Lue keskustelun säännöt.
Vahinkolapsen saaneet: oletteko joskus unohtaneet mitä kaikkea menetitte?
07.09.2019 |
Eli unohditteko sitten joskus kaikki ne haaveet ja suunnitelmat mitä teillä oli elämälle, kunnes raskaus ja lapsi sotki kaiken?
Minä siis ehdottomasti tietysti rakastan lastani enkä syytä häntä mistään tai ajattele kaiken olevan ikuisesti pilalla, mutta en tiedä olenko ikuisesti kuitenkin vähän katkera siitä, että kaikki unelmani vedettiin sillä sekunnilla vessanpöntöstä alas eikä niitä unelmia ja suunnitelmia voi sellaisenaan enää koskaan elää todeksi?
Kommentit (194)
Vierailija kirjoitti:
Yksi kansanedustaja toteutti haaveensa poliitikon urasta. Muutti toiseen kaupunkiin tultuaan valituksi kansanedustajaksi. Hän otti lapsensa ensin mukaan, mutta lopulta järjesti hänelle hoitajan kotikaupungistaan, koska elämä kansanedustajana ei onnistunut vieraassa kaupungissa pienen lapsen yksinhuoltajana. Hän mm. joutui kyselemään muiden kansanedustajien teini-ikäisiltä lapsilta lastenhoitoapua ja olemaan pitkiä aikoja pois pienen lapsen luota.
Hän sai haukut tällä palstalla, koska ”laittoi uransa lapsen edelle”. Valitettavasti se vaan on niin, että kaikille se unelmien toteuttaminen yksinhuoltajana ei ole niin helppoa kuin voisi kuvitella.
En usko, että kukaan väittää, että unelma olisi yksinhuoltajana helposti toteutettavissa. Kyse on siitä että se on _toteutettavissa_ toisin kuin moni täällä väittää. Toki se voi vaatia tuplasti enemmän työtä kuin ydinperheessä asuvalta, tai mitä erikoisimpia järjestelyitä kuten kuvaamasi tilanne, mutta pointti on, että se on toteutettavissa lapsenkin kanssa jos sitä oikeasti haluaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hyvin vähän maassamme taitaa olla todellisia vahinkolapsia. Koska abortti on mahdollinen, nainen voi päättää synnyttääkö hän lapsen vai ei. Jos hän päättää synnyttää sen, lapsi ei ole vahinkolapsi, vaan suunniteltu lapsi.
Juuri näin. Itse saimme kolmannen lapsen "vahingossa" hieman liian pian kakkosen syntymän jälkeen, enkä edes harkinnut aborttia sekuntiakaan. Päinvastoin olimme onnellisia asiasta.
40-v kääkkä on juuri saanut lapsensa maailmalle. Mulle antoi aikanaan lääkäri vaihtoehdot: joko lapsi nuorena tai ei lasta lainkaan. Valitsin ensimmäisen järkisyistä (kumpaa kadun ehkä vähemmän), en siinä juuri ehtinyt haluta.
Meille suotiin sitten se yksi rakas pieni ihminen. En minäkään koskaan muuttunut äidilliseksi siinä mielessä, että olisin kokenut lapsiarjen olevan se oma juttuni. Totta puhuen, monesti se tuntui päättymättömältä urakalta, suoranaiselta vankilalta. Tunnistan hyvin tuon tunteen pohjattomasta kaivosta, joka vain antaa, antaa, antaa loputtomiin.
Jälkikasvu sai lähellä aikuisuutta nepsydiagnoosin. Niin vaan se kuitenkin koitti, itsenäinen elämä. Vanhempansa ovat tällä välin vanhentuneet liki 20 vuotta, eläneet suht säännöllistä elämää, olleet kunnon kansalaisia, käyneet töissä ja maksaneet asuntolainansa. Meidän vuoro on nyt tullut, eivätkä ne nuoruuden haaveet ole mihinkään kadonneet, lähinnä jalostuneet yksityiskohtaisemmiksi. Se on totta, että vasta nyt pystyy lähtemään kuukausiksi tien päälle. Sitä on kuitenkin kannattanut odottaa. Se lapsikin on omasta elämästään huolimatta aina mukana, sydämessä. On sitä äiti lopun ikäänsä.
Vierailija kirjoitti:
Hyvin vähän maassamme taitaa olla todellisia vahinkolapsia. Koska abortti on mahdollinen, nainen voi päättää synnyttääkö hän lapsen vai ei. Jos hän päättää synnyttää sen, lapsi ei ole vahinkolapsi, vaan suunniteltu lapsi.
Kyllä nainen voi olla tietämättään raskaana. Itselläni oli kierukka ja imetin vielä.
Raskaus oli niin pitkällä, ettei keskeytys olisi tullut kuuloonkaan ((yli 24 vkoa)
Vahinkoraskaus ei ole mitään haaveitani tai elämääni estänyt millaan tavalla. Päinvastoin, tyttäreni on paras ystäväni (ikää hänellä kohta 30v)
Yleensä tällä palstalla manataan kaikki alle 30-vuotiaana lisääntyneet ja yksinhuoltajat suunnilleen alimpaan helvettiin, varoitellaan äitiyden rankkuudesta ja elämän loppumisesta, mutta nyt tämä ketju onkin täynnä viestejä joiden mukaan lapsi ei hidasta mitään ja kaikki on vain omasta asenteesta kiinni?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen vahinkolapsi. Vanhemmat joutuivat menemään naimisiin vuokseni. Olin 5v kun erosivat. Äiti on tehnyt aina selväksi että ilman minua hänellä olisi ollut upea elämä.
Olen yksinäinen enkä luota ihmisiin. Yllätys! N45
Äitisi on ikävä ihminen. Älä sinä hänen laillaan katkeroidu. Ala vaikka matkustelemaan jos suinkin mahdollista.
Sinuna lähtisin lomille Uuteen-Seelantiin.😊
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksi kansanedustaja toteutti haaveensa poliitikon urasta. Muutti toiseen kaupunkiin tultuaan valituksi kansanedustajaksi. Hän otti lapsensa ensin mukaan, mutta lopulta järjesti hänelle hoitajan kotikaupungistaan, koska elämä kansanedustajana ei onnistunut vieraassa kaupungissa pienen lapsen yksinhuoltajana. Hän mm. joutui kyselemään muiden kansanedustajien teini-ikäisiltä lapsilta lastenhoitoapua ja olemaan pitkiä aikoja pois pienen lapsen luota.
Hän sai haukut tällä palstalla, koska ”laittoi uransa lapsen edelle”. Valitettavasti se vaan on niin, että kaikille se unelmien toteuttaminen yksinhuoltajana ei ole niin helppoa kuin voisi kuvitella.
En usko, että kukaan väittää, että unelma olisi yksinhuoltajana helposti toteutettavissa. Kyse on siitä että se on _toteutettavissa_ toisin kuin moni täällä väittää. Toki se voi vaatia tuplasti enemmän työtä kuin ydinperheessä asuvalta, tai mitä erikoisimpia järjestelyitä kuten kuvaamasi tilanne, mutta pointti on, että se on toteutettavissa lapsenkin kanssa jos sitä oikeasti haluaa.
Tämäkin riippuu ihan ihmisestä, mitkä hänen henkiset resurssit ovat.
Toiset väsyvät rutiineista ja arkisista asioista lapsen kanssa jo niin paljon, ettei mihinkään ylimääräiseen ole voimavaroja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksi kansanedustaja toteutti haaveensa poliitikon urasta. Muutti toiseen kaupunkiin tultuaan valituksi kansanedustajaksi. Hän otti lapsensa ensin mukaan, mutta lopulta järjesti hänelle hoitajan kotikaupungistaan, koska elämä kansanedustajana ei onnistunut vieraassa kaupungissa pienen lapsen yksinhuoltajana. Hän mm. joutui kyselemään muiden kansanedustajien teini-ikäisiltä lapsilta lastenhoitoapua ja olemaan pitkiä aikoja pois pienen lapsen luota.
Hän sai haukut tällä palstalla, koska ”laittoi uransa lapsen edelle”. Valitettavasti se vaan on niin, että kaikille se unelmien toteuttaminen yksinhuoltajana ei ole niin helppoa kuin voisi kuvitella.
En usko, että kukaan väittää, että unelma olisi yksinhuoltajana helposti toteutettavissa. Kyse on siitä että se on _toteutettavissa_ toisin kuin moni täällä väittää. Toki se voi vaatia tuplasti enemmän työtä kuin ydinperheessä asuvalta, tai mitä erikoisimpia järjestelyitä kuten kuvaamasi tilanne, mutta pointti on, että se on toteutettavissa lapsenkin kanssa jos sitä oikeasti haluaa.
Tämäkin riippuu ihan ihmisestä, mitkä hänen henkiset resurssit ovat.
Toiset väsyvät rutiineista ja arkisista asioista lapsen kanssa jo niin paljon, ettei mihinkään ylimääräiseen ole voimavaroja.
Tietysti. Mutta lapsellinen ei automaattisesti ole sen väsyneempi arkeensa kuin lapseton. Juurihan täällä oli iso ketju tästä aiheesta. Eli kysymys kuuluu onko se lapsi varsinainen este sille unelman toteuttamiselle vai johtuuko unelman toteutumattomuus jostain muusta?
AP kadehtii kavereitaan, joilla on se mitä itsekin olisi halunnut. Get over it. Todennäköisesti jos olisit saanut saman, kadehtisit ja haluaisit jotain muuta. Et varmasti tiedä kaikkea mitä nämä kaverisi ovat joutuneet luopumaan tai mitä heidän elämänsä kaikkinensa on, sillä näet vain glorifioituneen osakokonaisuuden. Kun kasvat henkisesti aikuiseksi, ymmärrät tämän. Jokaisella on kyllä ongelmansa, kaverillasi ne ovat jotain muuta tai vasta tulossa. Voi olla etteivät he ikinä saa toivomaansa lasta. Ja silloin sinun vikinäsi on ...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Omalla kohdallani meni niin, että 2kymppisenä äitinä en tuntenut väsymystä.
Nyt 4kymppisenä en oikein jaksa hoitaa lapsenlapsia ainakaan montaa päivää peräjälkeen. Väsyn paljon helpommin,
ikä kai sen tekee. Tai nuorena sitä vaan otti rennommin.
Vierailija kirjoitti:
Niin siis korostan vielä, etten ajattele lapsen pilanneen elämääni eikä hänessä ole mitään vikaa ja meillä on hänen kanssaan hauskaa, mutta oma valintani oli jälkikäteen ajatellen väärä ja typerä.
Mulla siis oli aikoinaan aika aborttiin, mutta en mennyt sinne vaan jäin kotiin itkemään ja sitten vaan toivoin keskenmenoa - eli tosi typerä juttu, enkä osaa edelleenkään sanoa miksi en mennyt aborttiin.
Ja siis ihan jees tämä elämä on, en missään alhoissa aina ole, mutta välillä tulee katkera olo ja pelkään myös, että jotenkin hukkaan itseni kun olen niin paljon vain toisen tarpeita varten.
Ei tämä ole sellaista elämää mitä haluaisin elää enkä sille voi enää mitään, täytyy vain elää sitä niin mukavasti kuin pystyy ja nauttia niistä asioista mitkä on hyvin.Sekin on totta, että lapsi on lahja ja joku muu olisi todella kiitollinen, mutta siksi kirjoitinkin nimenomaan ”vahinkolapsesta”, sillä nimenomaan vahinkolapsiin joutuu ehkä sopeutumaan eikä elämäntilanne ole välttämättä se parhain, lapsesta ei ehkä ole niin kiitollinen kuin joku sellainen joka oli kerennyt toivoa lasta jne.
Ainakin omalla kohdallani uskoisin nauttivani enemmän lapsiarjesta, jos olisin joskus esim. haaveillut äitiydestä ja pitänyt sitä yhtenä elämäni päämääristä.
Nykyisin olen kyllä välillä ihan aidosti kiitollinen lapsesta ja etenkin kun alkaa ikää olla sen verran, että jotkut kaverit alkaa haluta perhettä, miestä ei löydy ja jotkut sanoo ääneen ”oispa mulla edes lapsi” tai kuten veljeni sanoi ”olisin mieluummin yh-isä kuin sinkku”, niin toki tuollaisissa hetkissä tajuaa, että käsissäni on kaikesta huolimatta aarre ja lapsen saamisessa omat hyvät puolensa tietysti.
Silti, ei se poista sitä että välillä on katkera ja olisi halunnut muuta tai haluaisi vain lomalle elämästään, enemmän omaa aikaa tai jotain omaa eikä olla aina vaan pohjaton kaivo ja antaja toiselle ihmiselle (lapselle), mutta ilmeisesti tällaiset tunteet eivät ole kovin yleisiä.En silti häpeä näitä tunteita tai pidä itseäni huonona äitinä, koska tiedän olevani ihan tarpeeksi hyvä äiti, vaikka koenkin tällaisia tunteita ja olen ehkä liian realistinen välillä.
Lisäksi mun luonne ei paikoitellen sovi tähän hommaan (siitäkään ei koskaan puhuta) ja sekin tietysti välillä hankalaa.
Yksinäisyyttä tällainen tietysti lisää, kuten tuo yksi nuoren yksinhuoltajan vanhempi tuolla kirjoitti.Mutta kiitos kaikille kaikenlaisista viesteistä ja tsemppiä jokaiselle omiin elämäntilanteisiinsa!
AP
Minä ymmärrän sinua ap.
Itselläni on kaksi avioliitossa tekemällä tehtyä lasta ja ole silti kokenut samanlaisia tunteita ja tehnyt jopa sen virheen, että olen puhunut näistä tunteista lähimmille ystävilleni.
Esikoisen jälkeen kerroin, että en kokenut heti synnytyksen jäljeen "huumaava rakkautta" lasta kohtaan, vaikka tähän heti kiinnyinkin, mutta että rakkaus syttyi hitaasti.
Toinen ystäväni meni kuuluttamaan ympäri kylää kuinka en rakasta lastani. Ja toinen kuinka en ota tarpeeksi kontaktia vauvaan (koska en pitänyt lasta taukoamatta sylissä, vaan annoin välillä makoilla viltillä, jos oli tyytyväinen siinä.
Tämä esikoinen on nyt tasapainoinen hyvin pärjäävä teini, jolle edelleen kerron rakastavani, vaikka en sylissä taukoamatta pidäkään😉
Tiesin ennen lasten hankintaa, että elämä muuttuu täysin, mutta en tuntenut itseäni tarpeeksi hyvin, jotta olisin tiennyt tarvitsevani paljon rauhaa ja väsyväni jatkuvasta käytettävissä olemisesta. Minulla oli todella rankkaa, kun lapset olivat pieniä ja silloin ajattelin usein, että jos olisin tuntenut itseni paremmin ennen lapsia, niin en olisi heitä tehnyt.
Nyt kun lapset ovat isompia nuo ajatukset ovat kadonneet. He ovat omatoimisempia ja viettävät aikaa jo paljon kodin ulkopuolella.
Kun olemme yhdessä meillä on hauskaa ja heidän kanssaan on mielenkiintoisia keskusteluja.
Rakastan matkustelua ja nykyään voimme mennä aikuistenkin kohteisiin ja minunkin mielenkiinnon kohteisiin (historialliset rakennukset, hautausmaat tms.) pelkkien vesipuistojen sijaan.
Molemmat hyvät ystäväni tekivät suurperheet ja varmasti rakastavat lapsiaan paljon, mutta molemmat heistä ovat sanoneet, että eivät jaksaisi enää sitä pikkulapsi aikaa ja kuinka raskasta on, kun ei saa tehdä omia juttujaan.
Tekisi mieli muistuttaa millaisen tuomion sain itse, kun puhuin äitiydestäni ja negatiivisista tunteistani viisitoista vuotta sitten, mutta yritän olla ymmärtäväisempi kuin he olivat silloin😊
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Yksi kansanedustaja toteutti haaveensa poliitikon urasta. Muutti toiseen kaupunkiin tultuaan valituksi kansanedustajaksi. Hän otti lapsensa ensin mukaan, mutta lopulta järjesti hänelle hoitajan kotikaupungistaan, koska elämä kansanedustajana ei onnistunut vieraassa kaupungissa pienen lapsen yksinhuoltajana. Hän mm. joutui kyselemään muiden kansanedustajien teini-ikäisiltä lapsilta lastenhoitoapua ja olemaan pitkiä aikoja pois pienen lapsen luota.
Hän sai haukut tällä palstalla, koska ”laittoi uransa lapsen edelle”. Valitettavasti se vaan on niin, että kaikille se unelmien toteuttaminen yksinhuoltajana ei ole niin helppoa kuin voisi kuvitella.
Kukaan ei ole väittänyt sitä helpoksi, mutta ei se mahdotontakaan ole. Mikä tätä kansanedustajaa olisi estänyt odottamasta pari vuotta niin että lapsi olisi ehtinyt ihan siitä pikkulapsiajasta kasvaa?
Vierailija kirjoitti:
Yleensä tällä palstalla manataan kaikki alle 30-vuotiaana lisääntyneet ja yksinhuoltajat suunnilleen alimpaan helvettiin, varoitellaan äitiyden rankkuudesta ja elämän loppumisesta, mutta nyt tämä ketju onkin täynnä viestejä joiden mukaan lapsi ei hidasta mitään ja kaikki on vain omasta asenteesta kiinni?
Missä on sanottu ettei se hidasta tai vaikeuta asioita? Pointti taitaa olla, että hyvin harvassa ovat ammatit/harrastukset joiden toteuttamisen lapsi estää täysin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksi kansanedustaja toteutti haaveensa poliitikon urasta. Muutti toiseen kaupunkiin tultuaan valituksi kansanedustajaksi. Hän otti lapsensa ensin mukaan, mutta lopulta järjesti hänelle hoitajan kotikaupungistaan, koska elämä kansanedustajana ei onnistunut vieraassa kaupungissa pienen lapsen yksinhuoltajana. Hän mm. joutui kyselemään muiden kansanedustajien teini-ikäisiltä lapsilta lastenhoitoapua ja olemaan pitkiä aikoja pois pienen lapsen luota.
Hän sai haukut tällä palstalla, koska ”laittoi uransa lapsen edelle”. Valitettavasti se vaan on niin, että kaikille se unelmien toteuttaminen yksinhuoltajana ei ole niin helppoa kuin voisi kuvitella.
En usko, että kukaan väittää, että unelma olisi yksinhuoltajana helposti toteutettavissa. Kyse on siitä että se on _toteutettavissa_ toisin kuin moni täällä väittää. Toki se voi vaatia tuplasti enemmän työtä kuin ydinperheessä asuvalta, tai mitä erikoisimpia järjestelyitä kuten kuvaamasi tilanne, mutta pointti on, että se on toteutettavissa lapsenkin kanssa jos sitä oikeasti haluaa.
Tämäkin riippuu ihan ihmisestä, mitkä hänen henkiset resurssit ovat.
Toiset väsyvät rutiineista ja arkisista asioista lapsen kanssa jo niin paljon, ettei mihinkään ylimääräiseen ole voimavaroja.Tietysti. Mutta lapsellinen ei automaattisesti ole sen väsyneempi arkeensa kuin lapseton. Juurihan täällä oli iso ketju tästä aiheesta. Eli kysymys kuuluu onko se lapsi varsinainen este sille unelman toteuttamiselle vai johtuuko unelman toteutumattomuus jostain muusta?
Ei tietenkään ole, suurinosa perheellisistähän on varsin energisiä ja aikaansaavia.
Mutta jos on joku helpommin uupuva, niin kyllä hänellä voi se lapsi nimenomaan rajata paljon pois, sillä se lapseen menevä energia voi olla juuri se ylimääräinen energia mitä hänellä ylipäätään on eli jos lasta ei olisi, hän voisi käyttää sen energian omiin juttuihinsa eli niihin unelmiin, mutta koska se energia menee nyt lapsiarkeen, ei jää ylimääräistä energiaa mihinkään.
Itselläni oli ainakin ennen lasta enemmän energiaa kuin nykyään, vaikka lapsi on aina ollut helppo eikä ole esim. valvottanut koskaan.
Äitiyteen vain menee niin paljon enemmän energiaa kuin mihinkään muuhun ja äitiys on minulle energiasyöppö samalla kun se vie mahdollisuuksia saada sitä energiaa mistään.
Mistä muut äidit saavat voimaa, mikä heitä energisoi?
Vai ovatko jotkut ihmiset vain sellaisia, etteivät he tarvitse sitä mistään?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksi kansanedustaja toteutti haaveensa poliitikon urasta. Muutti toiseen kaupunkiin tultuaan valituksi kansanedustajaksi. Hän otti lapsensa ensin mukaan, mutta lopulta järjesti hänelle hoitajan kotikaupungistaan, koska elämä kansanedustajana ei onnistunut vieraassa kaupungissa pienen lapsen yksinhuoltajana. Hän mm. joutui kyselemään muiden kansanedustajien teini-ikäisiltä lapsilta lastenhoitoapua ja olemaan pitkiä aikoja pois pienen lapsen luota.
Hän sai haukut tällä palstalla, koska ”laittoi uransa lapsen edelle”. Valitettavasti se vaan on niin, että kaikille se unelmien toteuttaminen yksinhuoltajana ei ole niin helppoa kuin voisi kuvitella.
En usko, että kukaan väittää, että unelma olisi yksinhuoltajana helposti toteutettavissa. Kyse on siitä että se on _toteutettavissa_ toisin kuin moni täällä väittää. Toki se voi vaatia tuplasti enemmän työtä kuin ydinperheessä asuvalta, tai mitä erikoisimpia järjestelyitä kuten kuvaamasi tilanne, mutta pointti on, että se on toteutettavissa lapsenkin kanssa jos sitä oikeasti haluaa.
Tämäkin riippuu ihan ihmisestä, mitkä hänen henkiset resurssit ovat.
Toiset väsyvät rutiineista ja arkisista asioista lapsen kanssa jo niin paljon, ettei mihinkään ylimääräiseen ole voimavaroja.Tietysti. Mutta lapsellinen ei automaattisesti ole sen väsyneempi arkeensa kuin lapseton. Juurihan täällä oli iso ketju tästä aiheesta. Eli kysymys kuuluu onko se lapsi varsinainen este sille unelman toteuttamiselle vai johtuuko unelman toteutumattomuus jostain muusta?
Ei tietenkään ole, suurinosa perheellisistähän on varsin energisiä ja aikaansaavia.
Mutta jos on joku helpommin uupuva, niin kyllä hänellä voi se lapsi nimenomaan rajata paljon pois, sillä se lapseen menevä energia voi olla juuri se ylimääräinen energia mitä hänellä ylipäätään on eli jos lasta ei olisi, hän voisi käyttää sen energian omiin juttuihinsa eli niihin unelmiin, mutta koska se energia menee nyt lapsiarkeen, ei jää ylimääräistä energiaa mihinkään.Itselläni oli ainakin ennen lasta enemmän energiaa kuin nykyään, vaikka lapsi on aina ollut helppo eikä ole esim. valvottanut koskaan.
Äitiyteen vain menee niin paljon enemmän energiaa kuin mihinkään muuhun ja äitiys on minulle energiasyöppö samalla kun se vie mahdollisuuksia saada sitä energiaa mistään.
Mistä muut äidit saavat voimaa, mikä heitä energisoi?
Vai ovatko jotkut ihmiset vain sellaisia, etteivät he tarvitse sitä mistään?
No nimenomaan siitä lapsesta ja äitiydestä saa voimaa ja energiaa. Mikä käki se lapsi on sinusta energiasyöppö niin ajattelisin, että sinulla on päänupissa vikaa. Trauma, masennus tai muu sellainen juttu taustalla. Kannattaa hankkiutua ammattiauttajalle. Tuollaisena et ole äidiksi sopiva.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksi kansanedustaja toteutti haaveensa poliitikon urasta. Muutti toiseen kaupunkiin tultuaan valituksi kansanedustajaksi. Hän otti lapsensa ensin mukaan, mutta lopulta järjesti hänelle hoitajan kotikaupungistaan, koska elämä kansanedustajana ei onnistunut vieraassa kaupungissa pienen lapsen yksinhuoltajana. Hän mm. joutui kyselemään muiden kansanedustajien teini-ikäisiltä lapsilta lastenhoitoapua ja olemaan pitkiä aikoja pois pienen lapsen luota.
Hän sai haukut tällä palstalla, koska ”laittoi uransa lapsen edelle”. Valitettavasti se vaan on niin, että kaikille se unelmien toteuttaminen yksinhuoltajana ei ole niin helppoa kuin voisi kuvitella.
En usko, että kukaan väittää, että unelma olisi yksinhuoltajana helposti toteutettavissa. Kyse on siitä että se on _toteutettavissa_ toisin kuin moni täällä väittää. Toki se voi vaatia tuplasti enemmän työtä kuin ydinperheessä asuvalta, tai mitä erikoisimpia järjestelyitä kuten kuvaamasi tilanne, mutta pointti on, että se on toteutettavissa lapsenkin kanssa jos sitä oikeasti haluaa.
Tämäkin riippuu ihan ihmisestä, mitkä hänen henkiset resurssit ovat.
Toiset väsyvät rutiineista ja arkisista asioista lapsen kanssa jo niin paljon, ettei mihinkään ylimääräiseen ole voimavaroja.Tietysti. Mutta lapsellinen ei automaattisesti ole sen väsyneempi arkeensa kuin lapseton. Juurihan täällä oli iso ketju tästä aiheesta. Eli kysymys kuuluu onko se lapsi varsinainen este sille unelman toteuttamiselle vai johtuuko unelman toteutumattomuus jostain muusta?
Unelman toteutumattomuus riippuu ihan omasta laiskuudesta ja saamattomuudesta. Kaikkeen on ratkaisu kun vaan viitsi sen etsiä. On helppo selittää ettei lapsen takia voi sitä tai tätä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksi kansanedustaja toteutti haaveensa poliitikon urasta. Muutti toiseen kaupunkiin tultuaan valituksi kansanedustajaksi. Hän otti lapsensa ensin mukaan, mutta lopulta järjesti hänelle hoitajan kotikaupungistaan, koska elämä kansanedustajana ei onnistunut vieraassa kaupungissa pienen lapsen yksinhuoltajana. Hän mm. joutui kyselemään muiden kansanedustajien teini-ikäisiltä lapsilta lastenhoitoapua ja olemaan pitkiä aikoja pois pienen lapsen luota.
Hän sai haukut tällä palstalla, koska ”laittoi uransa lapsen edelle”. Valitettavasti se vaan on niin, että kaikille se unelmien toteuttaminen yksinhuoltajana ei ole niin helppoa kuin voisi kuvitella.
En usko, että kukaan väittää, että unelma olisi yksinhuoltajana helposti toteutettavissa. Kyse on siitä että se on _toteutettavissa_ toisin kuin moni täällä väittää. Toki se voi vaatia tuplasti enemmän työtä kuin ydinperheessä asuvalta, tai mitä erikoisimpia järjestelyitä kuten kuvaamasi tilanne, mutta pointti on, että se on toteutettavissa lapsenkin kanssa jos sitä oikeasti haluaa.
Tämäkin riippuu ihan ihmisestä, mitkä hänen henkiset resurssit ovat.
Toiset väsyvät rutiineista ja arkisista asioista lapsen kanssa jo niin paljon, ettei mihinkään ylimääräiseen ole voimavaroja.Tietysti. Mutta lapsellinen ei automaattisesti ole sen väsyneempi arkeensa kuin lapseton. Juurihan täällä oli iso ketju tästä aiheesta. Eli kysymys kuuluu onko se lapsi varsinainen este sille unelman toteuttamiselle vai johtuuko unelman toteutumattomuus jostain muusta?
Ei tietenkään ole, suurinosa perheellisistähän on varsin energisiä ja aikaansaavia.
Mutta jos on joku helpommin uupuva, niin kyllä hänellä voi se lapsi nimenomaan rajata paljon pois, sillä se lapseen menevä energia voi olla juuri se ylimääräinen energia mitä hänellä ylipäätään on eli jos lasta ei olisi, hän voisi käyttää sen energian omiin juttuihinsa eli niihin unelmiin, mutta koska se energia menee nyt lapsiarkeen, ei jää ylimääräistä energiaa mihinkään.Itselläni oli ainakin ennen lasta enemmän energiaa kuin nykyään, vaikka lapsi on aina ollut helppo eikä ole esim. valvottanut koskaan.
Äitiyteen vain menee niin paljon enemmän energiaa kuin mihinkään muuhun ja äitiys on minulle energiasyöppö samalla kun se vie mahdollisuuksia saada sitä energiaa mistään.
Mistä muut äidit saavat voimaa, mikä heitä energisoi?
Vai ovatko jotkut ihmiset vain sellaisia, etteivät he tarvitse sitä mistään?No nimenomaan siitä lapsesta ja äitiydestä saa voimaa ja energiaa. Mikä käki se lapsi on sinusta energiasyöppö niin ajattelisin, että sinulla on päänupissa vikaa. Trauma, masennus tai muu sellainen juttu taustalla. Kannattaa hankkiutua ammattiauttajalle. Tuollaisena et ole äidiksi sopiva.
Okei, minusta tuo ajatus on aivan absurdi, että lapsesta saisi voimaa ja energiaa.
Olen aina ajatellut, että lapselle annetaan itsestä ja itseen täytyy hankkia sitä voimaa ja muuta sitten muista jutuista.
Esim. harrastaa ja nähdä ystäviä tarpeeksi, jotta jaksaa antaa itsestään lapselle kun lapselta ei saa sillä tavalla takaisin.
Emmä tiedä miten ammattiauttaja siihen jeesaisi, ettei saa lapsesta energiaa?
Ei lapsen kanssa oleminen vain yksinkertaisesti ole sellainen asia, mistä sitä saisin ja mikä olisi minulle voimauttavaa/latauttavaa.
En nyt ihan hiffaa, miten tää liittyy siihen kuinka hyvä äiti on?
Tottakai mä ilahdun lapsen jutuista ja nauran sen vitseille tai olen ylpeä hänestä, mutta emmä mitään voimaa hänestä saa vaan päinvastoin äitiys vie voimaa ja sitä pitäisi saada jostain takasinkin, ettei äitiys ime minua ihan kuiviin.
Mä en ole kyllä rehellisesti sanottuna tiennyt, että joku oikeasti saa energiaa ja voimaa lapsesta ja äitiydestä.
Olen aina olettanut, että äidit hankkivat sitä muualta, jotta jaksavat antaa lapsille omastaan.
Vahinkolapseni on nyt jo lukiolainen. En ole menettänyt mitään, vaan saanut hänet ja tosi paljon asioita elämääni. Toki olisi ollut parempi, että lasta olisi suunniteltu ja odotettu hartaasti. Olin jo lähes kolmekymppinen tuolloin ja perhe-elämän aloittaminen oli ajankohtaista, joten en koe menettäneeni esim. villiä nuoruuttani. Olin ehtinyt haahuilla jo riittävän pitkään.
Tulin raskaaksi ehkäisystä huolimatta ja nykyään olen 13vuotiaan tytön äiti.
En koe, että äitiys on kasvattanut minua mitenkään tai tehnyt paremman ihmisen, moni aina väittää että lapsettomat on itsekkäitä mutta olen vahvasti sitä mieltä että enemmän itsekkyyttä vaatii perhe-elämä, ei ole mitään epäitsekästä huolehtia omasta jälkeläisestään.
Lisäksi se aika mikä lapsen huolenpitoon menee, jestas mitä kaikkea hyvää olisin voinut sillä aikaa tehdä (vapaaehtoistyöni nyt noin esimerkiksi) mutta ei. Toki nykyään ehdin jo tekemään muutakin mutta onhan se aina paljon vähemmän mitä lapsettomana olisin voinut tehdä.
Ihmiset on niin turhia tälle maapallolle. Huvittuneena seuraan aina sitä keskustelua kun lapsista ja niiden kasvatuksesta tehdään suurinpiirtein elämän tehtävä, kotiäitiys koetaan työnä ja siitä pitäisi saada palkkaa koska ollaan niin tärkeän asian äärellä. Ihan kuin tässä tehtäisiin maailmalle jotain palvelusta kun lisäännytään.
Parisuhteemme oli pitkään paljon huonompi kuin ennen lasta. Ja ärsytti se ainainen "pitää vaan yrittää enemmän", lapsen myötä kaikki alkoi maistumaan työltä: parisuhde, kodin hoitaminen, itsensä pitäminen kunnossa, muut ihmissuhteet.
Ja se rahamäärä mitä lapsen kasvattamiseen menee. Kuvottaa ajatella että moni käyttää siihen vielä yhteiskunnan rahoja eikä omiaan.
Pähkinänkuoressa v*tuttaa se miten itsekeskeistä elämää lapsellisilla on.
Lapsi asui Helsingissä aluksi.