Lue keskustelun säännöt.
Auttakaa mua selkiyttään ajatuksia mun avioliitosta. Ahdistaa tämä liitto
24.09.2019 |
Pakko saada purkaa jonnekin ajatuksia. Jos joku osaisi auttaa mua selkiyttämään niitä niin olisin todella kiitollinen. Ongelmani on että avioliittoni ahdistaa liikaa enkä tiedä mitä tehdä. Yritän kuvata asian pääpiirteissään tähän:
-Olemme olleet yhdessä seitsemän vuotta, ollaan yli kolmekymppisiä ja meillä on kaksi pientä lasta.
-Ensimmäiset vuodet mies oli todella ihana ja olin todella rakastunut. Mies teki paljon asioita ihan minua varten ja oli huomaavainen ja tukena monessa vaikeassa asiassa. Hän on monella tavalla hyvä mies, ei ole päihdeongelmia, tekee kotitöitä, ei valehtele, ei petä, ei juokse baareissa jne eli täyttää ne kriteerit joita suurin osa naisista miehelle asettaa ns. paperilla.
-Kuitenkin nyt viimeisen parin vuoden aikana mies on muuttunut itsekkääksi oman navan tuijottajaksi ja töykeäksi. Hän ei enää keskustele kanssani mistään minua kiinnostavasta tai minun kuulumisista tai minun elämän asioista tai ihmisistä. Kun aloitan tuollaisesta kertomisen (esim. mitä kivaa näin tänään), niin mies vaihtaa heti puheenaiheen itseensä tai poistuu vain huoneesta sanomatta mitään. Enää en edes jaksa kertoa hänelle mitään elämästäni, en ole kuukausiin jaksanut, koska hän ei niistä keskustelu yhtään, eikä kysy minulta mitään. Puhuu muutenkin minulle töykeästi, ei ystävällisesti kuin ennen. Haluaa puhua vain omista asioistaan ja haluaa että kuuntelen niitä koska vain. Ei lähde mihinkään mihin minä haluaisin tai ehdotan, suostuu lähtemään yhdessä vain paikkoihin joita hän itse haluaa ja jotka häntä kiinnostaa (kiinnosti ne minua tai ei, sitä ei edes kysy). Hermostuu jos asiat ei mene kuin hän haluaa (eikä ne tietystikään aina mene). Lasten kanssa touhuaa silloin kun häntä itseään se sattuu kiinnostamaan (eli jos hänellä itsellään ei ole juuri silloin mitään omaa asiaa mitä haluaa tehdä). Röyhtäilee ja piereskelee ihan avoimesti vaikka kesken päivällisen ja se ällöttää minua.
-Minua ahdistaa tämä avioliitto nykyään todella paljon. Välillä niin paljon että oksettaa ja kurkkua kuristaa. Olen onnellisimmillani kun hän on työmatkalla pois kotoa, silloin minua ei ahdista mikään vaikka olen yksin siinä lasten kanssa vastuussa siis yksin kaikesta. Olen alkanut uupumaan ja masentumaan, kun ilo on kadonnut minusta ja mielestäni se johtuu ihan siitä millaiseksi tämä avioliitto on muuttunut. Yritän sietää miestä, välillä oksettaa mennä nukkumaan samaan sänkyyn. Aamulla kun herään on ensimmäisenä mielessä vastenmielinen olo tästä avioliitosta. Tämä kaikki kuluttaa minua paljon.
-Olen miehelle puhunut siitä että meillä ei minun mielestä mene hyvin ja pitäisi yhdessä yrittää parantaa asioita (sitä hän ei tiedä että minua oksettaa). Olen puhunut myös siitä että ajattelen jopa eroa välillä. Mitään keskustelua ei tästäkään synny, kuten ei mistään minulle tärkeästä asiasta. Mies ei sano mitään enkä minä toisaalta paria lausetta pidempään viitsi mitään monologia pitää. Pariterapiaan häntä pyysin, mutta hän ei suostu.
Kommentoikaa tähän jotain joka auttaisi minua selkeyttämään minun ajatuksia. Kohta tämä ahdistus valtaa minut ihan liikaa. En tiedä mitä tehdä. Jos olisi jotain päihdeongelmaa tms niin ero olisi selvä, mutta kun mitään sellaista "oikeaa" ongelmaa ei ole. Jos rikon tämän perheen oman ahdistukseni takia niin syyttääkö lapset minua koko elämänsä siitä, että rikoin heiltä perheen ihan tyhjän takia. Osaisiko joku sanoa tähän jotain?
Kommentit (241)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ootko ajatellut sellaista radikaalia ideaa että puhuisit miehellesi toiveistasi eli ET VALITA vaan kerrot miten haluaisit että asiat menevät ja miltä elämänne näyttää?
Aloita lauseesi esim. "Rakas, olisi ihanaa jos "
Olen minä puhellut hänelle toiveista ihan toive-sanallakin. Mutta ei siitä keskustelua synny, kuten ei mistään aiheesta minkä minä aloitan. En muutenkaan valita juurikaan hänelle mistään. Sanaa rakas en pysty käyttämään, en koe tällä hetkellä rakastavani häntä. Ap
Veikkaisin, että tuo "en koe tällä hetkellä rakastavani häntä" näkyy sanoissasi, teoissasi, äänen painoissasi ja kaikessa viestinnässäsi. Miehesi on varmastikin sen myös huomannut.
Mitä jos nyt keskityt siihen TAVOITETILAAN eli miten asioiden pitäisi olla ja unohdat sen miten asiat ovat nyt. Sitten mietit miten sinne tavoitetilaan pääset. Sinne ei päästä sillä, että käyttäydytte kuten ennenkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuskinpa lapsetkaan voivat hyvin, ellei heidän äitinsä voi hyvin, unohda syyllisyys.
Sun on mahdotonta ylläpitää yksin perhe-elämää, kun mies elää omaa elämäänsä, eikä huomioi muita.Jospa vaikka muuttaisit muualle lasten kanssa, ei ole kenellekään hyväksi joutua olemaan huonovointinen
omassa kodissaan.
Ja oikeasti jss, ennen kuin alat voida vielä huonommin!Tällaista olen miettinyt. Mutta silloin rikon lapsilta perheen. Ja mies siis huomioi muita esim. tekemällä kotitöitä ja ruokaa eli jos minä vain ahdistun tässä ihan tyhjästä. Ap
Hohhoijaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse lähtisin purkamaan asioita siitä päästä että mikä on muuttanut ennen niin mukavan miehen itsekkääksi ja töykeäksi. Joku syys siihen täytyy olla koska ei ihminen muutu ihan ilman syytä noin täydellisesti. Onko hänen elämässään tapahtunut jotain joka selittäisi muutoksen?
On hänen ihan omissa asioissa ollut viime vuosina paljonkin ikävää. Olen kuitenkin miettinyt, että jos hän on aina ollut itsekäs ja töykeä, mutta ensimmäiset viisi vuotta kanssani oli niin rakastunut, että oikea luonne ei tullut esille. Ap
Hohhoijaa.
Mä olen ainakin omassa liitossani huomannut, että sitä saa mitä tilaa. Tällä tarkoitan sitä, että jos itse on kiinnostunut ja innostunut toisen seurasta, alkaa vastapuolikin kiinnostua sinun asioista.
Oletko siis itse ollut kiinnostunut miehesi asioista? Etkä vaadi häntä vaan kuuntelemaan omia juttujasi? Jospa hänellä on sellainen olo, että sinua ei kiinnosta hänen asiat? Kokeilepa, ole hänelle mukava ja ystävällinen ja katso käyttäytyykö hän sinua kohtaa samoin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Valitettavasti miehesi taitaa olla samaa mieltä sinusta, tai miehellä on jokin syy käyttäytyä miten käyttäytyy.
Ei tuo itsestään parane. Ainoastaan terapian kautta voitte muuttua - jos molemmat sitä haluavat.
Olen jo kuukausia miettinyt, että ehkä mies ei enää rakasta minua. Erota hän ei kuulemma halua. Ap
Jos mies todella käyttäytyy kuvaamallasi tavalla niin jättäisin kyllä pois tuon sanan "ehkä".
Mikään miehen käytöksessä ei viittaa rakkauteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hohhoijaa.
Ymmärrän että sinua ei kiinnosta tämä aihe etkä halua auttaa minua. Mutta miksi sitten vaivaudut edes kommentoimaan mitään?
Ap
Siksi kun odotin, että olisi ostattu katsoa myös sinne peiliin kun oli nähty näin paljon vaivaa kirjoittamisen eteen, mutta taas oli kuinka vain mies on muuttunut, jne.
En minä yksin miestä syytä meidän tilanteesta, mitään sellaista en aloituksessa kirjoittanut. Sen sijaan kirjoitin siitä miten itsekin olen muuttunut ahdistuneeksi ja sellaiseksi joka ei enää jaksa edes yrittää puhua ja yrittää vain sietää. Ap
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa että mies pitää ap:ta itsestäänselvyytenä. Tai sitten on toinen, ja haluaa että ap hakee eroa.
Tuo on paha kun ei kanna vastuuta lapsista.
Pariterapia olis ainut, mutta kun ei sinne tule...jos ap menis yksinään puhumaan jonkun kans.
Ap on jo heilutellut erokorttia, eli mies on nostanut kätensä pystyyn ja odottaa, että Ap hoitaa sen eron.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten olette ottaneet sitä aikaa keskustelulle? Lapset esim. isovanhemmilla hoidossa. Ja miksi kaunistelet omaa oloasi?
Mies ei halua ottaa aikaa keskustelulle vaikka sitä pyydän. Hän ei lähde mukaan mihinkään keskusteluun minkä aloitan tai pyydän vaikka että "voitaisiinko sunnuntaina illalla puhua asiasta".
Tuo kertoo minusta sen tärkeimmän. Miestä ei kiinnosta koko asia, hän ei halua satsata suhteenne parantamiseen. Voit tietysti mennä yksinkin puhumaan johonkin, mutta jos molemmat ei halua panostaa muutokseen, mikään ei tule muuttumaan. Tee siitä johtopäätökset millaisessa suhteessa haluat loppuikäsi viettää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ootko ajatellut sellaista radikaalia ideaa että puhuisit miehellesi toiveistasi eli ET VALITA vaan kerrot miten haluaisit että asiat menevät ja miltä elämänne näyttää?
Aloita lauseesi esim. "Rakas, olisi ihanaa jos "
Olen minä puhellut hänelle toiveista ihan toive-sanallakin. Mutta ei siitä keskustelua synny, kuten ei mistään aiheesta minkä minä aloitan. En muutenkaan valita juurikaan hänelle mistään. Sanaa rakas en pysty käyttämään, en koe tällä hetkellä rakastavani häntä. Ap
Veikkaisin, että tuo "en koe tällä hetkellä rakastavani häntä" näkyy sanoissasi, teoissasi, äänen painoissasi ja kaikessa viestinnässäsi. Miehesi on varmastikin sen myös huomannut.
Mitä jos nyt keskityt siihen TAVOITETILAAN eli miten asioiden pitäisi olla ja unohdat sen miten asiat ovat nyt. Sitten mietit miten sinne tavoitetilaan pääset. Sinne ei päästä sillä, että käyttäydytte kuten ennenkin.
Varmasti se näkyykin. Mutta miten minä osaisin rakastaa itsekkäästi ja töykeästi käyttäytyvää miestä? Ja jotenkin esitän että rakastan? Kun oikeasti minua koko ajan vain oksettaa. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Parisuhteen ensihuuma kestää vain aikansa. Ensihuumassa yritämme miellyttää toista osapuolta ja näyttää vain parhaimmat puolemme. Aikanaan siihen väsyy ja oma persoona tulee esiin. Ehkä sinun miehesi ei vain jaksa enää olla sinulle mieliksi ja kuunnella loppumattoman pitkiä tarinoita sinun työpäivästäsi, sinun ystävistäsi ja sinun tekemisistäsi. Pitäisin sitä aika normaalina kehityskulkuna.
Vierailija kirjoitti:
Mä olen ainakin omassa liitossani huomannut, että sitä saa mitä tilaa. Tällä tarkoitan sitä, että jos itse on kiinnostunut ja innostunut toisen seurasta, alkaa vastapuolikin kiinnostua sinun asioista.
Oletko siis itse ollut kiinnostunut miehesi asioista? Etkä vaadi häntä vaan kuuntelemaan omia juttujasi? Jospa hänellä on sellainen olo, että sinua ei kiinnosta hänen asiat? Kokeilepa, ole hänelle mukava ja ystävällinen ja katso käyttäytyykö hän sinua kohtaa samoin.
Olen ollut kiinnostunut hänen asioista ja oikeastaan niistä on meillä aina puhuttu enemmän kuin minun asioista. Edelleen puhun hänen asioista kun hän aloittaa niistä puhuminen. Hän vaan ei enää minun. Ja olen ystävällinen hänelle edelleen. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Parisuhteen ensihuuma kestää vain aikansa. Ensihuumassa yritämme miellyttää toista osapuolta ja näyttää vain parhaimmat puolemme. Aikanaan siihen väsyy ja oma persoona tulee esiin. Ehkä sinun miehesi ei vain jaksa enää olla sinulle mieliksi ja kuunnella loppumattoman pitkiä tarinoita sinun työpäivästäsi, sinun ystävistäsi ja sinun tekemisistäsi. Pitäisin sitä aika normaalina kehityskulkuna.
En ole koskaan puhunut hänelle paljoa ystävistäni tai työpäivistäni vaan ihan muista minua kiinnostavista asioista. Ja niistäkin vähemmän kuin mitä hän puhuu omistaan. Hän haluaa kyllä paljon puhua työpäivistään ja tekemisistään minulle. Ap
Itselläni oli aika sama tilanne. Mies oli mitä ihanin ja loistava isä kahdelle ensimmäiselle lapsellemme. Kun kolmas syntyi viisi vuotta sitten kaikki muuttui.
Olin lasten kanssa kotona, koska kaikki olivat vielä alle kouluikäisiä. Hän ei koskaan kysynyt miten päivä meni, ei kysynyt mitä neuvolassa oli sanottu, ei ollut kiinnostunut miksi itkin tai muutenkaan huomioinut minua enää ollenkaan. Samalla jätti myös lasten kanssa touhuilun, ennen hän vei lapsia uimaan, leikkipuistoon tai minne vaan. Puhui lähinnä omista työjutuistaan, jotka eivät minua niin kiinnostaneet, koska en tiennyt alasta mitään. Jos pyysin häntä tekemään jotain, vaikka auttamaan huonekalujen kasaamisessa, jonkin korjaamisessa tai muussa, ei hän välttämättä tullut avuksi tai jos tuli, siitä tuli heti tappelu. Jos hänellä oli joku avuntarve, niin minun olisi pitänyt olla heti paikalla, jos en ollut, niin siitä tuli kamala huuto.
Aloin pikkuhiljaa aina vaan odottamaan, että mies olisi pois kotoa työjuttujen takia. Meillä oli lasten kanssa paljon mukavampaa silloin ja tunsin oloni paljon paremmaksi.
Kun nuorin lapsi oli parivuotias lähdin tekemään opiskeluita loppuun. Tilanne räjähti silloin käsiin, minun olisi pitänyt hoitaa koti, tehdä kouluhommia ja hoitaa lapset samalla. Vaikka miljoona kertaa pyysin, että voiko illalla laittaa lapset nukkumaan, että saan opiskeltua, niin hän aina vaan makasi sohvalla tekemättä mitään. Kirjotin hänelle kirjeen, jossa kerroin, että en voi jatkaa enää näin ja kyselin, että haluaako hän edes yrittää. Mies ei koskaan vastannut minulle mitään.
Lopulta ero oli ainoa vaihtoehto. Kaikki ihmettelivät, miksi jätin niin hyvän miehen, hän ei juonut, käynyt baareissa eikä ollut väkivaltainen ja vaikutti julkisesti lähes täydelliseltä. Mies ei uskonut minun haluavan erota ja teki sen jälkeen elämästäni todella vaikean pariksi vuodeksi, kosti asioita mm. lapsille ja ei halunnut maksaa elatusmaksuja.
Nyt tilanne alkaa helpottaa, vaikka tiedän hänen haukkuvan minua jokaisessa mahdollisessa tilanteessa. On se ihanaa hakea lasta päiväkodista ja kuulla samalla, että mies on kertonut hoitajille juttuja, että minua kiinnostaa vaan juhliminen ja muut miehet eivätkä lapset ollenkaan.
Taidat tietää itse mitä haluat? En suosittele hukkaamaan omaa elämää ja aikaa suhteeseen, jossa ei ole hyvä olla. Jos toinen ei ole valmis muuttumaan, niin eikö homma ole aika selvä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ainoastaan vuorovaikutus voi ratkaista tilanteen. Vaihtoehdot ovat
1) avioliitto paranee - keinona pariterapia
2) avioliitto pysyy samanlaisena - kun kumpikaan ei tee mitään toisin
3) kulissiliitto - molemmat alkavat rakentamaan omaa elämää onnellisemmaksi saman katon alla
4) ero - jolloin tulee näiden ongelmien lisäksi kasa muita ongelmia (raha, tapaamiset, oharit, uusperheet....)
Sen verran sinun pitäisi saada mies saman pöydän ääreen, jotta voitte yhdessä päättää parhaimman vaihtoehdon näistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ootko ajatellut sellaista radikaalia ideaa että puhuisit miehellesi toiveistasi eli ET VALITA vaan kerrot miten haluaisit että asiat menevät ja miltä elämänne näyttää?
Aloita lauseesi esim. "Rakas, olisi ihanaa jos "
Olen minä puhellut hänelle toiveista ihan toive-sanallakin. Mutta ei siitä keskustelua synny, kuten ei mistään aiheesta minkä minä aloitan. En muutenkaan valita juurikaan hänelle mistään. Sanaa rakas en pysty käyttämään, en koe tällä hetkellä rakastavani häntä. Ap
Veikkaisin, että tuo "en koe tällä hetkellä rakastavani häntä" näkyy sanoissasi, teoissasi, äänen painoissasi ja kaikessa viestinnässäsi. Miehesi on varmastikin sen myös huomannut.
Mitä jos nyt keskityt siihen TAVOITETILAAN eli miten asioiden pitäisi olla ja unohdat sen miten asiat ovat nyt. Sitten mietit miten sinne tavoitetilaan pääset. Sinne ei päästä sillä, että käyttäydytte kuten ennenkin.
Varmasti se näkyykin. Mutta miten minä osaisin rakastaa itsekkäästi ja töykeästi käyttäytyvää miestä? Ja jotenkin esitän että rakastan? Kun oikeasti minua koko ajan vain oksettaa. Ap
Jos et halua tehdä mitään asioiden parantamiseksi niin törmäät seuraavassa suhteessasi aivan samoihin ongelmiin.
Mä lähdin yksin hakemaan apua tulehtuneelle parisuhteelle. Omat hajanaiset ajatukset siellä selkiytyivät ja yritin ihan tosissani ensin omalla muutoksella saada vastakaikua. Sitä ei tullut, joten jätin hänet.
En tiedä, mikä hänet muutti, minut muutti äitiys, mutta yritin silti pitää kiinni myös meidän kahden jutuista. Mies sanoi jossain vaiheessa, ettei jaksa enää tehdä juttuja mun kanssa.
Uskon, että hän oli helpottunut, kun lähdin.
Tuppis kirjoitti:
Itselläni oli aika sama tilanne. Mies oli mitä ihanin ja loistava isä kahdelle ensimmäiselle lapsellemme. Kun kolmas syntyi viisi vuotta sitten kaikki muuttui.
Olin lasten kanssa kotona, koska kaikki olivat vielä alle kouluikäisiä. Hän ei koskaan kysynyt miten päivä meni, ei kysynyt mitä neuvolassa oli sanottu, ei ollut kiinnostunut miksi itkin tai muutenkaan huomioinut minua enää ollenkaan. Samalla jätti myös lasten kanssa touhuilun, ennen hän vei lapsia uimaan, leikkipuistoon tai minne vaan. Puhui lähinnä omista työjutuistaan, jotka eivät minua niin kiinnostaneet, koska en tiennyt alasta mitään. Jos pyysin häntä tekemään jotain, vaikka auttamaan huonekalujen kasaamisessa, jonkin korjaamisessa tai muussa, ei hän välttämättä tullut avuksi tai jos tuli, siitä tuli heti tappelu. Jos hänellä oli joku avuntarve, niin minun olisi pitänyt olla heti paikalla, jos en ollut, niin siitä tuli kamala huuto.
Aloin pikkuhiljaa aina vaan odottamaan, että mies olisi pois kotoa työjuttujen takia. Meillä oli lasten kanssa paljon mukavampaa silloin ja tunsin oloni paljon paremmaksi.
Kun nuorin lapsi oli parivuotias lähdin tekemään opiskeluita loppuun. Tilanne räjähti silloin käsiin, minun olisi pitänyt hoitaa koti, tehdä kouluhommia ja hoitaa lapset samalla. Vaikka miljoona kertaa pyysin, että voiko illalla laittaa lapset nukkumaan, että saan opiskeltua, niin hän aina vaan makasi sohvalla tekemättä mitään. Kirjotin hänelle kirjeen, jossa kerroin, että en voi jatkaa enää näin ja kyselin, että haluaako hän edes yrittää. Mies ei koskaan vastannut minulle mitään.
Lopulta ero oli ainoa vaihtoehto. Kaikki ihmettelivät, miksi jätin niin hyvän miehen, hän ei juonut, käynyt baareissa eikä ollut väkivaltainen ja vaikutti julkisesti lähes täydelliseltä. Mies ei uskonut minun haluavan erota ja teki sen jälkeen elämästäni todella vaikean pariksi vuodeksi, kosti asioita mm. lapsille ja ei halunnut maksaa elatusmaksuja.
Nyt tilanne alkaa helpottaa, vaikka tiedän hänen haukkuvan minua jokaisessa mahdollisessa tilanteessa. On se ihanaa hakea lasta päiväkodista ja kuulla samalla, että mies on kertonut hoitajille juttuja, että minua kiinnostaa vaan juhliminen ja muut miehet eivätkä lapset ollenkaan.
Taidat tietää itse mitä haluat? En suosittele hukkaamaan omaa elämää ja aikaa suhteeseen, jossa ei ole hyvä olla. Jos toinen ei ole valmis muuttumaan, niin eikö homma ole aika selvä?
Mieheni on aikalailla juuri tuollainen kuin sinun ex. Jos lapsia ei olisi, ottaisin eron. Lasten takia olen halunnut vielä yrittää. Eihän voi tietää jos tämä tilanne paranisi? Eikä lasten elämä eron jälkeen tästä paremmaksi muutu. Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ootko ajatellut sellaista radikaalia ideaa että puhuisit miehellesi toiveistasi eli ET VALITA vaan kerrot miten haluaisit että asiat menevät ja miltä elämänne näyttää?
Aloita lauseesi esim. "Rakas, olisi ihanaa jos "
Olen minä puhellut hänelle toiveista ihan toive-sanallakin. Mutta ei siitä keskustelua synny, kuten ei mistään aiheesta minkä minä aloitan. En muutenkaan valita juurikaan hänelle mistään. Sanaa rakas en pysty käyttämään, en koe tällä hetkellä rakastavani häntä. Ap
Veikkaisin, että tuo "en koe tällä hetkellä rakastavani häntä" näkyy sanoissasi, teoissasi, äänen painoissasi ja kaikessa viestinnässäsi. Miehesi on varmastikin sen myös huomannut.
Mitä jos nyt keskityt siihen TAVOITETILAAN eli miten asioiden pitäisi olla ja unohdat sen miten asiat ovat nyt. Sitten mietit miten sinne tavoitetilaan pääset. Sinne ei päästä sillä, että käyttäydytte kuten ennenkin.
Varmasti se näkyykin. Mutta miten minä osaisin rakastaa itsekkäästi ja töykeästi käyttäytyvää miestä? Ja jotenkin esitän että rakastan? Kun oikeasti minua koko ajan vain oksettaa. Ap
Jos et halua tehdä mitään asioiden parantamiseksi niin törmäät seuraavassa suhteessasi aivan samoihin ongelmiin.
Minähän olen yrittänyt tehdä. Olen monta kertaa avannut keskustelun siitä miten ME voisimme parantaa meidän avioliittoa (en ole syyttänyt miestä asioista). Olen aina miehen halutessa puhunut hänen asioista esim. hänen kavereista tai työpäivästä. Olen ystävällinen hänelle vaikka minua ahdistaa todella paljon. Mitä muuta voin yrittää? Ap
Näitä juttuja kun lukee niin pitää ihmetellä kyllä naisten loputtomia vaatimuksia. Miehen pitää olla 110 % täydellinen tai muuten otetaan heti ero. Omalla toiminnalla ei tietenkään voi olla mitään vaikutusta asioihin. No ottakaa se ero ja itkekää sitten yksinhuoltajana jossain Jakomäen yksiössä.
On hänen ihan omissa asioissa ollut viime vuosina paljonkin ikävää. Olen kuitenkin miettinyt, että jos hän on aina ollut itsekäs ja töykeä, mutta ensimmäiset viisi vuotta kanssani oli niin rakastunut, että oikea luonne ei tullut esille. Ap