Millaista elämäsi olisi, jos olisit jäänyt yhteen ensimmäisen seurustelukumppanisi kanssa?

Olisin maatalon emäntänä ja miniä talossa...

Mun ensirakkaus kuuluu edelleen mun parhaimpiin ystäviin. Olen hänen kanssaan päivittäin tekemisissä, enkä osaisi kuvitella elämääni ilman häntä:)

Asuisin toisella mantereella ja olisin luultavasti onnellisempi kuin koskaan. Vieläkin ikävä näin 12 v jälkeen.

Olin hänen kanssaan yli 20 vuotta. Ihanat lapset saimme. Mies oli vätys. Olin vain niin rakastunut, että en tajunnut kuinka oikeasti lähes käytti hyväksi, kun itse oli huonopalkkainen ja laiska. Nyt eron jälkeen vähän inhottaa koko mies. Semmoinen nössö, joka ei osannut tehdä päätöksiä.

Olisin it-alalla työskentelevän persun ja harrikkamiehen vaimo. Mieheni olisi tatuoitu ja arvoiltaan hyvin konservatiivinen. Hän löi minua suhteemme aikana eli eläisin todennäköisesti nyrkin ja hellan välissä. Onneksi suhde loppui.

Olen nyt onnellisesti naimisissa ja elämäni on ollut hyvää.

Elättäisin pätkätyöllistettyä pitkätukkakitaristia, joka edelleen odottaa suurta läpimurtoaan. 

Olisin sitoutumattomassa suhteessa. Se vaan huopas ja souti. Oli kovasti innoissaan näkemään ja olemaan suhteessa, ei kuitenkaan lopulta halunnutkaan sitoutua. Syyt vaihteli miten millonkin. Parempi olla ilman vaikkei uutta ole löytynyt.

Jäinkin. Nyt yli 20 v myöhemmin avioeroa tehdään. Lapset on ihanat, muutoin vaikeaa.

Elettäisiin etäsuhteessa. Minä Suomessa, hän Dubaissa. Näen hänen äitiään kerran pari vuodessa ja hän on kertonut että poikansa työskentelee insinöörinä jossain laivafirmassa Dubaissa. Meidän seurustelusta on jo yli 20 vuotta aikaa ja suhde kaatui minun tylsyyteen. Tykkään olla kotona ja tehdä tavallisia asioita. Ensirakkaus oli enemmän heittäytyjätyyppiä ja koko ajan piti olla menossa ja tekemässä. Ex-poikaystävää olen nähnyt muutaman viimeisen 20v aikana ja muutama sana ollaan aina vaihdettu. Hyvin meillä molemmilla elämässä menee, mutta parempi meillä on näin kuin yhdessä

Melko lailla samanlaista olisi elämäni kuin nytkin. Tosin hänellä 4 lasta minulla 2. Hän oli vain niin tylsä heppu että onneton olisin. Vaikka rahaa hänellä on enemmän kuin meillä... Mutta sehän ei onnea tunnetusti tuo.

Aloitin seurustelun myöhään parikymppisenä. Koska touhu ei olis voinut vähempää kiinnostaa. Sitten lähdin opiskelemaan, tapasin mieheni ja se oli menoa. Kolme lasta ja elämä on hyvää edelleen yhdessä.

Todennäköisesti olisi itsetunto nollissa, kun neitokainen ravasi vieraissa silloin tällöin. Ei ole kuulemma vieläkään rauhoittunut sen suhteen.

Ensimmäinen ”poikaystävä” 14-vuotiaana, hän 18-vuotias. Kolmen viikon platoninen suhde (jonka lopetin, kun alkoi ahdistaa): en ole kuullut tyypistä mitään sen jälkeen, joten ei voi tietää, millaiseksi elämä hönen kanssaan olisi muotoutunut.

Ensimmäinen pidempiaikainen poikkis 16-17-vuotiaana: jos hänen kanssaan olisin edelleen, olisin ronskin ja rehdin punaniskaduunarin vaimo, ja meillä olisi puolenkymmentä lasta. Ei siinä mitään muuten, mutta ei meillä varmaan kovin paljon puhuttavaa olisi lasten asioiden lisäksi - itse opiskelin pitkälle, seuraan aktiivisesti maailman tapahtumia ja harrastan kirjallisuutta, teatteria ja laatuelokuvia. :D Onneksi löytyi mies, jonka kanssa kiinnostuksen kohteet kohtaavat.

Olisin riitaisassa ja epäterveessä suhteessa keskinkertaiseen mieheen jolle olisin tehnyt lapsia. Oltaisi varmaan jääty kotipaikkakunnalle asumaan. Itse henkilö on ihan hyvä tyyppi mutta ei se oikea mulle.

Nykyään elämä on aivan päinvastaista. Parasta mahdollista.

Olisin arvostetun ylilääkärin vaimo - tai luultavasti ex-vaimo, kun hän on nyt jo kolmannessa liitossaan. Olen itsekin samalla alalla ja ok menestynyt, mutta olisiko oma urani mahtunut liittoomme? Hänen 2 ensimmäistä vaimoa oli kotihengettäriä ja saivat lapsia. Itse suhteemme aikanaan lopetin. Sittemmin mietin, minkälaisia yhteiset lapsemme olisivat olleet.

Olisin nyt 22-vuotiaana yhdessä 35-vuotiaan työttömän muusikon kanssa, jonka luo jenkkeihin ravaisin, sillä hänellä ei olisi varaa tulla enää uudestaan Suomeen ja saisin kuulla marttyyrointia kokoajan ja kaikesta ja elää kiitollisuudenvelassa hänelle siitä miten paljon hän minua rakastaa ilman vastakaikua313

Olisin muusikon vaimo, klassisen musiikin taitaja nykyään, opettamista, esiintymistä jne. Töissä illat ja viikonloput. Muusikkona ihan ok, oikein kannustettuna voisi olla tunnetumpikin. Mutta ne arjen taidot... todellinen ns. taiteilijaluonne, äärimmäisen epäkäytännöllinen ja unohteleva. Asetti myös kaikessa itsensä ja oman luovuutensa etusijalle. Olisi ehdottomasti halunnut vähintään kaksi tai kolme lasta, mutta sanoi itsekin ettei aikoisi osallistua niiden hoitoon kuin ehkä satuja lukemalla. Se juttu kuivui omaan mahdottomuuteensa.

Hän menikin naimisiin minusta seuraavan tyttöystävänsä kanssa. 

Eläisin vieläkin samalla pikkupaikkakunnalla kun lapsena, varmaan sellaista tavallista omakotitalo-elämää. Käsittääkseni on ihan tavallinen töissäkäyvä keski-ikäinen mies. 

Itse elän aika paljon samanlaista elämää, mutta isommassa kaupungissa ja varakkaamman miehen puolisona.