Lue keskustelun säännöt.
Auttakaa mua selkiyttään ajatuksia mun avioliitosta. Ahdistaa tämä liitto
24.09.2019 |
Pakko saada purkaa jonnekin ajatuksia. Jos joku osaisi auttaa mua selkiyttämään niitä niin olisin todella kiitollinen. Ongelmani on että avioliittoni ahdistaa liikaa enkä tiedä mitä tehdä. Yritän kuvata asian pääpiirteissään tähän:
-Olemme olleet yhdessä seitsemän vuotta, ollaan yli kolmekymppisiä ja meillä on kaksi pientä lasta.
-Ensimmäiset vuodet mies oli todella ihana ja olin todella rakastunut. Mies teki paljon asioita ihan minua varten ja oli huomaavainen ja tukena monessa vaikeassa asiassa. Hän on monella tavalla hyvä mies, ei ole päihdeongelmia, tekee kotitöitä, ei valehtele, ei petä, ei juokse baareissa jne eli täyttää ne kriteerit joita suurin osa naisista miehelle asettaa ns. paperilla.
-Kuitenkin nyt viimeisen parin vuoden aikana mies on muuttunut itsekkääksi oman navan tuijottajaksi ja töykeäksi. Hän ei enää keskustele kanssani mistään minua kiinnostavasta tai minun kuulumisista tai minun elämän asioista tai ihmisistä. Kun aloitan tuollaisesta kertomisen (esim. mitä kivaa näin tänään), niin mies vaihtaa heti puheenaiheen itseensä tai poistuu vain huoneesta sanomatta mitään. Enää en edes jaksa kertoa hänelle mitään elämästäni, en ole kuukausiin jaksanut, koska hän ei niistä keskustelu yhtään, eikä kysy minulta mitään. Puhuu muutenkin minulle töykeästi, ei ystävällisesti kuin ennen. Haluaa puhua vain omista asioistaan ja haluaa että kuuntelen niitä koska vain. Ei lähde mihinkään mihin minä haluaisin tai ehdotan, suostuu lähtemään yhdessä vain paikkoihin joita hän itse haluaa ja jotka häntä kiinnostaa (kiinnosti ne minua tai ei, sitä ei edes kysy). Hermostuu jos asiat ei mene kuin hän haluaa (eikä ne tietystikään aina mene). Lasten kanssa touhuaa silloin kun häntä itseään se sattuu kiinnostamaan (eli jos hänellä itsellään ei ole juuri silloin mitään omaa asiaa mitä haluaa tehdä). Röyhtäilee ja piereskelee ihan avoimesti vaikka kesken päivällisen ja se ällöttää minua.
-Minua ahdistaa tämä avioliitto nykyään todella paljon. Välillä niin paljon että oksettaa ja kurkkua kuristaa. Olen onnellisimmillani kun hän on työmatkalla pois kotoa, silloin minua ei ahdista mikään vaikka olen yksin siinä lasten kanssa vastuussa siis yksin kaikesta. Olen alkanut uupumaan ja masentumaan, kun ilo on kadonnut minusta ja mielestäni se johtuu ihan siitä millaiseksi tämä avioliitto on muuttunut. Yritän sietää miestä, välillä oksettaa mennä nukkumaan samaan sänkyyn. Aamulla kun herään on ensimmäisenä mielessä vastenmielinen olo tästä avioliitosta. Tämä kaikki kuluttaa minua paljon.
-Olen miehelle puhunut siitä että meillä ei minun mielestä mene hyvin ja pitäisi yhdessä yrittää parantaa asioita (sitä hän ei tiedä että minua oksettaa). Olen puhunut myös siitä että ajattelen jopa eroa välillä. Mitään keskustelua ei tästäkään synny, kuten ei mistään minulle tärkeästä asiasta. Mies ei sano mitään enkä minä toisaalta paria lausetta pidempään viitsi mitään monologia pitää. Pariterapiaan häntä pyysin, mutta hän ei suostu.
Kommentoikaa tähän jotain joka auttaisi minua selkeyttämään minun ajatuksia. Kohta tämä ahdistus valtaa minut ihan liikaa. En tiedä mitä tehdä. Jos olisi jotain päihdeongelmaa tms niin ero olisi selvä, mutta kun mitään sellaista "oikeaa" ongelmaa ei ole. Jos rikon tämän perheen oman ahdistukseni takia niin syyttääkö lapset minua koko elämänsä siitä, että rikoin heiltä perheen ihan tyhjän takia. Osaisiko joku sanoa tähän jotain?
Kommentit (241)
Vierailija kirjoitti:
Minua kiinnostaa ne miehen kokemat ikävät asiat. Onko surua, traumaa, epäonnistumista, kroonistunutta masennusta (lievempi kuin tavallinen masennus)? Se selittäisi itsekkäältä vaikuttavaa käytöstä. Toki silloinkin mies pitäisi saada ottamaan vastuuta tilanteesta.
Kuka on kodinrikkoja, jos toinen lakkaa panostamasta parisuhteeseen ja toinen ottaa eron?
Hyvä kysymys. Jos Ap istuisi tässä edessäni, kysyisin, oletko ilmaissut tahtosi puhua parisuhteestanne. Ja kuten viestien nojalla voi olettaa, hän on. Jos toinen ei halua kommunikoida, minä en miettisi avioeroa hetkeäkään. Omaan erooni tosin valmistauduin 16 vuotta :) joten helppo huudella näin jälkikäteen. Tärkeintä on, että kerrot, mitä haluat, vaikka tuntuisi pahalta ja pelottavalta. Ja sen jälkeen toimit, joko yhdessä miehen kanssa tai yksin. Lasten suhteen asiat järjestyvät varmasti, jos päätät erota. Helppoa se ei ole, mutta mahdollista varmasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuppis kirjoitti:
Itselläni oli aika sama tilanne. Mies oli mitä ihanin ja loistava isä kahdelle ensimmäiselle lapsellemme. Kun kolmas syntyi viisi vuotta sitten kaikki muuttui.
Olin lasten kanssa kotona, koska kaikki olivat vielä alle kouluikäisiä. Hän ei koskaan kysynyt miten päivä meni, ei kysynyt mitä neuvolassa oli sanottu, ei ollut kiinnostunut miksi itkin tai muutenkaan huomioinut minua enää ollenkaan. Samalla jätti myös lasten kanssa touhuilun, ennen hän vei lapsia uimaan, leikkipuistoon tai minne vaan. Puhui lähinnä omista työjutuistaan, jotka eivät minua niin kiinnostaneet, koska en tiennyt alasta mitään. Jos pyysin häntä tekemään jotain, vaikka auttamaan huonekalujen kasaamisessa, jonkin korjaamisessa tai muussa, ei hän välttämättä tullut avuksi tai jos tuli, siitä tuli heti tappelu. Jos hänellä oli joku avuntarve, niin minun olisi pitänyt olla heti paikalla, jos en ollut, niin siitä tuli kamala huuto.
Aloin pikkuhiljaa aina vaan odottamaan, että mies olisi pois kotoa työjuttujen takia. Meillä oli lasten kanssa paljon mukavampaa silloin ja tunsin oloni paljon paremmaksi.
Kun nuorin lapsi oli parivuotias lähdin tekemään opiskeluita loppuun. Tilanne räjähti silloin käsiin, minun olisi pitänyt hoitaa koti, tehdä kouluhommia ja hoitaa lapset samalla. Vaikka miljoona kertaa pyysin, että voiko illalla laittaa lapset nukkumaan, että saan opiskeltua, niin hän aina vaan makasi sohvalla tekemättä mitään. Kirjotin hänelle kirjeen, jossa kerroin, että en voi jatkaa enää näin ja kyselin, että haluaako hän edes yrittää. Mies ei koskaan vastannut minulle mitään.
Lopulta ero oli ainoa vaihtoehto. Kaikki ihmettelivät, miksi jätin niin hyvän miehen, hän ei juonut, käynyt baareissa eikä ollut väkivaltainen ja vaikutti julkisesti lähes täydelliseltä. Mies ei uskonut minun haluavan erota ja teki sen jälkeen elämästäni todella vaikean pariksi vuodeksi, kosti asioita mm. lapsille ja ei halunnut maksaa elatusmaksuja.
Nyt tilanne alkaa helpottaa, vaikka tiedän hänen haukkuvan minua jokaisessa mahdollisessa tilanteessa. On se ihanaa hakea lasta päiväkodista ja kuulla samalla, että mies on kertonut hoitajille juttuja, että minua kiinnostaa vaan juhliminen ja muut miehet eivätkä lapset ollenkaan.
Taidat tietää itse mitä haluat? En suosittele hukkaamaan omaa elämää ja aikaa suhteeseen, jossa ei ole hyvä olla. Jos toinen ei ole valmis muuttumaan, niin eikö homma ole aika selvä?Mieheni on aikalailla juuri tuollainen kuin sinun ex. Jos lapsia ei olisi, ottaisin eron. Lasten takia olen halunnut vielä yrittää. Eihän voi tietää jos tämä tilanne paranisi? Eikä lasten elämä eron jälkeen tästä paremmaksi muutu. Ap
Kyllä se lasten elämä ainakin meillä paremmaksi muuttui, he saivat rauhallisen kodin ja onnellisimmat vanhemmat, eivät enää joutuneet elämään kireässä ilmapiirissä ja kuuntelemaan tappeluita. Hyvinvoivat vanhemmat, vaikkakin eri talouksissa ovat mielestäni parempi vaihtoehto kuin "ehjä" koti, jossa on kaikilla paha olo.
Olin itse samassa tilanteessa vajaa kolme vuotta sitten. Luulen, olleeni jo lähellä masennusta huonon parisuhdetilanteen vuoksi. Ollaan oltu parisuhteessa yli 20-vuotta.
Nyt tilanne kotona paljon parempi ja täydellistä parisuhdetta en kuitenkaan haikaile. Tässä lista asioista, mitä tein.
Menin pariterapiaan yksin, koska puoliso ei suostunut. Oli hyvä juttu, koska keskustelimme ilmiöistä, mitä perhe-elämässä on tapahtunut ja samalla kuulin ammattilaisen ohjeita ja ulkopuolisen näkemyksen, mitä perhe-elämältä voi odottaa
Jätin osan kotihommista tekemättä ja aloitin harrastuksia.
Olen hankkinut/saanut uusia ystävyyssuhteita. Lapsuuden/nuoruudenystäviin olen ottanut yhteyttä. Panostan myös perheen ulkopuolisiin ihmissuhteisiin.
Vararahasto, että voin lähteä kotoa, jos tilanne sitä vaatii.
Pidän osan asioista sisälläni, en siis valita ja nalkuta koko ajan. Vaikuttaa ilmapiiriin.
En yritä ymmärtää kaikkia parisuhteessa tapahtuneita asioita, vaan hyväksyn, että osaan asioista/tapahtuneista en saa vastausta. (lopetin vatvomisen)
Suostun seksiin vain, jos session tavoitteena on myös minun orgasmi.
Puolisolle imoitin avioliiton jatkuvan vain, jos meillä on tulevaisuudessa perheen yhteistä aikaa, kahden keskistä aikaa ja ihmismäiset käytöstavat (molemmilla).
Jos tilanne on tuollainen kuin AP kuvasi,minä kyllä ottaisin lähestymistavaksi vaikka sen jankuttamisen (oletuksella, että mies ei ole väkivaltainen). Jos mies oikeasti vaan kävelee pois tai ei vastaa, kun kysyt jotain, vaatisin vastausta niin kauan, että hän vastaa. Minusta tuossa tilanteessa olisi jo parempi, jos mies räjähtää huutamaan ja kertoo sillä tavalla, missä hänen mielestään mättää kuin jatkaa tuota nykyistä limboa, missä mikään asia ei selviä.
Vaikka ensihuuma on kadonnut, ei tuo teidän meno ole normaalia pitkässä parisuhteessakaan.
Eronnut mies, 38 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua kiinnostaa ne miehen kokemat ikävät asiat. Onko surua, traumaa, epäonnistumista, kroonistunutta masennusta (lievempi kuin tavallinen masennus)? Se selittäisi itsekkäältä vaikuttavaa käytöstä. Toki silloinkin mies pitäisi saada ottamaan vastuuta tilanteesta.
Kuka on kodinrikkoja, jos toinen lakkaa panostamasta parisuhteeseen ja toinen ottaa eron?
Hyvä kysymys. Jos Ap istuisi tässä edessäni, kysyisin, oletko ilmaissut tahtosi puhua parisuhteestanne. Ja kuten viestien nojalla voi olettaa, hän on. Jos toinen ei halua kommunikoida, minä en miettisi avioeroa hetkeäkään. Omaan erooni tosin valmistauduin 16 vuotta :) joten helppo huudella näin jälkikäteen. Tärkeintä on, että kerrot, mitä haluat, vaikka tuntuisi pahalta ja pelottavalta. Ja sen jälkeen toimit, joko yhdessä miehen kanssa tai yksin. Lasten suhteen asiat järjestyvät varmasti, jos päätät erota. Helppoa se ei ole, mutta mahdollista varmasti.
Olen ilmaissut monta kertaa ja rauhallisella hetkellä ja ystävällisesti, nalkuttamatta. Jostain syystä mies ei halua puhua tai osaa puhua. Tai ehkä häntäkin ahdistaa meidän liitto niin paljon että hän ei pysty puhumaan? En osaa sanoa. Eikä hän sitä kerro vaikka miten pyydän. Ehkä mieskin yrittää vain jotenkin sietää minua eikä pidä avioliitostamme enää yhtään? Ehkä hänkin on onnellisin niillä työmatkoillaan?
Mutta jostain syystä hän ei halua erota eikä halua puhua. Ei vaikka tietää minun miettivän eroa.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuppis kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuppis kirjoitti:
Itselläni oli aika sama tilanne. Mies oli mitä ihanin ja loistava isä kahdelle ensimmäiselle lapsellemme. Kun kolmas syntyi viisi vuotta sitten kaikki muuttui.
Olin lasten kanssa kotona, koska kaikki olivat vielä alle kouluikäisiä. Hän ei koskaan kysynyt miten päivä meni, ei kysynyt mitä neuvolassa oli sanottu, ei ollut kiinnostunut miksi itkin tai muutenkaan huomioinut minua enää ollenkaan. Samalla jätti myös lasten kanssa touhuilun, ennen hän vei lapsia uimaan, leikkipuistoon tai minne vaan. Puhui lähinnä omista työjutuistaan, jotka eivät minua niin kiinnostaneet, koska en tiennyt alasta mitään. Jos pyysin häntä tekemään jotain, vaikka auttamaan huonekalujen kasaamisessa, jonkin korjaamisessa tai muussa, ei hän välttämättä tullut avuksi tai jos tuli, siitä tuli heti tappelu. Jos hänellä oli joku avuntarve, niin minun olisi pitänyt olla heti paikalla, jos en ollut, niin siitä tuli kamala huuto.
Aloin pikkuhiljaa aina vaan odottamaan, että mies olisi pois kotoa työjuttujen takia. Meillä oli lasten kanssa paljon mukavampaa silloin ja tunsin oloni paljon paremmaksi.
Kun nuorin lapsi oli parivuotias lähdin tekemään opiskeluita loppuun. Tilanne räjähti silloin käsiin, minun olisi pitänyt hoitaa koti, tehdä kouluhommia ja hoitaa lapset samalla. Vaikka miljoona kertaa pyysin, että voiko illalla laittaa lapset nukkumaan, että saan opiskeltua, niin hän aina vaan makasi sohvalla tekemättä mitään. Kirjotin hänelle kirjeen, jossa kerroin, että en voi jatkaa enää näin ja kyselin, että haluaako hän edes yrittää. Mies ei koskaan vastannut minulle mitään.
Lopulta ero oli ainoa vaihtoehto. Kaikki ihmettelivät, miksi jätin niin hyvän miehen, hän ei juonut, käynyt baareissa eikä ollut väkivaltainen ja vaikutti julkisesti lähes täydelliseltä. Mies ei uskonut minun haluavan erota ja teki sen jälkeen elämästäni todella vaikean pariksi vuodeksi, kosti asioita mm. lapsille ja ei halunnut maksaa elatusmaksuja.
Nyt tilanne alkaa helpottaa, vaikka tiedän hänen haukkuvan minua jokaisessa mahdollisessa tilanteessa. On se ihanaa hakea lasta päiväkodista ja kuulla samalla, että mies on kertonut hoitajille juttuja, että minua kiinnostaa vaan juhliminen ja muut miehet eivätkä lapset ollenkaan.
Taidat tietää itse mitä haluat? En suosittele hukkaamaan omaa elämää ja aikaa suhteeseen, jossa ei ole hyvä olla. Jos toinen ei ole valmis muuttumaan, niin eikö homma ole aika selvä?Mieheni on aikalailla juuri tuollainen kuin sinun ex. Jos lapsia ei olisi, ottaisin eron. Lasten takia olen halunnut vielä yrittää. Eihän voi tietää jos tämä tilanne paranisi? Eikä lasten elämä eron jälkeen tästä paremmaksi muutu. Ap
Kyllä se lasten elämä ainakin meillä paremmaksi muuttui, he saivat rauhallisen kodin ja onnellisimmat vanhemmat, eivät enää joutuneet elämään kireässä ilmapiirissä ja kuuntelemaan tappeluita. Hyvinvoivat vanhemmat, vaikkakin eri talouksissa ovat mielestäni parempi vaihtoehto kuin "ehjä" koti, jossa on kaikilla paha olo.
Ei me tapella. Ei meillä ole paljoakaan asioita joista olisimme eri mieltä. Kumpikaan meistä ei nalkuta. Mies puhuu töykeästi mutta siitä sanon vasta kun lapset on menneet nukkumaan. Mies käyttäytyy itsekkäästi mutta yritän vain sietää sitä. Mies ei ala raivoamaan minun käyttäytymisestä. Ap
Tuppis kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuppis kirjoitti:
Itselläni oli aika sama tilanne. Mies oli mitä ihanin ja loistava isä kahdelle ensimmäiselle lapsellemme. Kun kolmas syntyi viisi vuotta sitten kaikki muuttui.
Olin lasten kanssa kotona, koska kaikki olivat vielä alle kouluikäisiä. Hän ei koskaan kysynyt miten päivä meni, ei kysynyt mitä neuvolassa oli sanottu, ei ollut kiinnostunut miksi itkin tai muutenkaan huomioinut minua enää ollenkaan. Samalla jätti myös lasten kanssa touhuilun, ennen hän vei lapsia uimaan, leikkipuistoon tai minne vaan. Puhui lähinnä omista työjutuistaan, jotka eivät minua niin kiinnostaneet, koska en tiennyt alasta mitään. Jos pyysin häntä tekemään jotain, vaikka auttamaan huonekalujen kasaamisessa, jonkin korjaamisessa tai muussa, ei hän välttämättä tullut avuksi tai jos tuli, siitä tuli heti tappelu. Jos hänellä oli joku avuntarve, niin minun olisi pitänyt olla heti paikalla, jos en ollut, niin siitä tuli kamala huuto.
Aloin pikkuhiljaa aina vaan odottamaan, että mies olisi pois kotoa työjuttujen takia. Meillä oli lasten kanssa paljon mukavampaa silloin ja tunsin oloni paljon paremmaksi.
Kun nuorin lapsi oli parivuotias lähdin tekemään opiskeluita loppuun. Tilanne räjähti silloin käsiin, minun olisi pitänyt hoitaa koti, tehdä kouluhommia ja hoitaa lapset samalla. Vaikka miljoona kertaa pyysin, että voiko illalla laittaa lapset nukkumaan, että saan opiskeltua, niin hän aina vaan makasi sohvalla tekemättä mitään. Kirjotin hänelle kirjeen, jossa kerroin, että en voi jatkaa enää näin ja kyselin, että haluaako hän edes yrittää. Mies ei koskaan vastannut minulle mitään.
Lopulta ero oli ainoa vaihtoehto. Kaikki ihmettelivät, miksi jätin niin hyvän miehen, hän ei juonut, käynyt baareissa eikä ollut väkivaltainen ja vaikutti julkisesti lähes täydelliseltä. Mies ei uskonut minun haluavan erota ja teki sen jälkeen elämästäni todella vaikean pariksi vuodeksi, kosti asioita mm. lapsille ja ei halunnut maksaa elatusmaksuja.
Nyt tilanne alkaa helpottaa, vaikka tiedän hänen haukkuvan minua jokaisessa mahdollisessa tilanteessa. On se ihanaa hakea lasta päiväkodista ja kuulla samalla, että mies on kertonut hoitajille juttuja, että minua kiinnostaa vaan juhliminen ja muut miehet eivätkä lapset ollenkaan.
Taidat tietää itse mitä haluat? En suosittele hukkaamaan omaa elämää ja aikaa suhteeseen, jossa ei ole hyvä olla. Jos toinen ei ole valmis muuttumaan, niin eikö homma ole aika selvä?Mieheni on aikalailla juuri tuollainen kuin sinun ex. Jos lapsia ei olisi, ottaisin eron. Lasten takia olen halunnut vielä yrittää. Eihän voi tietää jos tämä tilanne paranisi? Eikä lasten elämä eron jälkeen tästä paremmaksi muutu. Ap
Kyllä se lasten elämä ainakin meillä paremmaksi muuttui, he saivat rauhallisen kodin ja onnellisimmat vanhemmat, eivät enää joutuneet elämään kireässä ilmapiirissä ja kuuntelemaan tappeluita. Hyvinvoivat vanhemmat, vaikkakin eri talouksissa ovat mielestäni parempi vaihtoehto kuin "ehjä" koti, jossa on kaikilla paha olo.
Minäkin olen eronnut. Ja sitä mieltä, että ylläoleva on suurinta salaliittoa ikinä.
En olisi ikinä uskonut, että eron jälkeen tulee seuraavia:
- meistä tulee eksän kanssa suurimpia vihamiehiä (itse erossa olimme sovussa). Stressaavaa.
- ennen eroa hyvästä isästä tulee manipulatiivinen lapsille, koska minä en ole enääpuskurina heidän välillään. Ja tämä johtaa yhteen sun toiseen ja lopulta lapseni masennukseen. Aivan kauhea kokemus.
- eksä perustaa uusperheen ja pakottaa kaikkien leikkiä perhettä, jonka seurauksena lapseni oireilevat. Kauhean stressaavaa.
- että isä ei suostu maksamaan kuuden tonnin palkastaan kuin minimielarit ja joudumme menemään oikeuden kautta. Aivan kauhean stressaavaa.
- yms yms
Eksänikin luuli, että kun me eroamme, kaikki on ennallaan, paitsi että lapsella on kaksi rakastavaa kotia. Bullsh*t.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuppis kirjoitti:
Itselläni oli aika sama tilanne. Mies oli mitä ihanin ja loistava isä kahdelle ensimmäiselle lapsellemme. Kun kolmas syntyi viisi vuotta sitten kaikki muuttui.
Olin lasten kanssa kotona, koska kaikki olivat vielä alle kouluikäisiä. Hän ei koskaan kysynyt miten päivä meni, ei kysynyt mitä neuvolassa oli sanottu, ei ollut kiinnostunut miksi itkin tai muutenkaan huomioinut minua enää ollenkaan. Samalla jätti myös lasten kanssa touhuilun, ennen hän vei lapsia uimaan, leikkipuistoon tai minne vaan. Puhui lähinnä omista työjutuistaan, jotka eivät minua niin kiinnostaneet, koska en tiennyt alasta mitään. Jos pyysin häntä tekemään jotain, vaikka auttamaan huonekalujen kasaamisessa, jonkin korjaamisessa tai muussa, ei hän välttämättä tullut avuksi tai jos tuli, siitä tuli heti tappelu. Jos hänellä oli joku avuntarve, niin minun olisi pitänyt olla heti paikalla, jos en ollut, niin siitä tuli kamala huuto.
Aloin pikkuhiljaa aina vaan odottamaan, että mies olisi pois kotoa työjuttujen takia. Meillä oli lasten kanssa paljon mukavampaa silloin ja tunsin oloni paljon paremmaksi.
Kun nuorin lapsi oli parivuotias lähdin tekemään opiskeluita loppuun. Tilanne räjähti silloin käsiin, minun olisi pitänyt hoitaa koti, tehdä kouluhommia ja hoitaa lapset samalla. Vaikka miljoona kertaa pyysin, että voiko illalla laittaa lapset nukkumaan, että saan opiskeltua, niin hän aina vaan makasi sohvalla tekemättä mitään. Kirjotin hänelle kirjeen, jossa kerroin, että en voi jatkaa enää näin ja kyselin, että haluaako hän edes yrittää. Mies ei koskaan vastannut minulle mitään.
Lopulta ero oli ainoa vaihtoehto. Kaikki ihmettelivät, miksi jätin niin hyvän miehen, hän ei juonut, käynyt baareissa eikä ollut väkivaltainen ja vaikutti julkisesti lähes täydelliseltä. Mies ei uskonut minun haluavan erota ja teki sen jälkeen elämästäni todella vaikean pariksi vuodeksi, kosti asioita mm. lapsille ja ei halunnut maksaa elatusmaksuja.
Nyt tilanne alkaa helpottaa, vaikka tiedän hänen haukkuvan minua jokaisessa mahdollisessa tilanteessa. On se ihanaa hakea lasta päiväkodista ja kuulla samalla, että mies on kertonut hoitajille juttuja, että minua kiinnostaa vaan juhliminen ja muut miehet eivätkä lapset ollenkaan.
Taidat tietää itse mitä haluat? En suosittele hukkaamaan omaa elämää ja aikaa suhteeseen, jossa ei ole hyvä olla. Jos toinen ei ole valmis muuttumaan, niin eikö homma ole aika selvä?
Tämä on kuin suoraan meiltä, paitsi että mies tissutteli kaljaa kaikki vapaa-ajat autotallissa ja "teki hommia". Ulospäin mies antoi itsestään niin hienon kuvan, mutta perheen ilmapiiri oli todella tulehtunut eikä kukaan voinut hyvin. Nyt eron jälkeen mies havahtui, etten kestäkään ihan millaista tahansa ja haukkuu minua kaikille, jotka kehtaa kuunnella. Myös hänen vanhempansa lähtivät mukaan lokakampanjaan ja ovat jopa soittaneet minulle haukkuakseen minua. Valitettavasti arvasin jo etukäteen ettei mies tajua, että haluan oikeasti erota ennen kuin olen hankkinut uuden asunnon ja muuttanut. Vasta eron jälkeen mies olisi halunnut terapiaan yms, kun itse olin jo itkuni itkenyt ja päättänyt mennä elämässäni eteenpäin. Pahalta tuntuu edelleen, mutta ei ollut vaihtoehtoja.
Lue itse aloituksesi ja mieti, minkä vastauksen antaisit. Mielestäni sysätään lapsille todella suuri taakka, jos heidän takiaan teidän jo käytännössä ihan hajalla oleva perheenne joutuu jatkamaan pahoinvointiaan. Ei meilläkään riidelty, ei edes korotettu ääntä, ja silti me lapset varsin hyvin aistimme sen jäätävän tunnelman kotona, kaikkien neutraalien ja arkisten asioiden ja puheiden läpi. Ja molempien vanhempien pahan olon. Ei lapset ole mitään aivottomia, tunteettomia esineitä, joille voi näytellä onnellista perhe-elämää.
Mielenterveytesi ei ehkä kestä kaikkea tuota.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ootko ajatellut sellaista radikaalia ideaa että puhuisit miehellesi toiveistasi eli ET VALITA vaan kerrot miten haluaisit että asiat menevät ja miltä elämänne näyttää?
Aloita lauseesi esim. "Rakas, olisi ihanaa jos "
Olen minä puhellut hänelle toiveista ihan toive-sanallakin. Mutta ei siitä keskustelua synny, kuten ei mistään aiheesta minkä minä aloitan. En muutenkaan valita juurikaan hänelle mistään. Sanaa rakas en pysty käyttämään, en koe tällä hetkellä rakastavani häntä. Ap
Veikkaisin, että tuo "en koe tällä hetkellä rakastavani häntä" näkyy sanoissasi, teoissasi, äänen painoissasi ja kaikessa viestinnässäsi. Miehesi on varmastikin sen myös huomannut.
Mitä jos nyt keskityt siihen TAVOITETILAAN eli miten asioiden pitäisi olla ja unohdat sen miten asiat ovat nyt. Sitten mietit miten sinne tavoitetilaan pääset. Sinne ei päästä sillä, että käyttäydytte kuten ennenkin.
Varmasti se näkyykin. Mutta miten minä osaisin rakastaa itsekkäästi ja töykeästi käyttäytyvää miestä? Ja jotenkin esitän että rakastan? Kun oikeasti minua koko ajan vain oksettaa. Ap
Jos et halua tehdä mitään asioiden parantamiseksi niin törmäät seuraavassa suhteessasi aivan samoihin ongelmiin.
Minähän olen yrittänyt tehdä. Olen monta kertaa avannut keskustelun siitä miten ME voisimme parantaa meidän avioliittoa (en ole syyttänyt miestä asioista). Olen aina miehen halutessa puhunut hänen asioista esim. hänen kavereista tai työpäivästä. Olen ystävällinen hänelle vaikka minua ahdistaa todella paljon. Mitä muuta voin yrittää? Ap
Jos se mies on ihan tyytyväinen teidän liittoon?
Tarkoitatko todella että miehestä on ihanaa kun vaimoa oksettaa häntä ajatellessaan?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ootko ajatellut sellaista radikaalia ideaa että puhuisit miehellesi toiveistasi eli ET VALITA vaan kerrot miten haluaisit että asiat menevät ja miltä elämänne näyttää?
Aloita lauseesi esim. "Rakas, olisi ihanaa jos "
Olen minä puhellut hänelle toiveista ihan toive-sanallakin. Mutta ei siitä keskustelua synny, kuten ei mistään aiheesta minkä minä aloitan. En muutenkaan valita juurikaan hänelle mistään. Sanaa rakas en pysty käyttämään, en koe tällä hetkellä rakastavani häntä. Ap
Veikkaisin, että tuo "en koe tällä hetkellä rakastavani häntä" näkyy sanoissasi, teoissasi, äänen painoissasi ja kaikessa viestinnässäsi. Miehesi on varmastikin sen myös huomannut.
Mitä jos nyt keskityt siihen TAVOITETILAAN eli miten asioiden pitäisi olla ja unohdat sen miten asiat ovat nyt. Sitten mietit miten sinne tavoitetilaan pääset. Sinne ei päästä sillä, että käyttäydytte kuten ennenkin.
Varmasti se näkyykin. Mutta miten minä osaisin rakastaa itsekkäästi ja töykeästi käyttäytyvää miestä? Ja jotenkin esitän että rakastan? Kun oikeasti minua koko ajan vain oksettaa. Ap
Jos et halua tehdä mitään asioiden parantamiseksi niin törmäät seuraavassa suhteessasi aivan samoihin ongelmiin.
Minähän olen yrittänyt tehdä. Olen monta kertaa avannut keskustelun siitä miten ME voisimme parantaa meidän avioliittoa (en ole syyttänyt miestä asioista). Olen aina miehen halutessa puhunut hänen asioista esim. hänen kavereista tai työpäivästä. Olen ystävällinen hänelle vaikka minua ahdistaa todella paljon. Mitä muuta voin yrittää? Ap
Jos se mies on ihan tyytyväinen teidän liittoon?
Tarkoitatko todella että miehestä on ihanaa kun vaimoa oksettaa häntä ajatellessaan?
Mies ei tiedä sitä. En ole halunnut sanoa mitään loukkaavaa. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lue itse aloituksesi ja mieti, minkä vastauksen antaisit. Mielestäni sysätään lapsille todella suuri taakka, jos heidän takiaan teidän jo käytännössä ihan hajalla oleva perheenne joutuu jatkamaan pahoinvointiaan. Ei meilläkään riidelty, ei edes korotettu ääntä, ja silti me lapset varsin hyvin aistimme sen jäätävän tunnelman kotona, kaikkien neutraalien ja arkisten asioiden ja puheiden läpi. Ja molempien vanhempien pahan olon. Ei lapset ole mitään aivottomia, tunteettomia esineitä, joille voi näytellä onnellista perhe-elämää.
Mielenterveytesi ei ehkä kestä kaikkea tuota.
Lapset on syy siihen, että haluan vielä yrittää. Ilman lapsia en jaksaisi yrittää. Syy siihen miksi en ole vielä eronnut on se, että toivon asioiden parantuvan. Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mies on vain kyllästynyt sinuun. Erota hän ei halua, koska se olisi hirveän vaivalloista. Sinun kanssasi puhuminenkin on liian vaivalloista. Tuollaisessa tilanteessa ei mikään ulkopuolinenkaan apu eli terapia auta, koska toista osapuolta nyt ei vain kiinnosta.
Yleisesti ottaen mies panee avioeron vireille silloin, kun hän on saanut kiikariinsa uuden naisen ja uusi elämä alkaa tuntua kaiken riitelyn, järjestelyn ja byrokratian arvoiselta.
Sinä olet nyt siinä tilanteessa, jossa joudut harkitsemaan, onko parempi olla huonossa suhteessa kuin kokonaan ilman suhdetta. Miehesi mielestä huonokin suhde menettelee, toistaiseksi. Pallo taitaa olla sinulla, joten istuta mies pöydän ääreen ja aloita keskustelu, älä aloita sanomalla "voi rakas, miten voisin" vaan "nyt puhutaan siitä, erotaanko vai jatketaanko".
Eli sinun mielestä meidän avioliitto ei voi parantua eikä muuttua enää koskaan hyväksi? Ap
Kyllähän ihmeitä tapahtuu, mutta niin harvoin, ettei sellaista kannata jäädä odottelemaan.
Kuvitellaanpa tilanne toisin päin. Millaisia tunteita sinun päässäsi pitäisi pyöriä, jotta lähtisit toiseen huoneeseen, kun miehesi - tai kuka tahansa muu - yrittää jutella? Voitko kuvitella tilannetta, jossa sinä röyhtäilisit (tai pahempaa) ruokapöydässä toisen ihmisen nenän edessä? Voitko kuvitella sitä, että inhoaisit toista noin paljon, mutta jokin syvällinen keskustelu saisi inhosi katoamaan?
Miehesi osoittaa sinulle halveksuntaa ja inhoa juuri sen verran kuin sinä jaksat sitä sietää. Ja sinähän jaksat. Hänen välinpitämättömyytensä lapsianne kohtaan on yhtä paha juttu. Luuletko, että häntä eron tullen kiinnostaisi järjestellä vuoroviikkoja tai viikonloppuja heidän kanssaan? Voi olla, että hänen omat menonsa olisivat tuolloinkin tärkeämpiä, vaikka sitten pelkästään sohvalla rauhassa makailemista ja sitä vapautta ja poikamiehenä oloa, jota hän on alkanut kaivata.
Tulosta avioerohakemus, täytä ja allekirjoita se, pane se pöydälle miehen eteen ja kysy, miten edetään. Jos miehesi kaivaa esille kynän, olette ratkaisseet pattitilanteen ja ottaneet pitkän askeleen oman mielenrauhanne edistämiseksi. Jos mies työntää paperin pois ja jatkaa nuivaa käytöstään, voit ottaa paperista kopion ja jatkaa eron hakemista yksin. Jos mies taas säikähtää ja muuttuu ihanaksi aviokumppaniksi, on ihme tapahtunut.
https://oikeus.fi/material/attachments/oikeus/lomakkeet/qrsiZqQ9P/avioe…
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuppis kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuppis kirjoitti:
Itselläni oli aika sama tilanne. Mies oli mitä ihanin ja loistava isä kahdelle ensimmäiselle lapsellemme. Kun kolmas syntyi viisi vuotta sitten kaikki muuttui.
Olin lasten kanssa kotona, koska kaikki olivat vielä alle kouluikäisiä. Hän ei koskaan kysynyt miten päivä meni, ei kysynyt mitä neuvolassa oli sanottu, ei ollut kiinnostunut miksi itkin tai muutenkaan huomioinut minua enää ollenkaan. Samalla jätti myös lasten kanssa touhuilun, ennen hän vei lapsia uimaan, leikkipuistoon tai minne vaan. Puhui lähinnä omista työjutuistaan, jotka eivät minua niin kiinnostaneet, koska en tiennyt alasta mitään. Jos pyysin häntä tekemään jotain, vaikka auttamaan huonekalujen kasaamisessa, jonkin korjaamisessa tai muussa, ei hän välttämättä tullut avuksi tai jos tuli, siitä tuli heti tappelu. Jos hänellä oli joku avuntarve, niin minun olisi pitänyt olla heti paikalla, jos en ollut, niin siitä tuli kamala huuto.
Aloin pikkuhiljaa aina vaan odottamaan, että mies olisi pois kotoa työjuttujen takia. Meillä oli lasten kanssa paljon mukavampaa silloin ja tunsin oloni paljon paremmaksi.
Kun nuorin lapsi oli parivuotias lähdin tekemään opiskeluita loppuun. Tilanne räjähti silloin käsiin, minun olisi pitänyt hoitaa koti, tehdä kouluhommia ja hoitaa lapset samalla. Vaikka miljoona kertaa pyysin, että voiko illalla laittaa lapset nukkumaan, että saan opiskeltua, niin hän aina vaan makasi sohvalla tekemättä mitään. Kirjotin hänelle kirjeen, jossa kerroin, että en voi jatkaa enää näin ja kyselin, että haluaako hän edes yrittää. Mies ei koskaan vastannut minulle mitään.
Lopulta ero oli ainoa vaihtoehto. Kaikki ihmettelivät, miksi jätin niin hyvän miehen, hän ei juonut, käynyt baareissa eikä ollut väkivaltainen ja vaikutti julkisesti lähes täydelliseltä. Mies ei uskonut minun haluavan erota ja teki sen jälkeen elämästäni todella vaikean pariksi vuodeksi, kosti asioita mm. lapsille ja ei halunnut maksaa elatusmaksuja.
Nyt tilanne alkaa helpottaa, vaikka tiedän hänen haukkuvan minua jokaisessa mahdollisessa tilanteessa. On se ihanaa hakea lasta päiväkodista ja kuulla samalla, että mies on kertonut hoitajille juttuja, että minua kiinnostaa vaan juhliminen ja muut miehet eivätkä lapset ollenkaan.
Taidat tietää itse mitä haluat? En suosittele hukkaamaan omaa elämää ja aikaa suhteeseen, jossa ei ole hyvä olla. Jos toinen ei ole valmis muuttumaan, niin eikö homma ole aika selvä?Mieheni on aikalailla juuri tuollainen kuin sinun ex. Jos lapsia ei olisi, ottaisin eron. Lasten takia olen halunnut vielä yrittää. Eihän voi tietää jos tämä tilanne paranisi? Eikä lasten elämä eron jälkeen tästä paremmaksi muutu. Ap
Kyllä se lasten elämä ainakin meillä paremmaksi muuttui, he saivat rauhallisen kodin ja onnellisimmat vanhemmat, eivät enää joutuneet elämään kireässä ilmapiirissä ja kuuntelemaan tappeluita. Hyvinvoivat vanhemmat, vaikkakin eri talouksissa ovat mielestäni parempi vaihtoehto kuin "ehjä" koti, jossa on kaikilla paha olo.
Minäkin olen eronnut. Ja sitä mieltä, että ylläoleva on suurinta salaliittoa ikinä.
En olisi ikinä uskonut, että eron jälkeen tulee seuraavia:
- meistä tulee eksän kanssa suurimpia vihamiehiä (itse erossa olimme sovussa). Stressaavaa.
- ennen eroa hyvästä isästä tulee manipulatiivinen lapsille, koska minä en ole enääpuskurina heidän välillään. Ja tämä johtaa yhteen sun toiseen ja lopulta lapseni masennukseen. Aivan kauhea kokemus.
- eksä perustaa uusperheen ja pakottaa kaikkien leikkiä perhettä, jonka seurauksena lapseni oireilevat. Kauhean stressaavaa.
- että isä ei suostu maksamaan kuuden tonnin palkastaan kuin minimielarit ja joudumme menemään oikeuden kautta. Aivan kauhean stressaavaa.
- yms ymsEksänikin luuli, että kun me eroamme, kaikki on ennallaan, paitsi että lapsella on kaksi rakastavaa kotia. Bullsh*t.
Tällaista olen nähnyt muutamalla tutulla. Ja eron jälkeinen elämä on tuollaisena ollut niin rankkaa, että he ovat toivoneet jälkikäteen, että eivät olisi eronneet. Ap
Vierailija kirjoitti:
Olen aika varma siitä että miehesi on ihastunut toiseen naiseen tai pettää sinua. Silloin moni muuttuu kusipääksi toista kohtaan. Kuinka usein miehesi käy työmatkoilla? Itse nyhtäisin ukosta ulos mikä vaivaa ja jos ei ala vastauksia tulemaan ja käytös muuttumaan niin kenkää vaan.
Justiinsa tämä. Usein miehillä (voi tietenkin olla naisillakin, ei ole siitä kokemusta), jotka pettää, käytös muuttuu. Niistä tulee kumppaniaan kohtaan joko yli-huomaavaisia ja rakastuneen oloisia (varmaan huonon omatuntonsa takia tai peittääkseen kiinnijäämisen mahdollisuutta) tai sitten juuri päinvastaisia, kylmiä, töykeitä ja suorastaan ilkeitä. Mikään, mitä kumppani tekee, ei ole oikein. Ihan kaikesta valitetaan tai vähintään osoitetaan halveksuntaa ilmein ja elein. Ap:n mies voi ajatella ettei voi itse ottaa eroa lasten takia ja kokee olevansa nalkissa ap:n kanssa, kun ei pääse elämään kuviteltua ihanaa elämää ihastuksensa/rakastajattarensa kanssa. Kostaa sitten tuolla tunnekylmyydellä ap:lle. Niin nähty monta kertaa tämä kuvio.
Jos lapset ovat syy niin ehkä kannattaisi keskittyä vain lapsiin.
Itse näen että vamhempien parisuhde on paras pohja lainassa oleville lapsille ja parisuhde on yksi elämän peruskallio. Jos et näe sitä ja miestä muuta kuin hyödykkeinä lapsillesi, ymmärrän että toista osapuolta tympii.
En pitäisi toista naistakaan mahdottomana ajatuksena miehen käytös huomioiden.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lue itse aloituksesi ja mieti, minkä vastauksen antaisit. Mielestäni sysätään lapsille todella suuri taakka, jos heidän takiaan teidän jo käytännössä ihan hajalla oleva perheenne joutuu jatkamaan pahoinvointiaan. Ei meilläkään riidelty, ei edes korotettu ääntä, ja silti me lapset varsin hyvin aistimme sen jäätävän tunnelman kotona, kaikkien neutraalien ja arkisten asioiden ja puheiden läpi. Ja molempien vanhempien pahan olon. Ei lapset ole mitään aivottomia, tunteettomia esineitä, joille voi näytellä onnellista perhe-elämää.
Mielenterveytesi ei ehkä kestä kaikkea tuota.
Lapset on syy siihen, että haluan vielä yrittää. Ilman lapsia en jaksaisi yrittää. Syy siihen miksi en ole vielä eronnut on se, että toivon asioiden parantuvan. Ap
Käytät siis lapsia tekosyynä huonossa liitossa roikkumiseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mies on vain kyllästynyt sinuun. Erota hän ei halua, koska se olisi hirveän vaivalloista. Sinun kanssasi puhuminenkin on liian vaivalloista. Tuollaisessa tilanteessa ei mikään ulkopuolinenkaan apu eli terapia auta, koska toista osapuolta nyt ei vain kiinnosta.
Yleisesti ottaen mies panee avioeron vireille silloin, kun hän on saanut kiikariinsa uuden naisen ja uusi elämä alkaa tuntua kaiken riitelyn, järjestelyn ja byrokratian arvoiselta.
Sinä olet nyt siinä tilanteessa, jossa joudut harkitsemaan, onko parempi olla huonossa suhteessa kuin kokonaan ilman suhdetta. Miehesi mielestä huonokin suhde menettelee, toistaiseksi. Pallo taitaa olla sinulla, joten istuta mies pöydän ääreen ja aloita keskustelu, älä aloita sanomalla "voi rakas, miten voisin" vaan "nyt puhutaan siitä, erotaanko vai jatketaanko".
Eli sinun mielestä meidän avioliitto ei voi parantua eikä muuttua enää koskaan hyväksi? Ap
Kyllähän ihmeitä tapahtuu, mutta niin harvoin, ettei sellaista kannata jäädä odottelemaan.
Kuvitellaanpa tilanne toisin päin. Millaisia tunteita sinun päässäsi pitäisi pyöriä, jotta lähtisit toiseen huoneeseen, kun miehesi - tai kuka tahansa muu - yrittää jutella? Voitko kuvitella tilannetta, jossa sinä röyhtäilisit (tai pahempaa) ruokapöydässä toisen ihmisen nenän edessä? Voitko kuvitella sitä, että inhoaisit toista noin paljon, mutta jokin syvällinen keskustelu saisi inhosi katoamaan?
Miehesi osoittaa sinulle halveksuntaa ja inhoa juuri sen verran kuin sinä jaksat sitä sietää. Ja sinähän jaksat. Hänen välinpitämättömyytensä lapsianne kohtaan on yhtä paha juttu. Luuletko, että häntä eron tullen kiinnostaisi järjestellä vuoroviikkoja tai viikonloppuja heidän kanssaan? Voi olla, että hänen omat menonsa olisivat tuolloinkin tärkeämpiä, vaikka sitten pelkästään sohvalla rauhassa makailemista ja sitä vapautta ja poikamiehenä oloa, jota hän on alkanut kaivata.
Tulosta avioerohakemus, täytä ja allekirjoita se, pane se pöydälle miehen eteen ja kysy, miten edetään. Jos miehesi kaivaa esille kynän, olette ratkaisseet pattitilanteen ja ottaneet pitkän askeleen oman mielenrauhanne edistämiseksi. Jos mies työntää paperin pois ja jatkaa nuivaa käytöstään, voit ottaa paperista kopion ja jatkaa eron hakemista yksin. Jos mies taas säikähtää ja muuttuu ihanaksi aviokumppaniksi, on ihme tapahtunut.
https://oikeus.fi/material/attachments/oikeus/lomakkeet/qrsiZqQ9P/avioe…
En luule miehen muuttavan erossa vähemmän itsekkääksi tai töykeäksi vaan nykyistä hankalammaksi ihmiseksi. Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ootko ajatellut sellaista radikaalia ideaa että puhuisit miehellesi toiveistasi eli ET VALITA vaan kerrot miten haluaisit että asiat menevät ja miltä elämänne näyttää?
Aloita lauseesi esim. "Rakas, olisi ihanaa jos "
Olen minä puhellut hänelle toiveista ihan toive-sanallakin. Mutta ei siitä keskustelua synny, kuten ei mistään aiheesta minkä minä aloitan. En muutenkaan valita juurikaan hänelle mistään. Sanaa rakas en pysty käyttämään, en koe tällä hetkellä rakastavani häntä. Ap
Veikkaisin, että tuo "en koe tällä hetkellä rakastavani häntä" näkyy sanoissasi, teoissasi, äänen painoissasi ja kaikessa viestinnässäsi. Miehesi on varmastikin sen myös huomannut.
Mitä jos nyt keskityt siihen TAVOITETILAAN eli miten asioiden pitäisi olla ja unohdat sen miten asiat ovat nyt. Sitten mietit miten sinne tavoitetilaan pääset. Sinne ei päästä sillä, että käyttäydytte kuten ennenkin.
Varmasti se näkyykin. Mutta miten minä osaisin rakastaa itsekkäästi ja töykeästi käyttäytyvää miestä? Ja jotenkin esitän että rakastan? Kun oikeasti minua koko ajan vain oksettaa. Ap
Jos et halua tehdä mitään asioiden parantamiseksi niin törmäät seuraavassa suhteessasi aivan samoihin ongelmiin.
Minähän olen yrittänyt tehdä. Olen monta kertaa avannut keskustelun siitä miten ME voisimme parantaa meidän avioliittoa (en ole syyttänyt miestä asioista). Olen aina miehen halutessa puhunut hänen asioista esim. hänen kavereista tai työpäivästä. Olen ystävällinen hänelle vaikka minua ahdistaa todella paljon. Mitä muuta voin yrittää? Ap
On tullut jo aika selväksi että mies ei halua ratkaista asioita puhumalla. Joko hän ei enää edes halua ratkaisua tai sitten ei usko puhumiseen asioiden ratkaisijana. Hän ehkä aistii asioita parisuhteessanne enemmän fyysisesti läheisyyden ja kehon kielen kautta.
Jos tuo jälkimmäinen on totta niin olette juuttuneet ikävään kierteeseen. Sinä vaadit (ihan oikeutetusti) puhumista, se ärsyttää miestä ja sitten sinä taas ahdistut miehen käytöksestä. Sinun ahdistuksesi heijastuu sitten kehon kieleesi ja muuhun käytökseen joka taas saa miehen ahdistumaan koska odottaisi sinulta ehkä fyysistä läheisyyttä ja rakkauden osoittamista sitä kautta.
Voi olla näin. En vain pysty mihinkään fyysiseen, koska ahdistaa kaikki ajatuskin fyysisestä niin paljon että oksettaa. Ahdistaa siksi, että mies on niin töykeä ja itsekäs. Ja siksi, että hän ei suostu puhumaan koskaan mistään minulle tärkeästä.
Olen hänelle kuin joku huonekalu, joka täytyy elämässä ehdottomasti olla, mutta johon ei tarvi panostaa yhtään sen jälkeen kun sen osti. Ja joka ei saisi odottaa mitään.
Ap
Tuo mitä kuvaat kuulosta tutulta. Ihan samat ajatukset kävi mulla päässä. Yritin vaikka mitä, mutta mies ei vastannut mihinkään, ei tullut vastaan missään. Lopulta mulle jäi vain vaihtoehdoksi ero.
Vähän sen jälkeen kun lähdin ja ilmoitin miehelle että olen hakenut eroa, kävikin ilmi että hänellä oli sivusuhde.
Mies ei vaan ollut pystynyt kertomaan siitä, mutta ilmeisesti ei halunnut erotakaan. Yritti usean kerran saada minut takaisin. Myös siinä vaiheessa kun asui uuden naisen kanssa ja heille oli lapsi tulossa. En suostunut tietenkään, käskin keskittyä uuteen liittoon ja kohdella tätä naista paremmin. Niin ei käynyt, vaan ero tuli pian lapsen syntymän jälkeen. Mies ei oppinut mitään meidän erosta.
Tunsin aluksi syyllisyyttä, koska ajattelin romanttisesti että mies oli silti rakastanut minua. Jonkin ajan jälkeen kun sain etäisyyttä asiaan, tajusin ettei mies rakastanut kuin itseään. Kaikki naiset olivat hänelle vain "huonekaluja" kuten sinä sanoit. Minä olin lopulta se parempi huonekalu, josta hän halusi pitää kiinni kun huomasi että uusi huonekalu ollutkaan niin kiva ja ymmärtäväinen.
Eli sinun mielestä meidän avioliitto ei voi parantua eikä muuttua enää koskaan hyväksi? Ap