Te parikymppiset, miten pystytte asumaan yksin?

Vierailija kirjoitti:

Olin vain helpottunut kun pääsin muuttamaan kun voi ottaa vastuun itse itsestään.

Hyvä, jos noin oikeasti on. Moni luulee muuttavansa omilleen, kun saa ilmaisen asunnon asumistukineen ja Kela-masseineen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ole omalla kohdalla ollut sinällään tarvetta muuttaa kun ei ole villiä elämää, ystäviä tai saati naisia. Tiedän, että pärjäisin kyllä yksinkin, mutta minusta on ihan kivaa, että on päivittäistä juttuseuraa ja ihmisiä ympärillä jotka välittävät. Sekin on omalla kohdalla oikein mukavaa, että saan rahaa säästöön pesämunaksi mahdollista omaa asuntoa varten, sekä se että jää rahaa harrastaa. Enkäpähän ole myöskään kuppaamassa asumistukea tai toimeentulotukea sellaisilta, jotka sitä enemmän kaipaavat. 

Olenhan minä nyt ihan helvetin vanha asumaan edelleen porukoilla, mutta eipä minulla ole siinä suhteessa mitään hävittävääkään. Joka tapauksessa olen outo luuseri, nyt olenkin sitten outo luuseri joka majailee porukoillaan. Lieneekö noissa nyt juurikaan eroa?

Terveisin Naispelko26

Joo sama, ehkä tuo johtuu juuri siitä että ei ole kavereita niin ei kaipaa mitään ns. vapautta.

Kun vanhemmat ovat lähes ainoat ihmissuhteet niin ei heistä haluaisi eroon.

Eipä mulla ollut muita ihmissuhteita tai kavereita kun muutin ja vanhempien kanssa oli todella raskasta asua.

Nro 4

Vierailija kirjoitti:

Eka yö itkiessä meni mutta se helpotti.

Aikuisen ihmisen kuuluisi asua omillaan, että ymmärtää itsestään enemmän.

Just näin. Itku tuli. Alkuun tuntui aivan mahdottomalta, ja miten nopeasti siihen kuitenkin tottui. Nyt yksin asuminen on itsestäänselvyys ja suuri riemu.

Te joista yksinasuminen onihanaa, teilläon olleet HUONOT KODIT. Teitä käy sääliksi. Me, joista pidettiin kotona huolta ja joilla oli kot9na oikeita ystäviä eikä vain paskakakkakasvattajarankaisijoita on aivan sama, missä vaiheessa sitä muuttaa pois kotoa. Aina sen ehtii.

Vierailija kirjoitti:

Mun tyttäret muutti omilleen 19v:nä. Eivät olleet yksinäisiä sillä heillä oli työ, opiskelu ja paljon ystäviä joita tavata. Reissasivat ja viettivät vilkasta nuoren elämää. Joka sunnuntai tulivat kotiin syömään (ja hakemaan pakkasesta ylijääneitä ruokia viikolle)

Eihän nyt yksin asuvilta vanhemmilta pakkaseen mitään ruokaa jää. Tai pienempiä lapsia omaaviltakaan. Vai etkö osannut irrottautua roolistaai keittiöpiikana lasten lähdettyä?

No ei sitä aina ehdi, joku 26 v kotona asuva mammanpoika on jo myöhässä sen kotoa lähdön kanssa.

Ei kukaan nainen ota tuollaista tosissaan, eikä poika opi koskaan aikuiseksi, kun mamma passaa.

Oudompaa se on jos parikymppinen asuu kotona...

Vierailija kirjoitti:

Te joista yksinasuminen onihanaa, teilläon olleet HUONOT KODIT. Teitä käy sääliksi. Me, joista pidettiin kotona huolta ja joilla oli kot9na oikeita ystäviä eikä vain paskakakkakasvattajarankaisijoita on aivan sama, missä vaiheessa sitä muuttaa pois kotoa. Aina sen ehtii.

Sääli vaan itseäsi. Tunnut sitä enemmän tarvitsevan.

Minä muutin 19-vuotiaana pois kotoa ja asuin yksin kunnes mentiin yhteen miehen kanssa 4-5 vuotta myöhemmin. Nuo yksin asutut vuodet olivat kyllä aivan parhaita. :)

En viihtynyt asuessani yksin, joten olinkin koko ajan töissä (80-100 h/vko) ja kävin kotona lähinnä nukkumassa ja suihkussa.

Sain ainakin noiden yksin asumisvuosien aikana kerättyä hyvin rahaa kokoon ja hankittua kaiken tarpeellisen; auton, asunnon, huonekalut ja lopulta perheenkin. Nyt olen maailman onnellisin kun on taas elämää talossa ja mielellään tulee kotiin sen tavallisen 8 tunnin työpäivän jälkeen.

Oli se aluksi kivaa mutta näin 20 vuoden yksinäisyyden jälkeen ei niinkään. (en ole enää 20, valitettavasti). Kohta olen ollut yksin kauemmin kuin ei-yksin.

Olen asunut jo parikymmentä vuotta yksin, eikä se tästä taida enää muuttua. Vaikeampi kuvitella asuvansa jonkun kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Te joista yksinasuminen onihanaa, teilläon olleet HUONOT KODIT. Teitä käy sääliksi. Me, joista pidettiin kotona huolta ja joilla oli kot9na oikeita ystäviä eikä vain paskakakkakasvattajarankaisijoita on aivan sama, missä vaiheessa sitä muuttaa pois kotoa. Aina sen ehtii.

Niin minulla olikin huono koti. En missään vaiheessa väittänyt muuta. Miksi ilkut huonosta kodista tulleita? Ei vanhempiaan voi valita. Mua ei tarvitse sääliä. Olen pärjännyt elämässäni ihan hyvin.

Mulla oli kyllä hyvä, rakas ja rikas koti, sain kaiken mitä halusin.

Raha hanat loppui kun muutin omilleni ja hyvä niin :)

Tajusin millaista se elämä kuuluu olla, kuinka hallita itse omaa elämää.

Käyn silti kotona, koska perhe on rakas.

Ottihan se jossain vaiheessa koville, mitä en toki kellekään kertonut. Kova oli hinku yksin ja vapauteen ja omaan talouteen. Alkuun se olikin pelkästään hienoa. Mutta parissa viikossa iski kyllä jonkinlainen hiljaisuus- ja yksinäisyysahdistus. Kun oli tottunut elämään perheessä jossa oli aina muita ihmisiä paikalla ja ääntä, ja nyt oli yksinäinen, hiljainen yksiö. Yritin pakonomaisesti paeta ahdistusta aina tekemällä ja menemällä, mutta kun ei sitä voi oikein jatkuvasti kotiaan paetakaan. Pakko oli vaan kestää se ahdistus läpi, ja sitten kun sen hyväksyi, niin sitä tottuikin yksinasumiseen ja alkoi ihan nauttia siitä. Puolisen vuotta minulla kesti sitä yksinäisyysahdistusta.

Armeijan jälkeen ei enää pystynyt asumaan vanhempien kanssa saman katon alla. Halusin elää ympäristössä, jossa "oma tupa, oma lupa".  Olin tuolloin 19 ja kaksi viikkoa armeijasta palattua tajusin, että halusin elää ympäristössä, jossa "oma tupa, oma lupa".

Muutin 18-vuotiaana yo-juhlien jälkeen pois lapsuudenkodistani. Isovanhempani olivat ostaneet mulle ja siskolleni ensiasunnot jo lapsuudessamme ja oli luonteva aika lähteä, kun silloinen vuokralainen oli muuttanut kaksiostani pois. Hetken mietin, etsisinkö uuden vuokralaisen vielä pariksi vuodeksi, mutta päätin muuttaa itse. 

Musta oli ihanaa, kun sain sisustaa kotini ihan oman mieleni mukaisesti. Kävin melkein joka sunnuntai vanhemmillani syömässä, koska halusin tavata vanhempiani ja pikkusiskoani enkä siihen aikaan ollut mikään mestarikokki. En tuntenut oloani yksinäiseksi, koska välimatkaa lapsuudenkotiini oli vain 3 km ja kaikki sen aikaiset ystävätkin asuivat melko lähellä. Ehkä eniten nautin siitä, että pystyin lauantaisin nukkumaan niin pitkään kuin halusin. Äitini oli aamuvirkku ja aloitti viikkosiivouksen lauantaisin klo 7. Ei mun olisi tarvinnut lapsuudenkodissanikaan nousta ylös niin aikaisin, mutta en vaan yleensä pystynyt nukkumaan pidempään, kun imuri hurisi, huonekaluja siirreltiin ja muutenkin kuului isän ja äidin keskustelua. Olen aika ääniherkkä, kun kyse on nukkumisesta. 

Ihan hyvin pystyn asumaan yksin:) 18-vuotiaana aloitin yliopisto-opinnot ja se tarkoitti mun kohdalla muuttoa omilleni. Pari viime vuotta olen asunut töiden takia osan vuodesta Briteissä, jonne lähteminen oli mulle paljon suurempi juttu. Pelkäsin etukäteen yksinäisyyttä ja ihan käytännön tilanteiden hoitamista. Kaikki on kuitenkin sujunut valtavan hyvin. Luota sinäkin itseesi:)

Ehtiihän sitä. Suomessa on joku ihmeeen ylpeilynaihe, mitä nuorempana muuttaa kotoa pois. Toki ymmärrän hyvin, jos vanhemmat on olleet henkisesti tai fyysisesti väkivaltaisia. Mutta esim. Italiassa tai Espanjassa on ok muuttaa vanhempien luota, kun menee naimisiin.

Vierailija kirjoitti:

Ehtiihän sitä. Suomessa on joku ihmeeen ylpeilynaihe, mitä nuorempana muuttaa kotoa pois. Toki ymmärrän hyvin, jos vanhemmat on olleet henkisesti tai fyysisesti väkivaltaisia. Mutta esim. Italiassa tai Espanjassa on ok muuttaa vanhempien luota, kun menee naimisiin.

Koska talous ei mahdollista muuta. En olisi ikinä ottanut suoraan äidin helmoista muuttanutta poikaa (miehiä ne ei ole, kun kerran äidin kanssa asuvat).

Itsenäistymisvaihe on tärkeä aikuiseksi kasvaessa.

Muutin 19-vuotiaana yksin opiskelemaan. Olen niin erakko, ettei minua ahdista yhtään olla yksin. Kotikaupungissa ärsytti, kun muutettiin pienempään yksikerroksiseen taloon, ennen minulla oli yläkerrassa huone. Vietin siellä välillä koko päivän ja kävin alhaalla vain syömässä. Tuossa yksikerroksisessa kestin vuoden muun perheen meteliä ja häiritsemistä ja sitten riitti ja muutin omilleni. Perheeseen minulla on silti hyvät välit, en vain jaksa jatkuvaa ihmisseuraa.

Ennen opiskelujen alkua oli ehkä vähän yksinäistä uudella paikkakunnalla, mutta sain kavereita heti ekalla viikolla kun vain menin rohkeasti tapahtumiin. Näen poikaystävää muutaman kerran viikossa ja kavereita vähän harvemmin. Poikaystävän kanssa muutetaan kyllä joskus yhteen, mutta sitten asunnon pitää olla niin tilava, että molemmat voivat vetäytyä omiin oloihinsa tarvittaessa.