Nykyvideopelit liian helppoja

Vierailija kirjoitti:

Hideous kojimalta nyt tulee sellasta teko taiteellista tuubaa niinkun death stranding aka. Postimies simulaattori perus duunarille.

Ja hienoa yleistämistä hermanni. Nykyään kuitenkin on melkein joka pelissä ne hard ja ultra hard vaikeustasot

Kukaan ei ole väittänytkään että kaikki pelit olisivat ultravaikeita, edes samasta sarjasta tai samalta tekijältä.

Muutenkin ihmiset jotka ei jaksa seurata tarinaa ja skippaa sen mahdollisimman usein tulee sitten valittamaan että peli on pelkkä paikasta toiseen tallomissimulaattori kun ne tulivat skipanneeksi kaiken varsinaisen sisällön pelistä eli tarinan. Näin taisi käydä death strandingille josta osa pitää ja osa inhoaa. 

Nosto

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hideous kojimalta nyt tulee sellasta teko taiteellista tuubaa niinkun death stranding aka. Postimies simulaattori perus duunarille.

Ja hienoa yleistämistä hermanni. Nykyään kuitenkin on melkein joka pelissä ne hard ja ultra hard vaikeustasot

Kukaan ei ole väittänytkään että kaikki pelit olisivat ultravaikeita, edes samasta sarjasta tai samalta tekijältä.

Muutenkin ihmiset jotka ei jaksa seurata tarinaa ja skippaa sen mahdollisimman usein tulee sitten valittamaan että peli on pelkkä paikasta toiseen tallomissimulaattori kun ne tulivat skipanneeksi kaiken varsinaisen sisällön pelistä eli tarinan. Näin taisi käydä death strandingille josta osa pitää ja osa inhoaa. 

Jos haluan vain kävellä tarinan takia kävelen leffan katsomaan tarinan.

Kun haluan pelata haluan tehdä muutakin kuin kävellä.

-DS:ään täysin pettynyt

-

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hideous kojimalta nyt tulee sellasta teko taiteellista tuubaa niinkun death stranding aka. Postimies simulaattori perus duunarille.

Ja hienoa yleistämistä hermanni. Nykyään kuitenkin on melkein joka pelissä ne hard ja ultra hard vaikeustasot

Kukaan ei ole väittänytkään että kaikki pelit olisivat ultravaikeita, edes samasta sarjasta tai samalta tekijältä.

Muutenkin ihmiset jotka ei jaksa seurata tarinaa ja skippaa sen mahdollisimman usein tulee sitten valittamaan että peli on pelkkä paikasta toiseen tallomissimulaattori kun ne tulivat skipanneeksi kaiken varsinaisen sisällön pelistä eli tarinan. Näin taisi käydä death strandingille josta osa pitää ja osa inhoaa. 

Jos haluan vain kävellä tarinan takia kävelen leffan katsomaan tarinan.

Kun haluan pelata haluan tehdä muutakin kuin kävellä.

-DS:ään täysin pettynyt

Ehdottaisin että pelaat sitten jotain muuta.

Kokeile Souls-pelejä. Niiden suola on nimenomaan haastavuus.

Vierailija kirjoitti:

Kokeile Souls-pelejä. Niiden suola on nimenomaan haastavuus.

Tää valittaja on varmaan niitä jotka pelaa noi läpi erilaisten cheat-koodien ja muiden apuohjelmien avulla katsottuaan ensin opasvideoita 100 tuntia. Sitten menee valittamaan pelin foorumille että liian helppoa. 

Mä aloitin Zelda-sarjan pelaamisen muutama vuosi sitten, tavoitteena mennä ne läpi ilmestymisjärjestyksessä. Oon nyt Minish Capissa ja tässä on kyllä huomannut kädestäpitelyn lisääntymisen. Tuntuu että ei pelaajana saa tutkia ja tajuta itsenäisesti mitään kun joku on välittömästi "vinkkaamassa" mitä pitäisi tehdä ennen kuin on ollut edes mahdollisuutta tehdä mitään itse. Tuntuu että pelintekijät on kauhen huolissaan siitä että mä tylsistyn jos joudun yhtään miettimään, mikä antaa semmosen vaikitelman että tekijöillä ei ole luottoa omaan peliinsä, tai pelaajiin. Tähän ei auta se että vihollisten tekoälyä parantaa vaan kyse on ihan peliin sisäänrakennetusta ongelmasta. Zeldojen pointti on aika pitkälti maailman tutkiminen, ongelmanratkaisu ja salaisuuksien löytäminen, ja jos tämä tehdään niin yksinkertaiseksi ettei aivoja tarvi yhtään käyttää niin mun mielessä siinä ollaan menty metsään. Toki tässä on ollut heittelyä, eli jokainen peli sarjassa ei ole edellistä simppelimpi tai pitele entistä enemmän kädestä, mutta kyllä trendi tuntuu olevan että mitä uudempi peli, sitä enemmän pidetään kädestä.

Onneksi. Olisi vielä kiva jos saisi sellaisen ominaisuuden, että mitä tähän saakka onkaan tapahtunut ja miten tätä peliä pelattiinkaan kun ehtii unohtua välillä kun ei jaksa tai ehdi pelata kun on niin paljon töitä.

Totta, toista se oli 80-luvulla kun ekan tasonkin läpipääseminen oli elämänkokoinen saavutus. Sitäkin sai hinkata vuoden ennen kuin oli mitään toivoa. Vasta 30 vuotta myöhemmin sai nähdä millainen peli kokonaisuudessaan oli kun katsoi youtubesta 5 minuutin läpipeluuvideon. Oi niitä aikoja!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle casuaali on sellainen, joka hakkaa samaa peliä vuodesta toiseen. Esim CS tai Starcraft. Ei kyllä pää kestäisi, sen verran puuduttavaa touhua, mikään ei muutu, samaa pskaa uudelleen ja uudelleen. Ei, ei, ei.

Jos on nettipelaaja ja yhtään kilpailullinen vielä, niin tuo määritelmäsi casuaalille on kyllä melkoisen päinvastainen yleisimmin käytettyyn verrattuna, jonka kuvaamaa harrastuneisuutta vastaisi aika hyvin käsite "pelailu". Semmoista kevyttä satunnaista hauskanpitoa ilman kilpailullisuutta, verenmaku suussa suorittamista (tyyliin "pakko saada kaikissa peleissä 100% achievementeistä vaikka henki menisi"), tai sen suurempaa perehtymistä tai paneutumista vaativien pelien pelaamista, oli syynä sitten vaikeustaso tai monimutkaisuus. Jotkut varmaan luonnehtisivat vähemmän mairittelevasti pienimmän yhteisen nimittäjän bulkki-mainstream-pelien kanssa puuhastelijoiksi.

No, ehkä minä sitten olen noiden kriteerien perustella casuaali-pelaaja. Itse en jaksa pelata esim. sellaisia pelejä, joissa pelihahmoa pitää grindata monen tunnin edestä, jotta se voisi päihittää jonkin pomovastuksen. En myöskään välitä pelata sellaisia pelejä, jotka ovat niin vaikeita, että esim. pomotaisteluissa pitää opetella erikseen jokaisen vastuksen liikkeet ja hyökkäykset erikseen ulkoa, että taistelun kykenee voittamaan.

Itse pidän erityisesti esim. Tomb Raider- ja Devil May Cry-sarjoista peleistä siksi, että niissä on alussa mahdollisuus valita haluamansa vaikeustaso, eikä niissä tarvitse liian pitkään opetella kovin monimutkaisia pelimekaaniikkoja (ainakaan matalammilla vaikeutasoilla). Eikä pelien läpipeluu tyssää siihen, että vaikeustaso on liian korkea.

Niin no. Mitä nyt ajattelee sitten sen haasteen olevan. Päättelyä, reaktionopeutta, ulkoa opettelua/muistamista, yhteistyötä, luovuutta... 

Pelaa sitten Doomia Nightmare tasolla.

Vierailija kirjoitti:

Mä aloitin Zelda-sarjan pelaamisen muutama vuosi sitten, tavoitteena mennä ne läpi ilmestymisjärjestyksessä. Oon nyt Minish Capissa ja tässä on kyllä huomannut kädestäpitelyn lisääntymisen. Tuntuu että ei pelaajana saa tutkia ja tajuta itsenäisesti mitään kun joku on välittömästi "vinkkaamassa" mitä pitäisi tehdä ennen kuin on ollut edes mahdollisuutta tehdä mitään itse. Tuntuu että pelintekijät on kauhen huolissaan siitä että mä tylsistyn jos joudun yhtään miettimään, mikä antaa semmosen vaikitelman että tekijöillä ei ole luottoa omaan peliinsä, tai pelaajiin. Tähän ei auta se että vihollisten tekoälyä parantaa vaan kyse on ihan peliin sisäänrakennetusta ongelmasta. Zeldojen pointti on aika pitkälti maailman tutkiminen, ongelmanratkaisu ja salaisuuksien löytäminen, ja jos tämä tehdään niin yksinkertaiseksi ettei aivoja tarvi yhtään käyttää niin mun mielessä siinä ollaan menty metsään. Toki tässä on ollut heittelyä, eli jokainen peli sarjassa ei ole edellistä simppelimpi tai pitele entistä enemmän kädestä, mutta kyllä trendi tuntuu olevan että mitä uudempi peli, sitä enemmän pidetään kädestä.

Itse huomannut saman että peleissä on enemmän näitä auttavia käsiä tai nuolia kartassa mikä näyttää suoraan mihin pitää mennä.

Varsinkin juuri peleissä, missä se tutkiminen on isossa osassa peliä, menee pilalle kun avustetaan suoraan se paikka. Esimerkiksi Oblivionissa, Skyrimissä ja Fallout3/Fallout-New Vegasissa ne karttanuolet on täysin turhia kun se riittäisi että annetaan vain vihjeet maamerkeistä mitä seurata että pääsee tehtävän osoittamaan paikkaan. Siinä kun voi samalla löytää muuta kivaa tai salapaikkoja kun etsii ja seuraa niitä maamerkkejä.

Morrowind on hyvä esimerkki hyvästä avoimen maailman seikkailupelistä. Kun ottaa tehtävän vastaan niin annetaan vain vihjeet miten tehtävän osoittamaan paikkaan pääsee ilman että on mitään nuolta näyttämässä suoraan sitä paikkaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä aloitin Zelda-sarjan pelaamisen muutama vuosi sitten, tavoitteena mennä ne läpi ilmestymisjärjestyksessä. Oon nyt Minish Capissa ja tässä on kyllä huomannut kädestäpitelyn lisääntymisen. Tuntuu että ei pelaajana saa tutkia ja tajuta itsenäisesti mitään kun joku on välittömästi "vinkkaamassa" mitä pitäisi tehdä ennen kuin on ollut edes mahdollisuutta tehdä mitään itse. Tuntuu että pelintekijät on kauhen huolissaan siitä että mä tylsistyn jos joudun yhtään miettimään, mikä antaa semmosen vaikitelman että tekijöillä ei ole luottoa omaan peliinsä, tai pelaajiin. Tähän ei auta se että vihollisten tekoälyä parantaa vaan kyse on ihan peliin sisäänrakennetusta ongelmasta. Zeldojen pointti on aika pitkälti maailman tutkiminen, ongelmanratkaisu ja salaisuuksien löytäminen, ja jos tämä tehdään niin yksinkertaiseksi ettei aivoja tarvi yhtään käyttää niin mun mielessä siinä ollaan menty metsään. Toki tässä on ollut heittelyä, eli jokainen peli sarjassa ei ole edellistä simppelimpi tai pitele entistä enemmän kädestä, mutta kyllä trendi tuntuu olevan että mitä uudempi peli, sitä enemmän pidetään kädestä.

Itse huomannut saman että peleissä on enemmän näitä auttavia käsiä tai nuolia kartassa mikä näyttää suoraan mihin pitää mennä.

Varsinkin juuri peleissä, missä se tutkiminen on isossa osassa peliä, menee pilalle kun avustetaan suoraan se paikka. Esimerkiksi Oblivionissa, Skyrimissä ja Fallout3/Fallout-New Vegasissa ne karttanuolet on täysin turhia kun se riittäisi että annetaan vain vihjeet maamerkeistä mitä seurata että pääsee tehtävän osoittamaan paikkaan. Siinä kun voi samalla löytää muuta kivaa tai salapaikkoja kun etsii ja seuraa niitä maamerkkejä.

Morrowind on hyvä esimerkki hyvästä avoimen maailman seikkailupelistä. Kun ottaa tehtävän vastaan niin annetaan vain vihjeet miten tehtävän osoittamaan paikkaan pääsee ilman että on mitään nuolta näyttämässä suoraan sitä paikkaa.

Ihan samaa mieltä! Just ton takia tykkäsin enemmän Link's Awakeningista kun A Link to the Pastista, koska ei ollut suoraan merkkejä kartassa, tai kartta heti näkyvillä, vaan kartta täydentyi sitä mukaa kun tutki ja temppeleiden sun muiden sijainnista annettiin hyvin yleisen tason vihje ja se itse löytäminen jäi itselle.

The Witness. First person puzzle-peli joka ei perustu sormila näpräämiseen, vaan joutuu miettimään puzzleja. Ei ole kyllä ihan helpoimmasta päästä.

Vastataan vaikka yähän ketjuun, kun en oikein muuta vastaavaa ketjua keksi.

Ei toki siinä mitään, jos haaste on se asia, jota ketjun aloittaja peleistä hakee. Itsellä ainakin on jo tavallisessa arkielämässä ja työelämässä sen verran tarpeeksin eri haasteita, etten jaksa sellaista enää peleissä, vaan ne  ovat minulle lähinnä tapa rentoutua esim. raskaan työviikon päätteeksi (viikonloput ovat aina vapaita itsellä).Monissa peleissä rehelisesti sanottuna otan ainakin ensimmäisellä pelikerralla easy-vaikeusasteen, joka takaa sen ,että voin juurikin vain rentoutua ja nauttia mahdollisesti mielenkiintoisesta pelattavauudesta, tarinasta ja muuten vaan nollata aivot. Tähän on omalla kohdalla toiminut esim. Uncharted-sarja pleikkarilla.  En ymmärrä miten joku sellainen pelaaja, joka ottaa aina kaikisse peleissä heti alussa sen vaikeimman tarjolla olevan vaikeusasteen, on jotenkin enemmän pelaaja kuin mnun kaltainen henkilö.

Enkä oikeastaan edes ymmärrä, miksi juuri pelien pitäisi olla se haasteen tuoja (tai että pelit pitäisi tehdä joidenkin haastetta haluavien ihmisten mieltymyksien mukaan), kyllä sitä voi löytää esim. työstä tai vaikka siitä että tekee tietyn määrän kierroksia vaikka Cooperin testissä.

Vierailija kirjoitti:

dwarf fortress on juuri sopivan vaikea

Saisko jostai läpipeluuohjeet kiitos?

Vierailija kirjoitti:

Vastataan vaikka yähän ketjuun, kun en oikein muuta vastaavaa ketjua keksi.

Ei toki siinä mitään, jos haaste on se asia, jota ketjun aloittaja peleistä hakee. Itsellä ainakin on jo tavallisessa arkielämässä ja työelämässä sen verran tarpeeksin eri haasteita, etten jaksa sellaista enää peleissä, vaan ne  ovat minulle lähinnä tapa rentoutua esim. raskaan työviikon päätteeksi (viikonloput ovat aina vapaita itsellä).Monissa peleissä rehelisesti sanottuna otan ainakin ensimmäisellä pelikerralla easy-vaikeusasteen, joka takaa sen ,että voin juurikin vain rentoutua ja nauttia mahdollisesti mielenkiintoisesta pelattavauudesta, tarinasta ja muuten vaan nollata aivot. Tähän on omalla kohdalla toiminut esim. Uncharted-sarja pleikkarilla.  En ymmärrä miten joku sellainen pelaaja, joka ottaa aina kaikisse peleissä heti alussa sen vaikeimman tarjolla olevan vaikeusasteen, on jotenkin enemmän pelaaja kuin mnun kaltainen henkilö.

Enkä oikeastaan edes ymmärrä, miksi juuri pelien pitäisi olla se haasteen tuoja (tai että pelit pitäisi tehdä joidenkin haastetta haluavien ihmisten mieltymyksien mukaan), kyllä sitä voi löytää esim. työstä tai vaikka siitä että tekee tietyn määrän kierroksia vaikka Cooperin testissä.

Kyllä pelit kuitenkin aikoinaan alkuaikoina oli tarkoitettu nimenomaan haastaviksi, ja pienen piirin jutuiksi. Ärsyttää se, että nykypäivänä suurin osa peleistä tehdään sinunkaltaislle satunnaispelaajille, jotka ottavat kaikissa peleissä heti alussa sen helpoimman tarjolla olevan vaikeustasteen, ja sitten vetävät pelin läpi suunnilleen viikonlopussa, kun peli on pelkkää tiivissä putkessa juoksemista, ilman että itse tarvitsisi ratkoa mitään, tai miettiä mihin seuraavaksi mennä. Se kun vaan johtaa siihen että ne haastavat pelit käyvät kokoajan vain harvinaisemmiksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vastataan vaikka yähän ketjuun, kun en oikein muuta vastaavaa ketjua keksi.

Ei toki siinä mitään, jos haaste on se asia, jota ketjun aloittaja peleistä hakee. Itsellä ainakin on jo tavallisessa arkielämässä ja työelämässä sen verran tarpeeksin eri haasteita, etten jaksa sellaista enää peleissä, vaan ne  ovat minulle lähinnä tapa rentoutua esim. raskaan työviikon päätteeksi (viikonloput ovat aina vapaita itsellä).Monissa peleissä rehelisesti sanottuna otan ainakin ensimmäisellä pelikerralla easy-vaikeusasteen, joka takaa sen ,että voin juurikin vain rentoutua ja nauttia mahdollisesti mielenkiintoisesta pelattavauudesta, tarinasta ja muuten vaan nollata aivot. Tähän on omalla kohdalla toiminut esim. Uncharted-sarja pleikkarilla.  En ymmärrä miten joku sellainen pelaaja, joka ottaa aina kaikisse peleissä heti alussa sen vaikeimman tarjolla olevan vaikeusasteen, on jotenkin enemmän pelaaja kuin mnun kaltainen henkilö.

Enkä oikeastaan edes ymmärrä, miksi juuri pelien pitäisi olla se haasteen tuoja (tai että pelit pitäisi tehdä joidenkin haastetta haluavien ihmisten mieltymyksien mukaan), kyllä sitä voi löytää esim. työstä tai vaikka siitä että tekee tietyn määrän kierroksia vaikka Cooperin testissä.

Kyllä pelit kuitenkin aikoinaan alkuaikoina oli tarkoitettu nimenomaan haastaviksi, ja pienen piirin jutuiksi. Ärsyttää se, että nykypäivänä suurin osa peleistä tehdään sinunkaltaislle satunnaispelaajille, jotka ottavat kaikissa peleissä heti alussa sen helpoimman tarjolla olevan vaikeustasteen, ja sitten vetävät pelin läpi suunnilleen viikonlopussa, kun peli on pelkkää tiivissä putkessa juoksemista, ilman että itse tarvitsisi ratkoa mitään, tai miettiä mihin seuraavaksi mennä. Se kun vaan johtaa siihen että ne haastavat pelit käyvät kokoajan vain harvinaisemmiksi.

Joo, myönnän, että tykkään paljon enemmän esim Dragon Age inquisitionistä kuin esimerkiksi Dragon Age: Originsta. Jälkimmäisenä mainitussa joutuu varmasti enemmän miettimään jokaista tekemistään, kun taas ensimäisenä mainittu tarjoaa pelaajalle enemmän vapauksia valita oma tekemisensä ja jokaista asiaa, ei tarvitse meittieä niin syvällisesti.

Millä perusteella sinun tapasi pelata pelejä on jotenkin parempi kuin minun? Eikös noiden vaikeusasteiden ide ole nimenomaan sen, että ihminen saa valita oman mielensä mukaan, miten haluaa pelin sisällön kokea? En koe, että sillä vaikeimmalla vaikeusasteella pelaaminen on aina jotenkin itseisarvo. Moni vaikeudesta tykkäävä pelaajahan ei edes itse osaa suhteuttaa noita asioita, kuin vain oman makunsa mukaan, eli ei ymmärretä sitä, että peleistä voi nauttia ilman haastettakin. Esimerkiksi monet indie-pelit ovat tehneet omalla kohdallani tuota. Monet niistä ovat pelimekaniikaltaan pelkkää kävelyä (mille moni tuntuu irvailevan), Mutta itse olen saanut niistä paljonkin sellaista syvyyttä, mitä moni räiskintäpainotteinen AAA-peli ei kykene tarjoamaan.