Lue keskustelun säännöt.
Auttakaa mua selkiyttään ajatuksia mun avioliitosta. Ahdistaa tämä liitto
24.09.2019 |
Pakko saada purkaa jonnekin ajatuksia. Jos joku osaisi auttaa mua selkiyttämään niitä niin olisin todella kiitollinen. Ongelmani on että avioliittoni ahdistaa liikaa enkä tiedä mitä tehdä. Yritän kuvata asian pääpiirteissään tähän:
-Olemme olleet yhdessä seitsemän vuotta, ollaan yli kolmekymppisiä ja meillä on kaksi pientä lasta.
-Ensimmäiset vuodet mies oli todella ihana ja olin todella rakastunut. Mies teki paljon asioita ihan minua varten ja oli huomaavainen ja tukena monessa vaikeassa asiassa. Hän on monella tavalla hyvä mies, ei ole päihdeongelmia, tekee kotitöitä, ei valehtele, ei petä, ei juokse baareissa jne eli täyttää ne kriteerit joita suurin osa naisista miehelle asettaa ns. paperilla.
-Kuitenkin nyt viimeisen parin vuoden aikana mies on muuttunut itsekkääksi oman navan tuijottajaksi ja töykeäksi. Hän ei enää keskustele kanssani mistään minua kiinnostavasta tai minun kuulumisista tai minun elämän asioista tai ihmisistä. Kun aloitan tuollaisesta kertomisen (esim. mitä kivaa näin tänään), niin mies vaihtaa heti puheenaiheen itseensä tai poistuu vain huoneesta sanomatta mitään. Enää en edes jaksa kertoa hänelle mitään elämästäni, en ole kuukausiin jaksanut, koska hän ei niistä keskustelu yhtään, eikä kysy minulta mitään. Puhuu muutenkin minulle töykeästi, ei ystävällisesti kuin ennen. Haluaa puhua vain omista asioistaan ja haluaa että kuuntelen niitä koska vain. Ei lähde mihinkään mihin minä haluaisin tai ehdotan, suostuu lähtemään yhdessä vain paikkoihin joita hän itse haluaa ja jotka häntä kiinnostaa (kiinnosti ne minua tai ei, sitä ei edes kysy). Hermostuu jos asiat ei mene kuin hän haluaa (eikä ne tietystikään aina mene). Lasten kanssa touhuaa silloin kun häntä itseään se sattuu kiinnostamaan (eli jos hänellä itsellään ei ole juuri silloin mitään omaa asiaa mitä haluaa tehdä). Röyhtäilee ja piereskelee ihan avoimesti vaikka kesken päivällisen ja se ällöttää minua.
-Minua ahdistaa tämä avioliitto nykyään todella paljon. Välillä niin paljon että oksettaa ja kurkkua kuristaa. Olen onnellisimmillani kun hän on työmatkalla pois kotoa, silloin minua ei ahdista mikään vaikka olen yksin siinä lasten kanssa vastuussa siis yksin kaikesta. Olen alkanut uupumaan ja masentumaan, kun ilo on kadonnut minusta ja mielestäni se johtuu ihan siitä millaiseksi tämä avioliitto on muuttunut. Yritän sietää miestä, välillä oksettaa mennä nukkumaan samaan sänkyyn. Aamulla kun herään on ensimmäisenä mielessä vastenmielinen olo tästä avioliitosta. Tämä kaikki kuluttaa minua paljon.
-Olen miehelle puhunut siitä että meillä ei minun mielestä mene hyvin ja pitäisi yhdessä yrittää parantaa asioita (sitä hän ei tiedä että minua oksettaa). Olen puhunut myös siitä että ajattelen jopa eroa välillä. Mitään keskustelua ei tästäkään synny, kuten ei mistään minulle tärkeästä asiasta. Mies ei sano mitään enkä minä toisaalta paria lausetta pidempään viitsi mitään monologia pitää. Pariterapiaan häntä pyysin, mutta hän ei suostu.
Kommentoikaa tähän jotain joka auttaisi minua selkeyttämään minun ajatuksia. Kohta tämä ahdistus valtaa minut ihan liikaa. En tiedä mitä tehdä. Jos olisi jotain päihdeongelmaa tms niin ero olisi selvä, mutta kun mitään sellaista "oikeaa" ongelmaa ei ole. Jos rikon tämän perheen oman ahdistukseni takia niin syyttääkö lapset minua koko elämänsä siitä, että rikoin heiltä perheen ihan tyhjän takia. Osaisiko joku sanoa tähän jotain?
Kommentit (241)
Voi ap. Kuin minun tekstiä viisi vuotta sitten.
Liiankin tutulta kirjoituksesi tuntui.
Tein lopulta päätöksen, kun tajusin, että voin paljon paremmin ja tätäkautta myös lapset, aina silloin, kun mies oli reissuhommissa.
Sain " hengittää" vapaasti ja kaikki oli muutenkin helpompaa.
Kerran sitten vain napsahti.
Tulin töistä ja aloin kertoa melko tärkeää tapahtumaa päivän varrelta. Mies hörppäsi kahvimukinsa tyhjäksi ja tokaisi vain tympeästi " jaahas" (Näin käynyt jokakerta) ja poistui paikalta, vaikka minulla asia kesken.
Juoksin perään ja huikkasin iloisena
" Niin ja unohdin kertoa, laitan tänään eropaperit vetämään"
Tästä elämäni parhaasta päätöksestä on viisi vuotta.
Elän kolmen lapseni kanssa ( 12,9 ja 7 vuotiaat) tasapainoista, onnellista elämää
Isällään ovat joka toinen viikonloppu.
Hyvä päätös oli. Älä jää suhteeseen, jossa olet ilmaa. Lapsillekin paras ratkaisu.
Jaksan olla heille paljon parempi ja aidosti iloisempi äiti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiinnitin huomiota myös tuohon töykeään puhumiseen ja siihen, että huomautat siitä vasta myöhemmin.
Nyt harjoittele sanomaan ääneen: "Tuopa oli töykeästi sanottu. Minä haluan, että tässä kodissa puhutaan kunnioittavasti kaikille perheenjäsenille. Myös minulle. Jos et jaksa sanoa kauniisti, sitten sanot että haluat nyt olla itseksesi, mutta tuo töykeily ei käy. Se on loukkaavaa." Ja sanot niin heti, oli sitten paikalla lapset tai ystäviä tai kaupan kassa.
Sitten vain pysyy rauhallisena, jatkat asiaa siitä mihin jäit. Jos mies osoittaa mieltä, anna osoittaa. Toista tarvittaessa. Muuten on tosiaan riski, että lapset alkavat kuvitella että aikuiset miehet saavat käyttäytyä miten vain.
Kiitos. Otan tämän käyttöön. Ap
Mitä aiot tehdä sitten, kun mies röyhtäisee päin naamaasi tai poistuu paikalta sanomatta mitään? Hän kyllä oppii olemaan ihmisiksi muiden nähden, joten kaupan kassan läsnäolosta yhtä kertaa enempää ei kannata haaveilla.
Miehesi on tympääntynyt sinuun ja virnuilee säälittäville yrityksillesi antaa kurinpalautusta. Hänellä ei oikeasti ole mitään hävittävää, koska sinä voit joko hyväksyä hänen käyttäytymisensä tai ottaa eron, ja hänelle käy kumpikin vaihtoehto.
Pitääkö oletettavasti aikuiselle miehelle kertoa, että:
a) hän ei saa käyttäytyä töykeästi
b) hän ei saa röyhtäillä päin kasvoja
c) piereskellä estottomasti toisten kiusaksi?
Minusta nämä ovat itsestään selvyyksiä, ja kun ap:n mieskään ei ole mikään juntti. Ei voi olla siitä kiinni, että ap:n vastuulla on huomauttaa, että ovat sopimattomia juttuja. Ja jos ap ei huomauta, niin on ap:n syy, ja oikeastaan miehelle tällainen käytös on oikeutettua.
Tilanne on jokseenkin toivoton, jos miestä pitää kasvattaa kuin leikki-ikäistä lasta. Miettisin kaksi kertaa, kannattaako tuollaiseen alkaa. Jotkut asiat pitäisi oppia jo lapsena, esim. toisten huomioon ottaminen ja kunnioittava käytös. Ehkä juna jo meni ap:n miehen kohdalla, jos aikuisena käyttäytyy noin.
Mitä seuraavaksi?
Ap:n mies alkaa kaivaa nenää, ei pese käsiä, ei vedä vessaa, käy virtsaamassa terassin nurkkaan... en jäisi ottamaan selvää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pitkässä parisuhteessa tulee väistämättä huonompia aikoja. Ap on nyt kriisissä kun huonommat ajat menossa. Kriisissä ei kannata tehdä isoja päätöksiä. Huolehdi itsestäsi, tee mielekkäitä asioita. Voimaannu ja anna ajan kulua. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että parin vuoden kuluttua voi olla tilanne toinen.
Onko oikeesti normaalia, että parisuhteessa parikin vuotta voi olla ihan p×skaa? Minä olen ollut saman kumppanin kanssa 13 vuotta. Emme siis elä alkuhuumaa vaan arkea, mutta en voisi ikinä kuvitellakaan, että kumpanini kohtelisi minua yhtä kylmästi kuin AP:n mies.
Me olemme mieheni kanssa olleet yhdessä 16- ja 18-vuotiaasta asti, nyt olemme nelikymppisiä. Yhdessä kun on kasvettu, niin toki on välillä ollut vaikeitakin aikoja. Mutta ne vaikeat ajat on olleet lähinnä sitä itsensä etsimistä ja kehittymistä. Eli se ajoittainen elämän p****maisuus on liittynyt henkilökohtaisen kasvamisen kipuiluihin, ei parisuhteeseen. Koskaan kumpikaan meistä ei ole kohdellut toista tuolla tavoin, mitä ap kertoo miehensä tekevän. Että siis kävelee vaan kylmästi pois vastaamatta mitään jos toinen kysyy jotain. (Ruokapöytä piereskely kuulostaa aivan uskomattomalta, moukkamaisinkaan tuskin tekee tuota tahattomasti ts. ilman että tarkoituksena on inhottaa toisia.) Jos parisuhteessa ei ole toisen kunnioitusta, ei siinä ole silloin yhtään mitään.
Kiitos vastauksestasi! On meilläkin ollut kuivempia kausia ja kausia, jolloin ollaan oltu väsyneitä tai pinna on ollut kireällä esimerkiksi töiden takia. Mutta ikinä ei olla kohdeltu toisiamme tuollaisella kunnioituksen puutteella ja välinpitämättömyydellä kuin APn tapauksessa mies toimii. Siksi ihmettelen, miksi osa täällä suurinpiirtein vaan neuvoo tottumaan tuohon elämään, kestämään ja odottamaan vuosikausia miestä "ärsyttämättä".
No me kuullaan täällä vain ap:n versio. Hänen näkökulmastaan katsoen hän ”yrittää” tms. Miehen näkökulma voi olla eri. Mies tekee noita juttuja ja ne on kurjia ja epäkunnioittavia. Mutta lähes 100 varmasti mies kokee, että aloittaja on inhottava. Esim torjuva, ahdisteleva, ylimielinen, pakottava, kiristävä, nuiva, kylmä, etäinen, ripustautuva tms. Tähän tarinaan tarvitsisi kuulla miehenkin puoli. Ei se niin mene, että aloittaja ratsastaa korkeammalla hevosella ja voi miestään sättiä epäkunnioittaen ”puhu puhu puhu”... ja on itse muka parempi ja ei ole vastuussa
No ei se ole eikä voi olla mikään kilpailu, mutta jos mies vaan jatkaa tuota toimintaa eikä edes kerro mikä on vialla eikä yritä tehdä mitään tilannetta laukaistakseen niin vähän vähiin jää keinot. Kärsiä tai lähteä, mutta ei siitä hyvää suhdetta muodostu itsestään myöskään.
Aika moni nainen hiljenee ihan mielellään kuuntelemaan, jos mies vaan avaa sanaisen arkkunsa ja osoittaa jotain merkkejä tilanteen haltuunotosta tai panostuksesta siihen.
Vierailija kirjoitti:
Minä en suosittele eroa. Juuri katson vierestä kun vastaavista syistä pienten lasten perhe eroaa ja toinen lapsista on kriisissä, toinen näyttää selviävän joten kuten. Se arki ei ole kovin hehkeää pienen kiukkuisen kriisissä olevan lapsen kanssa. Helpommalla pääsee, jso yrittää selvitä nykyisessä elämässään.
Minusta myöskään ei pitäisi pienten lasten perheessä erota ilman että asioita yritetään selvittää. Luultavasti et jaksa olla riittävän sitkeä siinä, että vaatisit miestäsi pariterapiaan. Sitä pitää puhua sitkeästi niin kauan kunnes toinen suostuu. Teillä on kommunikaatio-ongelmia, mutta olette kuitenkin alunperin yhteen menneet, joten on hyvät mahdollisuudet että löytäisitte toisenne uudelleen, jos kolmansia osapuolia ei ole. Lapsille olette sen velkaa.
Naisen pitää vaatia. Olla sitkeä. Sitkeä toisen kerran, kunnes mies suostuu. Huhhuh. Kyllä nainen on sen lapsilleen velkaa. Mies taas... voi piereskellä juu.
Vierailija kirjoitti:
Voi ap. Kuin minun tekstiä viisi vuotta sitten.
Liiankin tutulta kirjoituksesi tuntui.
Tein lopulta päätöksen, kun tajusin, että voin paljon paremmin ja tätäkautta myös lapset, aina silloin, kun mies oli reissuhommissa.
Sain " hengittää" vapaasti ja kaikki oli muutenkin helpompaa.
Kerran sitten vain napsahti.
Tulin töistä ja aloin kertoa melko tärkeää tapahtumaa päivän varrelta. Mies hörppäsi kahvimukinsa tyhjäksi ja tokaisi vain tympeästi " jaahas" (Näin käynyt jokakerta) ja poistui paikalta, vaikka minulla asia kesken.
Juoksin perään ja huikkasin iloisena
" Niin ja unohdin kertoa, laitan tänään eropaperit vetämään"
Tästä elämäni parhaasta päätöksestä on viisi vuotta.
Elän kolmen lapseni kanssa ( 12,9 ja 7 vuotiaat) tasapainoista, onnellista elämää
Isällään ovat joka toinen viikonloppu.
Hyvä päätös oli. Älä jää suhteeseen, jossa olet ilmaa. Lapsillekin paras ratkaisu.
Jaksan olla heille paljon parempi ja aidosti iloisempi äiti.
Kuuliko se mies edes sen vai tuliko sittenkin paperit yllätyksenä? 😆
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On tällä palstalla kyllä hullua porukkaa.
Lyhyesti: jos toisen ajatteleminen oksettaa, niin kyllä liitto on silloin ohi. Kaikesta lukemastani päätellen tunne on molemminpuoleinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan vaan intuitiolla: voisikohan mies murjottaa sitä, että lapset ovat syrjäyttäneet hänet sinun huomiosi kohteina? Eipä tuota kehtaa tunnustaa, mutta sinun pitäisi ajatustenlukijana se hänen mielestään ymmärtää. Minäkin kyllä löisin uhkavaatimuksen pöytään: parisuhdeterapia tai ero. Tuossa on tosiaan henkisen väkivallan elementtejä ja ennen kaikkea pitäisi saada korjattua se että mies tuntee olevansa oikeutettu käyttäytymään noin. Se asenne periytyy sitten lastenkin ihmissuhteisiin myöhemmin, joten kannattaa toimia nyt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pitkässä parisuhteessa tulee väistämättä huonompia aikoja. Ap on nyt kriisissä kun huonommat ajat menossa. Kriisissä ei kannata tehdä isoja päätöksiä. Huolehdi itsestäsi, tee mielekkäitä asioita. Voimaannu ja anna ajan kulua. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että parin vuoden kuluttua voi olla tilanne toinen.
Onko oikeesti normaalia, että parisuhteessa parikin vuotta voi olla ihan p×skaa? Minä olen ollut saman kumppanin kanssa 13 vuotta. Emme siis elä alkuhuumaa vaan arkea, mutta en voisi ikinä kuvitellakaan, että kumpanini kohtelisi minua yhtä kylmästi kuin AP:n mies.
Me olemme mieheni kanssa olleet yhdessä 16- ja 18-vuotiaasta asti, nyt olemme nelikymppisiä. Yhdessä kun on kasvettu, niin toki on välillä ollut vaikeitakin aikoja. Mutta ne vaikeat ajat on olleet lähinnä sitä itsensä etsimistä ja kehittymistä. Eli se ajoittainen elämän p****maisuus on liittynyt henkilökohtaisen kasvamisen kipuiluihin, ei parisuhteeseen. Koskaan kumpikaan meistä ei ole kohdellut toista tuolla tavoin, mitä ap kertoo miehensä tekevän. Että siis kävelee vaan kylmästi pois vastaamatta mitään jos toinen kysyy jotain. (Ruokapöytä piereskely kuulostaa aivan uskomattomalta, moukkamaisinkaan tuskin tekee tuota tahattomasti ts. ilman että tarkoituksena on inhottaa toisia.) Jos parisuhteessa ei ole toisen kunnioitusta, ei siinä ole silloin yhtään mitään.
Kiitos vastauksestasi! On meilläkin ollut kuivempia kausia ja kausia, jolloin ollaan oltu väsyneitä tai pinna on ollut kireällä esimerkiksi töiden takia. Mutta ikinä ei olla kohdeltu toisiamme tuollaisella kunnioituksen puutteella ja välinpitämättömyydellä kuin APn tapauksessa mies toimii. Siksi ihmettelen, miksi osa täällä suurinpiirtein vaan neuvoo tottumaan tuohon elämään, kestämään ja odottamaan vuosikausia miestä "ärsyttämättä".
No me kuullaan täällä vain ap:n versio. Hänen näkökulmastaan katsoen hän ”yrittää” tms. Miehen näkökulma voi olla eri. Mies tekee noita juttuja ja ne on kurjia ja epäkunnioittavia. Mutta lähes 100 varmasti mies kokee, että aloittaja on inhottava. Esim torjuva, ahdisteleva, ylimielinen, pakottava, kiristävä, nuiva, kylmä, etäinen, ripustautuva tms. Tähän tarinaan tarvitsisi kuulla miehenkin puoli. Ei se niin mene, että aloittaja ratsastaa korkeammalla hevosella ja voi miestään sättiä epäkunnioittaen ”puhu puhu puhu”... ja on itse muka parempi ja ei ole vastuussa
Minä olen kyllä vähän sitä mieltä, että jos parisuhteesta puuttuu kunnioitus toista kohtaan, niin sitten ei oikein ole mitään, minkä päälle rakentaa sitä parisuhdetta. Kun käytös on tuota luokkaa, mitä ap kertoo, niin se kertoo kyllä siitä, että ollaan menty tietyn rajan yli, mistä ei enää ole takaisin tulemista. Ja tietenkään emme voi miehen versiota tietää, mutta toisaalta, mikäli ap käyttäytyisi miestään kohtaan yhtä inhottavasti, niin silloinhan on oikeastaan vain yksi kysymys jäljellä. Siis että miksi kaksi aikuista ihmistä tekee tieten tahtoen elämästään h****ttiä? Mikä järki? Parempi erota, jos ei pysty toista sen vertaa kunnioittamaan, että vastaisi, kun tämä kysyy jotain.
t. 184
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En jaksanut lukea ketjua, joten en tiedä jos on jo asia käsitelty. Mutta mitäpä jos kysyisit mieheltäsi että mikä mieltä painaa? Ei hän selvästikään voi hyvin, jos käytös on muuttunut selkeästi. Mitäpä jos miehesi kokee ettet sinä ole kiinnostunut hänestä ja häntä ärsyttää jos puhut aina itsestäsi.
Kuulostaa ihan ex-mieheltäni, joka sai psykiatrilta narsistisen persoonallisuushäiriön diagnoosin. Osasi myös olla alkuun hyvä, mutta silloinkin kaikki pyöri hänen ympärillään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
136 jatkaa. Ota siis aikalisä ja palaa parisuhdepohdintoihin vaikka puolen vuoden kuluttua.
Jos sinulla on vuotava katto niin onko todennäköistä saada asiat helpommin vai vaikeammin vai lainkaan kuntoon puolen vuoden tai vuoden odottelun jälkeen?
Jos sinulla on vuotava katto, niin onko järkevämpää korjata se katto vai muuttaa vain pois talosta?
Pikadiagnoosi. Miehelläsi on todennäköisesti suhde.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa saman tyyppiseltä tilanteelta kuin meillä vielä pari vuotta sitten. Lopulta tilanne kriisiytyi niin pahaksi, vaikka olimme jo vuoden olleet pariterapiassa, että ehdotin asumuseroa. Se ei miehelleni käynyt. En nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin hakea avioeroa.
Mies ei suostunut muuttamaan yhteisestä asunnostamme pois. Pyysin oikeusapua, ja lakimieheni sanoi, että mitä tapansa tapahtuukin niin älä muuta itse pois yhteisestä kodista ja lasten luota. Ilman mieheni suostumusta en kuitenkaan voisi ottaa lapsiamme mukaan. Jos lähtisin kodista ilman että lasten kirjat siirtyvät minulle, sitä ei välttämättä katsottaisi hyvällä mahdollisessa huoltajuuden oikeuskäsittelyssä. Pari kuukautta nökötimme saman katon alla, joka oli painajaista - myös lapsille. Lopulta mies suostui vuokraamaan yhteisiin nimiin toisen asunnon. Asuimme siellä vuoroviikoin, lapset pysyivät kotona.
Mies kävi samalla omassa terapiassa. Hän ei edelleenkään halunnut erota. Minä olin jo varma, että ei meillä olisi tulevaisuutta. Niin vaan hiljalleen mies alkoi muuttua kun tajusi mitä menettää. Hän oli selkeästi pitänyt minua itsestäänselvyytenä. Lisäksi hänen sisällä oli katkeruutta esimerkiksi vanhoista riidoista. Hän oli myös jossain vaiheeessa ollut ihastunut toiseen ja samanaikaisesti tiuski ja puhui minulle ikävästi ja vähätellen.
Nyt lähes vuosi avioerohakemuksesta, olemme takaisin saman katon alla, mutta parisuhde on kuin uusi. Tunnemme taas rakkautta ja puhumme avoimesti. En myöskään enää pelkää eroa ja olen saanut itseluottamusta lisää. Ajattelen, että meidänhän ei ole mikään _pakko_ olla yhdessä. Nyt kyllä haluamme jakaa elämäämme ja toki toivon, että tunne kestää. Käymme myös uudella pariterapeutilla, josta on ollut huima apu.
Kun mies ei kuitenkaan ole täysi hulttio, ehdottaisin ensin asumuseroa. Meillä se toimi ja riitti. Joskus saatetaan tarvita kunnon herätys. Jos mies ei herää, niin ero. Molemmilla on vastuu parisuhteesta, ei sinulla yksin.
Ap hyvä, olet lapanen. Nämä tällaiset ongelmat ovat nimenomaan lapasten ongelmia. Epäilen, että et ole vielä kertaakaan tosissasi sanonut miehelle painokkaasti että nyt puhutaan, tai tämä oli tässä.
Piipität vaan hiljaa että olisi vähän puhuttavaa ja tyydyt siihen että mies kääntää selän.
Siinä vaiheessa kun olet todellakin antanut kaikkesi ja sanonut ääneen sen, että et tasan jaksa tätä pelleilyä enää, eikä mies siltikään reagoi, niin lähde ihmeessä menemään.
Nyt sinä joka jo alat itkemään, että keskustelua ei aloiteta uhkailulla, niin höpö höpö. Ap:n on näytettävä että hän on tosissaan ja jos on kyse siitä, että mies ei vaan ole asiaa tajunnut, niin sen painokas esiin tuominen riittää. Jos kyse onkin siitä että miestä ei pätkääkään liikuta, niin ainakin asia tulee kerralla selväksi.
Vierailija kirjoitti:
Nuo ongelmat voi johtua sun omasta kyllästymisestä rutiiniin, ei välttämättä avioliitosta. Uupuminen yms viittaa siihen. Tee adhd testi.
Ihan normaalia muuten että 7 vuoden jälkeen ei olla enää kuin vastarakastuneet, sitä rakkautta ei vain näe jos on tottunut siihen jännittävään rakkauteen ja aivot hakee sitä.
Monen avio-ongelman taustalla voi olla diagnosoimaton adhd/add.
Ymmärrän mistä päätelmäsi tulee, mutta minulla on add, johon sain diagnoosin yli viidentoista avioliittovuoden jälkeen, enkä koskaan kohdellut puolisoani noin kylmästi kuin ap:n aviomies. Ja kyllä, rutiinit ovat ihan kamalaa tappoa aivoilleni, ja silti minä olen se, joka on aina kantanut suurimman vastuun arjen rutiineista. Adhd/add voivat selittää monia ilmiöitä toisen käytöksessä, mutta silloinkin jokainen on vastuussa kommunikoinnista ja siitä miten toista kohtelee.
Olen nelikymppinen mies ja tuota aloitusta lukiessani tunnistin ihan samat jutut, joihin olen/olemme avioliittomme aikana törmänneet. No, ehkä nuo röyhtäilyt ja pierut voi jättää pois mutta muutoin...
Välttämättä ei tarvitse olla masentunut, toista naista tai edes mitään murhetta elämässä. Ei minulla ainakaan ollut, oli vaan hirmuinen energia joka jatkui töiden jälkeen kotiin saapuessa ja ilmeni juuri siten etten valitettavasti paljoa kuunnellut puolisoani, vaan kertoilin vaan omista jutuistani. Sinänsä sääli, olisi pitänyt siinä vaiheessa ymmärtää kuunnella toista. Meillä vaimon luonne oli sellainen, että hän miettii ennen sanomistaan hyvin tarkkaan mitä sanoo ja täynnä virtaa olevalle sehän on ihan yhtä piinaa odottaa mitä sieltä toisen suusta tulee.
Elämä tuntuu joskus miehestä pelkältä suorittamiselta. Meillä asia oli niin että koin elämäni kulkevan kaavaa: käy töissä, tee ruokaa, auta pyykeissä, auta lasten hoitamisessa, joku nurkkakin hiukan repsottaa ja se pitäisi korjata yms. Eli liikaa hommaa, liikaa virtaa mutta ei oikeastaan energiaa tehdä näistä mitään. Näiden kaikkien yhteennivominen lisättynä sillä, että puolisolla ei oikeasti ollut sellaista asennetta että nyt ukko mennään minun pillini mukaan ja kuuntelet mitä asiaa minulla on oli ajaa meidät eroon eli been there, done that.
Suosittelisin nyt kuitenkin ennen kuin eroatte ihan vaan keskustelemaan asiasta. Pysäytä miehesi kuuntelemaan sinua. Itse kuulin useamman kerran että nyt ole hiljaa ja kuuntele. Kuuntelin ja opin. Opin olemaan lähempänä, mutta antamaan tilaa. Opin kuuntelemaan mitä puolisolla on oikeasti sanottavana. Oikeastaan olen oppinut näyttämään rakkauden vasta nyt vaikka sisälläni olen sen aina tiennyt että rakastan vaimoani. Jos miehesi ei sinua rakastaisi, hän sen kyllä varmasti kertoisi ja olisi tarttunut aiheeseen jos olet joskus erosta hänelle maininnut. Me miehet vaan olemme sellaisia. Joskus asiat vaan pitää kertoa todella suoraan...
Hassua kun miehelläni on päihdeongelma joka pysyy ihan hyvin kasassa ja ei sinällään häiritse muuta elämää tai työelämääkään.
Mies on ihana ja haavoittuvainen.
Ihmettelen usein että mikä siinä päihdeongelmassa on ihmisille sellainen este ettei voi elää yhdessä, jos päihdeongelmainen noin muuten hoitaa hommansa ja on sairautensa kanssa sinut?
Päihdeongelmaa on jatkunut jo kymmeniä vuosia ja mies on saanut sen hallintaansa hyvin.
Lopettaa hän ei aijo koskaan, enkä minä sellaista voi edes toiselta vaatia.
Joskus tuntuu että kaikenlaiset tekosyyt riittää eroon, kun ei muutenkaan oltu sopivia toisille myötä ja vastamäessä.
Tässäkin ap toivoi että miehellä olisi päihdeongelma että voisi erota. En oikein käsitä tuollaista katsontakantaa.
Lusikat jakoon, hukkaat elämäsi muuten!
Eikö miehesi tehnyt kuitenkin kotitöitä? Nyt sinä pyykkäät ja hoidat lapsia, ja ja ja ... sinulla ei ole aikaa panostaa hemaisevana oloon?