Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Suru kun mies ei halua uusperhettä
12.09.2019 |
Mitä tekisitte tilanteessani. Olen seurustellut tiiviisti kolme vuotta miehen kanssa jolla on lapsi, minulla on kaksi lasta. Asumme eri puolilla kaupunkia. Minä haluaisin yhden kodin ja perheen, miehelle tämä kahden osoitteen elämä toimii. Minusta tämä on sekavaa ja hankalaa ja aina kun tottuu olemaan lasten kanssa yksin, mies tulee lapsensa kanssa ”häiritsemään”. Sitten kun totun siihen, he taas häipyvät ja ikävöin. Tunteiden vuoristorata ärsyttää.
Kommentit (264)
1. Ajatelkaa lasten parasta. 2. Nauttikaa siitä että saatte ehkä myös täysin lapsetonta aikaa yhdessä mikäli exät ovat kuvioissa mukana.
3. Haaveilkaa yhteisestä kodista sitten kun lapset ovat lentäneet pesästä
4. Keskittykää kumpikin omiin lapsiinne 100 %sti kun olette erossa
Näin meillä.
P.S. Saada ikävöidä toista on ihanaa.
P.P.S. Uusperhearki... kuulostaa hemmetin raskaalta! Nauti vapaudestasi! Suhteennekin pysyy tuoreena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mikä hiton hinku siihen yhdessä asumiseen on? Minä olen seurustellut naisystäväni kanssa jo melkein 15 vuotta ja meillä on molemmilla edelleen oma asunto. Viikonloput vietetään yleensä yhdessä jommankumman asunnolla mutta muuten nukumme viikot omissa kämpissämme ja voi mennä päiviäkin ettemme näe toisiamme vaikka asumme samassa kaupungissa. Hyvin tämä on ainakin meillä toiminut.
Joillakin ihmisillä on terve itsetunto ja luottamus kumppaninsa sekä uskallus elää niinkuin itselle parhaiten sopii. Toisilla ei.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko uusperhe lapsille aina kärsimystä? Ja nyt kiinnostaisi kuulla muiden kuin kynsin hampain omassa surkeassa ydinperhehelvetissä elävien äitien kantoja. Kiinnostaa kuulla sellaisten näkemyksiä, joilla on kokemusta. Ap
Tylyä. Kaikki eivät tosiaan elä kynsin ja hampain ydinperhehelvetissä vaan ovat onnellisia. Sinullahan siitä h elvetistä on kokemusta kun olet eronnut? Ja väkisin haluat perustaa uuden h elvehin lapsillesi?
On todella vaikea uskoa, että onnellisena ja itsensä kanssa sinuna onnellisessa ydinperheessä elävä ihminen kokisi tarvetta tylyttää uusperheellisiä kuten tässä ketjussa on tehty. Kyllä se pahasta olosta viestii. Onnellinen ja tasapainoinen ihminen haluaa levittää hyvää oloa ympärilleenkin.
Mitä tylytystä se on, että on huolissaan niistä uusioperheeseen joutuvista lapsiraukoista. Vanhemmat paukkaa hormoniensa vietävänä suhteeseen ja lapset joutuu vaan venymään ja sopeutumaan. Ihmeellistä porukkaa kun eivät huomioi lastensa etua mitenkään.
Teet suuria oletuksia:
- ”lapsiraukat” - miksi minun lapseni halusivat muuttaa kokonaan luokseni, kun perustin uusperheen, jos se oli kerta niin kamalaa? Olisivat jääneet isälleen kilometrin päähän.
- hormonien vietävänä? Onko ihminen hormonien vietävänä vielä monta vuotta seurustelun aloittamisesta? No ei...
- ”lapset joutuvat venymään ja sopeutumaan” - mihin? Uskallanpa väittää, että minun lapsieni elämä ei muuttunut paljon mitenkään. Mies tekee pitkää päivää, ja uusperheenä syömme kaikki yhdessä aivan yhtä usein kuin etäsuhteessa ollessamme. Lapseni ovat teinejä, eikä heidän oma valtakuntansa - oma huoneensa - muuttunut mihinkään.
-eri
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko uusperhe lapsille aina kärsimystä? Ja nyt kiinnostaisi kuulla muiden kuin kynsin hampain omassa surkeassa ydinperhehelvetissä elävien äitien kantoja. Kiinnostaa kuulla sellaisten näkemyksiä, joilla on kokemusta. Ap
Tylyä. Kaikki eivät tosiaan elä kynsin ja hampain ydinperhehelvetissä vaan ovat onnellisia. Sinullahan siitä h elvetistä on kokemusta kun olet eronnut? Ja väkisin haluat perustaa uuden h elvehin lapsillesi?
On todella vaikea uskoa, että onnellisena ja itsensä kanssa sinuna onnellisessa ydinperheessä elävä ihminen kokisi tarvetta tylyttää uusperheellisiä kuten tässä ketjussa on tehty. Kyllä se pahasta olosta viestii. Onnellinen ja tasapainoinen ihminen haluaa levittää hyvää oloa ympärilleenkin.
Mitä tylytystä se on, että on huolissaan niistä uusioperheeseen joutuvista lapsiraukoista. Vanhemmat paukkaa hormoniensa vietävänä suhteeseen ja lapset joutuu vaan venymään ja sopeutumaan. Ihmeellistä porukkaa kun eivät huomioi lastensa etua mitenkään.
Teet suuria oletuksia:
- ”lapsiraukat” - miksi minun lapseni halusivat muuttaa kokonaan luokseni, kun perustin uusperheen, jos se oli kerta niin kamalaa? Olisivat jääneet isälleen kilometrin päähän.
- hormonien vietävänä? Onko ihminen hormonien vietävänä vielä monta vuotta seurustelun aloittamisesta? No ei...
- ”lapset joutuvat venymään ja sopeutumaan” - mihin? Uskallanpa väittää, että minun lapsieni elämä ei muuttunut paljon mitenkään. Mies tekee pitkää päivää, ja uusperheenä syömme kaikki yhdessä aivan yhtä usein kuin etäsuhteessa ollessamme. Lapseni ovat teinejä, eikä heidän oma valtakuntansa - oma huoneensa - muuttunut mihinkään.-eri
Ihmeellinen tarve selitellä asiaa . Ja vain täysin omasta näkökulmasta. Teineille nyt tosin ei ole kovin kauaa lusittavana kun pääsevät omilleen. Se hyvä puoli asiassa on.
Ymmärrän hyvin tunteesi, koska itselläni vähän sama tilanne. Meillä menee niin, että minä ja lapsi "rampataan" kahden kodin väliä olosuhteiden pakosta koska miehen luona on mm lemmikkejä joita ei voi raahailla mukana. Olen sinänsä tyytyväinen tähän järjestelyyn kun tarvitsen paljon omaa rauhaa ja olen luonteeltani aika pedantti, joten hermot tuppaa olemaan kireällä kun toisen elämäntavat eivät ole niin samanlaiset kuin omani.
Mutta vie kyllä minulta herkkänä ihmisenä välillä liikaa energiaa hyppiä kahden kodin väliä.
Meillä tätä on kestänyt jo 9 vuotta eikä ole tullut ajatuksia yhteenmuutosta. Ennen tätä järjestelyä asuimme muutaman vuoden yhdessä, mutta ei siitä mitään tullut. Eroon ei toisistamme olla kuitenkaan päästy.
Kumpi on sinulle tärkeämpää olla yhdessä erikseen ja odottaa että lapset kasvavat vai erota. Ensin pitää ottaa omat voimavarat huomioon, sitten ajatella asiaa lasten kannalta. Jos toinen ei halua yhteen muuttaa niin siinä on paha mennä itse tekemään asialle mitään, siinä vaiheessa ratkaisun on tultava itsestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko uusperhe lapsille aina kärsimystä? Ja nyt kiinnostaisi kuulla muiden kuin kynsin hampain omassa surkeassa ydinperhehelvetissä elävien äitien kantoja. Kiinnostaa kuulla sellaisten näkemyksiä, joilla on kokemusta. Ap
Tylyä. Kaikki eivät tosiaan elä kynsin ja hampain ydinperhehelvetissä vaan ovat onnellisia. Sinullahan siitä h elvetistä on kokemusta kun olet eronnut? Ja väkisin haluat perustaa uuden h elvehin lapsillesi?
On todella vaikea uskoa, että onnellisena ja itsensä kanssa sinuna onnellisessa ydinperheessä elävä ihminen kokisi tarvetta tylyttää uusperheellisiä kuten tässä ketjussa on tehty. Kyllä se pahasta olosta viestii. Onnellinen ja tasapainoinen ihminen haluaa levittää hyvää oloa ympärilleenkin.
Mitä tylytystä se on, että on huolissaan niistä uusioperheeseen joutuvista lapsiraukoista. Vanhemmat paukkaa hormoniensa vietävänä suhteeseen ja lapset joutuu vaan venymään ja sopeutumaan. Ihmeellistä porukkaa kun eivät huomioi lastensa etua mitenkään.
Teet suuria oletuksia:
- ”lapsiraukat” - miksi minun lapseni halusivat muuttaa kokonaan luokseni, kun perustin uusperheen, jos se oli kerta niin kamalaa? Olisivat jääneet isälleen kilometrin päähän.
- hormonien vietävänä? Onko ihminen hormonien vietävänä vielä monta vuotta seurustelun aloittamisesta? No ei...
- ”lapset joutuvat venymään ja sopeutumaan” - mihin? Uskallanpa väittää, että minun lapsieni elämä ei muuttunut paljon mitenkään. Mies tekee pitkää päivää, ja uusperheenä syömme kaikki yhdessä aivan yhtä usein kuin etäsuhteessa ollessamme. Lapseni ovat teinejä, eikä heidän oma valtakuntansa - oma huoneensa - muuttunut mihinkään.-eri
Ihmeellinen tarve selitellä asiaa . Ja vain täysin omasta näkökulmasta. Teineille nyt tosin ei ole kovin kauaa lusittavana kun pääsevät omilleen. Se hyvä puoli asiassa on.
Eikö sinulla ole koskaan tarvetta oikoa muiden harhaisia/vainoharhaisia käsityksiä?
Ja mitä teineihin tulee, niin minä tulen heittämään heidät ulos. He ovat ilmoittaneet asuvansa nurkissamme nelikymppisiksi asti... hmmmm.... lapsiraukat kun joutuvat venymään ja joustamaan vielä niiin kauan...
Mä olen niin kaytännönläheinen ihminen, että mulle yhteenmuutto kahden lapsen yksinhuoltajaisän kanssa olisi täysin mahdoton ajatus. Ensimmäisenä ajattelisin jo asumista. Mulla on nyt yhden lapsen kanssa kiva koti haluamallani alueella. 98 m2, 4h+k. Tarvitsen yhden huoneen työhuoneeksi, koska teen etätöitä. Jos tänen muuttaisi kolme ihmistä lisää, ei yksinkertaisesti mahduttaisi. Pitäisi siis myydä tämä asunto ja ostaa isompi asunto yhdessä miehen kanssa. Jos miehenkin lapsille haluttaisiin molemmille omat huoneet, asunnon pitäisi olla 6 h + k. Sellaiset ovat tällä alueella varsin kalliita ja tulevat harvoin myyntiin.
Toinen asia, mikä epäilyttäisi, olisi miehen lasten sopeutuminen erilaiseen elämään. Mun lapsellani on sekä isän että äidin puolelta melko varakas suku. Jos miehen lapsilla ei olisi, vaikuttaisiko se jotenkin lasten keskinäisiin suhteisiin? Entä vaikuttaisiko se miehen ja mun välisiin suhteisiin, kun toisen lapsella on vaikka mitä ja toisen lapsilla olisi ehkä vähemmän? Syntyisikö asiasta riitoja vai kykenisikö mies sekä hänen lapsensa ajattelemaan, että lasten erilainen elintaso on ihan ok?
Kolmas asia olisi mun sosiaalisuuteni. Mulla käy aika paljon ystäviä ja sukulaisia kyläilemässä. Tykkään järjestää päivällisiä ja illallisia läheisilleni. Olisiko tämä ok myös miehen ja hänen lastensa mielestä, että meillä olisi muutaman kerran kuukaudessa mun sukulaisiani ja ystäviäni kylässä? Mies voisi tietenkin järjestää vastaavaa omille sukulaisilleen ja ystävilleen, jos haluaisi, mutta kääntyisikö asia niin, että mun pitäisi järjestää myös heille?
Arjen jakaminen kuulostaa hienolta, mutta mä miettisin, haluaisiko mies ja hänen lapsensa ihan oikeasti jakaa mun arkeani? Ruoka viidelle valmistuu suunnilleen samassa ajassa kuin ruoka kahdellekin. Oma lapseni on kaikkiruokainen, joten miehen lasten pitäisi olla myös. Tai sitten silloinkin, kun olisi mun vuoroni laittaa ruokaa, mies tekisi ruuat omille lapsilleen, jos mun laittamani ei kelpaa. Mulla käy kerran viikossa viikkosiivooja, joten jos asuisin miehen kanssa, luonnollisesti mies siivoasi joka toinen viikko tai sitten maksaisi joka toinen viikko viikkosiivoojan. Ennen viikkosiivoojan tuloa myös miehen lasten pitäisi kerätä tavaransa omille paikoilleen kuten oma lapseni on tottunut tekemään. Onnistuisiko ilman jupinoita? Muuttuisiko arjen jakaminen sittenkin arjen säätämiseksi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eroperheestä, uusioperheessä kasvoin. Ei ollut ongelmaa veli-/siskopuolten kanssa, mutta muuten oli kyllä paha olla. En pitänyt isäpuolesta tai uudesta äitipuolesta yhtään. Kummankin luona oli tuskaa olla.. Äidin luona viikot ja isällä joka toinen viikonloppu. Muutin kotoa 15-vuotiaana, enkä ollut äitini kanssa tekemisissä 2-3 vuoteen tämän jälkeen. En koskaa omille lapsille haluaisi uusioperhe-elämää sen takia että meillä se ei toiminut. En vielä näin aikuisenakaan tule toimeen isäpuoleni kanssa (toivon vieläkin että eroisivat äitini kanssa). Isä onneksi erosi siistä lumpusta, joten nyt voi taas viettää laatuaikaa isän kanssa. Suosittelen pitämään omat kodit kunnes lapset kasvaa.
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän hyvin tunteesi, koska itselläni vähän sama tilanne. Meillä menee niin, että minä ja lapsi "rampataan" kahden kodin väliä olosuhteiden pakosta koska miehen luona on mm lemmikkejä joita ei voi raahailla mukana. Olen sinänsä tyytyväinen tähän järjestelyyn kun tarvitsen paljon omaa rauhaa ja olen luonteeltani aika pedantti, joten hermot tuppaa olemaan kireällä kun toisen elämäntavat eivät ole niin samanlaiset kuin omani.
Mutta vie kyllä minulta herkkänä ihmisenä välillä liikaa energiaa hyppiä kahden kodin väliä.Meillä tätä on kestänyt jo 9 vuotta eikä ole tullut ajatuksia yhteenmuutosta. Ennen tätä järjestelyä asuimme muutaman vuoden yhdessä, mutta ei siitä mitään tullut. Eroon ei toisistamme olla kuitenkaan päästy.
Kumpi on sinulle tärkeämpää olla yhdessä erikseen ja odottaa että lapset kasvavat vai erota. Ensin pitää ottaa omat voimavarat huomioon, sitten ajatella asiaa lasten kannalta. Jos toinen ei halua yhteen muuttaa niin siinä on paha mennä itse tekemään asialle mitään, siinä vaiheessa ratkaisun on tultava itsestä.
Miten aikuinen ihminen viitsii valittaa että on niin rankkaa hyppiä kahden kodin välillä? Lapsien oletetaan kuitenkin tämä jaksavan, vaikka niiden kotien väli olisi vielä satoja kilometrejä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Eroperheestä, uusioperheessä kasvoin. Ei ollut ongelmaa veli-/siskopuolten kanssa, mutta muuten oli kyllä paha olla. En pitänyt isäpuolesta tai uudesta äitipuolesta yhtään. Kummankin luona oli tuskaa olla.. Äidin luona viikot ja isällä joka toinen viikonloppu. Muutin kotoa 15-vuotiaana, enkä ollut äitini kanssa tekemisissä 2-3 vuoteen tämän jälkeen. En koskaa omille lapsille haluaisi uusioperhe-elämää sen takia että meillä se ei toiminut. En vielä näin aikuisenakaan tule toimeen isäpuoleni kanssa (toivon vieläkin että eroisivat äitini kanssa). Isä onneksi erosi siistä lumpusta, joten nyt voi taas viettää laatuaikaa isän kanssa. Suosittelen pitämään omat kodit kunnes lapset kasvaa.
Onneksi vika on vain uusissa puolisoissa. Peilissä ei mitään vikaa, vaikkei kummankaan kanssa toimeen tullut.
T: Uusperheessä kasvanut, joka piti isäpuolestaan ja jonka lapset pitävät sekä mun, että isänsä uusista puolisoista. Ehkä se vaikuttaa, ettei meillä haukuta ketään lumpuiksi tai muiksikaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eroperheestä, uusioperheessä kasvoin. Ei ollut ongelmaa veli-/siskopuolten kanssa, mutta muuten oli kyllä paha olla. En pitänyt isäpuolesta tai uudesta äitipuolesta yhtään. Kummankin luona oli tuskaa olla.. Äidin luona viikot ja isällä joka toinen viikonloppu. Muutin kotoa 15-vuotiaana, enkä ollut äitini kanssa tekemisissä 2-3 vuoteen tämän jälkeen. En koskaa omille lapsille haluaisi uusioperhe-elämää sen takia että meillä se ei toiminut. En vielä näin aikuisenakaan tule toimeen isäpuoleni kanssa (toivon vieläkin että eroisivat äitini kanssa). Isä onneksi erosi siistä lumpusta, joten nyt voi taas viettää laatuaikaa isän kanssa. Suosittelen pitämään omat kodit kunnes lapset kasvaa.
Onneksi vika on vain uusissa puolisoissa. Peilissä ei mitään vikaa, vaikkei kummankaan kanssa toimeen tullut.
T: Uusperheessä kasvanut, joka piti isäpuolestaan ja jonka lapset pitävät sekä mun, että isänsä uusista puolisoista. Ehkä se vaikuttaa, ettei meillä haukuta ketään lumpuiksi tai muiksikaan.
Eli hyväksy tai kärsi? Mitä väliä, vaikka yllättäen joutuu opettelemaan uusia tapoja ja sopeutumaan uudenlaisiin ihmisiin omassa kodissaan? Mitä väliä, vaikka jatkuvasti on paha olo ja tuntuu, ettei kukaan välitä, kuin olisi näkymätön ja heittopussi vanhempien välillä?
Kuvaan tässä yhden asiakkaani tuntemuksia, en omiani enkä ole tuo, jolle kommentoit. Vastustan kuitenkin syvästi ajatusta, että lasten on vain sopeuduttava vaikka minkälaisiin oloihin. On totta, että on lapsia, jotka eivät sopeudu, vaikka vanhemmissa ja heidän uusissa puolisoissaan ei olisi mitään vikaa. Mutta onko oikein, että sen lapsen on vain kärsittävä, ettei hänellä saa olla mielipidettä, että hänen pitää olla näkymätön omassa kodissaan ja kestettävä, koska hän ei saa päättää, missä asutaan, kenen kanssa asutaan ja ketkä kuuluvat perheeseen? Se oma perhe kuitenkin määrittyy aika pienenä, joten vaikeaa on lapsen sopeutua kouluikäisenä aivan uusiin kuvioihin ja aivan uusiin ihmisiin, jos on sellaista tyyppiä, jolle rutiinit ovat tärkeitä.
Mielestäni vanhempi, jolle lapsen hyvinvointi ei ole millään tavalla tärkeää vaan vain oma onni ja arjen jakaminen, on itsekäs ja jopa julma. Kyseessä on jonkun ihmisen koko lapsuus, elämän pohja. Se lapsi lentää pesästä eikä ikuisesti ole teini. Voisiko muutaman vuoden ajan tehdä ratkaisuja, joihin se lapsikin voisi osallistua?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Entäs sinun ja miehesi entiset puolisot, lasten toiset vanhemmat? Miten arki toimisi heidän suhteensa, jos asuisitte yhdessä, pääsisivätkö lapset edelleen joustavasti näkemään toista biologista vanhempaansa?
Siinä on viisas mies. Kahden perheen yhteensovittaminen on tuskallista varsinkin lapsille. Ne ketkä sitä harrastavat niin eivät ajattele lapsiaan ollenkaan eikä meiltäkään kysytty mitään kun vaan hotellina oli meidän huusholli äidin uudelle miehelle. Oli se kiusallista mennä saunaan alasti ihan äitini miehen kanssa kun olin jo murkkuiässä eikä pikkulapsi enään. Vessankin piti jonottaa ja se äijä ei ikinä tuonut ruokia eikä käyty yhdessä perheenä ruokakaupassa. Hävetti epänormaali perheemme. Se äijä vain kavi meillä kuin hotellissa ja naimassa.
Kysyin sitä niin ei tarvitse olla nuoren ihmisen ilman miestä niin että omat tarpeet menivät edelle. Tarviiko meidän lapsien sietää ihan kaikkea kun kysyin niin tarvitsee. Kamalaa oli syntyä eroperheeseen ja olen paljon tasapainottomampi kuin mieheni jolla oli ydinperhe. Olen ihan kaikessa epäonnistunut elämässäni rikkinäisen perheen johdosta. Nyt sitten mieheni kanssa käymme kaupassa aina yhdessä ja rakastan miestäni yli kaiken.
Onko tämä meidän suhde ihan normaalia kun en ole nähnyt lapsena kotona minkäänlaista normaalia suhdetta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko uusperhe lapsille aina kärsimystä? Ja nyt kiinnostaisi kuulla muiden kuin kynsin hampain omassa surkeassa ydinperhehelvetissä elävien äitien kantoja. Kiinnostaa kuulla sellaisten näkemyksiä, joilla on kokemusta. Ap
Tylyä. Kaikki eivät tosiaan elä kynsin ja hampain ydinperhehelvetissä vaan ovat onnellisia. Sinullahan siitä h elvetistä on kokemusta kun olet eronnut? Ja väkisin haluat perustaa uuden h elvehin lapsillesi?
On todella vaikea uskoa, että onnellisena ja itsensä kanssa sinuna onnellisessa ydinperheessä elävä ihminen kokisi tarvetta tylyttää uusperheellisiä kuten tässä ketjussa on tehty. Kyllä se pahasta olosta viestii. Onnellinen ja tasapainoinen ihminen haluaa levittää hyvää oloa ympärilleenkin.
Mitä tylytystä se on, että on huolissaan niistä uusioperheeseen joutuvista lapsiraukoista. Vanhemmat paukkaa hormoniensa vietävänä suhteeseen ja lapset joutuu vaan venymään ja sopeutumaan. Ihmeellistä porukkaa kun eivät huomioi lastensa etua mitenkään.
Teet suuria oletuksia:
- ”lapsiraukat” - miksi minun lapseni halusivat muuttaa kokonaan luokseni, kun perustin uusperheen, jos se oli kerta niin kamalaa? Olisivat jääneet isälleen kilometrin päähän.
- hormonien vietävänä? Onko ihminen hormonien vietävänä vielä monta vuotta seurustelun aloittamisesta? No ei...
- ”lapset joutuvat venymään ja sopeutumaan” - mihin? Uskallanpa väittää, että minun lapsieni elämä ei muuttunut paljon mitenkään. Mies tekee pitkää päivää, ja uusperheenä syömme kaikki yhdessä aivan yhtä usein kuin etäsuhteessa ollessamme. Lapseni ovat teinejä, eikä heidän oma valtakuntansa - oma huoneensa - muuttunut mihinkään.-eri
Monessa uusperheessä tilanne on kuitenkin toinen ja on jo yhteiskunnallinen ongelma lastensuojelussa, kun entisestä liitosta syntyneet lapset halutaan antaa pois uuden rakkauden tieltä ja ilmiö on yleistymään päin.
https://yle.fi/uutiset/3-5348991
Tässäpä vähän miettimistä ennen uusperheen perustamista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko uusperhe lapsille aina kärsimystä? Ja nyt kiinnostaisi kuulla muiden kuin kynsin hampain omassa surkeassa ydinperhehelvetissä elävien äitien kantoja. Kiinnostaa kuulla sellaisten näkemyksiä, joilla on kokemusta. Ap
Tylyä. Kaikki eivät tosiaan elä kynsin ja hampain ydinperhehelvetissä vaan ovat onnellisia. Sinullahan siitä h elvetistä on kokemusta kun olet eronnut? Ja väkisin haluat perustaa uuden h elvehin lapsillesi?
On todella vaikea uskoa, että onnellisena ja itsensä kanssa sinuna onnellisessa ydinperheessä elävä ihminen kokisi tarvetta tylyttää uusperheellisiä kuten tässä ketjussa on tehty. Kyllä se pahasta olosta viestii. Onnellinen ja tasapainoinen ihminen haluaa levittää hyvää oloa ympärilleenkin.
Mitä tylytystä se on, että on huolissaan niistä uusioperheeseen joutuvista lapsiraukoista. Vanhemmat paukkaa hormoniensa vietävänä suhteeseen ja lapset joutuu vaan venymään ja sopeutumaan. Ihmeellistä porukkaa kun eivät huomioi lastensa etua mitenkään.
Teet suuria oletuksia:
- ”lapsiraukat” - miksi minun lapseni halusivat muuttaa kokonaan luokseni, kun perustin uusperheen, jos se oli kerta niin kamalaa? Olisivat jääneet isälleen kilometrin päähän.
- hormonien vietävänä? Onko ihminen hormonien vietävänä vielä monta vuotta seurustelun aloittamisesta? No ei...
- ”lapset joutuvat venymään ja sopeutumaan” - mihin? Uskallanpa väittää, että minun lapsieni elämä ei muuttunut paljon mitenkään. Mies tekee pitkää päivää, ja uusperheenä syömme kaikki yhdessä aivan yhtä usein kuin etäsuhteessa ollessamme. Lapseni ovat teinejä, eikä heidän oma valtakuntansa - oma huoneensa - muuttunut mihinkään.-eri
Monessa uusperheessä tilanne on kuitenkin toinen ja on jo yhteiskunnallinen ongelma lastensuojelussa, kun entisestä liitosta syntyneet lapset halutaan antaa pois uuden rakkauden tieltä ja ilmiö on yleistymään päin.
Tämä toiminta on täysin väärin.
Siltikin uusperheitä ei voi demonisoida siksi, että jotkut eivät osaa toimia oikein. Se on ihan sama kuin demonisoisi ydinperheet siksi, kun joissakin on perheväkivaltaa. Mikä tässä on niin vaikea ymmärtää?
Muistelen lukeneeni, että tilastollisesti kaikista epätasapainoisimmat lapset ovat yh-perheissä. Sen jälkeen uusperheissä. Ja tasapainoisimmat ovat ydinperheessä.
Korostan, että tilastollisesti.
Miksi sitten täällä ei haukuta yh:ta?
Olen itse kasvanut uusiomatriisiperhehelvetissä ja omia tulevia lapsiani en sellaiseen halua. Jos joskus lapsia on ja miehen kanssa erotaan, uutta en samaan taloon ota ennen kuin lapset ovat kasvaneet. Toivon että se tuleva ex-mies toimisi samoin mutta toki siihen en voi loppuviimein vaikuttaa.
Myös viikko-viikko-järjestely kuulostaa kammottavalta, vaikka joka toinen viikonloppu-systeemi oli myös omalla kohdallani raskasta. Tätä asiaa olen käsitellyt psykoterapiassa pari vuotta, se kertonee jotain siitä miten hyvin ’lapset tottuu kaikkeen’. Hyi että inhoan tuota lausetta! Eroperheiden lapsilla ei taida olla paljoa hyviä vaihtoehtoja valitettavasti, mutta toivoisin osaavani itse tehdä ainakin vähän parempia valintoja.
Vierailija kirjoitti:
Olen itse kasvanut uusiomatriisiperhehelvetissä ja omia tulevia lapsiani en sellaiseen halua. Jos joskus lapsia on ja miehen kanssa erotaan, uutta en samaan taloon ota ennen kuin lapset ovat kasvaneet. Toivon että se tuleva ex-mies toimisi samoin mutta toki siihen en voi loppuviimein vaikuttaa.
Myös viikko-viikko-järjestely kuulostaa kammottavalta, vaikka joka toinen viikonloppu-systeemi oli myös omalla kohdallani raskasta. Tätä asiaa olen käsitellyt psykoterapiassa pari vuotta, se kertonee jotain siitä miten hyvin ’lapset tottuu kaikkeen’. Hyi että inhoan tuota lausetta! Eroperheiden lapsilla ei taida olla paljoa hyviä vaihtoehtoja valitettavasti, mutta toivoisin osaavani itse tehdä ainakin vähän parempia valintoja.
Ihan uteliaisuuttani kyselen, miksi joka Myös toinen viikonloppu oli raskasta? Viikko-viikon ymmärrän, mutta eihän viikonlopuksi tarvita muuta kuin reppu?
Mieheni lapset ovat joka toinen vkl, eivätkä haluaisi olla kahta yötä. Siksi kyselen.
Alue: Aihe vapaa
Mitä tylytystä se on, että on huolissaan niistä uusioperheeseen joutuvista lapsiraukoista. Vanhemmat paukkaa hormoniensa vietävänä suhteeseen ja lapset joutuu vaan venymään ja sopeutumaan. Ihmeellistä porukkaa kun eivät huomioi lastensa etua mitenkään.