Te parikymppiset, miten pystytte asumaan yksin?

Olen asunut yksin 16-vuotiaasta asti. Ei tulisi mieleenkään ettei pystyisi. Sehän on kaikkein helpointa, ei tarvitse selitellä menojaan kenellekään, ja saa elää muutenkin miten huvittaa.

Olin vain helpottunut kun pääsin muuttamaan kun voi ottaa vastuun itse itsestään.

En ole muutamia poikkeuskuukausia lukuunottamatta koskaan asunut yksin. Olen asunut solussa.

Lähdin opiskelemaan. Olen kyllä introvertti joten oli nautinnollista olla oman elämänsä herra.

Lapsuusenkotiin olin aina tervetullut jos ahdisti.

Niin minäkin, sisko!

Muutin omille 18v. Ja oli ihanaa kun olin parisuhteessa jo ei tarvinnut miettiä tuleeko äiti taas oven taakse kun.......

Ihanaa rauhaa oli. Tietty oli tylsää että palkasta meni suurinosa vuokraan. (tästä on onneksi jo kakskytvuotta aikaa)

Ei ole omalla kohdalla ollut sinällään tarvetta muuttaa kun ei ole villiä elämää, ystäviä tai saati naisia. Tiedän, että pärjäisin kyllä yksinkin, mutta minusta on ihan kivaa, että on päivittäistä juttuseuraa ja ihmisiä ympärillä jotka välittävät. Sekin on omalla kohdalla oikein mukavaa, että saan rahaa säästöön pesämunaksi mahdollista omaa asuntoa varten, sekä se että jää rahaa harrastaa. Enkäpähän ole myöskään kuppaamassa asumistukea tai toimeentulotukea sellaisilta, jotka sitä enemmän kaipaavat. 

Olenhan minä nyt ihan helvetin vanha asumaan edelleen porukoilla, mutta eipä minulla ole siinä suhteessa mitään hävittävääkään. Joka tapauksessa olen outo luuseri, nyt olenkin sitten outo luuseri joka majailee porukoillaan. Lieneekö noissa nyt juurikaan eroa?

Terveisin Naispelko26

Vierailija kirjoitti:

Niin minäkin, sisko!

?

Ei sinne isin ja äitin helmoihin viitsi loppuelämäkseen jäädä. Joskus täytyy itsenäistyä.

Ei tunnu yksinäiseltä. Voin elää siten kuten itse haluan. Oli sen verran vaikeaa elää hankalan vanhemman kanssa, että nautin ihan täysin rinnoin. Olen itse vastuussa raha-asioistani ja kodin siisteydestä sekä voin kuluttaa aikani kuten haluan ilman, että joku on jatkuvasti häiritsemässä.

en tullut isäni kanssa toimeen joten muutin heti kun oli mahdollista. en enää osaisi asua muuten kuin yksin. N30

Vierailija kirjoitti:

Ei ole omalla kohdalla ollut sinällään tarvetta muuttaa kun ei ole villiä elämää, ystäviä tai saati naisia. Tiedän, että pärjäisin kyllä yksinkin, mutta minusta on ihan kivaa, että on päivittäistä juttuseuraa ja ihmisiä ympärillä jotka välittävät. Sekin on omalla kohdalla oikein mukavaa, että saan rahaa säästöön pesämunaksi mahdollista omaa asuntoa varten, sekä se että jää rahaa harrastaa. Enkäpähän ole myöskään kuppaamassa asumistukea tai toimeentulotukea sellaisilta, jotka sitä enemmän kaipaavat. 

Olenhan minä nyt ihan helvetin vanha asumaan edelleen porukoilla, mutta eipä minulla ole siinä suhteessa mitään hävittävääkään. Joka tapauksessa olen outo luuseri, nyt olenkin sitten outo luuseri joka majailee porukoillaan. Lieneekö noissa nyt juurikaan eroa?

Terveisin Naispelko26

Joo sama, ehkä tuo johtuu juuri siitä että ei ole kavereita niin ei kaipaa mitään ns. vapautta.

Kun vanhemmat ovat lähes ainoat ihmissuhteet niin ei heistä haluaisi eroon.

Oli ihanaa päästä omaan kotiin ja elää omaa elämää. Sain kotoa mukaan vanhoja huonekaluja ja astioita ja äiti ompeli minulle ikkunaverhotkin. Mutta se oma rauha ja että saa päättää asioistaan ja menoistaan itse oli mahtavaa.

Ainahan kotona voi käydä vaikka joka viikonloppu, jos siltä tuntuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ole omalla kohdalla ollut sinällään tarvetta muuttaa kun ei ole villiä elämää, ystäviä tai saati naisia. Tiedän, että pärjäisin kyllä yksinkin, mutta minusta on ihan kivaa, että on päivittäistä juttuseuraa ja ihmisiä ympärillä jotka välittävät. Sekin on omalla kohdalla oikein mukavaa, että saan rahaa säästöön pesämunaksi mahdollista omaa asuntoa varten, sekä se että jää rahaa harrastaa. Enkäpähän ole myöskään kuppaamassa asumistukea tai toimeentulotukea sellaisilta, jotka sitä enemmän kaipaavat. 

Olenhan minä nyt ihan helvetin vanha asumaan edelleen porukoilla, mutta eipä minulla ole siinä suhteessa mitään hävittävääkään. Joka tapauksessa olen outo luuseri, nyt olenkin sitten outo luuseri joka majailee porukoillaan. Lieneekö noissa nyt juurikaan eroa?

Terveisin Naispelko26

Joo sama, ehkä tuo johtuu juuri siitä että ei ole kavereita niin ei kaipaa mitään ns. vapautta.

Kun vanhemmat ovat lähes ainoat ihmissuhteet niin ei heistä haluaisi eroon.

No itselläni onneksi on "vapaus" tehdä mitä huvittaa jos niikseen tulee. Ei minua kukaan määräile tai vahdi tekemisiäni sen kummemmin kuin jos asuisin yksinkään. Eikäpä minun elämässäni ole mitään vahdittavaakaan kun en ole koskaan sekoillut, pyörinyt rikollisuuden parissa tms. Ei minun tekemisistäni tai menemisistäni tarvitse kenenkään olla huolissaan. Kunhan hoidan oman osuuteni taloudessa, niin saan olla ilman mitään mutinoita. Mitään naisiahan tänne ei kehtaa raahata, mutta niitä en raahaisi omaankaan asuntoon. Että kuten sanoin, niin on ihan se ja sama missä sitä yönsä viettää.

Terveisin Naispelko26

Mun tyttäret muutti omilleen 19v:nä. Eivät olleet yksinäisiä sillä heillä oli työ, opiskelu ja paljon ystäviä joita tavata. Reissasivat ja viettivät vilkasta nuoren elämää. Joka sunnuntai tulivat kotiin syömään (ja hakemaan pakkasesta ylijääneitä ruokia viikolle)

Olin opiskeluaikoina jopa kateellinen niille jotka pystyivät asumaan kotona ja säästämään vuokran ja ruuan verran. Ne oli niitä, joilla oli paljon huolettomampaa elo: juhlivat, pystyivät matkustelemaan, ostamaan merkkilaukun, mutta samalla myös säästämään koko ajan asunnon käsirahaa varten. Se oli itse asiassa heidän kanssaan vakikeskustelunaihe, miten he eivät halua koskaan asua vuokralla ja omistusasunto sen olla pitää. Muutamalla oli tietenkin myös lapsilisät säästettyinä 17 vuodelta rahastossa tai säästötilillä sitä ekaa asuntoa varten. Itse kun kävin jossain Alepassa keikkalaisena jotta saisin 400 euron vuokran maksettua, pisti todellakin kateeksi.

Eka yö itkiessä meni mutta se helpotti.

Aikuisen ihmisen kuuluisi asua omillaan, että ymmärtää itsestään enemmän.

Vierailija kirjoitti:

Eka yö itkiessä meni mutta se helpotti.

Aikuisen ihmisen kuuluisi asua omillaan, että ymmärtää itsestään enemmän.

Eikä mulla ollut ystäviä kun muutin opiskelupaikkakunnalle.

Varmasti ihan ihmiskohtaista, miten on luonnollisinta olla ja elää. Miellän luonteeni itsenäisyyttä tavoittelevaksi introvertiksi, joka on asunut omillaan 16-vuotiaasta, kun tuli tilaisuus muuttaa lukio-opintojen perässä toiselle paikkakunnalle. Vaikka samassa perheessä on kasvatettu useampi lapsi samoilla metodeilla, yksi nuoremmista sisaruksistani on jo yli 20-vuotias ja asuu edelleen vanhemmillamme. Samoin toinen sisarus asui lapsuudenkodissamme päälle parikymppiseksi. Heille itsenäistyminen on ollut huomattavasti hankalampaa kuin itselleni, mutta he ovatkin yksinäisyyttä kammoavia ekstroverttejä.

Ihme itkupillejä, aikuisia jotka eivät uskalla asua yksin. Parasta mitä vanhempi voisi tuollaiselle tehdä, on potkia pihalle, jospa löytyisi se aikuisuus ja itsenäisyys.