Onko ok ottaa avioero siksi, että masentunut aviopuoliso ei suostu hoitoon?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos otan eron, niin mitä teen pienten lasten ja isätapaamisten kanssa? Laitan nuo pienet sinne isän asuntoon katsomaan kun isä vain makaa ja vatvoo kaikkea negatiivista vai? Vai eikö ne tapaisi isäänsä eli ero johtaisi siihen, että lapset käytännössä menettäisi isän? Ap

Tämä on varmaan asia, josta voit keskustella sosiaalityöntekijän kanssa.

Lapset voivat tavata isäänsä myös varmaan muutenkin kuin kyläilemällä koko viikonlopun ajan. Ehkä voitte yhdessä mennä kyläilemään isän luokse vaikka yhtenä iltana viikossa ja viikonloppuna viettää siellä vaikka yhden päivän ja tulla illaksi kotiin. Voitte sopia tapaamisia myös ulkoilmaan, leikkipuistoon tai retkelle.

Vaikuttaisiko se ero oikeasti isän menettämiseen yhtään sen enempää kuin mitä lapset ovat jo nyt menettäneet? Jos kerran isä vain makailee sängyssä, niin eikö se isä ole jo menetetty? Menetyksen ei myöskään tarvitse olla lopullinen, jos mies hakeutuu hoitoon ja toipumisen myötä alkaa kiinnostua lapsistaan enemmän. Onhan tässä koko loppuelämä aikaa.

Lapset on 2 ja 4. Ei ne osaa ajatella isäasiaa noin. Niiden mielestä niillä on normaali isä eikä lasten mielestä ne ole mitään menettäneet koska ne näkee isää joka päivä ja koska ei ne oikein kai muuta muista. Minun mielestä taas asiassa ei ole enää mitään normaalia. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos otan eron, niin mitä teen pienten lasten ja isätapaamisten kanssa? Laitan nuo pienet sinne isän asuntoon katsomaan kun isä vain makaa ja vatvoo kaikkea negatiivista vai? Vai eikö ne tapaisi isäänsä eli ero johtaisi siihen, että lapset käytännössä menettäisi isän? Ap

Jos ja kun mies ei osallistu mihinkään lasten kanssa kyllä lapset ovat käytännössä hänet jo menettäneet.

Oikeasti ovatkin menettäneet, mutta lasten mielestä eivät ole. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos otan eron, niin mitä teen pienten lasten ja isätapaamisten kanssa? Laitan nuo pienet sinne isän asuntoon katsomaan kun isä vain makaa ja vatvoo kaikkea negatiivista vai? Vai eikö ne tapaisi isäänsä eli ero johtaisi siihen, että lapset käytännössä menettäisi isän? Ap

No mitä se isä niiden lasten kanssa nyt tekee?

Ei muuta kuin joskus katsoo niiden kanssa telkkaria yhdessä. Mutta lasten mielestä heillä on kuitenkin isä koko ajan paikalla. Ap

Niin, eli lapsesi oppivat että aikuisen, jonka kuuluisi huolehtia heistä, on ok olla passiivinen, ei-responsiivinen, välinpitämätön. Minusta parempi opetus lapsille olisi että tuo ei ole normaalia vaan sairaus.

Eihän se reilua ole. Jättää aviopuoliso sairastumisen takia. Ihminen jota väitit ja lupasit rakastavasi myötä- ja vastamäessä. Ei tietenkään ole oikein. Mutta mitä merkitystä on miettiä oikeaa ja väärää, jos kuitenkaan et enää jaksa? Kun et jaksa, oikeasti, niin et jaksa.

Jos rakastat miestä niin kerro ja näytä se - mutta kerro ja näytä myös se, miten lähellä olet luovuttamista. Varoita miestäsi, muuta lasten kanssa erilleen. Kaksi kotia on kallista, mutta avioero vielä kalliimpaa. Ja tuskallista. Mikään muu ei auta sairauteen kuin hoito. Miehesi ajatukset ettei tarvi hoitoa ovat sairauden oireita. Et sinä odottaisi keuhkokuumeisen ihmisen siivoavan kotianne. Et voi odottaa masentuneen tuottavan sinulle onnellista parisuhdetta ja isänäkään ihmeitä.

Olen itse ollut masentunut ja joskus myös masentuneen vaimo. Olen eronnut, eri syystä, ja tiedän hyvin miten kauhean rankkaa ja epätäydellistä elämä ja jokaisen ihmisen rakkaus on. Rakkaus kun ei ole sitä,mitä saan toiselta - vaan mitä voin hänelle antaa. Ei rakkaus ole sen hyväksymistä, mitä hyötyjä toinen elämääsi tuo hyvänä päivänään.

Rakkaus on omasta itsestään ja omista pyyteistään luopumista. Toisen palvelemista - siis ihan hirveän vaikeaa oikeasti. Mutta avioliitossanne, jos tästä pääsette yhdessä, voit olla varma että myös sinä olet voittaja. Ja kun sinua rakastetaan, oikeasti, tiedät että sitä ei mikään kaada. Rakkaus ja pysyvä onni ei synny helposta elämästä, ei rakkaus kurki tinderistä, ei kärsivällisyyttä anneta valmiina, vaan se syntyy kivusta.

Edelleen, kuitenkin... Jos ihminen ei jaksa, hän ei jaksa. Älä anna kenenkään tuomita sinua. En minäkään niin tee. Tiedä mitä teet ja miksi. Se on paras päänalunen. Hyvä omatunto. Voimia kaikkeen!

Ota ero, ja anna papereita toimittaessasi köysi miehellesi. Muista sitten kertoa lapsillesi kuinka ajoit iskän itsemurhaan, etkä tukenut vaikealla hetkellä.

Vierailija kirjoitti:

Ota ero, ja anna papereita toimittaessasi köysi miehellesi. Muista sitten kertoa lapsillesi kuinka ajoit iskän itsemurhaan, etkä tukenut vaikealla hetkellä.

Mieheni puhuu juuri tuollaista että minun pitää tukea ja ymmärtää hän tai ajan hänet johonkin kamalaan. Mutta en minä voi häntä parantaa! En jaksa tukea ihmistä, joka ei suostu hoitamaan sairauttaan (se että hän haluaa itse hoitaa masennuksensa ei ole mitään hoitoa). Jos hän suostuisi hoitoon niin jaksaisin tukea ihan erilailla kuin nyt. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos otan eron, niin mitä teen pienten lasten ja isätapaamisten kanssa? Laitan nuo pienet sinne isän asuntoon katsomaan kun isä vain makaa ja vatvoo kaikkea negatiivista vai? Vai eikö ne tapaisi isäänsä eli ero johtaisi siihen, että lapset käytännössä menettäisi isän? Ap

Jos ja kun mies ei osallistu mihinkään lasten kanssa kyllä lapset ovat käytännössä hänet jo menettäneet.

Oikeasti ovatkin menettäneet, mutta lasten mielestä eivät ole. Ap

Lasten mielestä menettävät isän jos tämä ei ole paikalla?

Oletko keskustellut miehen kanssa ja kertonut tämän saman, mitä meille täällä? Hän varmasti sanoo, että olet väärässä, hän hoitaa osansa kun käy työssä, nyt on stressiä ja tää menee ohi jnejne. Hän luultavasti kokee syyttelynä senkin, kun vain kerrot omista tunteistasi tai muistelet, mitä mukavaa teitte yhdessä silloin, kun hän oli aktiivisesti perheessä mukana. Tai kun avaat hänelle, minkä kaiken hän nakkaa sinun harteillesi vetäytymällä. Silti tämä kaikki täytyy kertoa. Ei syytellen vaan tapahtuvina tosiasioina. Ja hae itsellesi ammattilainen tukihenkilöksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos otan eron, niin mitä teen pienten lasten ja isätapaamisten kanssa? Laitan nuo pienet sinne isän asuntoon katsomaan kun isä vain makaa ja vatvoo kaikkea negatiivista vai? Vai eikö ne tapaisi isäänsä eli ero johtaisi siihen, että lapset käytännössä menettäisi isän? Ap

No mitä se isä niiden lasten kanssa nyt tekee?

Ei muuta kuin joskus katsoo niiden kanssa telkkaria yhdessä. Mutta lasten mielestä heillä on kuitenkin isä koko ajan paikalla. Ap

Niin, eli lapsesi oppivat että aikuisen, jonka kuuluisi huolehtia heistä, on ok olla passiivinen, ei-responsiivinen, välinpitämätön. Minusta parempi opetus lapsille olisi että tuo ei ole normaalia vaan sairaus.

Olen samaa miettinyt. Mutta en minä eroamallakaan saa miestä aktiiviseksi vaan yhä hän makaisi ja olisi passiivinen. Ihan saman lapset oppisi eron jälkeenkin. Vai hokisinko minä heille koko ajan että isä on sairas älkää välittäkö isä on sairas älkää välittäkö? Ap

Vierailija kirjoitti:

Ota ero, ja anna papereita toimittaessasi köysi miehellesi. Muista sitten kertoa lapsillesi kuinka ajoit iskän itsemurhaan, etkä tukenut vaikealla hetkellä.

Älä ota eroa ja parin vuoden kuluttua lapsilla ei ole yhtään toimintakykyistä vanhempaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos otan eron, niin mitä teen pienten lasten ja isätapaamisten kanssa? Laitan nuo pienet sinne isän asuntoon katsomaan kun isä vain makaa ja vatvoo kaikkea negatiivista vai? Vai eikö ne tapaisi isäänsä eli ero johtaisi siihen, että lapset käytännössä menettäisi isän? Ap

Jos ja kun mies ei osallistu mihinkään lasten kanssa kyllä lapset ovat käytännössä hänet jo menettäneet.

Oikeasti ovatkin menettäneet, mutta lasten mielestä eivät ole. Ap

Lasten mielestä menettävät isän jos tämä ei ole paikalla?

Jos he eivät näe isää niin kyllä he hänet siinä menettävät. Ap

Minä olen ottanut eron vastaavassa tilanteessa. Siihen liittyi myös aggressiivinen käytös ja ilmassa leijui väkivallan uhka.

Tapaamiset toteutuvat siten, että minä käyn lasten kanssa exän luona noin kerran viikossa muutaman tunnin.

Lapset lähtevät sinne mielellään mutta ei ikinä tarvitse myöskään houkutella pois. Tapaamiset ovat lähinnä sitä, että isä katselee mitä lapset touhuaa.

Tämä järjestely ja exän minuun kohdistama ajoittainen v****ilu on pieni vaiva ja hinta siitä, että kotona meidän on hyvä olla. Lapsilla säilyy myös yhteys isään. Hänellä on mahdollisuus hoitaa itsensä kuntoon, apua kyllä olisi saatavilla, mutta jos näin ei tee niin se ei pilaa meidän kaikkien elämää.

Meillä ainakin asiat on nyt hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Oletko keskustellut miehen kanssa ja kertonut tämän saman, mitä meille täällä? Hän varmasti sanoo, että olet väärässä, hän hoitaa osansa kun käy työssä, nyt on stressiä ja tää menee ohi jnejne. Hän luultavasti kokee syyttelynä senkin, kun vain kerrot omista tunteistasi tai muistelet, mitä mukavaa teitte yhdessä silloin, kun hän oli aktiivisesti perheessä mukana. Tai kun avaat hänelle, minkä kaiken hän nakkaa sinun harteillesi vetäytymällä. Silti tämä kaikki täytyy kertoa. Ei syytellen vaan tapahtuvina tosiasioina. Ja hae itsellesi ammattilainen tukihenkilöksi.

Olemme keskustelleet aiheesta monta kertaa, erostakin. Kaiken tuon olen kertonut, ystävällisellä tavalla mutta hän juurikin kokee sen kaiken syyttelynä ja hänen haukkumisena ja sanoo että sillä pahennan hänen masennusta. Ja vetäytyy makaamaan vain lisää. Ja sanoo, että osaa kyllä itse hoitaa masennuksena. No ei osaa. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ota ero, ja anna papereita toimittaessasi köysi miehellesi. Muista sitten kertoa lapsillesi kuinka ajoit iskän itsemurhaan, etkä tukenut vaikealla hetkellä.

Mieheni puhuu juuri tuollaista että minun pitää tukea ja ymmärtää hän tai ajan hänet johonkin kamalaan. Mutta en minä voi häntä parantaa! En jaksa tukea ihmistä, joka ei suostu hoitamaan sairauttaan (se että hän haluaa itse hoitaa masennuksensa ei ole mitään hoitoa). Jos hän suostuisi hoitoon niin jaksaisin tukea ihan erilailla kuin nyt. Ap

Ei kannata antaa tukea jos siihen ei omat voimavarat riitä. Kerrot miehelle että sinulla ei voimavaroja tukemiseen ole, jos hän ei pysty apua hakemaan muualta se on hänen oma valintansa ei sinun.

Vierailija kirjoitti:

Masentunut ihminen on itsekäs ja syöksee ympärillään olevatkin masennukseen. Haluatko että lapsesi kasvavat jatkuvassa negatiivisessa ilmapiirissä ja saavat todella kieroutuneen käsityksen aikuisuudesta? Todennäköisesti aloittavat itsensä viiltelyn jo alle 10v ikäsinä :( Suoraan sanoen teidän perhe-elämä on sellaista jonka takia pitäisi tehdä lasu ja ottaa lapset huostaan, välittömästi, Sitäkään et voi sulkea pois että äijä päättääkin tehdä lopun itsestään ja lapsistaan siinä sivussa.

Itse kysymykseen, todellakin eri osoitteet ja äkkiä. Äijälle vain valvottuja tapaamisia kunnes hakee apua ja se todistetusti on auttanut. 

Itsensä viiltely ei liity vanhemman masennukseen. Eikä masennus tarkoita että olis väkivaltainen. Eikä perustetta huostaanotolle. Ihan sairaita kirjoitat.

Asumiseroa vois kokeilla tuossa tilanteessa.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen ottanut eron vastaavassa tilanteessa. Siihen liittyi myös aggressiivinen käytös ja ilmassa leijui väkivallan uhka.

Tapaamiset toteutuvat siten, että minä käyn lasten kanssa exän luona noin kerran viikossa muutaman tunnin.

Lapset lähtevät sinne mielellään mutta ei ikinä tarvitse myöskään houkutella pois. Tapaamiset ovat lähinnä sitä, että isä katselee mitä lapset touhuaa.

Tämä järjestely ja exän minuun kohdistama ajoittainen v****ilu on pieni vaiva ja hinta siitä, että kotona meidän on hyvä olla. Lapsilla säilyy myös yhteys isään. Hänellä on mahdollisuus hoitaa itsensä kuntoon, apua kyllä olisi saatavilla, mutta jos näin ei tee niin se ei pilaa meidän kaikkien elämää.

Meillä ainakin asiat on nyt hyvin.

Kiitos rohkaisevasta viestistä!

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko keskustellut miehen kanssa ja kertonut tämän saman, mitä meille täällä? Hän varmasti sanoo, että olet väärässä, hän hoitaa osansa kun käy työssä, nyt on stressiä ja tää menee ohi jnejne. Hän luultavasti kokee syyttelynä senkin, kun vain kerrot omista tunteistasi tai muistelet, mitä mukavaa teitte yhdessä silloin, kun hän oli aktiivisesti perheessä mukana. Tai kun avaat hänelle, minkä kaiken hän nakkaa sinun harteillesi vetäytymällä. Silti tämä kaikki täytyy kertoa. Ei syytellen vaan tapahtuvina tosiasioina. Ja hae itsellesi ammattilainen tukihenkilöksi.

Olemme keskustelleet aiheesta monta kertaa, erostakin. Kaiken tuon olen kertonut, ystävällisellä tavalla mutta hän juurikin kokee sen kaiken syyttelynä ja hänen haukkumisena ja sanoo että sillä pahennan hänen masennusta. Ja vetäytyy makaamaan vain lisää. Ja sanoo, että osaa kyllä itse hoitaa masennuksena. No ei osaa. Ap

Miksi et anna hänelle mahdollisuutta hoitaa masennusta itse?

Vierailija kirjoitti:

Ota ero, ja anna papereita toimittaessasi köysi miehellesi. Muista sitten kertoa lapsillesi kuinka ajoit iskän itsemurhaan, etkä tukenut vaikealla hetkellä.

Ap on yrittänyt tukea suostuttelemalla häntä hakemaan apua. Jos mies ei halua parantua vaan mieluummin rypee vaan pahassa olossaan, ei häntä voi kukaan auttaa. Kenelläkään ei ole oikeutta tuhota koko perheen elämää omalla jääräpäisyydellään, ei edes masentuneella.

Musta toi on vähän kummallista että jaksaa käydä töissä noin hyvin muttei jaksa kotona mitään. Toki voi olla ainakin osin niin että työ uuvuttaa hänet täysin mutta kertoohan se arvostuksista tms että vain kotona masentaa 100%. Eli saattaa olla myös jonkin sortin vallankäyttöä tai on todennut ettei kestä perhe-elämää.

Vähän outoa myös että ei suostu edes lääkäriin jos myöntää kuitenkin masennuksensa.

Vierailija kirjoitti:

Musta toi on vähän kummallista että jaksaa käydä töissä noin hyvin muttei jaksa kotona mitään. Toki voi olla ainakin osin niin että työ uuvuttaa hänet täysin mutta kertoohan se arvostuksista tms että vain kotona masentaa 100%. Eli saattaa olla myös jonkin sortin vallankäyttöä tai on todennut ettei kestä perhe-elämää.

Vähän outoa myös että ei suostu edes lääkäriin jos myöntää kuitenkin masennuksensa.

Myöntää kyllä tai siis itse sen otti alunperin puheeksikin. Että on masentunut. Käy töissä mutta sanoo olevansa sielläkin koko ajan masentunut. Lääkäriin ei suostu missään muussakaan vaivassa ellei ole ihan pakko mennä jonnekin ensiapuun jonkun murtuneen jalan vuoksi. Ap