Miehen "liian läheinen" suhde lapsuudenperheeseensä

Minä oken kiektänyt kutsumasta appivanhempia meille.

Koti on minulle rakas paikka, samaten kotikaupunkini.

Kuuntelin vuodikausia kritiikkiä, arvostelua ja vittuilua molemmista, kotiani pengottiin ja ykdityisyyttäni loukattiin.

Voin nennä kylään heille mutta kotiini en heitä enää ota.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis asutte yhdessä eli se on sinunkin kotisi? Mitä sovitte vieraista ennen yhteen muuttamista?

Meillä vieraiden tulosta sovitaan yhdessä. Mies tietää, että sosiaalisesti kuormittavan työn vastapainoksi haluan viikonloppuisin levätä eli meille kutsutaan vieraita vain harvoin. Hän itse vierailee sukulaisillaan muutaman kerran vuodessa, minä lähden mukaan vain poikkeustapauksissa.

Et voi kieltää miestä vierailemasta mutta yhteiseen kotiin tulevista vieraista päätätte yhdessä.

Meillä on näin eli yhdessä sovitaan, koska vieraita tulee. Tästä seurasi se, että ei koskaan. Mies on sitä mieltä, että jos minä en siedä hänen kavereitaan ja perhettään, niin meillä ei sitten käy minunkaan kavereitani. Omat ystäväni ovat paljon mukavampia kuin miehen moottoriurheilusta touhottavat kaverit, joten niitä ei meille tule. Olisi kyllä ihana esitellä kotia omille kavereille, mutta tiedän, että jos vietän tyttöjen iltaa, niin seuraavana viikonloppuna täällä on räyhäremmi tai anoppi.

Minusta tuo on todella surullista, ettei voi kutsua kotiinsa omia kavereita aina joskus. En kyllä voisi olla tuollaisessa parisuhteessa, että noin pahasti rajoitetaan elämää omassa kodissa. 

Kumpi tuossa mielestäsi rajoittaa? Minusta tuo on ihan tasa-arvoinen diili: molemman kaverit saavat käydä tasapuolisesti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis asutte yhdessä eli se on sinunkin kotisi? Mitä sovitte vieraista ennen yhteen muuttamista?

Meillä vieraiden tulosta sovitaan yhdessä. Mies tietää, että sosiaalisesti kuormittavan työn vastapainoksi haluan viikonloppuisin levätä eli meille kutsutaan vieraita vain harvoin. Hän itse vierailee sukulaisillaan muutaman kerran vuodessa, minä lähden mukaan vain poikkeustapauksissa.

Et voi kieltää miestä vierailemasta mutta yhteiseen kotiin tulevista vieraista päätätte yhdessä.

Meillä on näin eli yhdessä sovitaan, koska vieraita tulee. Tästä seurasi se, että ei koskaan. Mies on sitä mieltä, että jos minä en siedä hänen kavereitaan ja perhettään, niin meillä ei sitten käy minunkaan kavereitani. Omat ystäväni ovat paljon mukavampia kuin miehen moottoriurheilusta touhottavat kaverit, joten niitä ei meille tule. Olisi kyllä ihana esitellä kotia omille kavereille, mutta tiedän, että jos vietän tyttöjen iltaa, niin seuraavana viikonloppuna täällä on räyhäremmi tai anoppi.

Minusta tuo on todella surullista, ettei voi kutsua kotiinsa omia kavereita aina joskus. En kyllä voisi olla tuollaisessa parisuhteessa, että noin pahasti rajoitetaan elämää omassa kodissa. 

Sehän on yhteinen koti. Jos oman mielensä mukaan haluaa elää, pitää elää yksin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis asutte yhdessä eli se on sinunkin kotisi? Mitä sovitte vieraista ennen yhteen muuttamista?

Meillä vieraiden tulosta sovitaan yhdessä. Mies tietää, että sosiaalisesti kuormittavan työn vastapainoksi haluan viikonloppuisin levätä eli meille kutsutaan vieraita vain harvoin. Hän itse vierailee sukulaisillaan muutaman kerran vuodessa, minä lähden mukaan vain poikkeustapauksissa.

Et voi kieltää miestä vierailemasta mutta yhteiseen kotiin tulevista vieraista päätätte yhdessä.

Meillä on näin eli yhdessä sovitaan, koska vieraita tulee. Tästä seurasi se, että ei koskaan. Mies on sitä mieltä, että jos minä en siedä hänen kavereitaan ja perhettään, niin meillä ei sitten käy minunkaan kavereitani. Omat ystäväni ovat paljon mukavampia kuin miehen moottoriurheilusta touhottavat kaverit, joten niitä ei meille tule. Olisi kyllä ihana esitellä kotia omille kavereille, mutta tiedän, että jos vietän tyttöjen iltaa, niin seuraavana viikonloppuna täällä on räyhäremmi tai anoppi.

Minusta tuo on todella surullista, ettei voi kutsua kotiinsa omia kavereita aina joskus. En kyllä voisi olla tuollaisessa parisuhteessa, että noin pahasti rajoitetaan elämää omassa kodissa. 

Kumpi tuossa mielestäsi rajoittaa? Minusta tuo on ihan tasa-arvoinen diili: molemman kaverit saavat käydä tasapuolisesti.

Tuo kirjoittaja on ensin rajoittanut, ettei miehen kaverit saa tulla kylään ja siitä mies suivaantuneena antanut samat säännöt. En ikinä voisi rajoittaa puolisoa kutsumasta kavereita kylään vaikka en edes tykkäisi ja pahemmin välittäisi heistä. Ystävät ovat kuitenkin tärkeitä elämässä. Minulla on tapana kutsua ystäviä syömään, koska harrastan kokkausta. Kamaalaa jos tuokin kiellettäisiin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis asutte yhdessä eli se on sinunkin kotisi? Mitä sovitte vieraista ennen yhteen muuttamista?

Meillä vieraiden tulosta sovitaan yhdessä. Mies tietää, että sosiaalisesti kuormittavan työn vastapainoksi haluan viikonloppuisin levätä eli meille kutsutaan vieraita vain harvoin. Hän itse vierailee sukulaisillaan muutaman kerran vuodessa, minä lähden mukaan vain poikkeustapauksissa.

Et voi kieltää miestä vierailemasta mutta yhteiseen kotiin tulevista vieraista päätätte yhdessä.

Meillä on näin eli yhdessä sovitaan, koska vieraita tulee. Tästä seurasi se, että ei koskaan. Mies on sitä mieltä, että jos minä en siedä hänen kavereitaan ja perhettään, niin meillä ei sitten käy minunkaan kavereitani. Omat ystäväni ovat paljon mukavampia kuin miehen moottoriurheilusta touhottavat kaverit, joten niitä ei meille tule. Olisi kyllä ihana esitellä kotia omille kavereille, mutta tiedän, että jos vietän tyttöjen iltaa, niin seuraavana viikonloppuna täällä on räyhäremmi tai anoppi.

Minusta tuo on todella surullista, ettei voi kutsua kotiinsa omia kavereita aina joskus. En kyllä voisi olla tuollaisessa parisuhteessa, että noin pahasti rajoitetaan elämää omassa kodissa. 

Sehän on yhteinen koti. Jos oman mielensä mukaan haluaa elää, pitää elää yksin.

No kyllä nyt jonkinlainen kompromissi pitäisi saada aikaan, että voisi elää normaalia elämää. Minusta tuo on ihan älytötäntä, että kielletään ystäviä tulemasta kylään. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis asutte yhdessä eli se on sinunkin kotisi? Mitä sovitte vieraista ennen yhteen muuttamista?

Meillä vieraiden tulosta sovitaan yhdessä. Mies tietää, että sosiaalisesti kuormittavan työn vastapainoksi haluan viikonloppuisin levätä eli meille kutsutaan vieraita vain harvoin. Hän itse vierailee sukulaisillaan muutaman kerran vuodessa, minä lähden mukaan vain poikkeustapauksissa.

Et voi kieltää miestä vierailemasta mutta yhteiseen kotiin tulevista vieraista päätätte yhdessä.

Meillä on näin eli yhdessä sovitaan, koska vieraita tulee. Tästä seurasi se, että ei koskaan. Mies on sitä mieltä, että jos minä en siedä hänen kavereitaan ja perhettään, niin meillä ei sitten käy minunkaan kavereitani. Omat ystäväni ovat paljon mukavampia kuin miehen moottoriurheilusta touhottavat kaverit, joten niitä ei meille tule. Olisi kyllä ihana esitellä kotia omille kavereille, mutta tiedän, että jos vietän tyttöjen iltaa, niin seuraavana viikonloppuna täällä on räyhäremmi tai anoppi.

Minusta tuo on todella surullista, ettei voi kutsua kotiinsa omia kavereita aina joskus. En kyllä voisi olla tuollaisessa parisuhteessa, että noin pahasti rajoitetaan elämää omassa kodissa. 

Sehän on yhteinen koti. Jos oman mielensä mukaan haluaa elää, pitää elää yksin.

No kyllä nyt jonkinlainen kompromissi pitäisi saada aikaan, että voisi elää normaalia elämää. Minusta tuo on ihan älytötäntä, että kielletään ystäviä tulemasta kylään. 

Menee jo kyttäyksen puolelle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis asutte yhdessä eli se on sinunkin kotisi? Mitä sovitte vieraista ennen yhteen muuttamista?

Meillä vieraiden tulosta sovitaan yhdessä. Mies tietää, että sosiaalisesti kuormittavan työn vastapainoksi haluan viikonloppuisin levätä eli meille kutsutaan vieraita vain harvoin. Hän itse vierailee sukulaisillaan muutaman kerran vuodessa, minä lähden mukaan vain poikkeustapauksissa.

Et voi kieltää miestä vierailemasta mutta yhteiseen kotiin tulevista vieraista päätätte yhdessä.

Meillä on näin eli yhdessä sovitaan, koska vieraita tulee. Tästä seurasi se, että ei koskaan. Mies on sitä mieltä, että jos minä en siedä hänen kavereitaan ja perhettään, niin meillä ei sitten käy minunkaan kavereitani. Omat ystäväni ovat paljon mukavampia kuin miehen moottoriurheilusta touhottavat kaverit, joten niitä ei meille tule. Olisi kyllä ihana esitellä kotia omille kavereille, mutta tiedän, että jos vietän tyttöjen iltaa, niin seuraavana viikonloppuna täällä on räyhäremmi tai anoppi.

Minusta tuo on todella surullista, ettei voi kutsua kotiinsa omia kavereita aina joskus. En kyllä voisi olla tuollaisessa parisuhteessa, että noin pahasti rajoitetaan elämää omassa kodissa. 

Sehän on yhteinen koti. Jos oman mielensä mukaan haluaa elää, pitää elää yksin.

Ei vaan pitää löytää normaali kumppani, joka ymmärtää ystävien tärkeyden ja merkityksen. Ei ole maailmanloppu, jos heidät kutsutaan joskus kylään. 

Vierailija kirjoitti:

Ei asuta yhdessä, joten se kaksinkeskinen aika on vielä enemmän kortilla. Mieheltä tuli taas kerran viesti, että menee lauantaina jälleen kerran äitinsä luokse kylään (siksi tein tämän keskustelun). Pitäisikö olla "hullu nainen" ja pistää mies valitsemaan joko äitinsä tai minut täksi viikonlopuksi?

AP

Meneekö mies oikeasti mutsinsa luokse, vaiko toisen naisen? Siinä sulle ap pohdittavaa.

Vierailija kirjoitti:

Minun eksäni oli vähän samanlainen. En edes 20 avioliittovuoden aikana tottunut siihen sukurakkauteen. Kesäisin sitten piti tavata laajempaa sukua.

Nykyinen aviomieheni on yhtä erakko kuin minäkin. Onneksi.

Haluan korostaa, ettei miehen vanhemmissa tai sisaruksissa ollut mitään vikaa. Ihan ystävällisiä ja mukavia. Vika oli minussa. En millään olisi jaksanut puhua tuntikausia perunoista, säästä tai muista ihmisistä.

Mä "jouduin" edellisessä suhteessani vietäämään kaikki sunnuntait miehen vanhemmilla kyläilemässä. Se oli ihan hirveää. Jäin toki välillä pois, mutta annettiin ymmärtää ettei se ole suotavaa. Kun tapasin nykyisen mieheni, niin aika alussa jo sanoin että päätän itse joka ikinen kerta tulenko vanhempien luokse vai en. Mieheni vanhemmat ovat kyllä aivan ihania molemmat, sekä hänen sisaruksensa myös. Vähän jopa harmittaa että olen tällainen pökkelö sitten itse :D 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta tervettä käytöstä on se, että aikuistuttuaan ihminen alkaa elämään ja rakentamaan omaa elämää ja lapsuuden perhe jää sivurooliin.

Jo murrosikäisil alkaa näkyä itsenäistyminen ja ei enää lähdetä niin usein sukuloimaan esim. mummolaan tms vaan halutaan viettää aikaa omien kavereiden kanssa.

Eriytyminen lapsuusperheestä vaan vahvistuu kun ikää tulee ja muodostaa oman perheen/ parisuhteen.

Kulttuirisidonnainen juttu. Suomessa tuota pidetään jotenkin ihanteena, monessa muussa maassa sukulaisten tiiviskin tapaaminen on muiden silmissä normaalia eikä tee kenestäkään aikuista. Mä olen onnellinen siitä että olen kasvanut aikaiseksi sukurakkaassa ympäristössä. Mieheni on onneksi samanlainen, joten tästä ei tule ongelmia. Molempien vanhemmat on iäkkäitä, joten tarvitsevat monessa asiassa apua jo. Minusta se on aikuisuutta pitää huolta läheisistä. Me ei olla niitä jotka hylkää vanhukset palvelutaloihin ja keskittyy vain omaan pieneen ydinperheeseen.

Huolenpito on eri asia kuin seuranpito. Silloin kun vanhemmat ovat vielä aktiivisia, he voivat auttaa lapsiaan näiden aikuisen elämässä. Myöhemmin asetelma muuttuu.

Se että jossain kulttuurissa esimerkiksi perheen matriarkka tai patriarkka on pomo, jonka ympärillä kaikki pyörii, ei välttämättä ole kovin terve systeemi. Minulla on kokemusta sellaisesta lapsuudessa, ja kyllä siinä oli paljon huonoakin, että aina mentiin vanhempiani edeltävän sukupolven ehdoilla. Sitä ei kyseenalaistettu mitenkään, vaan oletettiin vain, että niin kuuluukin olla. Lapset olivat ikään kuin yhteistä omaisuutta ja kaikkien hoidossa, mutta jälkikäteen ajateltuna me lapset olimme pitkälti yksin, koska meitä ei otettu huomioon persoonina. Jos ei ollut kuin muut, sai ikävän leiman, josta ei päässyt koskaan eroon. Mutta en tarkoita, että näin kävisi aina.

Mä taas nautin siitä lapsuuden vapaudesta, kun kaikki huomio ei ollut meissä ja lapsilla oli se ihan oma maailmansa ja saatiin vapaasti liikkua serkkujen kanssa ja tehdä asioita ilman jatkuvaa isän tai äidin läsnäoloa, kuten ydinperheissä usein on. Toi se myös rikkautta elämään että erilaisia aikuisuuden malleja oli paljon.

Tuo on tietysti mukavaa. Omalla kohdallani ei ollut noin, koska olin liian erilainen. Olisin halunnut lukea kirjoja ja jutella aikuisten kanssa, mutta en juuri saanut huomiota ja lukuharrastustani pidettiin suorastaan turmiollisena. Olinkin sitten ainoa siitä suuresta serkkuparvesta, joka meni yliopistoon opiskelemaan. Vieläkin tunnen olevani vääränlainen siinä suvussa.

Mä itse asiassa olin vähän samanlainen. Luulen että ilman suurta serkkuparvea en olisi koskaan oppinut olemaan samalla tavoin sosiaalinen ikäisteni kanssa. Omat vanhemmat olivat duunareita, mutta osa suvun jäsenistä oli koulutetumpia ja toimivat malleina siinä, ettei omien vanhempien valinnoista poikkeamisen kynnys ollut niin suuri.

Mutta varmasti näistä asioissa on paljon vaihtelua yksilöittäin ja suvuttain. Ja kun itsellä on hyvä kokemus tiiviistä suvusta, läheisiä sukulaisuhteita pitää lähtökohtaisesti hyvänä asiana...vaikka aina ja kaikille se ei varmaankaan sitä ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis asutte yhdessä eli se on sinunkin kotisi? Mitä sovitte vieraista ennen yhteen muuttamista?

Meillä vieraiden tulosta sovitaan yhdessä. Mies tietää, että sosiaalisesti kuormittavan työn vastapainoksi haluan viikonloppuisin levätä eli meille kutsutaan vieraita vain harvoin. Hän itse vierailee sukulaisillaan muutaman kerran vuodessa, minä lähden mukaan vain poikkeustapauksissa.

Et voi kieltää miestä vierailemasta mutta yhteiseen kotiin tulevista vieraista päätätte yhdessä.

Meillä on näin eli yhdessä sovitaan, koska vieraita tulee. Tästä seurasi se, että ei koskaan. Mies on sitä mieltä, että jos minä en siedä hänen kavereitaan ja perhettään, niin meillä ei sitten käy minunkaan kavereitani. Omat ystäväni ovat paljon mukavampia kuin miehen moottoriurheilusta touhottavat kaverit, joten niitä ei meille tule. Olisi kyllä ihana esitellä kotia omille kavereille, mutta tiedän, että jos vietän tyttöjen iltaa, niin seuraavana viikonloppuna täällä on räyhäremmi tai anoppi.

Minusta tuo on todella surullista, ettei voi kutsua kotiinsa omia kavereita aina joskus. En kyllä voisi olla tuollaisessa parisuhteessa, että noin pahasti rajoitetaan elämää omassa kodissa. 

Sehän on yhteinen koti. Jos oman mielensä mukaan haluaa elää, pitää elää yksin.

No kyllä nyt jonkinlainen kompromissi pitäisi saada aikaan, että voisi elää normaalia elämää. Minusta tuo on ihan älytötäntä, että kielletään ystäviä tulemasta kylään. 

Tarkoitin vain, että yhteisessä kodissa sovitaan yhdessä. Kumpikin joutuu tekemään kompromisseja. Jos esimerkiksi on vähän tilaa ja toinen tarvitsee lepoa, niin eiväthän ne ystävät voi mennä puolison tarpeiden yli. Ystäviä voi tavata lukuisissa muissakin paikoissa, mutta ihmisillä on vain yksi koti.

Viimeisin eksäni on juuri tuollainen lapsuuden perheessä roikkuja. Tunsin olevani kolmas pyörä ja että siskojen asiat olivat aina jotain maailman tärkeimpiä. Juu ja tiedän kyllä että ovat ihan oikeasti siskoja eivätkä jotain hoitoja. Näkee jo naamasta että ovat sukua. Sitten piti loukkaantua mamman puolesta, kun varjelin upouutta laukkuani enkä halunnut laittaa lattialle. Se oli suuri loukkaus siisteyttä kohtaan.

Niin siis laittaa eteisen lattialle. Väkisin siellä on kengistä tullutta likaa, ei ehkä välttämättä näkyvää. Mutta halusin varjella laukkuani enkä pyöritellä lattioilla, oli siistiä tai ei. Mutta se oli sitten suuri loukkaus koska mamman luona on siistiä ja puhdasta. Pidin hänen perheestään (no yksi sisko oli veemäinen), mutta muuten tunsin että ovat tosi samanlaisia kuin minä. mutta kun seurustelin kuitenkin eksän kanssa, en perheensä. Niin ei se ihan riittänyt...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta tervettä käytöstä on se, että aikuistuttuaan ihminen alkaa elämään ja rakentamaan omaa elämää ja lapsuuden perhe jää sivurooliin.

Jo murrosikäisil alkaa näkyä itsenäistyminen ja ei enää lähdetä niin usein sukuloimaan esim. mummolaan tms vaan halutaan viettää aikaa omien kavereiden kanssa.

Eriytyminen lapsuusperheestä vaan vahvistuu kun ikää tulee ja muodostaa oman perheen/ parisuhteen.

Kulttuirisidonnainen juttu. Suomessa tuota pidetään jotenkin ihanteena, monessa muussa maassa sukulaisten tiiviskin tapaaminen on muiden silmissä normaalia eikä tee kenestäkään aikuista. Mä olen onnellinen siitä että olen kasvanut aikaiseksi sukurakkaassa ympäristössä. Mieheni on onneksi samanlainen, joten tästä ei tule ongelmia. Molempien vanhemmat on iäkkäitä, joten tarvitsevat monessa asiassa apua jo. Minusta se on aikuisuutta pitää huolta läheisistä. Me ei olla niitä jotka hylkää vanhukset palvelutaloihin ja keskittyy vain omaan pieneen ydinperheeseen.

Huolenpito on eri asia kuin seuranpito. Silloin kun vanhemmat ovat vielä aktiivisia, he voivat auttaa lapsiaan näiden aikuisen elämässä. Myöhemmin asetelma muuttuu.

Se että jossain kulttuurissa esimerkiksi perheen matriarkka tai patriarkka on pomo, jonka ympärillä kaikki pyörii, ei välttämättä ole kovin terve systeemi. Minulla on kokemusta sellaisesta lapsuudessa, ja kyllä siinä oli paljon huonoakin, että aina mentiin vanhempiani edeltävän sukupolven ehdoilla. Sitä ei kyseenalaistettu mitenkään, vaan oletettiin vain, että niin kuuluukin olla. Lapset olivat ikään kuin yhteistä omaisuutta ja kaikkien hoidossa, mutta jälkikäteen ajateltuna me lapset olimme pitkälti yksin, koska meitä ei otettu huomioon persoonina. Jos ei ollut kuin muut, sai ikävän leiman, josta ei päässyt koskaan eroon. Mutta en tarkoita, että näin kävisi aina.

Mä taas nautin siitä lapsuuden vapaudesta, kun kaikki huomio ei ollut meissä ja lapsilla oli se ihan oma maailmansa ja saatiin vapaasti liikkua serkkujen kanssa ja tehdä asioita ilman jatkuvaa isän tai äidin läsnäoloa, kuten ydinperheissä usein on. Toi se myös rikkautta elämään että erilaisia aikuisuuden malleja oli paljon.

Tuo on tietysti mukavaa. Omalla kohdallani ei ollut noin, koska olin liian erilainen. Olisin halunnut lukea kirjoja ja jutella aikuisten kanssa, mutta en juuri saanut huomiota ja lukuharrastustani pidettiin suorastaan turmiollisena. Olinkin sitten ainoa siitä suuresta serkkuparvesta, joka meni yliopistoon opiskelemaan. Vieläkin tunnen olevani vääränlainen siinä suvussa.

Mä itse asiassa olin vähän samanlainen. Luulen että ilman suurta serkkuparvea en olisi koskaan oppinut olemaan samalla tavoin sosiaalinen ikäisteni kanssa. Omat vanhemmat olivat duunareita, mutta osa suvun jäsenistä oli koulutetumpia ja toimivat malleina siinä, ettei omien vanhempien valinnoista poikkeamisen kynnys ollut niin suuri.

Mutta varmasti näistä asioissa on paljon vaihtelua yksilöittäin ja suvuttain. Ja kun itsellä on hyvä kokemus tiiviistä suvusta, läheisiä sukulaisuhteita pitää lähtökohtaisesti hyvänä asiana...vaikka aina ja kaikille se ei varmaankaan sitä ole.

Siinähän se ongelma on, että kumpikin tuo suhteeseen oman taustansa. Voi olla vaikea ymmärtää, jos se on ihan erilainen kuin itsellä. Minä olen ollut helpottunut päästyäni niistä kuvioista, jotka olivat kehittyneet jo kauan ennen minua ja joissa oli (ja on) paljon vääriä malleja ja suoranaista sairauttakin. Ulkopuolinen ei voi sitä ymmärtää, koska hän ei ole sitä kokenut. Jokin lyhyt vierailu voi mennä hyvin, mutta kun kasvaa niissä myrkyttyneissä ihmissuhteissa voimatta niille mitään, kokemuksesta tulee erilainen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta tervettä käytöstä on se, että aikuistuttuaan ihminen alkaa elämään ja rakentamaan omaa elämää ja lapsuuden perhe jää sivurooliin.

Jo murrosikäisil alkaa näkyä itsenäistyminen ja ei enää lähdetä niin usein sukuloimaan esim. mummolaan tms vaan halutaan viettää aikaa omien kavereiden kanssa.

Eriytyminen lapsuusperheestä vaan vahvistuu kun ikää tulee ja muodostaa oman perheen/ parisuhteen.

Kulttuirisidonnainen juttu. Suomessa tuota pidetään jotenkin ihanteena, monessa muussa maassa sukulaisten tiiviskin tapaaminen on muiden silmissä normaalia eikä tee kenestäkään aikuista. Mä olen onnellinen siitä että olen kasvanut aikaiseksi sukurakkaassa ympäristössä. Mieheni on onneksi samanlainen, joten tästä ei tule ongelmia. Molempien vanhemmat on iäkkäitä, joten tarvitsevat monessa asiassa apua jo. Minusta se on aikuisuutta pitää huolta läheisistä. Me ei olla niitä jotka hylkää vanhukset palvelutaloihin ja keskittyy vain omaan pieneen ydinperheeseen.

Huolenpito on eri asia kuin seuranpito. Silloin kun vanhemmat ovat vielä aktiivisia, he voivat auttaa lapsiaan näiden aikuisen elämässä. Myöhemmin asetelma muuttuu.

Se että jossain kulttuurissa esimerkiksi perheen matriarkka tai patriarkka on pomo, jonka ympärillä kaikki pyörii, ei välttämättä ole kovin terve systeemi. Minulla on kokemusta sellaisesta lapsuudessa, ja kyllä siinä oli paljon huonoakin, että aina mentiin vanhempiani edeltävän sukupolven ehdoilla. Sitä ei kyseenalaistettu mitenkään, vaan oletettiin vain, että niin kuuluukin olla. Lapset olivat ikään kuin yhteistä omaisuutta ja kaikkien hoidossa, mutta jälkikäteen ajateltuna me lapset olimme pitkälti yksin, koska meitä ei otettu huomioon persoonina. Jos ei ollut kuin muut, sai ikävän leiman, josta ei päässyt koskaan eroon. Mutta en tarkoita, että näin kävisi aina.

Mä taas nautin siitä lapsuuden vapaudesta, kun kaikki huomio ei ollut meissä ja lapsilla oli se ihan oma maailmansa ja saatiin vapaasti liikkua serkkujen kanssa ja tehdä asioita ilman jatkuvaa isän tai äidin läsnäoloa, kuten ydinperheissä usein on. Toi se myös rikkautta elämään että erilaisia aikuisuuden malleja oli paljon.

Tuo on tietysti mukavaa. Omalla kohdallani ei ollut noin, koska olin liian erilainen. Olisin halunnut lukea kirjoja ja jutella aikuisten kanssa, mutta en juuri saanut huomiota ja lukuharrastustani pidettiin suorastaan turmiollisena. Olinkin sitten ainoa siitä suuresta serkkuparvesta, joka meni yliopistoon opiskelemaan. Vieläkin tunnen olevani vääränlainen siinä suvussa.

Mä itse asiassa olin vähän samanlainen. Luulen että ilman suurta serkkuparvea en olisi koskaan oppinut olemaan samalla tavoin sosiaalinen ikäisteni kanssa. Omat vanhemmat olivat duunareita, mutta osa suvun jäsenistä oli koulutetumpia ja toimivat malleina siinä, ettei omien vanhempien valinnoista poikkeamisen kynnys ollut niin suuri.

Mutta varmasti näistä asioissa on paljon vaihtelua yksilöittäin ja suvuttain. Ja kun itsellä on hyvä kokemus tiiviistä suvusta, läheisiä sukulaisuhteita pitää lähtökohtaisesti hyvänä asiana...vaikka aina ja kaikille se ei varmaankaan sitä ole.

Siinähän se ongelma on, että kumpikin tuo suhteeseen oman taustansa. Voi olla vaikea ymmärtää, jos se on ihan erilainen kuin itsellä. Minä olen ollut helpottunut päästyäni niistä kuvioista, jotka olivat kehittyneet jo kauan ennen minua ja joissa oli (ja on) paljon vääriä malleja ja suoranaista sairauttakin. Ulkopuolinen ei voi sitä ymmärtää, koska hän ei ole sitä kokenut. Jokin lyhyt vierailu voi mennä hyvin, mutta kun kasvaa niissä myrkyttyneissä ihmissuhteissa voimatta niille mitään, kokemuksesta tulee erilainen.

Tuostapa syystä mä olen valinnut miehen jolla on vastaava positiivinen kokemus tiiviistä suvusta ja haluaa sitä perinnettä jatkaa. Toisenlainen miehen kanssa elämä olisi varmasti hankalaa mulle ja/tai sille toiselle.

Mun ex roikkui/roikkuu sisaruksissaan. Mikään ei ollut tarpeeksi. Mun elämntehtävä oli exän mielestä olla seurana kyläiyissä ja passata hänen sisarustensa perheitä joka armas vkloppu eikä sekään ollut tarpeeksi. Aivan kamalaa. Ero oli elämäni parhaita päätöksiä.

Mun ex oli myös aika samanlainen. Roikkui vanhemmillaan vähän väliä. Oli hänellä pari omaa kaveriakin. Kutsui itseään introvertiksi, mikä varmaan piti paikkaansa. Kyllä se silti aluksi ärsytti, että hän näki äitiään useammin kuin minua (kumppania), mutta lopussa koko kuvio vain huvitti.

Mies oli myös todella mustasukkainen ja yritti kontrolloida menemisiäni (olen paljon sosiaalisempi ja on isompi verkosto). Jälkeenpäin tajusin, että hänen äitinsä taisi olla opettanut tuon käytösmallin, mikä on surullista. Siinä oli jotain hämärää, kun eivät minua edes kutsuneet koskaan paikalle. :/ Äitinsä vaan pyysi aina pelkästään poikansa, vaikka tiesi, että seurustelimme. Mies jo 37v.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis asutte yhdessä eli se on sinunkin kotisi? Mitä sovitte vieraista ennen yhteen muuttamista?

Meillä vieraiden tulosta sovitaan yhdessä. Mies tietää, että sosiaalisesti kuormittavan työn vastapainoksi haluan viikonloppuisin levätä eli meille kutsutaan vieraita vain harvoin. Hän itse vierailee sukulaisillaan muutaman kerran vuodessa, minä lähden mukaan vain poikkeustapauksissa.

Et voi kieltää miestä vierailemasta mutta yhteiseen kotiin tulevista vieraista päätätte yhdessä.

Meillä on näin eli yhdessä sovitaan, koska vieraita tulee. Tästä seurasi se, että ei koskaan. Mies on sitä mieltä, että jos minä en siedä hänen kavereitaan ja perhettään, niin meillä ei sitten käy minunkaan kavereitani. Omat ystäväni ovat paljon mukavampia kuin miehen moottoriurheilusta touhottavat kaverit, joten niitä ei meille tule. Olisi kyllä ihana esitellä kotia omille kavereille, mutta tiedän, että jos vietän tyttöjen iltaa, niin seuraavana viikonloppuna täällä on räyhäremmi tai anoppi.

Minusta tuo on todella surullista, ettei voi kutsua kotiinsa omia kavereita aina joskus. En kyllä voisi olla tuollaisessa parisuhteessa, että noin pahasti rajoitetaan elämää omassa kodissa. 

Sanoin miehelle, että tämä on kotini, tänne ei tule hänen kavereitaan äijäluolaan. Mies veti herneen nenään ja kielsi minulta vieraat, koska hän katsoi, että tämä on hänen kotinsa. Pattitilanne. Kerran kaverini kävivät ja seuraavana viikonloppuna meillä oli miehen kaverit valtaamassa olohuonetta. Miehen mielestä tasapuolista, minusta ällöttävää.

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelen miniöiden mustasukkaisuutta miehen äitiä kohtaan. Eikö ihminen joka on kasvattanut sinulle maailman rakkaimman ihmisen ole sinulle tärkeä, sellainen jota kunnioitat ja kohtelet rakkaudella? Pojan rakkaus äitiin on erilaista kuin vaimoon, ei se ole pois sinulta!

Jos miehellä on läheiset välit lapsuudenperheeseen se kertoo siitä että hän osaa kiintyä ihmisiin ja välittää toisista. Kunnioittaa sukupolvien ketjua eikä ole pelkkä MINÄ itse.

Suomessa on paljon opittavaa muista kulttuureista tälläkin saralla!

Ei ole pois sinulta. Typerin vastaus kateellisuuskortin jälkeen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis asutte yhdessä eli se on sinunkin kotisi? Mitä sovitte vieraista ennen yhteen muuttamista?

Meillä vieraiden tulosta sovitaan yhdessä. Mies tietää, että sosiaalisesti kuormittavan työn vastapainoksi haluan viikonloppuisin levätä eli meille kutsutaan vieraita vain harvoin. Hän itse vierailee sukulaisillaan muutaman kerran vuodessa, minä lähden mukaan vain poikkeustapauksissa.

Et voi kieltää miestä vierailemasta mutta yhteiseen kotiin tulevista vieraista päätätte yhdessä.

Meillä on näin eli yhdessä sovitaan, koska vieraita tulee. Tästä seurasi se, että ei koskaan. Mies on sitä mieltä, että jos minä en siedä hänen kavereitaan ja perhettään, niin meillä ei sitten käy minunkaan kavereitani. Omat ystäväni ovat paljon mukavampia kuin miehen moottoriurheilusta touhottavat kaverit, joten niitä ei meille tule. Olisi kyllä ihana esitellä kotia omille kavereille, mutta tiedän, että jos vietän tyttöjen iltaa, niin seuraavana viikonloppuna täällä on räyhäremmi tai anoppi.

Minusta tuo on todella surullista, ettei voi kutsua kotiinsa omia kavereita aina joskus. En kyllä voisi olla tuollaisessa parisuhteessa, että noin pahasti rajoitetaan elämää omassa kodissa. 

Sanoin miehelle, että tämä on kotini, tänne ei tule hänen kavereitaan äijäluolaan. Mies veti herneen nenään ja kielsi minulta vieraat, koska hän katsoi, että tämä on hänen kotinsa. Pattitilanne. Kerran kaverini kävivät ja seuraavana viikonloppuna meillä oli miehen kaverit valtaamassa olohuonetta. Miehen mielestä tasapuolista, minusta ällöttävää.

Miksi ylipäänsä olet parisuhteessa miehen kanssa, joka viihtyy porukoissa, joita inhoat noin syvästi? Jos kyse inhottavasta äijäporukasta, en minäkään sellaista kotiini haluaisi...mutta en kyllä myöskään parisuhdetta sen jäsenen kanssa.