Onkohan normaalia, ettei muista lapsuudestaan paljoakaan

Muistan sen verran kuin muistan. Jos haluaa muistaa enemmän menneisyydestään, niin kun alkaa kirjoittamaan elämästään niin saattaa alkaa asioita joita ei ole aiemmin muistanut?

Vierailija kirjoitti:

Kyllä minä muistan aika paljon, jopa alle kaksivuotiaasta, esim. sen että silloin kun olin pieni, alle kouluikäinen, oli muotia vakosamettihousut, ja mulle ne aiheuttaa kylmänväreet, inhosin niitä yli kaiken, ja kaikenlisäksi niiden kanssa oli sellainen tekokuituinen poolopaita, sitäkin inhosin, en ole koskaan voinut pitää mitään poolokauluksia, ne ahdistaa kaulaa.

Mutta olen jo 45v. enkä voi sanoa että muistaisin elämäni jokaiselta vuodelta edes jotain. Tietyt kohokohdat tietysti muistaa, ja asioita muistaa kokonaisuuksina mutta ei välttämättä että mikä vuosi se nyt oli. Tässä on erittäin hyvä face kun olen käyttänyt sitä yli 10 vuotta yhä enemmän kuin päiväkirjaa, eli olen kirjannut esim. lasten sanomia hauskoja juttuja sinne, suurimman osan olen täysin unohtanut kun ne on tulleet muutaman vuoden päästä muistomuistutuksina.

Kun on tutkittu ja todistettu, että ei voi olla alle kaksivuotiaalla muistoja.

Oot niinkö tosi erikoinen tapaus.

Ilmoittautudu ihmeessä johonkin yliopistoon, lääketieteelliseen tiedekuntaan. Haluavat varmasti tutkia sinua perusteellisesti.

Minä pystyn "jäljittämään" itseni jonnekin lukio-ikään asti, mutta sitä aiemmat vaiheet ja lapsuus ovat hämärän peitossa. Jo silloin teininä ajattelin, etten muista. Niin kuin olisin tupsahtanut tyhjästä tai ilmestynyt sumun keskeltä ja jatkanut siitä eteenpäin.

Tiedän että äiti oli lapsuuteni ajan vakavasti sairas ja vanhemmat erosivat kun olin 12-vuotias. En vaan muista näistäkään oikein mitään. Psykologin ja terapeutin mukaan olen lapsena oppinut laittamaan itseni sivuun niin paljon (dissosiaatiota), ettei muistijälkiä ole oikein jäänyt. Olen nyt 30-vuotias.

Käsittääkseni ajasta ennen kolmea ikävuotta ei voi muistaa mitään aikuisena. Jos muistoja on, ne on valemuistoja. Hyvin suuri osa muistoistamme on valemuistoja. Niitä ei erota oikeasta muistosta mikään.

Sellainen voi ilmeisesti vaikuttaa myös, että onko lapsuus ollut ns. rutiineiltaan ennakoitavaa vai "kaoottisempaa". Jos lapsi ei pysty ennakoimaan mitä tapahtuu seuraavaksi, niin energia menee tavallaan siihen selviytymiseen tilanteissa ja muistijälkiä ei jää niin helposti itse arjesta. Ei tämä siis mitään traumoja tarkoita (tai toki aina joissain tapauksissa niitäkin), vaan ihan sitä jos vanhemmilla on ollut joko elämäntilanteen ja elämänhallinnan puutteen vuoksi vaikea ylläpitää rutiineja, käyttäytyä johdonmukaisesti jne. Tämän luin joskus jostain artikkelista siis.

Esim. itse muistan todella hyvin jo 3-vuotiaasta asti asioita, ja meillä oli todella tasaista arkea erityisesti kun olin alle kouluikäinen. Siis itselleni on helppoa hahmottaa kokonaisuus tuolta ajalta ja toki on runsaasti niitä välähdysmäisiä muistojakin, jotka ovat hyvin visuaalisia. En tarkota että lapsuuteni ja vanhempani olivat täydellisiä, mutta tasaista ja ennakoitavaa arki oli. Paras ystäväni ei puolestaan muista mitään alle kouluiästä ja kouluiästäkin huonosti. Hänen äitinsä myönsi, että heidän pikkulapsiarki oli todella kaoottista, oli useampi lapsi ja hän ei saanut otetta kunnolla lapsiin ja arkeen. Nukkumaan mentiin joskus klo 21 ja joskus 24. Ruoka saattoi unohtua tehdä ja sitten syötiinkin lounas vasta klo 14 yms. Lasten kanssa ei ollut sellaista johdonmukaisuutta vaan oli ikään kuin jatkuvaa "tulipalon sammutusta" heidän kanssaan. Siis kaverini äiti on ihana ihminen ja minullekin läheinen, kertoi näistä kun sain itse lapsen.

Mutta varmasti on muitakin syitä. Kielellinen kehitys ja ihmisten yksilölliset muistierot jne. Ja sehän on myös totta, että negatiiviset muistot jäävät vahvasti mieleen ja ylipäätään kaikki suuret tunnereaktiot, jotka eivät kuitenkaan ole välttämättä mitään traumaattisia. Ehkä jos joku on muutenkin temperamentiltaan sellainen, ettei tunne asioita kohtaan niin vahvoja tunteita, niin sellaisia tunnemuistoja ei jää kovin helposti.

Vierailija kirjoitti:

Minä pystyn "jäljittämään" itseni jonnekin lukio-ikään asti, mutta sitä aiemmat vaiheet ja lapsuus ovat hämärän peitossa. Jo silloin teininä ajattelin, etten muista. Niin kuin olisin tupsahtanut tyhjästä tai ilmestynyt sumun keskeltä ja jatkanut siitä eteenpäin.

Tiedän että äiti oli lapsuuteni ajan vakavasti sairas ja vanhemmat erosivat kun olin 12-vuotias. En vaan muista näistäkään oikein mitään. Psykologin ja terapeutin mukaan olen lapsena oppinut laittamaan itseni sivuun niin paljon (dissosiaatiota), ettei muistijälkiä ole oikein jäänyt. Olen nyt 30-vuotias.

Tuo kuulostaa ihan mahdolliselta. Itse en muista oikeastaan mitään, vaikka kamalia tapahtumia ei pitäisi olla. Vanhemmat olivat kylmiä, rakkautta puuttui, ehkäpä siksi en muista.

Vierailija kirjoitti:

Käsittääkseni ajasta ennen kolmea ikävuotta ei voi muistaa mitään aikuisena. Jos muistoja on, ne on valemuistoja. Hyvin suuri osa muistoistamme on valemuistoja. Niitä ei erota oikeasta muistosta mikään.

Mutta miksi ihminen kehittäisi valemuiston alle kolmivuotiaana tapahtuneesta asiasta, jos tapahtuma ei ole ollut mitenkään mielenkiintoinen?

Sitä paitsi en usko, että aivot kehittyvät noin kaavamaisesti. Eivät aivot ajattele, että okei, tänään on 3-vuotispäivä, tästä hetkestä asti alamme tallentaa muistoja. Pakko siinä on olla jonkinlaisia yksilöllisiä eroja.

Hyvä kysymys ap:ltä. Minäkin vaikka täytän kohta 60 v en muista lapsuudesta ja nuoruudesta kovinkaan paljoa. Tämä jotenkin jopa hävettää, miksiköhän on näin. Sen ainaskin tiedän, että lapsuudessani ei ollut mitään seksuaalista hyväksikäyttöä, ei alkoholismia tai väkivaltaa, isäni ja äitini olivat täysin raittiita - sellaisesta se ei ainakaan voisi johtua. Olen katsellut vanhoja valokuvia ja yrittänyt niistä saada jotain kiinni, jotain olen saanutkin. Koetappakaa te muutkin tätä valokuvajuttua - se voisi auttaa.

Ei voi olla mahdollista, että voisi unohtaa kaikki lapsuudenaikaiset asiat. Miettikää nyt, jos lapsi unohtaisi esim. oppimansa sanat. Sehän tarkoittaisi, että lapsesta tulisi puhekyvytön.

Ihmisellä ei ole vain yhtä muistia, vaan useampia. Vaikka ei muistaisi suoranaisesti mitä on tapahtunut, voi kuitenkin muistaa jotain. Esim. muistisairas ihminen voi muistaa, mitä reittiä pitkin hän pääsee kotiinsa, vaikka ei muistaisi mitä eilen tapahtui.

Meitä sisaruksia on kuusi. Vanhimman ja nuorimman välillä ikäeroa on 20 v. Mielenkiintoista keskustella porukassa juuri näistä muistoista, kaikki muistavat sanan tapahtuman eri lailla. Eli muistiin ei voi luottaa. Eikä kenelläkään meistä ole tarvetta valehdella, yksinkertaisesti vain muistamme asioita eri lailla.

Vierailija kirjoitti:

Jos elämässä on lapsena tapahtunut jotain traumaattista, ei lapsuutta muista.

Päinvastoin. Pieni lapsi muistaa juuri ne traumaattisimmat tapahtumat. Itse olin 3,5 v kun putosin kellariin, kun kotitalomme kivijalka oli valettu. Olin juossut kivijalan reunaa. Muistan vanhempien säikähdyksen ja oman huutoni kun minut vietiin lääkärille tikattavaksi. Muistan kohdelampun mikä oli kirkas ja häikäisi silmiäni, kun lääkäri ompeli otsaani kiinni. Huusin tietysti ja monta ihmistä piti minua aloillani.

Muutaman muunkin erityisen tapahtuman muistan noilta ajoilta. Ja ovat taatusti omia muistoja, eivät mitään valemuistoja.

Minä olen monen mielestä oikea muisti-ihme mitä lapsuuteen tulee.Olen nyt 60 juuri täyttänyt ja uskallan sanoa,että muistikuvia on tuolta n.4-vuotiaasta,ehkä jopa kolmivuotiaasta asti.

Olen monen kanssa väitellyt etten muka voi muistaa Kennedyn kuolemaa,mutta muistan siitä päivästä paljon.

Vanhempani kertoivat siitä aamulla minulle,olin siis 4-vuotias.Silloin vanhemmat kertoivat lapsille asioita,toisin kuin nyt.Muistan että äiti pesi suurpyykkiä päivällä,meillä ei ollut silloin konetta,vaan saunan eteisessä muuripadassa keitettiin ja saaveissa ja soikoissa pestiin.Vesi tuli toki hanasta.

Olin siellä tietty innokkaasti mukana ja pesin taitojeni mukaan.

Kotiin tultua oli kauhea hinku nähdä Aamulehden kuvat ja äiti sai tarkkaan lukea kaiken lehdestä.

Illalla tutkittiin kartasta,missä se USA oikein on.Kennedyn lapset kiinnostivat kovasti ja haaveilin olevani aikuisena Jaquelinen näköinen...no eipä tullut.

Kuoleman jotenkin sivuutin,vaikka tiesin,mitä oli tapahtunut.Enemmän avasi se että Kennedy oli siis ollut samaa kuin meillä Kekkonen.

On paljon sellaisia hetken kuvia,jotka ovat jääneet mieleeni pysyvästi.Vanhin setäni täytti 50 vuonna 62.

Olin siis kolme ja puoli vuotta.Aivoihini on piirtynyt kuva sedästäni kun hän valkoisessa paidassa ja tummissa housuissa laittaa vieraiden takkeja naulakkoon.Hänen myhäilevä profiilinsa lohduttaa muistoissa vieläkin,vaikkei enää elä kuin nuorin setä,hänkin lähellä yhdeksää kymmentä.

Muistan myös puheen osia,keskustelun lauseen parsia,vaikka en muuten muistaisi koko kyseistä tapahtumaa.Niistä setäni synttäreistäkään en muista kuin tuon profiilin ja sitten nuoremman tyttärensä,serkkuni,joka oli silloin viidentoista ja angiinassa.Menimme moikkaamaan häntä makuuhuoneeseen ja muistan serkkuni huolitellun 60-luvun kampauksen,vaikka oli vuoteessa sekä hänen iloisen hymynsä.

Kouluajoista muistankin sitten jo normaalisti ekaluokasta lähtien.Jotkut sanovat,että jos on kurja lapsuus tai itsellään ollut jotain ongelmia,ei muista vaan on tietämättään haudannut muistot,

No onneani kehumatta sanon kuitenkin että mulla oli ihana lapsuus,köyhiä työkansan edustajia oltiin,mutta rakkautta ja kaikki tarvittava riitti,vanhemmat olivat jo ikääntyneempiä kun synnyin ainoana lapsena.He olivat rakkaita ja oikeamielisiä,on hyvä muistaa...