Te ihmiset, jotka ette juuri puhu, kertokaa miksi

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei huvita puhua tyhjänpäiväisyyksiä epäkiinnostavien ihmisten kanssa. Siksi olen usein hiljaa isommassa seurueessa.

Tässähän tavallaan halveksitaan näitä ihmisiä, jotka tuossa seurassa ovat.

Monet isommissa seurueissa olevat ovat epäkiinnostavia. Joukossa tyhmyys tiivistyy vai miten se meni. Pienet keräävät rohkeutta toisistaan. Siksi demokratia ei toimi.

Mutta miksi alkuperäinen kommentoija on epäkiinnostavassa seurassa?

Hiljaiset on yleensä vittumaisia ja tarkkailee muita koko ajan että voivat sitten juoruta asioita eteenpäin ja aiheuttaa kiusaa

Vierailija kirjoitti:

En keksi puhuttavaa. Ei ole asiaa. Valitettavasti.

No ei se mitään. Ole rauhassasi.

Ei ole mitään sanottavaa. Muilta läpi elämäni saamani palautteen perusteella olen päätellyt, että kenenkään mielestä ei ole yhtään parempi, kun puhun.

Mä olen aika introvertti ja myös vähän outo, eli on tehty selväksi että mun juttuja ei jakseta kuunnella.

Itse en ole seurassa hiljaa vaan pyrin osallistumaan kesksteluun mutta en juurikaan kerro juttuja enkä kauheasti keksi uusia keskustelunaiheita. Tykkään siitä että toinen on  lähellä ja että tehdään asioita yhdessä, mutta en jaksa kuunnella jatkuvaa puhetulvaa. ihannekumppanin kanssa pystyn puhumaan tärkeistä asiosta mutta hänen kanssaan voi myös vain olla, ilman että suu käy koko ajan. Olen varmaan introvertti.

Ei ole yhteistä aihetta mistä puhua. Monesti olen kuunnellut toisten jutut keikoista, lätkämatseista, viikonlopun juomisesta, ulkomaan matkoista, autoista, metsästysreissuista, jostain naapurista, viimeaikaisista uutisista... ei jaksa kiinnostaa. Mielummin puhuisin vaikka tieteen saavutuksista.

>> Miksi hiljaiset viihtyy seurassa, eikö olisi helpompi olla yksin? <<

Olipa pönttö kysymys. Ihan kuin puhumattomuus tarkoittaisi sitä, ettei halua olla muiden ihmisten seurassa. Voihan  sitä silti tykätä muiden kuuntelemisesta. Esimerkiksi.

Minä ja mieheni olemme sosiaalisia introvertteja. Molemmat sellaisessa työssä, jossa pitää puhua paljon ja yrittää johdattaa keskustelua. Kuitenkin sielultamme ollaan jokseenkin introvertteja ja välillä tulee sosiaalinen ähky. Hakeudutaan toviksi omiin oloihimme. Kotonakin toinen saattaa sulkeutua vaikka makuuhuoneeseen ihan vaan kuulemaan hiljaisuutta ja lukemaan kirjaa tms.

Kaveripiiristä löytyy yksi julkkis, joka on vastaava kuin me. Lörpöttelee kameroille, mutta kaverien kanssa saattaa jossain vaiheessa todeta että nyt on pakko saada olla hetki hiljaa. Jatketaan juttujamme ja hän vain kuuntelee tai vetäytyy omiin ajatuksiinsa. Joskus sovitaan että ollaan tovi hissuksiin ja puuhataan kaikki omiamme. Saatetaan vaikka kaveriporukalla ihan vaan ottaa lehdet ja kirjat käsiimme ja lukea kukin omia opuksiamme.

Tämä on meille normaalia ja nautimme toistemme seurasta näinkin. On todella vapauttavaa kun voi olla hiljaa kavereiden seurassa. Todellinen luottamuksen ja ystävyyden osoitus minusta.

En vaan ole koskaan ollut puhelias ihminen.

Useimmiten tunnen, että mun sanomiset on tyhmiä, joten en uskalla sanoa mitään.

En viihdykään oikein kuin mieheni seurassa.

Hän arvostaa sanomisiani.

Muut eivät arvosta, joten olen mieluummin hiljaa.

Ovat yleensä ihmisiä, jotka eivät mieti mitään puhumisen arvoista. Ainakaan omasta mielestään. Arvioivat, että parempi pysytellä hiljaa. Moni myös kokee puhumisen rankkana ja väsyttävänä. Usein jotain nepsyongelmaa taustalla.

moi. liitossani en pystynyt puhumaan. vain mökötystä. vanhemmillani oli huono liitto, missä äiti mökötti ja vihasi isääni.

lähdin liitosta, koska molemmat kärsimme liikaa.

lapset ovat aikuisia. kummallakaan ei ole seurustelukaveria eli paha karma jatkuu,

valitettavasti.

itse nautin nyt yksin asumisesta ja vapaudesta.

vain yksinasuminen on mahdollista kaltaisilleni ihmisille, joilla on tämä ongelma. ei ole oikein

tehdä kumppanimmekaan elämää vaikeaksi tämän ongelman takia.

toivon, että myös ex-puolisoni elämä olisi nyt helpompaa. merkkejä siitä on.

ollaan armollisia itsellemme ja muille vikoinemme kaikkinemme.

hyvää kesää kaikille!

Vierailija kirjoitti:

Ei ole mitään sanottavaa. Muilta läpi elämäni saamani palautteen perusteella olen päätellyt, että kenenkään mielestä ei ole yhtään parempi, kun puhun.

Harjoittelemalla oppii paremmaksi.

Vierailija kirjoitti:

Näppiksen päällä nukkuja kirjoitti:

Koen kiusalliseksi, jos asioitani udellaan. Siis mitä työtä teen ynnä muuta sen sellaista. Samoin en utele mitään toisista. En kommentoi muiden tekoja. Jos on syytä, voin kehua selän takana jotain poissaolevaa. Omasta mielestäni olen hienotunteinen, kun en mene toisten reviirille.

Olet raskas keskustelukumppani. Viestität, ettet ole toisesta yhtään kiinnostunu. Jos kerron sulle jotain etkä kommentoi mitenkään, puheeni on mennyt viemäriin tai tulee tunne et sieppaat minua salaa etkä kerro mitä sillä teet. Jopa pelkkä seinä keskustelukumppanina olisi turvallisempi.

Olen eri mieltä tuosta edellisestä.  Joku julkkis kiteytti tämän hyvin:  Minulla ei ole mitään salattavaa.  Kun heti tahdottiin juorupalstalle vettä myllyyn.  Hän osasi keskittyä olennaiseen.

Monet yrittivät saada osallistumaan sitten vastasin kerran etten ihan tajua mitä varten sitäkin ihmistä haukutaan, palaute näin: aina vaan sivustakatsoja.

Jos olen väsynyt, en yleensä vain saa sanaa suustani. En voi sille mitään. Aivot eivät vain muodosta ajatuksistani lauseita, jotta voisin sanoa, mitä ajattelen eli mitä kuvia näen mielessäni.

Muulloinkin olen herkästi varautunut. Veikkaisin sen johtuvan suurelta osin siitä, että lapsena on nälvitty ja kiusattu (myös fyysistä väkivaltaa) niin paljon, että on vain ollut helpompaa vetäytyä ja olla hiljaa omissa ajatuksissa. Se on siis helppoa, tuttua ja turvallista.

Osittain voi vaikuttaa sekin, että se vanhempi, jonka hoidossa pääsääntöisesti olin, ei juuri jutellut minulle (muille kyllä). Osittain voi tulla jotain geenienkin kautta, kun toisen vanhemman suvussa oli/on muutama erakkoluontoinen (tosin pari puheliastakin).

Toisaalta myös pidän siitä, että puhutaan lähinnä silloin, kun on oikeasti jotain asiaa. Ei nyt kaiken tarvitse olla viimeisen päälle hiottuja ajatuksia, mutta rasitun herkästi, jos ympärillä kokoajan puhutaan jotakin, millä ei ole merkitystä. Alkaa vain turhauttamaan, vaikka yritän tietysti olla näyttämättä sitä.

Ja joskus on myös ihmisiä, joiden kommunikointityyli on vain niin erilainen, että keskustelu ei ole sujuvaa. Minulle on hankalaa, jos toinen vihjailee rivien välistä jotakin, ja jos en saa puhua melko suoraan (vaikka toki mahdollisimman ystävällisesti). Koen hankalana myös, jos toinen tekee paljon oletuksia minun puheestani (eli olettaa minun vihjailevan asioita, mitä en yleensä tee); en jaksa jatkuvasti oikoa toisen väärinkäsityksiä. Helpompi vain olla hiljaa. Samoin todella tunnepitoisten ihmisten kanssa on riski, että tulee väärinymmärryksiä, joten turvallisinta olla hiljaa silloinkin.

Ja joskus vain sanat juuttuvat kurkkuun. Saatan uppoutua ajatuksiini niin, että niistä ,,heräämiseen,, menee hetki, eli en pysty vastaamaan heti. Ja joskus saattaa olla, että kärsin jostakin selektiivisen mutismin kaltaisesta (ei diagnosoitu). Veikkaisin jälkimmäisen johtuvan siitä, jos pelkään/jännitän, eli traumataustastani.

Myös jos olen ahdistunut, on vaikea jaksaa ajatella mitään sellaisia ajatuksia, joita voisi sanoa ääneen. En oikein osaa sanoa ääneen sitä, että sattuu, ja on vaan paha olla, jos toinen yrittää keskustella normaalisti.

Eli ei ole yhtä syytä, miksi olen hiljaa. Tämä on vain lukemattomien asioiden summa.

Minulla on puheliaat sisarukset ja puhelias äiti, lapsuuskodissa jo tuli tunne ettei mielipiteitäni kaivata enkä saanut puheenvuoroa. Asiasta toiseen siirryttiin puheissa niin nopeasti etten ehtinyt väliin ja jos ehdin, se loppui päälle puhumisen takia. En tajua sitä, että puretaan sisäiset ahdistukset puhetulituksella, ei kuunnella eikä kuulla "keskustelukumppania". Lisäksi tyrmäys toisen ulostuloon: EI, Ei. Juttelu oli ja on vieläkin tunteiden purkamista ja älyvapaata huumoria eikä ratkaisujen hakemista pulmatilanteisiin.

Koska viiton paremmin kuin puhun, t: mykkä

Turhaan kerron, et ymmärtäisi kuitenkaan

Tämä viestiketju taas vahvistaa mielipidettäni teistä hiljaisista ja teidän sosiaalisista taidoista. Pelkkää puheliaiden ihmisten haukkumista. Ihan kuin puhelimella ihmisillä ei olisi koskaan mitään aitoa ja syvällistä keskustelua, vaan kaikki olisi pelkkää turhaa rääkymistä ja muiden päälle puhumista. Ja kun joskus teidän päälle on puhuttu, loukkaannutte verisesti ja päätätte lopettaa puhumisen. No newsflash, meidän muidenkin päälle joskus joku puhuu. Sellaista se on. Se ei tarkoita henkilökohtaisesti mitään. Ehkä teidänkin pitäisi oppia pääsemään yli sellaisesta, eikä kostaa omalla mykkäkouluöla ja toteamalla miten puheliaat ihmiset on perseestä.

Mä yritän aina kaikki huomioida tilanteessa kuin tilanteessa, mutta kyllä hiljaisimmilta ihmisiltä se vastaanotto on aina kaikkein tylyintä. Ja nyt kun saitte puheenvuoron tässä ketjussa, pääsi todellakin kurkkaamaan teidän pään sisään ja se on täynnä jotain omituista katkeruutta. Joten pitäkää tunkkinne.

Minä en osaa ajatella ja puhua samaan aikaan. Kuulen ensin, sitten ajattelen ja sen jälkeen puhun. Sitten olenkin jo myöhässä.