Miehen "liian läheinen" suhde lapsuudenperheeseensä

Me ollaan miehen kanssa molemmat onneksi samanlaisia. Exien kanssa kummallakin oli ongelmia tuon vuoksi, kun oltiin muka liian kiinni lapsuudenperheissämme. Nyt on hyvä kun ei tarvitse tuosta riidellä m

Vierailija kirjoitti:

Minun eksäni oli vähän samanlainen. En edes 20 avioliittovuoden aikana tottunut siihen sukurakkauteen. Kesäisin sitten piti tavata laajempaa sukua.

Nykyinen aviomieheni on yhtä erakko kuin minäkin. Onneksi.

Haluan korostaa, ettei miehen vanhemmissa tai sisaruksissa ollut mitään vikaa. Ihan ystävällisiä ja mukavia. Vika oli minussa. En millään olisi jaksanut puhua tuntikausia perunoista, säästä tai muista ihmisistä.

Tämä! 

Juuri tuo, kun ei ole enää mitään uutta kuultavaa, ei mitään muuta kuin lätinää. En tarkoita että juttujen aina tulisi olla hirmu sivistyneitä tai älykkäitä.  Tavallisista asioista on kiva rupatella. Mutta itse ainakin jaksan tätä vain tietyn verran, sitten siihen läpinään kyllästyy. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ette sitten sovi yhteen. Minulle sukulaiset ovat rakkaita, ja näen heitä aina innoissani, vaikka olenkin introvertti. Näen myös kavereita paljon. Ehkä yhden kerran kuussa on viikonloppu, jolloin olen kahdestaan mieheni kanssa. Rakastan nähdä myös mieheni sukua. Töissä en ole hirveänä tekemisissä ihmisten kanssa, ja siksi ehdinkin työpäivien aikana ladata akkujani. Anna miehen elää elämäänsä niin kuin haluaa, et voi häntä muuttaa.

Mahdatkohan tietää, mikä on introvertti?

Ihmiset kun eivät ole puhtaasti sitä tai tätä. Usein tilannesidonnaisestikin vielä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun eksäni oli vähän samanlainen. En edes 20 avioliittovuoden aikana tottunut siihen sukurakkauteen. Kesäisin sitten piti tavata laajempaa sukua.

Nykyinen aviomieheni on yhtä erakko kuin minäkin. Onneksi.

Haluan korostaa, ettei miehen vanhemmissa tai sisaruksissa ollut mitään vikaa. Ihan ystävällisiä ja mukavia. Vika oli minussa. En millään olisi jaksanut puhua tuntikausia perunoista, säästä tai muista ihmisistä.

Tämä! 

Juuri tuo, kun ei ole enää mitään uutta kuultavaa, ei mitään muuta kuin lätinää. En tarkoita että juttujen aina tulisi olla hirmu sivistyneitä tai älykkäitä.  Tavallisista asioista on kiva rupatella. Mutta itse ainakin jaksan tätä vain tietyn verran, sitten siihen läpinään kyllästyy. 

Mieheni suvussa perustyyli on vielä se että aina poissaoleva haukutaan ja hänen kaikki asiansa räävitäön. Ei kauheesti tee mieli mennä ja kertoa kuulumisiaan kun tietää että heti kun selkänsä kääntää, alkaa se loputon ilkeä ruodinta.

Mun miehellä on kiva suku. Mä tykkään mun leppoisasta anopista ja appikin on ihan kiva hölmöine vitseineen. Miehen sisarukset on ihan ok, oli kiva viettää juhannusta yhdessä grillaten ja valvoen lämpöisessä kesäyössä kun lapset on nukkumassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ette sitten sovi yhteen. Minulle sukulaiset ovat rakkaita, ja näen heitä aina innoissani, vaikka olenkin introvertti. Näen myös kavereita paljon. Ehkä yhden kerran kuussa on viikonloppu, jolloin olen kahdestaan mieheni kanssa. Rakastan nähdä myös mieheni sukua. Töissä en ole hirveänä tekemisissä ihmisten kanssa, ja siksi ehdinkin työpäivien aikana ladata akkujani. Anna miehen elää elämäänsä niin kuin haluaa, et voi häntä muuttaa.

Mahdatkohan tietää, mikä on introvertti?

Mahdatko itse? Kyllä introverttikin voi haluta sosiaalista elämää, kunhan saa myös riittävästi yksinoloa, kuten tuon kirjoittaja on työpäivät yksikseen ja viikonloppuisin näkee ystäviä ja sukulaisia.

Kaikki ihmiset tarvii joskus yksinoloa. Introvertti pitää yksinolosta, ei rakasta nähdä kaikenlaisia ihmisiä joka välissä.

Täällä samanlaisia ongelmia... Anoppi tuppaisi kylään ainakin kahdesti viikossa jos mahdollista ja vielä lomat/pyhätkin pitäisi nyhjätä miehen lapsuudenperheen/suvun kanssa :x. Mies ei näe siinä mitään ongelmaa, että anoppi vain ilmoittaa että tulee nyt kylään ja tästä onkin saatu riitoja aikaiseksi. Ja mukavia ihmisiä siis ovat eikä ole mitään heitä vastaan, mutta liika on liikaa ja etenkin sosiaalisen työn vastapainona kaipaa myös omaa rauhaa eikä tuntikausien kahvitteluja työpäivän jälkeen...

Vierailija kirjoitti:

Täällä samanlaisia ongelmia... Anoppi tuppaisi kylään ainakin kahdesti viikossa jos mahdollista ja vielä lomat/pyhätkin pitäisi nyhjätä miehen lapsuudenperheen/suvun kanssa :x. Mies ei näe siinä mitään ongelmaa, että anoppi vain ilmoittaa että tulee nyt kylään ja tästä onkin saatu riitoja aikaiseksi. Ja mukavia ihmisiä siis ovat eikä ole mitään heitä vastaan, mutta liika on liikaa ja etenkin sosiaalisen työn vastapainona kaipaa myös omaa rauhaa eikä tuntikausien kahvitteluja työpäivän jälkeen...

Sentään ilmottaa.

Meille saattoi appivanhemmat törmätä ilmottamatta kuuden maissa pyhäaamuna ja odottaa että vietämme koko päivän heudän kanssaan. Appi vielä haukkui minut tyhmäksi kun sanoin että pitää lukea tenttiin.

Menkää vaikka kylpylälomalle tai Tallinnan risteilylle keskenänne niin mieskin voi innostua kahdenkeskisistä viikonlopuista

Vierailija kirjoitti:

Ei asuta yhdessä, joten se kaksinkeskinen aika on vielä enemmän kortilla. Mieheltä tuli taas kerran viesti, että menee lauantaina jälleen kerran äitinsä luokse kylään (siksi tein tämän keskustelun). Pitäisikö olla "hullu nainen" ja pistää mies valitsemaan joko äitinsä tai minut täksi viikonlopuksi?

AP

Oleellista tässä ei mielestäni ole vierailut, vaan paljonko ne vievät aikaa. Kuinka monen sadan kilsan päässä äiti asuu? Eikö puoli päivää riittäisi? 

Ehkä mamman ruuat kiinnostavat eikä siksi pelkkä puhelu riitä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pysyn todella kaukana äitinsä nänneihin imeytyneistä aikuisista äijistä. On sekä lapsellista että häiriintynyttä hyysätä jatkuvasti oman ikiaikaisen ”perheensä” kanssa - se aika oli ja meni. Ja näitä äidin tisuliivit päässä hengaavia setämiehiä on ihan 50+ ikäisissäkin. Aina ongelmia.

Voi nainenkin olla liian kiinni vanhemmissaan. Anoppi on edelleen täysin kiinni omissaan ja on opettanut tyttärensä olemaan kiinni hänessä. 35-vuotiaat menee jokaiknen viikonloppu äidin tai äidinäidin luo.

Ja meidän pitäisi notkua siellä myös koko ajan. Ja ei, Helsingistä Ouluun ei mennä vain kahville. Siellä sitten nökötetään miehen mummon pienessä kaksiossa kylki kyljessä.

Mikä on liian kiinni.

Ennen asuttiin yhdessä. Se on luonnollisin tapa kautta aikojen.

Jos tarkoitat luonnollisella tapoja, jotka ovat muotoutuneet olosuhteiden pakosta, niin silloin samassa talossa asuminen on luonnollista. 

Vierailija kirjoitti:

Minkä ikäisiä olette ja haaveiletko sinä perheestä? Jos haaveilet, ja iän puolesta perhe pitäisi perustaa lähivuosina, niin kyllä sinuna nyt ehkä alkaisin olla "se hullu akka" ja testaamaan onko miehestä ikinä perhettä perustamaan. Sillä kun perheen perustaa, niin lapset ja puoliso nousevat prioriteettilistassa ensimmäiselle sijalle.

Joskus olen lukenut, että kiintymyssuhdeteorian mukaan aikuisiällä käy tavallaan niin, että löydetystä puolisosta tulee se ensisijainen kiintymyksen kohde ja ihminen luopuu mielessään äidistään ensisijaisena kiintymyskohteenaan. Tämä on ei-tietoinen ja luonnollinen asia, ja varmasti monilla tapahtuu jo teinirakkaudessaan. Eihän kukaan pystyisi aitoon parisuhteeseen, jos näin ei kävisi. Ilmeisesti jos syystä tai toisesta tämä ei vielä aikuisiässäkään onnistu, niin kiintymyssuhteessa vanhempiin voi olla jotain häikkää. On siis turvallisen kiintymyssuhteen merkki kyetä irrottautumaan vanhemmistaan ja suuntautua aikuisiän rakkaussuhteeseen eri tavalla kuin muihin ihmissuhteisiin.

Se voi olla turvallisen kiintymyssuhteen merkki, mutta myös päinvastaisessa tapauksessa eli kun kiintymyssuhde on vaurioitunut (esim se on välttelevä), vanhemmista irrottautuminen on helppoa. Ei tuota minkäänlaista ongelmaa. 

Vierailija kirjoitti:

AP: momentum voi olla nyt irrottautua ennenkin on liian myöhäistä.

Meille sama tilanne, mutta ollaan yli 40 vee, kaksi teini-ikäistä. Miehellä 2 pikkusiskoa (35-40v), toinen sinkku, toisella on-off-suhde samaan mieheen. Miehen siskot ja vanhemmat roikkuvat miehessäni, joka viikonloppu menevät ”kotiin”, eli lapsuuskotiinsa, jossa koko ajan puuhaa ja remonttia, jonne mun mies tarvitaan. Kun aloimme seurustella, tulin nopeasti raskaaksi ja samanaikaisesti miehen sisko ja äiti masentui, siskolla masennuslääkitys ja äidillä myös unilääkitys. Toisen sisko parisuhde meni tuolloin poikki ja sisko tarvitsi paljon tukea: kaikki parisuhdeongelmat ruotivat primaariperheessä keskenään. Mies kärkkyy koko ajan mahdollisuutta päästä käymään lapsuuskodissaan. Siellä selvästi lepää ja viihtyy. Pikkusiskojen seura on parasta.

Oon tietysti onneton ja hyväksikäytetty hölmö, eikä voimia ole ollut tehdä sitä yhtä ja ainoaa ratkaisua, joka nyt pitäisi.

Mutta sulle AP. Tällaisen taustalla voi olla ihan sieltä varhaislapsuudesta tulevia kuvioita ja näiden sulle vieraiden ihmisten välinen dynamiikka on jotain, mihin et ehkä itse koskaan pysty vaikuttamaan. Jos oot nuori ja lapsia ja muita sitoumuksia ei vielä ole, niin helpointa olisi lähteä. Vuosien varrella ongelma vain korostuu, kun appivanhempasi ikääntyvät, sairastuvat ja tarvitsevat OIKEasti läsnäoloa.

Tärkeä kirjoitus!

Kuulostaa siltä, että miehes lapsuudenperheessä ei ole todellakaan kaikki kunnossa. Jos näin on ollut myös lapsuusaikana, hän hakeutuu tällaiseen seuraan ihan luonnostaan (jos ei ole hoitanut itseään kuntoon) ja kokee voivansa olla oma itsensä vain siellä. Se on todellakin dynamiikka, johon ulkopuolinen ei voi vaikuttaa, jos toinen ei koe olevansa avun tarpeessa. Aika monta isoa takaiskua pitää kohdalle osua, ennen kuin ihminen herää tilanteeseensa - jos silloinkaan. Mistäpä näitä osaisi etukäteen tietää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minkä ikäisiä olette ja haaveiletko sinä perheestä? Jos haaveilet, ja iän puolesta perhe pitäisi perustaa lähivuosina, niin kyllä sinuna nyt ehkä alkaisin olla "se hullu akka" ja testaamaan onko miehestä ikinä perhettä perustamaan. Sillä kun perheen perustaa, niin lapset ja puoliso nousevat prioriteettilistassa ensimmäiselle sijalle.

Joskus olen lukenut, että kiintymyssuhdeteorian mukaan aikuisiällä käy tavallaan niin, että löydetystä puolisosta tulee se ensisijainen kiintymyksen kohde ja ihminen luopuu mielessään äidistään ensisijaisena kiintymyskohteenaan. Tämä on ei-tietoinen ja luonnollinen asia, ja varmasti monilla tapahtuu jo teinirakkaudessaan. Eihän kukaan pystyisi aitoon parisuhteeseen, jos näin ei kävisi. Ilmeisesti jos syystä tai toisesta tämä ei vielä aikuisiässäkään onnistu, niin kiintymyssuhteessa vanhempiin voi olla jotain häikkää. On siis turvallisen kiintymyssuhteen merkki kyetä irrottautumaan vanhemmistaan ja suuntautua aikuisiän rakkaussuhteeseen eri tavalla kuin muihin ihmissuhteisiin.

Se voi olla turvallisen kiintymyssuhteen merkki, mutta myös päinvastaisessa tapauksessa eli kun kiintymyssuhde on vaurioitunut (esim se on välttelevä), vanhemmista irrottautuminen on helppoa. Ei tuota minkäänlaista ongelmaa. 

Ripustautuva ja takertuva käytös on aina hälyttävää.

Vierailija kirjoitti:

Ei asuta yhdessä, joten se kaksinkeskinen aika on vielä enemmän kortilla. Mieheltä tuli taas kerran viesti, että menee lauantaina jälleen kerran äitinsä luokse kylään (siksi tein tämän keskustelun). Pitäisikö olla "hullu nainen" ja pistää mies valitsemaan joko äitinsä tai minut täksi viikonlopuksi?

AP

Siis ette asu yhdessä, olette viikot töissä. Näette kerran viikossa? Jonkinlainen panosuhde?

Minusta tervettä käytöstä on se, että aikuistuttuaan ihminen alkaa elämään ja rakentamaan omaa elämää ja lapsuuden perhe jää sivurooliin.

Jo murrosikäisil alkaa näkyä itsenäistyminen ja ei enää lähdetä niin usein sukuloimaan esim. mummolaan tms vaan halutaan viettää aikaa omien kavereiden kanssa.

Eriytyminen lapsuusperheestä vaan vahvistuu kun ikää tulee ja muodostaa oman perheen/ parisuhteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä samanlaisia ongelmia... Anoppi tuppaisi kylään ainakin kahdesti viikossa jos mahdollista ja vielä lomat/pyhätkin pitäisi nyhjätä miehen lapsuudenperheen/suvun kanssa :x. Mies ei näe siinä mitään ongelmaa, että anoppi vain ilmoittaa että tulee nyt kylään ja tästä onkin saatu riitoja aikaiseksi. Ja mukavia ihmisiä siis ovat eikä ole mitään heitä vastaan, mutta liika on liikaa ja etenkin sosiaalisen työn vastapainona kaipaa myös omaa rauhaa eikä tuntikausien kahvitteluja työpäivän jälkeen...

Sentään ilmottaa.

Meille saattoi appivanhemmat törmätä ilmottamatta kuuden maissa pyhäaamuna ja odottaa että vietämme koko päivän heudän kanssaan. Appi vielä haukkui minut tyhmäksi kun sanoin että pitää lukea tenttiin.

Ei, apua! 🤦‍♀️🤯😫

T. 67.

Harkitse vakavasti jaksatko tuota vuosikausia. Lapsia ei varmaan kannata tuohon tilanteeseen tehdä.

Terveisin 20vuotta sinällään ihanan miehen kanssa, mutta pahoja riitoja miehen prioriteeteista. Lapsuudenkoti on aina ja iäisesti ykkönen, vaikka meillä lapsiakin on. Isälle soitellaan parhaimmillaan kuusi kertaa päivässä ja kyläillään pari kertaa viikossa. Ihan ok ihmisiä mutta en halua heidän tietävän kaikkea elämästäni.

Ei, koska ollaan uskovaisia ja Raamatussa kielletään: 

"Jeesus sanoi: 'Sentähden mies luopukoon isästänsä ja äidistänsä ja liittyköön vaimoonsa, ja ne kaksi tulevat yhdeksi lihaksi'? Niin eivät he enää ole kaksi, vaan yksi liha. Minkä siis Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako." Matt.19: 5-6

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Narsistit haluaa etäännyttää puolison suvustaan ja ystävistään. Ei sais olla ketään muuta kuin Hänen Ylhäisyytensä, jota palvoa ja joka kontrolloi kaikkea ihmissuhteista lähtien. Muut vievät huomiota Häneltä. Muut ovat uhka.

Ei ole tästä kyse, vaan siitä että aikuisessa parisuhteessa ja jos on jo perhettäkin, niin yleensä olisi kivaa viettää viikonloppuja ja lomia sen oman puolison ja lasten kanssa keskenäänkin. Mutta jos puolison täytyy joka viikonloppu käydä vanhempiensa luona viettämässä aikaa niin se alkaa pitemmän päälle haittaamaan sitä yhteistä perhe-elämää. Paitsi toki jos molemmat viettävät mielellään kaiken vapaa-ajan siellä anoppilassa. Yleensä näissä tapauksissa sitten ei kuitenkaan käydä siellä toisen puolison vanhemmilla juuri koskaan, koska miksi siellä nyt pitäisi käydä... ja sitten tietysti vielä se ongelma, että puolison vanhemmat puuttuu aikuisten lastensa elämään liikaa. Ei aina ole narsismista kyse vaikka tällä palstalla se onkin suosikkidiagnoosi kaikille.

Juuri näin! Eihän se, että ei joka viikonloppu sukuloida tarkoita, etteikö niitä sukulaisia nähtäisi ollenkaan...

Mitä tohon narsismimääritelmään tulee, niin yhtä hyvin toi sopii siihen äitiin/isään, jonka mielestä hänen aikuisten lastensa pitäisi joka viikko tulla häntä viihdyttämään. Jokainen vakava kumppani tai muu suvun ulkopuolinen kontakti on uhka, joka "hajottaa perheen"...