jälkeen avoin mielentila jää hänellä päälle ja hän pystyy jatkamaan tunteista puhumista rauhallisissa merkeissä. Meillä siis satunnaisesti riidan jälkeen oli kunnon puheyhteys. Tilanne parani pikkuhiljaa, kun aloin käyttää aktiivisesti ja opettaa miehellekin opiskeluaikana käymäni vuorovaikutustaito-ohjaajakurssin oppeja ja kun meillä molemmilla kodin ulkopuolinen stressi helpotti (mies sai töitä ja mä mieluisen opiskelupaikan). Nyt olemme tosi hyvä tiimi, arvostamme, kunnioitamme ja rakastamme toisiamme ja osaamme mykyään jopa jutella vaikeistakin asioista ilman edeltävää riitaa :D Uskon, että näillä taidoilla vastaan ei tule semmoista ongelmaa, josta emme tiiminä selviäisi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on sellainen radikaali ehdotus, että mitä jos vaan antaisit asian olla ja keskittyisit johonkin kivaan tekemiseen. Elämässä ja kaikissa pitkissä suhteissa tulee huonoja kausia ja hyviä kausia. Nyt on huono kausi. Se menee joskus ohi. Joskus parasta on vaan antaa asioiden olla ja korjaantua itsekseen ja keskittyä sillä välin johonkin kivempaan.
En lähtisi eroamaan. Rikkinäistä perhettä ei saa enää koskaan ehjäksi. Uusien ihmisten kanssa tulee myös ongelmia - ennemmin tai myöhemmin. Erosta tulee paljon pahaa mieltä kaikille. Mutta ajattelepa, että teillä voi olla vaikka miten hieno suhde sitten joskus muutaman vuoden päästä, kun tämä huono vaihe on mennyt ohi.
Jos teen noin niin miten poistan tämän kamalan ahdistuksen, oksetuksen ja uupumuksen? Ap
Sun täytyy miettiä, oletko sä nyt onnellinen. Olisitko onnellisempi ilman miestä? Ei eroaminen ole väärin. Sinä olet vastuussa itsestäsi ja omasta elämästäsi. Se on yhtä arvokas kuin lastesi elämä. Ei kahden vanhemman ydinperhe ole ainoa vaihtoehto. On muunkinlaisia perheitä. Eikä ainakaan se ole vaihtoehto, että pidetään kiinni perhemallista, jossa kaikki eivät ole onnellisia. On oikeastaan sinun velvollisuutesi elää hyvä elämä. Osaat kyllä pitää huolta lapsistasi, älä sitä murehdi. Teillä voi olla kaunis pieni perhe.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä miehesi sanoi siihen kun toivoit ääneen ettei hän piereskelisi tai röyhtäilisi avoimesti?
Niinpä.
Et ole edes sanonut asiasta mitään.
Olen monta kertaa ottanut puheeksi töykeyden ja itsekkään käytöksen. Röyhtäilystä en ole tässä tilanteessa viitsinyt sanoa mitään, se olisi pikkuasiasta nalkuttamista. Ap
Ei ole pikkuasiasta nalkuttamista, jos ihminen röyhtäilee ja pireskelee ruokapöydässä ja siitä mainitsee. Jo noi piirteet kertovat äijästä kaiken,
äärimmäisen halveksunnan sua ja lapsia kohtaan. Itse en katsoisi enää hetkeäkään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuskinpa lapsetkaan voivat hyvin, ellei heidän äitinsä voi hyvin, unohda syyllisyys.
Sun on mahdotonta ylläpitää yksin perhe-elämää, kun mies elää omaa elämäänsä, eikä huomioi muita.Jospa vaikka muuttaisit muualle lasten kanssa, ei ole kenellekään hyväksi joutua olemaan huonovointinen
omassa kodissaan.
Ja oikeasti jss, ennen kuin alat voida vielä huonommin!Tällaista olen miettinyt. Mutta silloin rikon lapsilta perheen. Ja mies siis huomioi muita esim. tekemällä kotitöitä ja ruokaa eli jos minä vain ahdistun tässä ihan tyhjästä. Ap
Älä riko perhettä. Tyhjästä ahdistut. Voisitko alkaa vaikka harrastaan jotain ettet vatvois noita juttuja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kaiken kaikkiaan taas tässä ketjussa saa järkyttyä siitä, miten itsestään selvästi tunne-elämän katsotaan olevan parisuhteessa naisen vastuulla. Miehen käytöstä selitellään "semmoisia ne miehet on"-jutuilla, stressillä, voi kun sillä on vaan kurjaa ja tylsää ja tietysti klassikolla: katsopa nainen peiliin.
Pahimpia ovat nämä, jotka ovat nielaisseet nämä tarinat ja väittävät, että täällä eroon kehoittajat ovat itse eronneita. Itse kuvittelisin juuri päinvastoin: eroon kehottamiseni oma syyni kyllä on, että vaikka 34 vuotta kestäneessä liitossa todellakin on ollut vaikeita aikoja, pahoja paikkoja ja ihan oikeasti suuttumisen syitä, kertaakaan siinä ei ole yksipuolisesti kieltäydytty keskustelemasta viikko- saati vuosikausia. Jokainen ärähtää joskus, tiuskaisee toisinaan, mutta sitä pyydetään anteeksi ja keskustelua jatketaan paremmalla ajalla.
Ja herranjumala jos toinen kiusallaan piereskelisi pöydässä, johon minä olen ruuan kantanut, voisi olla aivan varma, että toista kertaa ei samaan pöytään ruokaani syömään istu.
Hyvinkin monet eroa ehdottavat on täällä sanoneet myös että ovat itse eronneita, ja toisin päin.
Sinä et voi sanoa aloittajan tilanteeseen yhtään mitään, et selvästikään ole ollut samanlaisessa tilanteessa. Monet tämän ketjun loppupäässä ovat olleet ja päässeet siitä yli ajan kanssa. Tuollaisen tilanteen kehittyminen, kuten aloittajalla, vaatii huonoa kommunikointitaitoa, tunteiden patoamista (aloittajakin tekee sitä juuri nytkin, kun ei sano heti kun ärsyttää, myös mies patoaa tunteitaan ja sanojaan) ja etääntymistä.
Sinä voit sanoa, että koko 34 vuotinen suhde olisi ohi, jos teillä ei olisi arvostusta toisianne kohtaan joka päivä. Mutta teille ei varmaan tule tuommoista tilannetta, kun kommunikointitaidot on lähtökohtaisesti molemmilla paremmat.
Se, että aloittaja kertoo yksipuolisesti pyytävänsä miestä puhumaan, ei oikeasti kerro vielä mitään. Aloittaja kuvittelee olevansa parempi ja hänelle syötetään sitä pajunköyttä täälläkin, ”mies ei ole normaali”. Minä väitän, että vakka kantensa valitsee. Aloittaja on ihan yhtä hirveä miehelle, mutta ei vain itse huomaa sitä. Ehkä aloittajan ja miehensä kommunkointitavat ja -tarpeet on niin erilaiset, että aloittaja ei ”osaa edes kuvitella miltä miehestä hänen käytös tuntuu”. Minusta tähän viittaa kaikki hänen kertomansa. Aloittaja kuvittelee, että asiat johtuu miehestä ja että miehen täytyy nyt muuttua paremmaksi. Minä väitän, että aloittaja on aivan yhtä itsekeskeinen kuin miehensä.
Se yhdessä myötä- ja vastoinkäymisissä, kunnes kuolema erottaa, muuten voi tarkoittaa tämmöisiäkin vastoinkäymisiä. Ei ne vastoinkäymiset ole rajattu niihin vastoinkäymisiin, joissa vielä puhalletan yhteen hiileen. Vastoinkäymisiämme emme saa ikävä kyllä valita ja sinä voit pitää itseäsi onnekkaana, jos parisuhteessasi ei ole ollut vastoinkäymisiä teidän kahden välisessä suhteessa. Toisaalta ne, joilla on, saattavat olla loppujen lopuksi viisaampi, tiedäthän, kaikki ei ole musta-valkoista.
Olen myös sitä mieltä, että mies on lähinnä ylikuormittunut. Stressaantuneena tai masentuneena ihminen ei kykene kuuntelemaan muita tai kiinnittää pikkuasioihin huomiota, vaan yrittää suoriutua.
Minun mieheni on siis tuollainen väsyneenä. En kuitenkaan ota sitä henkilökohtaisesti. Sitten hän aina välillä tulee luolastaan ja huomioi ulkoelämää. Jos ei tulisi, niin eihän tuohon aittaisi kuin terapia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuskinpa lapsetkaan voivat hyvin, ellei heidän äitinsä voi hyvin, unohda syyllisyys.
Sun on mahdotonta ylläpitää yksin perhe-elämää, kun mies elää omaa elämäänsä, eikä huomioi muita.Jospa vaikka muuttaisit muualle lasten kanssa, ei ole kenellekään hyväksi joutua olemaan huonovointinen
omassa kodissaan.
Ja oikeasti jss, ennen kuin alat voida vielä huonommin!Tällaista olen miettinyt. Mutta silloin rikon lapsilta perheen. Ja mies siis huomioi muita esim. tekemällä kotitöitä ja ruokaa eli jos minä vain ahdistun tässä ihan tyhjästä. Ap
Älä riko perhettä. Tyhjästä ahdistut. Voisitko alkaa vaikka harrastaan jotain ettet vatvois noita juttuja.
Niin siis voisitko tukahduttaa tai edes kätkeä tunteesi, koska ne ovat turhia? Sinulla ei ole väliä, tärkeintä on että asutte samassa asunnossa.
Vierailija kirjoitti:
Olen myös sitä mieltä, että mies on lähinnä ylikuormittunut. Stressaantuneena tai masentuneena ihminen ei kykene kuuntelemaan muita tai kiinnittää pikkuasioihin huomiota, vaan yrittää suoriutua.
Minun mieheni on siis tuollainen väsyneenä. En kuitenkaan ota sitä henkilökohtaisesti. Sitten hän aina välillä tulee luolastaan ja huomioi ulkoelämää. Jos ei tulisi, niin eihän tuohon aittaisi kuin terapia.
Ymmärtääkö miehesikin sinua, kun sinä kohtelet häntä samoin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen myös sitä mieltä, että mies on lähinnä ylikuormittunut. Stressaantuneena tai masentuneena ihminen ei kykene kuuntelemaan muita tai kiinnittää pikkuasioihin huomiota, vaan yrittää suoriutua.
Minun mieheni on siis tuollainen väsyneenä. En kuitenkaan ota sitä henkilökohtaisesti. Sitten hän aina välillä tulee luolastaan ja huomioi ulkoelämää. Jos ei tulisi, niin eihän tuohon aittaisi kuin terapia.
Ymmärtääkö miehesikin sinua, kun sinä kohtelet häntä samoin?
Ymmärtää. Kun minä olen stressaantunut, haluan olla rauhassa. Ja hän antaa minun olla rauhassa.
Tosin meillä tilanne ei ole jäänyt päälle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen myös sitä mieltä, että mies on lähinnä ylikuormittunut. Stressaantuneena tai masentuneena ihminen ei kykene kuuntelemaan muita tai kiinnittää pikkuasioihin huomiota, vaan yrittää suoriutua.
Minun mieheni on siis tuollainen väsyneenä. En kuitenkaan ota sitä henkilökohtaisesti. Sitten hän aina välillä tulee luolastaan ja huomioi ulkoelämää. Jos ei tulisi, niin eihän tuohon aittaisi kuin terapia.
Ymmärtääkö miehesikin sinua, kun sinä kohtelet häntä samoin?
Ymmärtää. Kun minä olen stressaantunut, haluan olla rauhassa. Ja hän antaa minun olla rauhassa.
Tosin meillä tilanne ei ole jäänyt päälle.
Eli sinun tilanteesi ei ole millään tavalla verrannollinen ap:n tilanteeseen. Teillä ongelmat ovat hetkellisiä ja molemminpuolisia, ap:lla kyse on vallitsevasta elämäntilanteesta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen myös sitä mieltä, että mies on lähinnä ylikuormittunut. Stressaantuneena tai masentuneena ihminen ei kykene kuuntelemaan muita tai kiinnittää pikkuasioihin huomiota, vaan yrittää suoriutua.
Minun mieheni on siis tuollainen väsyneenä. En kuitenkaan ota sitä henkilökohtaisesti. Sitten hän aina välillä tulee luolastaan ja huomioi ulkoelämää. Jos ei tulisi, niin eihän tuohon aittaisi kuin terapia.
Ymmärtääkö miehesikin sinua, kun sinä kohtelet häntä samoin?
Ymmärtää. Kun minä olen stressaantunut, haluan olla rauhassa. Ja hän antaa minun olla rauhassa.
Tosin meillä tilanne ei ole jäänyt päälle.
Eli sinun tilanteesi ei ole millään tavalla verrannollinen ap:n tilanteeseen. Teillä ongelmat ovat hetkellisiä ja molemminpuolisia, ap:lla kyse on vallitsevasta elämäntilanteesta.
Toki, mutta tuollainen jää helposti päälle. Jos minä ottaisin miehen käytöksen henkilökohtaisesti, niin loukkaantuisin. Sitten alkaisin kiukuttelemaan tai jollain tavalla osoittamaan mieltä. Mies taas ei ymmärtäisi, mistä käytökseni johtuu, ja vetäytyisi pois. Hän on sitä mieltä, että jos turhasta kiukuttelee, niin hän ei siihen mene mukaan. Vetäytyessään hän on omissa maailmoissaan. Ja sitten minä loukkaantuusin lisää. Ja..... kehä on valmis.
En tiedä ap:n juurisyytä, mutta joskus kyse voi olla vain itseään ruokkivasta kehästä.
Toinen asia, mikä minulle tuli mieleen, on itsensä suojeleminen ja siksi vetäytyminen. Olen myös ollut aiemmin aviossa, silloin 20 vuotta. Erotessa mies valitti, kun minä olen niin etäinen. Juu, minusta oli tullut etäinen. Syynä oli miehen halveksunta. Hän oli riitatilanteissa pilkallinen, ja minä asettauduin suojakuoreeni, ja vetäydyin. Ja mies sai taas aihetta olla halveksiva, kun olin sellainen kuin olin. Ja siksi minä vetäydyin vielä enemmän.
Tämäkin on sellainen itseään ruokkiva kehä. Meistä kumpikaan ei nähnyt sitä silloin, vasta nyt ymmärrän sen.
^ Vaatii kuitenkin kehän saamiseksi poikki, että toinen tulee vastaan. Ap:n tapauksessa näin ei ole.
Vierailija kirjoitti:
^ Vaatii kuitenkin kehän saamiseksi poikki, että toinen tulee vastaan. Ap:n tapauksessa näin ei ole.
Pointtini on siinä, ettei tilannetta itse näe, kun on liian lähellä. Minä itsekään en kuviota tajunnut ensimmäisessä avioliitossani. Miten se toinen voi tulla vastaan, jos ei tajua dynamiikkaa? Siksi tarvitaan ulkopuolinen, joka auttaa näkemään.
Ap:n mies voi tulla vastaan vain lähtemällä pariterapiaan. Se on se, missä hänen tulee tulla vastaan. Jos ei lähde, niin onpa tässä maassa taas yksi turha avioero enemmän (olettaen, että syy on näin yksinkertainen kehä).
Miksi täällä ihmiset kehottaa eroamaan tosta noin vaan? Onhan sitä nyt kevyempiäkin vaihtoehtoja ensin kokeiltavaksi. Toista ei voi pakottaa, mutta itse voi tehdä vaikka mitä. Ihan aloittaen vaikka parisuhdekirjallisuudesta. Vaikkei toinen suostuisi lukemaan, niin ainakin itse saa laajempia näkökulmia. Ja onhan se itse kirja pöydän kulmallakin viesti toiselle. Aloittaen vaikka niinkin kliseisestä kuin Mars ja Venus -kirjat. Netissäkin on vaiķka mitä sivustoja, Googleen parisuhde, niin löytyy Väestöliittoa ja Mielenterveysseuraa ja vaikka mitä.
Toinen, mitä suosittelen lämpimästi on avioliittotapahtumat yms. Niihinkin voi mennä yksin jos toinen ei suostu, ehkä se herättää toisessa ainakin jotain ajatuksia, kun kertoo että mää meen nyt tämmöiseen, tuu mukaan jos haluat.
Kolmas, ja ap:n tapauksessa varmasti tarpeellinen asia, on jonkun ammattilaisen kanssa jutteleminen. Kunnan tai seurakunnan (eivät puhu Jumalasta jos asiakas ei halua) perheneuvontaan voi mennä yksinkin. Googleen perheneuvonta ja oma paikkakunta. Ammattilaisella on hyvin paljon enemmän tietoa, näkemyksiä ja kokemuksia kuin nettipalstojen kirjoittelijoilla. Taas sama: mää meen tämmöseen, tuu mukaan jos haluat.
Jos nämä ns. kevyet keinot on kokeiltu ja toimimattomiksi havaittu, niin asumusero voi herättää toisen. Tuskin muuttumaan taikaiskusta taas ihanaksi tai edes kohteliaaksi, mutta edes käymään siellä pariterapiassa.
Oma näkökulmani on lähinnä erolapsen (avioliitossa ei toistaiseksi ole ollut mitään isoja ongelmia), ja sen perusteella en suosittelisi eroa ennen kuin ihan vihoviimeisenä keinona. Munkin vanhemmat oli ja on ihan "tavallisia", ei väkivaltaisia tms. Avioliitto kaatui luultavasti kommunikaatio-ongelmiin. Tottakai lapset vaikuttaa siltä että ne pärjää, eihän ne halua kuormittaa vanhempiaan enempää, mutta onhan se nyt ahterista menettää toinen elämänsä tärkeimmistä ihmisistä arjestaan. Me sisarukset ollaan oireiltu sitten jälkikäteen korvien välistä ja parisuhteissamme. Joten tällä kokemuksella sanon, että lapset on erittäin hyvä syy pysyä yhdessä ja arvostan että ajattelet heidän parastaan!
Muista pitää itsestäskin huolta. Sää saat sanoo, lastenkin kuullen, että sua kohtaan ei saa käyttäytyä epäkohteliaasti. Saat pitää omista rajoistas kiinni. Saat tehdä asioita, joista tykkäät.
Voimia ja jaksamista haastavaan tilanteeseen!
Itselläni vähän vastaava tilanne joitakin vuosia sitten. Mies erittäin töykeä ja lisäksi syytti minua elämänsä pilaamisesta, ihan naurettavuuksiin asti. Hänellä oli tuolloin stressiä, joten yritin aikani häntä ymmärtää ja hyvitellä - tuloksetta ja itsekin suuresti ahdistuen.
En muista mistä lopulta sain voimaa ja itsevarmuutta topakasti ilmoittaa miehelle, että varoitan häntä. En halua olla suhteessa, jossa minua ei kunnioiteta ja minua suorastaan demonisoidaan, pidetään syyllisenä hyvä ettei huonoon säähänkin. Ihmettelin myös ääneen, miksi ihmeessä hän edes haluaisi olla suhteessa ihmiseen, josta hän ajattelee noin negatiivisesti. Olin täysin tosissani, olin jopa katsellut jo asuntoa itselleni.
Tämä herätti miehen ja käytös muuttui asialliseksi, tunnepuolellakin löytyi yhteys vähitellen, ei kylläkään kovin äkkiä.
Tämä episodi keikautti liittomme valtasuhteita, lisäsi tasa-arvoa minun näkökulmastani. Aikaisemmin olin turhan kritiikittömästi ihaillut puolisoni fiksuutta, nyt näen hänet ihmisenä niin hyvine puolineen kuin heikkouksineenkin. Satunnaisesti palaa tuohon töykeään käytökseen, jolloin ilmoitan, että minulle puhutaan kunnioittavasti, kuten puhuu muillekin ihmisille.