Lue keskustelun säännöt.
Suru kun mies ei halua uusperhettä
12.09.2019 |
Mitä tekisitte tilanteessani. Olen seurustellut tiiviisti kolme vuotta miehen kanssa jolla on lapsi, minulla on kaksi lasta. Asumme eri puolilla kaupunkia. Minä haluaisin yhden kodin ja perheen, miehelle tämä kahden osoitteen elämä toimii. Minusta tämä on sekavaa ja hankalaa ja aina kun tottuu olemaan lasten kanssa yksin, mies tulee lapsensa kanssa ”häiritsemään”. Sitten kun totun siihen, he taas häipyvät ja ikävöin. Tunteiden vuoristorata ärsyttää.
Kommentit (264)
Mies suhtautuu kypsemmin isyyteen kuin ap äitiyteen.
Aika heikko empatiakyky tällä naisella, kun omalta kannaltaan miettii eikä yhtään lasten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanhemmuus ei ole harrastus, jonka voi lopettaa kun ei viitsi. Vaikka moni mies näin kuvitteleekin ja tässä tapauksessa ällistyttävästi nainen.
Jäi koulut käymättä aikoinaan, niinkö.
Niin paljon kuullut itkuisia juttuja uusperheen hankaluuksista, että ymmärrän miehesi kannan hyvin. Koita sinäkin ymmärtää, lapsillekin helpompaa näin!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Epäreiluudesta selviää hengissä, jos se on se tilanne. Tuommoinen, ettei uskalleta edes lähtökohtaisesti kohdata sitä tai väistetään elämää, jonkin pelon kautta, ei ole terveellinen kasvuympäristö.
Tässä kommentissa ei ole yhtään mitään tolkkua. Jos eronnut äiti tai isä tekee sen päätöksen että ei muuta yhteen kenenkään kanssa niin kauan kuin lapset ovat pieniä, niin eihän se lapselle minään pelkona näyttäydy. Ja vaikka kaikesta selviää, niin mun toiveet lasteni lapsuutta kohtaan on kyllä hieman korkeammalla tasolla kuin että he juuri ja juuri selviävät siitä. Ja miten kenellekään voisi olla huono asia elää vailla epäreilua ilmapiiriä?
Ei se tietenkään ole pelkoa, jos ei ala seurustella kenenkään kanssa eron jälkeen. Mutta se minkä tahallasi sivuutit on, että tässä kuitenkin on seurustelu aloitettu ja nyt annetaan lapsille se kuva, että seurustelun ja perhe-elämä ei sovi yhteen.
No ei kovin korkeasta tasosta voi puhua, kun ei onnistu edes ihmissuhteita elämään todeksi. Selviytymistä väheksyt suotta, kaiken oikeasti hyvän eteen on oikeasti nähtävä vaivaa. Sellaista on elämä. Niillä lapsilla on muitakin tarpeita kuin mielihyvä. He myös kaipaavat nähdä myös rakkauden tekoja, ei vain myötämäessä, vaan koko elämässä millainen se kenelläkin on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Erikoista ajatella että uusperhe on aina hankala lapsille.. todella ikäviä kokemuksia ihmisillä ilmeisesti?
Te jotka sanotte että uusperhe on aina huono lapsille, minkälaisia kokemuksia ja vaikeuksia teillä on ollut uusperheessä? Mitkä asiat teidän mielestä on tuntunut teidän uusperheessä pahalta ja mikä ei ole toiminut?
Meillä oli miehellä 5- ja 7-vuotiaat ja minulla 10v tytär kun tavattiin. Yhteen muutettiin vuoden-kahden jälkeen isoon uuteen kotiin. Ollaan samalta pieneltä paikkakunnalta joten koulu ei muuttunut koska ei täällä ole kuin 1 koulu. Nyt meillä on taaperoikäinen yhteinen lapsi..
Kun miehen kanssa tavattiin lapset puhuivat ensimmäisen puoli vuotta usein äidistä ja isistä kun heillä oli vielä riitoja liittyen lasten tapaamisiin yms. 5v täräytti kerran riitatilanteessa : tämän takia äiti ja isi erosi. Kun miehen kanssa kinasteltiin kerran lasten edessä, alkoivat kysellä riidelläänkö me ja eihän riidellä niin kun isi ja äiti, ettei me erota myös.
Lapset tuntuvat olevan onnellisia isänsä kanssa ja pitävät minusta paljon. Oma tyttäreni on jo sen verran iso, että osasi suhtautua kypsästi uuteen pikkusisarukseen ja näihin miehen lapsiin joita kutsumme yhdessä perheenä sisarpuoliksi. Miehen lapset edelleen ovat meillä viikko-viikko-systeemillä. Tyttäreni tapaa omaa isäänsä muutamia kertoja vuodessa, isä ei ole aktiivisesti läsnä mutta ovat yhteydessä puhelimitse yms paljon.
Miehen lasten äidillä on ollut seurustelukumppaneita mutta ei ketään vakituista tällä hetkellä. Niitäkin juttuja kuullut miten äiti taas riitelee milloin ”Pekan ” , milloin ”Riston ” kanssa..
Meillä menee tällä poppoolla tosi hyvin, toisaalta ollaan kaikki ulospäinsuuntautuneita ja sosiaalisia persoonia, lapsilla on samantyyppisiä harrastuksia ja kiinnostuksen kohteita ja oma tytär oli mielissään saadessaan sisaruksia. Miehen lapset taas toivoivat meille vauvaa tyyliin ensi tapaamisesta lähtien 😆
Joten ei kaikki uusperhekuviot kamalia ole, ei meillä ainakaan 😊
Mulla ei ole uusperhettä, mutta lapseni isällä on. Ongelmia:
- Uusperheellä ei ollutkaan varaa hankkia yhteistä isompaa kotia tältä alueelta vaan muuttivat kauemmas. Tästä seurasi, että tyttäreni joutuu isäviikoilla nousemaan noin tuntia aikaisemmin aamulla ja kulkemaan kouluun kahdella eri bussilla.
- Tyttäreni kaikki kaverit asuvat koulun ja kodin lähellä, isäviikoilla hän joutuu tulemaan tänne tavatakseen kavereitaan. Isälle ei sovi, että tyttö jäisi koulun jälkeen viettämään aikaansa kavereiden kanssa ja tulisi vasta illalla isän luokse vaan pitää tulla kotiin syömään (taas kahdella bussilla) ja ruuan jälkeen lähteä kavereiden luokse (taas kahdella bussilla ja illalla jälleen kahdella bussilla isän luokse). On tietysti selvää, ettei tyttö viitsi joka päivä tuollaista ja isäviikoilla viettää aika paljon aikaansa somessa, koska ei ole läksyjen jälkeen oikein muutakaan tekemistä.
- Isäviikolla 13-vuotias jakaa saman huoneen toisen samanikäisen kanssa. Uusperheessä on lisäksi 11 v ja uusperheen vanhempien yhteiset 2 v kaksoset. Omaa rauhaa tai yksityisyyttä ei ole kuin vessassa.
- Isäviikolla isän kotiin ei voi pyytä kavereita käymään.
- Isäviikolla ikävöi koiraansa. Tosin nykyisin käy heti koulun jälkeen viemässä koiran ulos ennenkuin lähtee takaisin isänsä luoksen.
- Äitipuolen lasten kateus tytön tavaroista, harrastuksista, ulkomaanmatkoista yms
- Omien isäviikolla tarvittavien tavaroiden (vaatteet, koulukirjat, harrastuskamat yms) pakkaaminen matkalaukkuun ja kuljettaminen viikon välein paikasta toiseen. Kotona taas tavaroiden purkaminen omille paikoilleen.
- Tyttö itse toivoo, että viikko-viikko -järjestely loppuisi ja hän voisi asua vain mun luonani ja tavata isäänsä esim joka toinen viikonloppu. On sanonut, että voisi silloin nukkua vaikka olohuoneen sohvalla tai lattialla.
Tässä on hyvin eritelty ongelmia. Minusta nämä olisi ratkaistavissa, esimerkiksi miksi ei käy että tyttö tulee isän luo esim 18-19 aikaan nähtyään ystäviä ?
Tai miksi isä ei sitten hae tyttöä autolla syömään ja vie takaisin? Tuo samalla jotain tytön kaveria kylään?
Miksi tytöllä ei ole omaa huonetta jos on vuoroviikko? 13v on sen verran iso että oma huone pitäisi olla.
En yhtään ihmettele että tyttö kokee nämä ongelmaksi ja haluaa muuttaa tapaamisia.
Koiraa on kyllä varmasti ikävä, mutta koira ei ehkä tykkäisi jatkuvasta vaihtelusta vaikka voisihan sitäkin kokeilla, että koira kulkisi mukana.
Meillä on myös lapsilla paljon vaatteita meillä, käytännössä monia asioita on hankittu tuplat juuri siksi että kaikkea ei tarvitse rahdata aina mukana.
Uusperheessä haluavat (minkä ihan hyvin ymmärränkin) pitää kiinni yhteisistä aterioista. Sen vuoksi ei käy, että yksi söisi vasta illalla, kun tulee kotiin. Autolla kuskaaminen edestakaisin ei myöskään käy ja syynä on ihan raha. Äitipuoli on hoitovapaalla ja bensaan menisi rahaa. Raha on myös syynä, ettei tytöllä ole omaa huonetta. Ei ole ollut varaa niin isoon asuntoon. Kavereiden kyläily ei onnistu, koska isän kotona ei ole omaa tilaa eikä rahaa vaan sitten pitäisi olla sekin aika ulkona, vaikka sataisi kaatamalla. Koiraa ei voi ottaa mukaan isäviikoille, koska äitipuoli ei pidä koirista. Enkä usko, että meidän koirakaan tykkäisi, jos kimpussa olisi kaksi taaperoa. Tytön vaatteissa ja harrastustavaroissa myös sama raha- ja tilaongelma eli isällä ei ole mahdollisuutta hankkia samoja tavaroita omaan kotiinsa ja vaikka olisikin, niille ei olisi siellä tilaa. Koulukirjat yläkoululainen saa vielä koulusta, mutta ei saa kaksia kappaleita. Yhtenä vaihtoehtona mietin, että tyttö tulisi koulun jälkeen tänne, tekisi läksyt täällä, lähtisi sitten vasta isälleen ja aamulla kouluun tullessaan hakisi reppunsa täältä. Menisi kuitenkin aika hankalaksi. Jos koulupäivä päättyy klo 15, päivällisellä pitää olla isän luona klo 17 ja matkaan on varattava tunti, läksyjen tekemiseen ja kokeisiin lukemiseen ei jäisi kuin tunti.
Viikko-viikko -järjestelyn purkamisesta puhuttiin jo viime talvena, mutta isä toivoi, että tyttö olisi tullut isän kodin lähellä olevaan yläkouluun. Ymmärsi kuitenkin, ettei tytön tilanne muuttuisi yhtään paremmaksi, koska äitiviikoilla olisi pitkä koulumatka. Nyt on ollut sitä mieltä, että jos tyttö valitsisi lukion siten, että kouluun olisi molemmista kodeista yhtä pitkä matka. Ymmärrän ex-mieheni haluttomuuden luopua viikko-viikko -järjestelystä, koska pelkää tytön etääntyvän, jos tapaamiset vähenevät. Kesä meni kohtuullisen hyvin, koska ei ollut koulua. Nyt tilanne on taas eskaloitunut ja tyttökin iässä, jolloin kavereiden merkitys on entistä suurempi. Lukioon asti eli vielä kolmea vuotta tilanne ei tietenkään voi jatkua vaan jokin ratkaisu on keksittävä sitä ennen.
Minun mielestä isä toimii tässä väärin. Jos tyttö asuisi heillä koko ajan, eikö hänelle muka silloinkaan olisi omaa huonetta tai tilaa tavaroille? Isä itse suhtautuu lapseen kuin hän olisi vain joku puolilapsi, jolle ei tarvitse olla edes tilaa omille tavaroille. Ymmärrettävästi tämä on tosi huono tilanne lapsen kannalta. Mekään ei olla rikkaita, niinkuin sanoin tienaamme kaikki alle 3000 bruttona kuussa. Me toisaalta asutaan pienellä paikkakunnalla joten autoiluun on totuttu. Kumma homma jos isällä ei ole varaa ajaa autolla muutamaa kertaa viikossa hakemaan ja tuomaan tyttöä. Pitää olla tosi tiukalla rahat jos ei 5 euroa viikossa voi tytön vuoksi bensaan laittaa. Meillä on lasten harrastuksiin 40km ja jostain ne rahat löytyy, yhdistetään toisen työmatkaan toinen sivu tai käydään isossa kaupassa tms suunnitellaan arkea. Moni noista ongelmista on aikuisten tekemiä. Mutta meillä varmaan vaikuttaa eniten uusperheen onnistumiseen se että asutaan pienellä kylällä.. kaikki on yksinkertaisempaa. -t. se jolla toimiva uusperhe
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin paljon kuullut itkuisia juttuja uusperheen hankaluuksista, että ymmärrän miehesi kannan hyvin. Koita sinäkin ymmärtää, lapsillekin helpompaa näin!
EI IKINÄ uusperheleikkiin. Ajatelkaa ja arvostakaa lapsianne, hyvät vanhemmat!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Epäreiluudesta selviää hengissä, jos se on se tilanne. Tuommoinen, ettei uskalleta edes lähtökohtaisesti kohdata sitä tai väistetään elämää, jonkin pelon kautta, ei ole terveellinen kasvuympäristö.
Tässä kommentissa ei ole yhtään mitään tolkkua. Jos eronnut äiti tai isä tekee sen päätöksen että ei muuta yhteen kenenkään kanssa niin kauan kuin lapset ovat pieniä, niin eihän se lapselle minään pelkona näyttäydy. Ja vaikka kaikesta selviää, niin mun toiveet lasteni lapsuutta kohtaan on kyllä hieman korkeammalla tasolla kuin että he juuri ja juuri selviävät siitä. Ja miten kenellekään voisi olla huono asia elää vailla epäreilua ilmapiiriä?
Ei se tietenkään ole pelkoa, jos ei ala seurustella kenenkään kanssa eron jälkeen. Mutta se minkä tahallasi sivuutit on, että tässä kuitenkin on seurustelu aloitettu ja nyt annetaan lapsille se kuva, että seurustelun ja perhe-elämä ei sovi yhteen.
No ei kovin korkeasta tasosta voi puhua, kun ei onnistu edes ihmissuhteita elämään todeksi. Selviytymistä väheksyt suotta, kaiken oikeasti hyvän eteen on oikeasti nähtävä vaivaa. Sellaista on elämä. Niillä lapsilla on muitakin tarpeita kuin mielihyvä. He myös kaipaavat nähdä myös rakkauden tekoja, ei vain myötämäessä, vaan koko elämässä millainen se kenelläkin on.
Sekin on rakkauden teko, että välittää lapsistaan, antaa heille aikaansa ja tilaa. Aplla on suhde ja rakkautta, mies, varmasti aivan syystä, haluaa keskittyä lapsiinsa ja välttää ristiriitatilanteita. Ap haluaa tietysti arkeen toisenkin vastuunkantajan, itsekästä, koskija kyse ei ole Apn miesystävän lapsista.
Minulla ei tullut mieleenkään ottaa miesystävääni meille asumaan lasten vielä kotona asuessa. Suhde voi edelleen hyvin.
Ihme huutoa täällä. Kaikenlaiset perheet voivat toimia tai olla toimimatta. Minkä ikäisiä lapset on? Jos alle kouluikäisiä, niin mitään oikeita suhteita aikuisiin tai esim. kotiin ei ole vielä syntynyt. Ja jos se uusi puoliso on lapsille ongelma, niin se on ongelma vaikkei samassa osoitteessa asuttaisikaan.
Muistan kyllä itsekin teininä inisseeni äidilleni tästä, mutta jostain olisin valittanut kuitenkin, eivätkä ns. ydinperheet ole yhtään sen toimivampi vaihtoehto. Kaikki riippuu kemiasta ihmisten välillä ja siitä miten toisia kohdellaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Epäreiluudesta selviää hengissä, jos se on se tilanne. Tuommoinen, ettei uskalleta edes lähtökohtaisesti kohdata sitä tai väistetään elämää, jonkin pelon kautta, ei ole terveellinen kasvuympäristö.
Tässä kommentissa ei ole yhtään mitään tolkkua. Jos eronnut äiti tai isä tekee sen päätöksen että ei muuta yhteen kenenkään kanssa niin kauan kuin lapset ovat pieniä, niin eihän se lapselle minään pelkona näyttäydy. Ja vaikka kaikesta selviää, niin mun toiveet lasteni lapsuutta kohtaan on kyllä hieman korkeammalla tasolla kuin että he juuri ja juuri selviävät siitä. Ja miten kenellekään voisi olla huono asia elää vailla epäreilua ilmapiiriä?
Ei se tietenkään ole pelkoa, jos ei ala seurustella kenenkään kanssa eron jälkeen. Mutta se minkä tahallasi sivuutit on, että tässä kuitenkin on seurustelu aloitettu ja nyt annetaan lapsille se kuva, että seurustelun ja perhe-elämä ei sovi yhteen.
No ei kovin korkeasta tasosta voi puhua, kun ei onnistu edes ihmissuhteita elämään todeksi. Selviytymistä väheksyt suotta, kaiken oikeasti hyvän eteen on oikeasti nähtävä vaivaa. Sellaista on elämä. Niillä lapsilla on muitakin tarpeita kuin mielihyvä. He myös kaipaavat nähdä myös rakkauden tekoja, ei vain myötämäessä, vaan koko elämässä millainen se kenelläkin on.
Sekin on rakkauden teko, että välittää lapsistaan, antaa heille aikaansa ja tilaa. Aplla on suhde ja rakkautta, mies, varmasti aivan syystä, haluaa keskittyä lapsiinsa ja välttää ristiriitatilanteita. Ap haluaa tietysti arkeen toisenkin vastuunkantajan, itsekästä, koskija kyse ei ole Apn miesystävän lapsista.
Minulla ei tullut mieleenkään ottaa miesystävääni meille asumaan lasten vielä kotona asuessa. Suhde voi edelleen hyvin.
Taitaa mies haluta keskittyä itseensä. Sen takiahan hän on jo aiemmin eronnut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Erikoista ajatella että uusperhe on aina hankala lapsille.. todella ikäviä kokemuksia ihmisillä ilmeisesti?
Te jotka sanotte että uusperhe on aina huono lapsille, minkälaisia kokemuksia ja vaikeuksia teillä on ollut uusperheessä? Mitkä asiat teidän mielestä on tuntunut teidän uusperheessä pahalta ja mikä ei ole toiminut?
Meillä oli miehellä 5- ja 7-vuotiaat ja minulla 10v tytär kun tavattiin. Yhteen muutettiin vuoden-kahden jälkeen isoon uuteen kotiin. Ollaan samalta pieneltä paikkakunnalta joten koulu ei muuttunut koska ei täällä ole kuin 1 koulu. Nyt meillä on taaperoikäinen yhteinen lapsi..
Kun miehen kanssa tavattiin lapset puhuivat ensimmäisen puoli vuotta usein äidistä ja isistä kun heillä oli vielä riitoja liittyen lasten tapaamisiin yms. 5v täräytti kerran riitatilanteessa : tämän takia äiti ja isi erosi. Kun miehen kanssa kinasteltiin kerran lasten edessä, alkoivat kysellä riidelläänkö me ja eihän riidellä niin kun isi ja äiti, ettei me erota myös.
Lapset tuntuvat olevan onnellisia isänsä kanssa ja pitävät minusta paljon. Oma tyttäreni on jo sen verran iso, että osasi suhtautua kypsästi uuteen pikkusisarukseen ja näihin miehen lapsiin joita kutsumme yhdessä perheenä sisarpuoliksi. Miehen lapset edelleen ovat meillä viikko-viikko-systeemillä. Tyttäreni tapaa omaa isäänsä muutamia kertoja vuodessa, isä ei ole aktiivisesti läsnä mutta ovat yhteydessä puhelimitse yms paljon.
Miehen lasten äidillä on ollut seurustelukumppaneita mutta ei ketään vakituista tällä hetkellä. Niitäkin juttuja kuullut miten äiti taas riitelee milloin ”Pekan ” , milloin ”Riston ” kanssa..
Meillä menee tällä poppoolla tosi hyvin, toisaalta ollaan kaikki ulospäinsuuntautuneita ja sosiaalisia persoonia, lapsilla on samantyyppisiä harrastuksia ja kiinnostuksen kohteita ja oma tytär oli mielissään saadessaan sisaruksia. Miehen lapset taas toivoivat meille vauvaa tyyliin ensi tapaamisesta lähtien 😆
Joten ei kaikki uusperhekuviot kamalia ole, ei meillä ainakaan 😊
Mulla ei ole uusperhettä, mutta lapseni isällä on. Ongelmia:
- Uusperheellä ei ollutkaan varaa hankkia yhteistä isompaa kotia tältä alueelta vaan muuttivat kauemmas. Tästä seurasi, että tyttäreni joutuu isäviikoilla nousemaan noin tuntia aikaisemmin aamulla ja kulkemaan kouluun kahdella eri bussilla.
- Tyttäreni kaikki kaverit asuvat koulun ja kodin lähellä, isäviikoilla hän joutuu tulemaan tänne tavatakseen kavereitaan. Isälle ei sovi, että tyttö jäisi koulun jälkeen viettämään aikaansa kavereiden kanssa ja tulisi vasta illalla isän luokse vaan pitää tulla kotiin syömään (taas kahdella bussilla) ja ruuan jälkeen lähteä kavereiden luokse (taas kahdella bussilla ja illalla jälleen kahdella bussilla isän luokse). On tietysti selvää, ettei tyttö viitsi joka päivä tuollaista ja isäviikoilla viettää aika paljon aikaansa somessa, koska ei ole läksyjen jälkeen oikein muutakaan tekemistä.
- Isäviikolla 13-vuotias jakaa saman huoneen toisen samanikäisen kanssa. Uusperheessä on lisäksi 11 v ja uusperheen vanhempien yhteiset 2 v kaksoset. Omaa rauhaa tai yksityisyyttä ei ole kuin vessassa.
- Isäviikolla isän kotiin ei voi pyytä kavereita käymään.
- Isäviikolla ikävöi koiraansa. Tosin nykyisin käy heti koulun jälkeen viemässä koiran ulos ennenkuin lähtee takaisin isänsä luoksen.
- Äitipuolen lasten kateus tytön tavaroista, harrastuksista, ulkomaanmatkoista yms
- Omien isäviikolla tarvittavien tavaroiden (vaatteet, koulukirjat, harrastuskamat yms) pakkaaminen matkalaukkuun ja kuljettaminen viikon välein paikasta toiseen. Kotona taas tavaroiden purkaminen omille paikoilleen.
- Tyttö itse toivoo, että viikko-viikko -järjestely loppuisi ja hän voisi asua vain mun luonani ja tavata isäänsä esim joka toinen viikonloppu. On sanonut, että voisi silloin nukkua vaikka olohuoneen sohvalla tai lattialla.
Tässä on hyvin eritelty ongelmia. Minusta nämä olisi ratkaistavissa, esimerkiksi miksi ei käy että tyttö tulee isän luo esim 18-19 aikaan nähtyään ystäviä ?
Tai miksi isä ei sitten hae tyttöä autolla syömään ja vie takaisin? Tuo samalla jotain tytön kaveria kylään?
Miksi tytöllä ei ole omaa huonetta jos on vuoroviikko? 13v on sen verran iso että oma huone pitäisi olla.
En yhtään ihmettele että tyttö kokee nämä ongelmaksi ja haluaa muuttaa tapaamisia.
Koiraa on kyllä varmasti ikävä, mutta koira ei ehkä tykkäisi jatkuvasta vaihtelusta vaikka voisihan sitäkin kokeilla, että koira kulkisi mukana.
Meillä on myös lapsilla paljon vaatteita meillä, käytännössä monia asioita on hankittu tuplat juuri siksi että kaikkea ei tarvitse rahdata aina mukana.
Uusperheessä haluavat (minkä ihan hyvin ymmärränkin) pitää kiinni yhteisistä aterioista. Sen vuoksi ei käy, että yksi söisi vasta illalla, kun tulee kotiin. Autolla kuskaaminen edestakaisin ei myöskään käy ja syynä on ihan raha. Äitipuoli on hoitovapaalla ja bensaan menisi rahaa. Raha on myös syynä, ettei tytöllä ole omaa huonetta. Ei ole ollut varaa niin isoon asuntoon. Kavereiden kyläily ei onnistu, koska isän kotona ei ole omaa tilaa eikä rahaa vaan sitten pitäisi olla sekin aika ulkona, vaikka sataisi kaatamalla. Koiraa ei voi ottaa mukaan isäviikoille, koska äitipuoli ei pidä koirista. Enkä usko, että meidän koirakaan tykkäisi, jos kimpussa olisi kaksi taaperoa. Tytön vaatteissa ja harrastustavaroissa myös sama raha- ja tilaongelma eli isällä ei ole mahdollisuutta hankkia samoja tavaroita omaan kotiinsa ja vaikka olisikin, niille ei olisi siellä tilaa. Koulukirjat yläkoululainen saa vielä koulusta, mutta ei saa kaksia kappaleita. Yhtenä vaihtoehtona mietin, että tyttö tulisi koulun jälkeen tänne, tekisi läksyt täällä, lähtisi sitten vasta isälleen ja aamulla kouluun tullessaan hakisi reppunsa täältä. Menisi kuitenkin aika hankalaksi. Jos koulupäivä päättyy klo 15, päivällisellä pitää olla isän luona klo 17 ja matkaan on varattava tunti, läksyjen tekemiseen ja kokeisiin lukemiseen ei jäisi kuin tunti.
Viikko-viikko -järjestelyn purkamisesta puhuttiin jo viime talvena, mutta isä toivoi, että tyttö olisi tullut isän kodin lähellä olevaan yläkouluun. Ymmärsi kuitenkin, ettei tytön tilanne muuttuisi yhtään paremmaksi, koska äitiviikoilla olisi pitkä koulumatka. Nyt on ollut sitä mieltä, että jos tyttö valitsisi lukion siten, että kouluun olisi molemmista kodeista yhtä pitkä matka. Ymmärrän ex-mieheni haluttomuuden luopua viikko-viikko -järjestelystä, koska pelkää tytön etääntyvän, jos tapaamiset vähenevät. Kesä meni kohtuullisen hyvin, koska ei ollut koulua. Nyt tilanne on taas eskaloitunut ja tyttökin iässä, jolloin kavereiden merkitys on entistä suurempi. Lukioon asti eli vielä kolmea vuotta tilanne ei tietenkään voi jatkua vaan jokin ratkaisu on keksittävä sitä ennen.
Minun mielestä isä toimii tässä väärin. Jos tyttö asuisi heillä koko ajan, eikö hänelle muka silloinkaan olisi omaa huonetta tai tilaa tavaroille? Isä itse suhtautuu lapseen kuin hän olisi vain joku puolilapsi, jolle ei tarvitse olla edes tilaa omille tavaroille. Ymmärrettävästi tämä on tosi huono tilanne lapsen kannalta. Mekään ei olla rikkaita, niinkuin sanoin tienaamme kaikki alle 3000 bruttona kuussa. Me toisaalta asutaan pienellä paikkakunnalla joten autoiluun on totuttu. Kumma homma jos isällä ei ole varaa ajaa autolla muutamaa kertaa viikossa hakemaan ja tuomaan tyttöä. Pitää olla tosi tiukalla rahat jos ei 5 euroa viikossa voi tytön vuoksi bensaan laittaa. Meillä on lasten harrastuksiin 40km ja jostain ne rahat löytyy, yhdistetään toisen työmatkaan toinen sivu tai käydään isossa kaupassa tms suunnitellaan arkea. Moni noista ongelmista on aikuisten tekemiä. Mutta meillä varmaan vaikuttaa eniten uusperheen onnistumiseen se että asutaan pienellä kylällä.. kaikki on yksinkertaisempaa. -t. se jolla toimiva uusperhe
Olen samaa mieltä kanssasi, vaikka ymmärränkin myös tyttäreni isää. Hän ei haluaisi etääntyä lapsestaan. Kun erosimme, hän osti kerrostalokolmion lähikoulun vierestä. Tytöllä oli oma huone myös isänsä luona. Kouluun oli lyhyt matka. Kaikki sujui oikein hyvin. Joskus saattoi käydä niin, että tyttö muisti unohtaneensa jonkin tavaran isän tai äidin luokse ja kävi nopeasti sen hakemassa.
Kun isä tapasi uuden vaimonsa, aluksi he asuivat ko kerrostalokolmiossa. Tytöllä oli edelleen oma huone, kaksi muuta lasta jakoivat toisen (isomman) makuuhuoneen ja aikuiset nukkuivat olohuoneessa. Tilanne muuttui, kun uusi vaimo alkoi odottaa kaksosia. Tulot eivät riittäneet isompaan asuntoon tältä alueelta vaan joutuivat muuttamaan kauemmas. Alussa isä toi aamuisin töihin lähtiessään tytön autolla tänne ja minä pyrin ottamaan isäviikolla saldovapaita voidakseni viedä tytön joko suoraan harrastuksiinsa tai isälleen. Valitettavasti jouduin saldovapaita kerryttääkseni tekemään äitiviikolla pidempää työpäivää, joka oli pois mun ja tytön yhteisestä ajasta. Nyt, kun tytön äitipuoli on ollut hieman yli vuoden hoitovapaalla, lapsia on tyttäreni lisäksi neljä ja isä vastaa yksin asuntolainan maksamisesta ja suureksi osaksi myös perheensä elatuksesta, homma ei enää toimikaan. Mullakaan ei ole mahdollisuutta isäviikoilla joka päivä hakea ja viedä tyttöä kouluun ja koulusta kotiin.
Tytön isä oli varsin tyytyväinen viikko-viikko -järjestelyyn, kun se vielä toimi, eikä sen vuoksi haluaisi luopua järjestelystä. Viimeisen vuoden aikana tytölle kaverit ovat tulleet aiempaa tärkeämmiksi eikä isänsä oikein ymmärrä asiaa. Isän luokse muuttaminen ei ole vaihtoehto, koska silloin tytöllä ei olisi edes joka toinen viikko omaa huonetta ja omaa rauhaa. Ja tosiaan asutaan pääkaupunkiseudulla eli asuminen ei ole täällä halpaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ehkä kannattaa unohtaa tuommoinen mies, ei kyllä ole tosissaan jos ei halua yhteiselämää. Kyllä jos oikeasti rakastaa ja tuntee löytäneensä elämänsä rakkauden ja kumppanin niin yhdessä eletään ja asutaan jakaen ilot ja surut eikä pelkästään kerätä rusinoita pullasta.
Minkä kokoisessa asunnossa mies nyt asuu? Entä sinä? Voisiko olla kyse siitä, että yhdessä asuessanne teidän pitäisi hankkia isompi asunto, vaikka miehen lapsi on isällään vain joka toinen viikko, eikä mies halua elinkustannustensa nousevan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Epäreiluudesta selviää hengissä, jos se on se tilanne. Tuommoinen, ettei uskalleta edes lähtökohtaisesti kohdata sitä tai väistetään elämää, jonkin pelon kautta, ei ole terveellinen kasvuympäristö.
Tässä kommentissa ei ole yhtään mitään tolkkua. Jos eronnut äiti tai isä tekee sen päätöksen että ei muuta yhteen kenenkään kanssa niin kauan kuin lapset ovat pieniä, niin eihän se lapselle minään pelkona näyttäydy. Ja vaikka kaikesta selviää, niin mun toiveet lasteni lapsuutta kohtaan on kyllä hieman korkeammalla tasolla kuin että he juuri ja juuri selviävät siitä. Ja miten kenellekään voisi olla huono asia elää vailla epäreilua ilmapiiriä?
Ei se tietenkään ole pelkoa, jos ei ala seurustella kenenkään kanssa eron jälkeen. Mutta se minkä tahallasi sivuutit on, että tässä kuitenkin on seurustelu aloitettu ja nyt annetaan lapsille se kuva, että seurustelun ja perhe-elämä ei sovi yhteen.
No ei kovin korkeasta tasosta voi puhua, kun ei onnistu edes ihmissuhteita elämään todeksi. Selviytymistä väheksyt suotta, kaiken oikeasti hyvän eteen on oikeasti nähtävä vaivaa. Sellaista on elämä. Niillä lapsilla on muitakin tarpeita kuin mielihyvä. He myös kaipaavat nähdä myös rakkauden tekoja, ei vain myötämäessä, vaan koko elämässä millainen se kenelläkin on.
Miksi pidät eri asunnoista seurustelua jotenkin vähäarvoisempana kuin yhdessä asumista? Minusta siinä ihmiset voivat olla aivan yhtä sitoutuneita ja suhde olla todella hyvä.
Toisekseen, koti tulee aina olemaan lapsilleni se paikka, jossa saa olla rennosti oma itsensä, eikä kukaan koskaan kyseenalaista sitä saavatko he olla siellä, eikä anna millään lailla ymmärtää että he ovat tiellä, ja jossa.vieraat ihmiset eivät komentele heitä. Selviytymistä maailma tarjoaa ihan tarpeeksi, kodin ei tarvitse olla mikään selviytymisreality. Kyllähän katulapset vasta ovatkin selviytymisen mestareita, mutta kukaan tuskin pitää kadulla elettyä lapsuutta tavoittelemisen arvoisena.
Kyllä, olen uusperheen lapsi. Tiedän että on paljon toimiviakin uusperheitä joissa kasvaa onnellisia lapsia, mutta ikävä kyllä liian usein lasten oikeuksia poljetaan niissä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Erikoista ajatella että uusperhe on aina hankala lapsille.. todella ikäviä kokemuksia ihmisillä ilmeisesti?
Te jotka sanotte että uusperhe on aina huono lapsille, minkälaisia kokemuksia ja vaikeuksia teillä on ollut uusperheessä? Mitkä asiat teidän mielestä on tuntunut teidän uusperheessä pahalta ja mikä ei ole toiminut?
Meillä oli miehellä 5- ja 7-vuotiaat ja minulla 10v tytär kun tavattiin. Yhteen muutettiin vuoden-kahden jälkeen isoon uuteen kotiin. Ollaan samalta pieneltä paikkakunnalta joten koulu ei muuttunut koska ei täällä ole kuin 1 koulu. Nyt meillä on taaperoikäinen yhteinen lapsi..
Kun miehen kanssa tavattiin lapset puhuivat ensimmäisen puoli vuotta usein äidistä ja isistä kun heillä oli vielä riitoja liittyen lasten tapaamisiin yms. 5v täräytti kerran riitatilanteessa : tämän takia äiti ja isi erosi. Kun miehen kanssa kinasteltiin kerran lasten edessä, alkoivat kysellä riidelläänkö me ja eihän riidellä niin kun isi ja äiti, ettei me erota myös.
Lapset tuntuvat olevan onnellisia isänsä kanssa ja pitävät minusta paljon. Oma tyttäreni on jo sen verran iso, että osasi suhtautua kypsästi uuteen pikkusisarukseen ja näihin miehen lapsiin joita kutsumme yhdessä perheenä sisarpuoliksi. Miehen lapset edelleen ovat meillä viikko-viikko-systeemillä. Tyttäreni tapaa omaa isäänsä muutamia kertoja vuodessa, isä ei ole aktiivisesti läsnä mutta ovat yhteydessä puhelimitse yms paljon.
Miehen lasten äidillä on ollut seurustelukumppaneita mutta ei ketään vakituista tällä hetkellä. Niitäkin juttuja kuullut miten äiti taas riitelee milloin ”Pekan ” , milloin ”Riston ” kanssa..
Meillä menee tällä poppoolla tosi hyvin, toisaalta ollaan kaikki ulospäinsuuntautuneita ja sosiaalisia persoonia, lapsilla on samantyyppisiä harrastuksia ja kiinnostuksen kohteita ja oma tytär oli mielissään saadessaan sisaruksia. Miehen lapset taas toivoivat meille vauvaa tyyliin ensi tapaamisesta lähtien 😆
Joten ei kaikki uusperhekuviot kamalia ole, ei meillä ainakaan 😊
Mulla ei ole uusperhettä, mutta lapseni isällä on. Ongelmia:
- Uusperheellä ei ollutkaan varaa hankkia yhteistä isompaa kotia tältä alueelta vaan muuttivat kauemmas. Tästä seurasi, että tyttäreni joutuu isäviikoilla nousemaan noin tuntia aikaisemmin aamulla ja kulkemaan kouluun kahdella eri bussilla.
- Tyttäreni kaikki kaverit asuvat koulun ja kodin lähellä, isäviikoilla hän joutuu tulemaan tänne tavatakseen kavereitaan. Isälle ei sovi, että tyttö jäisi koulun jälkeen viettämään aikaansa kavereiden kanssa ja tulisi vasta illalla isän luokse vaan pitää tulla kotiin syömään (taas kahdella bussilla) ja ruuan jälkeen lähteä kavereiden luokse (taas kahdella bussilla ja illalla jälleen kahdella bussilla isän luokse). On tietysti selvää, ettei tyttö viitsi joka päivä tuollaista ja isäviikoilla viettää aika paljon aikaansa somessa, koska ei ole läksyjen jälkeen oikein muutakaan tekemistä.
- Isäviikolla 13-vuotias jakaa saman huoneen toisen samanikäisen kanssa. Uusperheessä on lisäksi 11 v ja uusperheen vanhempien yhteiset 2 v kaksoset. Omaa rauhaa tai yksityisyyttä ei ole kuin vessassa.
- Isäviikolla isän kotiin ei voi pyytä kavereita käymään.
- Isäviikolla ikävöi koiraansa. Tosin nykyisin käy heti koulun jälkeen viemässä koiran ulos ennenkuin lähtee takaisin isänsä luoksen.
- Äitipuolen lasten kateus tytön tavaroista, harrastuksista, ulkomaanmatkoista yms
- Omien isäviikolla tarvittavien tavaroiden (vaatteet, koulukirjat, harrastuskamat yms) pakkaaminen matkalaukkuun ja kuljettaminen viikon välein paikasta toiseen. Kotona taas tavaroiden purkaminen omille paikoilleen.
- Tyttö itse toivoo, että viikko-viikko -järjestely loppuisi ja hän voisi asua vain mun luonani ja tavata isäänsä esim joka toinen viikonloppu. On sanonut, että voisi silloin nukkua vaikka olohuoneen sohvalla tai lattialla.
Tässä on hyvin eritelty ongelmia. Minusta nämä olisi ratkaistavissa, esimerkiksi miksi ei käy että tyttö tulee isän luo esim 18-19 aikaan nähtyään ystäviä ?
Tai miksi isä ei sitten hae tyttöä autolla syömään ja vie takaisin? Tuo samalla jotain tytön kaveria kylään?
Miksi tytöllä ei ole omaa huonetta jos on vuoroviikko? 13v on sen verran iso että oma huone pitäisi olla.
En yhtään ihmettele että tyttö kokee nämä ongelmaksi ja haluaa muuttaa tapaamisia.
Koiraa on kyllä varmasti ikävä, mutta koira ei ehkä tykkäisi jatkuvasta vaihtelusta vaikka voisihan sitäkin kokeilla, että koira kulkisi mukana.
Meillä on myös lapsilla paljon vaatteita meillä, käytännössä monia asioita on hankittu tuplat juuri siksi että kaikkea ei tarvitse rahdata aina mukana.
Uusperheessä haluavat (minkä ihan hyvin ymmärränkin) pitää kiinni yhteisistä aterioista. Sen vuoksi ei käy, että yksi söisi vasta illalla, kun tulee kotiin. Autolla kuskaaminen edestakaisin ei myöskään käy ja syynä on ihan raha. Äitipuoli on hoitovapaalla ja bensaan menisi rahaa. Raha on myös syynä, ettei tytöllä ole omaa huonetta. Ei ole ollut varaa niin isoon asuntoon. Kavereiden kyläily ei onnistu, koska isän kotona ei ole omaa tilaa eikä rahaa vaan sitten pitäisi olla sekin aika ulkona, vaikka sataisi kaatamalla. Koiraa ei voi ottaa mukaan isäviikoille, koska äitipuoli ei pidä koirista. Enkä usko, että meidän koirakaan tykkäisi, jos kimpussa olisi kaksi taaperoa. Tytön vaatteissa ja harrastustavaroissa myös sama raha- ja tilaongelma eli isällä ei ole mahdollisuutta hankkia samoja tavaroita omaan kotiinsa ja vaikka olisikin, niille ei olisi siellä tilaa. Koulukirjat yläkoululainen saa vielä koulusta, mutta ei saa kaksia kappaleita. Yhtenä vaihtoehtona mietin, että tyttö tulisi koulun jälkeen tänne, tekisi läksyt täällä, lähtisi sitten vasta isälleen ja aamulla kouluun tullessaan hakisi reppunsa täältä. Menisi kuitenkin aika hankalaksi. Jos koulupäivä päättyy klo 15, päivällisellä pitää olla isän luona klo 17 ja matkaan on varattava tunti, läksyjen tekemiseen ja kokeisiin lukemiseen ei jäisi kuin tunti.
Viikko-viikko -järjestelyn purkamisesta puhuttiin jo viime talvena, mutta isä toivoi, että tyttö olisi tullut isän kodin lähellä olevaan yläkouluun. Ymmärsi kuitenkin, ettei tytön tilanne muuttuisi yhtään paremmaksi, koska äitiviikoilla olisi pitkä koulumatka. Nyt on ollut sitä mieltä, että jos tyttö valitsisi lukion siten, että kouluun olisi molemmista kodeista yhtä pitkä matka. Ymmärrän ex-mieheni haluttomuuden luopua viikko-viikko -järjestelystä, koska pelkää tytön etääntyvän, jos tapaamiset vähenevät. Kesä meni kohtuullisen hyvin, koska ei ollut koulua. Nyt tilanne on taas eskaloitunut ja tyttökin iässä, jolloin kavereiden merkitys on entistä suurempi. Lukioon asti eli vielä kolmea vuotta tilanne ei tietenkään voi jatkua vaan jokin ratkaisu on keksittävä sitä ennen.
Minun mielestä isä toimii tässä väärin. Jos tyttö asuisi heillä koko ajan, eikö hänelle muka silloinkaan olisi omaa huonetta tai tilaa tavaroille? Isä itse suhtautuu lapseen kuin hän olisi vain joku puolilapsi, jolle ei tarvitse olla edes tilaa omille tavaroille. Ymmärrettävästi tämä on tosi huono tilanne lapsen kannalta. Mekään ei olla rikkaita, niinkuin sanoin tienaamme kaikki alle 3000 bruttona kuussa. Me toisaalta asutaan pienellä paikkakunnalla joten autoiluun on totuttu. Kumma homma jos isällä ei ole varaa ajaa autolla muutamaa kertaa viikossa hakemaan ja tuomaan tyttöä. Pitää olla tosi tiukalla rahat jos ei 5 euroa viikossa voi tytön vuoksi bensaan laittaa. Meillä on lasten harrastuksiin 40km ja jostain ne rahat löytyy, yhdistetään toisen työmatkaan toinen sivu tai käydään isossa kaupassa tms suunnitellaan arkea. Moni noista ongelmista on aikuisten tekemiä. Mutta meillä varmaan vaikuttaa eniten uusperheen onnistumiseen se että asutaan pienellä kylällä.. kaikki on yksinkertaisempaa. -t. se jolla toimiva uusperhe
Olen samaa mieltä kanssasi, vaikka ymmärränkin myös tyttäreni isää. Hän ei haluaisi etääntyä lapsestaan. Kun erosimme, hän osti kerrostalokolmion lähikoulun vierestä. Tytöllä oli oma huone myös isänsä luona. Kouluun oli lyhyt matka. Kaikki sujui oikein hyvin. Joskus saattoi käydä niin, että tyttö muisti unohtaneensa jonkin tavaran isän tai äidin luokse ja kävi nopeasti sen hakemassa.
Kun isä tapasi uuden vaimonsa, aluksi he asuivat ko kerrostalokolmiossa. Tytöllä oli edelleen oma huone, kaksi muuta lasta jakoivat toisen (isomman) makuuhuoneen ja aikuiset nukkuivat olohuoneessa. Tilanne muuttui, kun uusi vaimo alkoi odottaa kaksosia. Tulot eivät riittäneet isompaan asuntoon tältä alueelta vaan joutuivat muuttamaan kauemmas. Alussa isä toi aamuisin töihin lähtiessään tytön autolla tänne ja minä pyrin ottamaan isäviikolla saldovapaita voidakseni viedä tytön joko suoraan harrastuksiinsa tai isälleen. Valitettavasti jouduin saldovapaita kerryttääkseni tekemään äitiviikolla pidempää työpäivää, joka oli pois mun ja tytön yhteisestä ajasta. Nyt, kun tytön äitipuoli on ollut hieman yli vuoden hoitovapaalla, lapsia on tyttäreni lisäksi neljä ja isä vastaa yksin asuntolainan maksamisesta ja suureksi osaksi myös perheensä elatuksesta, homma ei enää toimikaan. Mullakaan ei ole mahdollisuutta isäviikoilla joka päivä hakea ja viedä tyttöä kouluun ja koulusta kotiin.
Tytön isä oli varsin tyytyväinen viikko-viikko -järjestelyyn, kun se vielä toimi, eikä sen vuoksi haluaisi luopua järjestelystä. Viimeisen vuoden aikana tytölle kaverit ovat tulleet aiempaa tärkeämmiksi eikä isänsä oikein ymmärrä asiaa. Isän luokse muuttaminen ei ole vaihtoehto, koska silloin tytöllä ei olisi edes joka toinen viikko omaa huonetta ja omaa rauhaa. Ja tosiaan asutaan pääkaupunkiseudulla eli asuminen ei ole täällä halpaa.
Isälle voi olla toimiva, tytölle ei. Tyttöparka!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Epäreiluudesta selviää hengissä, jos se on se tilanne. Tuommoinen, ettei uskalleta edes lähtökohtaisesti kohdata sitä tai väistetään elämää, jonkin pelon kautta, ei ole terveellinen kasvuympäristö.
Tässä kommentissa ei ole yhtään mitään tolkkua. Jos eronnut äiti tai isä tekee sen päätöksen että ei muuta yhteen kenenkään kanssa niin kauan kuin lapset ovat pieniä, niin eihän se lapselle minään pelkona näyttäydy. Ja vaikka kaikesta selviää, niin mun toiveet lasteni lapsuutta kohtaan on kyllä hieman korkeammalla tasolla kuin että he juuri ja juuri selviävät siitä. Ja miten kenellekään voisi olla huono asia elää vailla epäreilua ilmapiiriä?
Ei se tietenkään ole pelkoa, jos ei ala seurustella kenenkään kanssa eron jälkeen. Mutta se minkä tahallasi sivuutit on, että tässä kuitenkin on seurustelu aloitettu ja nyt annetaan lapsille se kuva, että seurustelun ja perhe-elämä ei sovi yhteen.
No ei kovin korkeasta tasosta voi puhua, kun ei onnistu edes ihmissuhteita elämään todeksi. Selviytymistä väheksyt suotta, kaiken oikeasti hyvän eteen on oikeasti nähtävä vaivaa. Sellaista on elämä. Niillä lapsilla on muitakin tarpeita kuin mielihyvä. He myös kaipaavat nähdä myös rakkauden tekoja, ei vain myötämäessä, vaan koko elämässä millainen se kenelläkin on.
Miksi pidät eri asunnoista seurustelua jotenkin vähäarvoisempana kuin yhdessä asumista? Minusta siinä ihmiset voivat olla aivan yhtä sitoutuneita ja suhde olla todella hyvä.
Toisekseen, koti tulee aina olemaan lapsilleni se paikka, jossa saa olla rennosti oma itsensä, eikä kukaan koskaan kyseenalaista sitä saavatko he olla siellä, eikä anna millään lailla ymmärtää että he ovat tiellä, ja jossa.vieraat ihmiset eivät komentele heitä. Selviytymistä maailma tarjoaa ihan tarpeeksi, kodin ei tarvitse olla mikään selviytymisreality. Kyllähän katulapset vasta ovatkin selviytymisen mestareita, mutta kukaan tuskin pitää kadulla elettyä lapsuutta tavoittelemisen arvoisena.
Kyllä, olen uusperheen lapsi. Tiedän että on paljon toimiviakin uusperheitä joissa kasvaa onnellisia lapsia, mutta ikävä kyllä liian usein lasten oikeuksia poljetaan niissä.
Vertaat vakiintunutta perheyttä katulapseuteen. Mielenkiintoista. Muutenkin suurentelet valtavasti tuota selviytymisjuttua. Sen takiahan siitä epäreiluudestakin selviytyy, kun ei se ole mikään elämää isompi juttu. En hyväksy epäreiluutta perheessä tietenkään (mikä sitä todella edes on, on toinen asia).
Aikuiset ihmiset, jotka kykenevät parisuhteeseen pitää pystyä olemaan lapsillekin oikeudenmukaisia. Jos ei pysty niin miten se rinnakkaiselämä oikeasti mitään ratkaisee?
Olen minäkin uusperheen lapsi, (äitini luona oltiin reiluja, isän luona ei oltu, mutta se nyt oli pienin ongelma) näkemykseni on kuten ehkä toin jo ilmi, että menet ojasta allikkoon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Epäreiluudesta selviää hengissä, jos se on se tilanne. Tuommoinen, ettei uskalleta edes lähtökohtaisesti kohdata sitä tai väistetään elämää, jonkin pelon kautta, ei ole terveellinen kasvuympäristö.
Tässä kommentissa ei ole yhtään mitään tolkkua. Jos eronnut äiti tai isä tekee sen päätöksen että ei muuta yhteen kenenkään kanssa niin kauan kuin lapset ovat pieniä, niin eihän se lapselle minään pelkona näyttäydy. Ja vaikka kaikesta selviää, niin mun toiveet lasteni lapsuutta kohtaan on kyllä hieman korkeammalla tasolla kuin että he juuri ja juuri selviävät siitä. Ja miten kenellekään voisi olla huono asia elää vailla epäreilua ilmapiiriä?
Ei se tietenkään ole pelkoa, jos ei ala seurustella kenenkään kanssa eron jälkeen. Mutta se minkä tahallasi sivuutit on, että tässä kuitenkin on seurustelu aloitettu ja nyt annetaan lapsille se kuva, että seurustelun ja perhe-elämä ei sovi yhteen.
No ei kovin korkeasta tasosta voi puhua, kun ei onnistu edes ihmissuhteita elämään todeksi. Selviytymistä väheksyt suotta, kaiken oikeasti hyvän eteen on oikeasti nähtävä vaivaa. Sellaista on elämä. Niillä lapsilla on muitakin tarpeita kuin mielihyvä. He myös kaipaavat nähdä myös rakkauden tekoja, ei vain myötämäessä, vaan koko elämässä millainen se kenelläkin on.
Miksi pidät eri asunnoista seurustelua jotenkin vähäarvoisempana kuin yhdessä asumista? Minusta siinä ihmiset voivat olla aivan yhtä sitoutuneita ja suhde olla todella hyvä.
Toisekseen, koti tulee aina olemaan lapsilleni se paikka, jossa saa olla rennosti oma itsensä, eikä kukaan koskaan kyseenalaista sitä saavatko he olla siellä, eikä anna millään lailla ymmärtää että he ovat tiellä, ja jossa.vieraat ihmiset eivät komentele heitä. Selviytymistä maailma tarjoaa ihan tarpeeksi, kodin ei tarvitse olla mikään selviytymisreality. Kyllähän katulapset vasta ovatkin selviytymisen mestareita, mutta kukaan tuskin pitää kadulla elettyä lapsuutta tavoittelemisen arvoisena.
Kyllä, olen uusperheen lapsi. Tiedän että on paljon toimiviakin uusperheitä joissa kasvaa onnellisia lapsia, mutta ikävä kyllä liian usein lasten oikeuksia poljetaan niissä.
Vertaat vakiintunutta perheyttä katulapseuteen. Mielenkiintoista. Muutenkin suurentelet valtavasti tuota selviytymisjuttua. Sen takiahan siitä epäreiluudestakin selviytyy, kun ei se ole mikään elämää isompi juttu. En hyväksy epäreiluutta perheessä tietenkään (mikä sitä todella edes on, on toinen asia).
Aikuiset ihmiset, jotka kykenevät parisuhteeseen pitää pystyä olemaan lapsillekin oikeudenmukaisia. Jos ei pysty niin miten se rinnakkaiselämä oikeasti mitään ratkaisee?
Olen minäkin uusperheen lapsi, (äitini luona oltiin reiluja, isän luona ei oltu, mutta se nyt oli pienin ongelma) näkemykseni on kuten ehkä toin jo ilmi, että menet ojasta allikkoon.
No en vertaa, toin vain esiin, että selviytymisolosuhteiden järjestämällä järjestäminen lapsille ei ole oikein perusteltua.
Uusperhe on riski lapsille, siitä ei pääse mihinkään.
Isäni lempilause eron jälkeen oli ”Minullakin on oikeus...” Sillä pystyi perustelemaan aivan mitä vaan. Jäänyt vain niin elävästi mieleen. Ymmärrän että aikuisilla on oikeus aina kaikkeen, mutta en pysty oikein kunnioittamaan ihmisiä jotka menevät omien halujensa perässä ja laittavat lapset aina vain väkisin sopeutumaan kaikkeen. Lapsilta ei tarvitse kysellä lupaa, mutta luulisi että vanhempana kiinnostaisi myös lapsen onnellisuus. Kompromisseja täytyy pystyä tekemään. Sellainen voi olla esimerkiksi ajankohta, jonkun muutoksen läpi viemiseen. Täytyy miettiä mikä ajankohta on lapselle vähiten vaikea, eikä rynniä aina vaan kaikkea heti.
Vierailija kirjoitti:
Näin miehenä voin sanoa ettei yh:ta pahempi ole kuin leski joka koko ajan vinkuu entisen ukkonsa perään. No molempia voi välillä käydä polkasemassa mutta ei niistä emänäksi ole tosimielessä. Siitähän tässäkin lienee kysymys
Moni nainen varmaan ajattelee ettei kaltaisestasi miehestä ole tositarkoituksella mihinkään. Tai ei kyllä edes polkaistavaksi. Hyi olkoon. T. Lapseton sinkku
Korjaus kirjoitusvirheeseen: isän kotona ei ole omaa tilaa eikä rauhaa (ei siis rahaa)