Oliko opiskeluaika mielestäsi helpompaa vai vaikeampaa kuin alallasi työskentely?

Nostan nyt vielä.

Tuli myös mieleen, että onko opiskeluajan pakotetuista ryhmätöistä oikeasti edes mitään hyötyä? Työpaikalla ryhmän dynamiikka on kuitenkin erilainen ja onko kukaan edes muuttunut sosiaalisemmaksi pakollisten ryhmätöiden takia?

ap

Pakotetut ryhmätyöt ovat karmeita. Meillä niitä ei onneksi juuri ollut, itsenäistä opiskelua. Ilmeisesti ovat yleisiä AMK:ssa?

Alalla työskentelystä en osaa sanoa, kun en työskentele opiskelualalla.

Opiskelu oli vaikeampaa kuin alalla työskentely. Puoliakaan niistä asioista, joita opiskelussa oli pakko suorittaa ja suorittaa, ei ole työelämässä tarvinnut kertaakaan ja työelämässä olen ollut yli 10 vuotta.

Töissä on tietenkin rankempaa, koska ammatilaisena on vastuussa työstä jota tekee, ja myös niistä joihin työ vaikuttaa.

Opiskeluaika oli töihin verrattuna huoletonta.

Jos ei kykene ryhmätöihin edes opiskeluaikona, miten pärjää työpaikoilla ryhmissä ja tiimeissä?

Opiskelu oli ihan läpihuutojuttua, työssä saakin sitten pähkäillä vaikeidenkin ongelmien ja asioiden parissa.

Ei monet pärjäkään työssä joissa vaaditaan vuorovaikutustaitoja, kuten työyhteisöissä usein on.

Työmarkkinoille tulee niin heikkoa ainesta jopa amk:sta, että ihmettlee, miten he ovat loppututkintotodistukssen koulusta saaneet?

Opiskelu on liian helppoa nykyisin.

Vierailija kirjoitti:

Nostan nyt vielä.

Tuli myös mieleen, että onko opiskeluajan pakotetuista ryhmätöistä oikeasti edes mitään hyötyä? Työpaikalla ryhmän dynamiikka on kuitenkin erilainen ja onko kukaan edes muuttunut sosiaalisemmaksi pakollisten ryhmätöiden takia?

ap

Ei kai niiden tarkoitus olekaan muuttaa ketään sosiaalisemmaksi tai päinvastoin. Mutta kyllä niistä aina oppii jotain ryhmädynamiikoista ja itsestään myös.

Opiskelu oli vaikeampaa, koska piti valmistua nopeasti, mutta ei voi vain opiskella vaan pitää hankkia oikeaa työkokemusta vähintään pari vuotta eli silloin tekee molempia yhtä aikaa, vaikka päätoimisesti on opiskelija. 

Olen opiskellut kolmeen eri otteeseen, nyt se kolmas meneillään. Kas kun täytyy pysyä ajan tasalla. Opiskelu on muuttunut yhä vaikeammaksi ja vaikeammaksi. Ei siksi, että itse asioita olisi sen vaikeampi ymmärtää kuin ennenkään, mutta esim. itsenäistä työskentelyä on rajoitettu, kun pitää tehdä niitä pakollisia ryhmätöitä. Kunnon luentomonisteen sijasta on jotain kälyisiä powerpointeja (asiat esitetty ranskalaisin viivoit), kirjatentein tai itsenäisin harjoitustöin ei saa suorittaa paljon mitään, kuten aiemmin sai. Ala tietojenkäsittely. Voi tietysti osin johtua siitäkin, että olen nyt eri oppilaitoksessa (aiemmin Helsingin yliopisto, nyt Tampereen).

Tavallaan tuntuu, että työelämästä tuttu kaaos ja sekoilu on levinnyt opiskeluunkin. Tämä syksyn alku on erityisen kaamea, kun täällä Tampereella yhdistettiin kaikki korkeakoulut ja siinä yhteydessä myllättiin opinto-oppaat niin ettei niistä enää löydä mitään. Sama fiilis oli töissä, kun pari kertaa lyhyen ajan sisällä siirrettiin firman dokumentaatiot järjestelmästä toiseen, osa jäi siirtämättä, perittiin jotain firmasta johon fuusioiduttiin jne.

Sinänsä ne itse asiat joita töissä olen tehnyt, ovat olleet suhteellisen aivottomia opintoihin verrattuna. Melkein harmittaa kun töissä on päässyt niin vähän tekemään sitä missä olisi hyvä. Työelämästä tekee vaikeampaa organisaation sekavuus ja se että tiedonsaanti on riippuvaista henkilösuhteista.

Helpointa opiskelussa oli hyvä ilmapiiri. Suurin yllätys aluksi työskentelyssä oli kulttuurishokki yhteishengessä.

Sekä opiskelu että työnteko ovat omalla tavallaan haastavia.

Koskaan en ole tehnyt niin pitkää päivää kuin yliopisto-opiskelijana. Töitä riitti luentopäivien lisäksi melkein aina myös illoille ja viikonlopuille. Usein tuntui siltä, ettei tässä ole vapaa-aikaa ollenkaan. Tämä riippuu toki vahvasti opiskelutahdista, opiskelutaidoista ja siitä, kuinka syvällisesti haluaa kursseilla oppia. En itsekään pitänyt ryhmätöistä, eivätkä ne mielestäni ole mittari sille, tuleeko myöhemmin työyhteisössä toimeen.

Töissä ollessa on paljon selvempää, että milloin olet töissä ja milloin vapaalla. Aivot saavat siksi välillä myös levätä. Toisaalta työni on hyvin vastuullista ja odotukset sekä työyhteisössä että asiakkaiden suunnalta ovat suuret. Nyt pitäisi myös oikeasti tietää oman alansa asiat, toisin kuin vaikka yliopiston harjoitteluissa.

Sanoisin, että molemmat vaativat itselleen sopivien työskentelytapojen ja motivaation löytymistä. Ilman noita ei oikein pärjää. Jos ala tuntuu väärältä, niin kannattaa vaihtaa. Itsekin olen vaihtanut kerran ja se oli tosi hyvä päätös. :)

t. puheterapeutti

Kiitos vastauksista! Näitä on mielenkiintoista lukea.

Olen itsekin huolissani tuosta sosiaalisesta puolesta. Toivon, että löytäisin valmistuttuani jonkun työpaikan, jossa itsenäistä työskentelyä olisi mahdollisimman paljon. Tai että ainakin työ olisi selkeästi sitten jaettu osiin. Voin tehdä ryhmätyötä, mutta en vaan pysty tekemään paljoa, jos samalla pitää olla sosiaalinen. Tiedän, että se on huono juttu.

Olen insinööriopiskelija. Tiedän, että vastuuta on varmasti sitten työelämässä. Mokat voi maksaa paljon ja kyseessä on myös ihmisten terveys. Mun pitää pystyä kuuntelemaan muiden alojen ihmisiä ja ottamaan kaikki huomioon, mutta mun pitää sitten pystyä myös keskittymään, mikä vaatii edes vähän rauhaa. Tämä rauha tuntuu olevan harvinaista. Aina joku on vaatimassa vastausta johonkin ja koko ajatusprosessi leviää saman tien. Myönnän, että mulla on tässä vaikeuksia, mutta mulla on myös vahvuuteni.

Onko töissä semmoista, etten saa edes varttia tai puolta tuntia miettiä jotain itsekseni ilman, että samalla pitää olla sosiaalinen?

ap

En osaa kunnolla vertailla kun molemmat ovat ihan oma maailmansa. Olen diplomi-insinööri ja teen projekti-insinöörin töitä.

Työnteko on konkreettisempaa eikä tarvitse päntätä, asiat oppii tekemällä. Tarvittaessa voi käyttää ohjeita, muistiinpanoja, Googlea jne. Yliopistossa tentit oli vaikeita kun itselläni on huono muisti ja oli paljon ulkoa muistettavaa. Piti myös sisäistää koko ajan täysin uutta tietoa. Siinä mielessä opiskelu oli vaikeampaa.

Työelämässä ei tule samalla tahdilla uutta opeteltavaa, enemmän pyöritellään tuttuja juttuja eri kanteilta. Kuitenkin pitää ratkoa ongelmia, joihin ei kellään ole valmiita vastauksia. Joskus ei ole ketään keltä kysyä apua. Täytyy osata priorisoida ja organisoida mielestäni enemmän kuin opiskellessa, koska kaikki asiat etenevät niin eri tahtiin ja asioita tulee yllättäenkin paljon lisää.

Siis tietenkin työssä tehdään vaikeampia asioita kuin opiskellessa ja tietenkin ne vaan vaikeutuu kun etenee uralla. Mutta ei ne _tunnu_ sen vaikeammilta, koska myös oma osaaminen kasvaa koko ajan, niin haasteet on tavallaan aina samassa suhteessa osaamiseen.

Vierailija kirjoitti:

Tuli myös mieleen, että onko opiskeluajan pakotetuista ryhmätöistä oikeasti edes mitään hyötyä?

Opiskeluajan pakolliset ryhmätyöt eivät juurikaan muistuta ryhmätyöskentelyä työpaikalla. Töissä ryhmä koostuu yleensä ainakin osin ennestään tutuista ihmisistä, opiskellessa ei. Ollaan yhdessä vain ne viikot jotka sitä työtä tehdään. Työt ovat laadultaan epätasaisia. Kukin hinkkaa sitä omaa palastaan, ei oikein uskalla puuttua toisen tekemisiin, vaikka näkisikin miten siitä tulisi parempi. Arvostelukriteerit ovat löysiä, joten monella on ihan hällä väliä -meininki.

Töissä arvostelijana toimii asiakas, joten on vähän pakko koko ryhmän panostaa ja vaikka tehdä porukalla ne yhden retuperälle jättämät hommat valmiiksi. Koska ollaan yhdessä tulevissakin projekteissa, jo siitä syntyvä sosiaalinen paine hoitaa tehtävänsä on paljon suurempi kuin opiskeluaikana. 

Vierailija kirjoitti:

 Yliopistossa tentit oli vaikeita kun itselläni on huono muisti ja oli paljon ulkoa muistettavaa.

Mulla on yliopistossa ollut myös sellaisia tenttejä, joissa saa olla muistiinpanot tai kurssimateriaalit mukana. Paljon järkevämpää sillä lailla. Voi sitten olla vähän laajempia ja soveltavampia tehtäviä.

Mutta on niitä pänttäystenttejäkin, joista tenttisalin oven sulkeuduttua takana unohtaa välittömästi kaiken mitä suurella vaivalla paperille ulosti. Mulla on ongelmana paitsi muisti myös hieman heikko motoriikka, eli on vaikea annetussa ajassa saada asia lukukelpoisena paperille riipustettuna. Käsi vain ei toimi.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos vastauksista! Näitä on mielenkiintoista lukea.

Olen itsekin huolissani tuosta sosiaalisesta puolesta. Toivon, että löytäisin valmistuttuani jonkun työpaikan, jossa itsenäistä työskentelyä olisi mahdollisimman paljon. Tai että ainakin työ olisi selkeästi sitten jaettu osiin. Voin tehdä ryhmätyötä, mutta en vaan pysty tekemään paljoa, jos samalla pitää olla sosiaalinen. Tiedän, että se on huono juttu.

Olen insinööriopiskelija. Tiedän, että vastuuta on varmasti sitten työelämässä. Mokat voi maksaa paljon ja kyseessä on myös ihmisten terveys. Mun pitää pystyä kuuntelemaan muiden alojen ihmisiä ja ottamaan kaikki huomioon, mutta mun pitää sitten pystyä myös keskittymään, mikä vaatii edes vähän rauhaa. Tämä rauha tuntuu olevan harvinaista. Aina joku on vaatimassa vastausta johonkin ja koko ajatusprosessi leviää saman tien. Myönnän, että mulla on tässä vaikeuksia, mutta mulla on myös vahvuuteni.

Onko töissä semmoista, etten saa edes varttia tai puolta tuntia miettiä jotain itsekseni ilman, että samalla pitää olla sosiaalinen?

ap

Ei tuohon kysymykseen voi vastata, työpaikkoja on niin paljon erilaisia. Itselläni on paljonkin aikaa tehdä itsenäistä työtä, sosiaaliset hetket ovat aikataulutettuja palavereja. Toki ihmiset kyselevät, mutta yleensä turhankyselijöistä pääsee eroon kun on luurit päässä ja sanoo että kriittinen homma on kesken, katsotaan myöhemmin tai varaa kalenterista aika kiitos. Jos on oma työhuone niin oven voi laittaa kiinni, mutta jaetussa toimistossa täytyy vaan sopia ihmisten kanssa milloin sinua on ok häiritä jos asia ei ole aivan kriittinen.

Lukio oli aivan turha paikka, hirveästi työtä ja vähän saantia. AMK:ssa tuli paljon uusia mittalaitteita joiden hanskaaminen vaan otti aikansa, mutta silti se oli ns oikeaa hommaa, joskin ne typerät labraselkkarit regressiosuorineen olivat aika belsebuupista. Sitten myöhemmin TTKK:lla kun tiesi jo oikeiden töiden perusteella mikä on tärkeää ja mikä ei, niin osasi ottaa rennommin ja opiskelu oli suorastaan harrastelua.

Eli lukio on ollut työläin ja ärsyttävin paikka - paljon efforttia, gaini jokseenkin nolla.

Mä muotoilisin asian jotenkin niin, että opiskelu oli vaikeampaa, mutta asiantuntijatyö on kuormittavampaa.

Opiskelin diplomi-insinööriksi ja hitto soikoon ne laplacet ja integraalimuunnokset ja jotkut sähkömagnetiikan rajapintaehdot oli niin älyttömän vaikeita.  Kävin muutamaakin kurssia yrittämässä vuosi toisensa jälkeen, ja kun vihdoin pääsi läpi, niin sen työn tunsi todellakin tehneensä. Mutta opiskeluissa oli sitä aikaa. Jos kurssi ei mennyt läpi, niin ei hätää, yritetään ensi vuonna uudestaan. Aaah, tentistä tuli hylsy, noh onneksi voi vielä uusia kahdesti jne. Myös kurssien lukumäärään pystyi itse vaikuttamaan, ja täten työkuormaa säätelemään. 

Työelämässä ei ole samanlaista joustoa. Vastaantulevat ongelmat ovat mielestäni huomattavasti helpommin selvitettäviä, mutta töitä voi olla ja paljon. Jos mulla on joku projekti töissä kesken, niin ei sen siirtäminen nyt ensi vuodelle onnistu vain sen takia, että mua ei huvita tehdä sitä. Ja jos myynti myy ja sopimukset on tehty, ja meidän firmassa alkaa juoksemaan myöhästymissakot, niin eihän sitä hyvällä katsota. 

Yleisesti ottaen olen kuitenkin sitä mieltä, että työssäkäynti on ns. helpompaa. Opiskelijana itse olin ainakin koko opintojen ajan myös töissä. Osa-aikaisena kesken lukuvuoden ja jouluisin ja kesäisin täyspäiväisesti. Opiskelijana mulla ei ollut koskaan lomaa, ja jos olit töissä mietit rästissä olevia koulujuttuja, ja jos olit opiskelemassa, niin mietit että mitenköhän ne sun työt hoituu.