Kertokaapa rehellisesti, mitä tavallisia asioita ette uskalla tehdä koska joko ette osaa tai koska nolottaa. Nyt ilman mitään sensuuria

Yksin matkustaminen.

Pelkään, että minut ryöstetään tai jotain muuta sattuu. Myöhästyn lennolta ym...

Puhun huonosti vielä.englantia

En uskalla mennä mieheni kanssa samaan aikaan saunaan, koska pelkään negatiivisia kommentteja. On tullut mm. sohvalla istuessa kun katselin puhelintani, että "Onko sulla ny kaksari pysyvästi sitte?" Nostin pääni ja kysyin että niin mitä? "ei mitää sittekkää"

En uskalla tehdä itselleni mitään terveellistä ruokavaliota, koska mieheni mielestä teen kuitenkin kaiken väärin.

Salille en uskalla enää mennä, koska mieheni uteli aina sieltä palatessani että mitä tein,  millä painoilla ja millä laitteilla, "No ei sillä laitteella tee yhtää mitään!" tai "Ooks ny varma että siinä oli 15kg eikä 5kg vastus...?", paljonko lämmittelin yms teinkö edes "kunnolla". Se jotenkin iskostui niin, että lopulta ajattelin muiden salilla kävijöiden arvostelevan mua samalla tavalla, että teen kaiken väärin, lopulta ajattelin että helpompi on vaan olla kotona, syödä ja jumpata vaan silloin kun mies ei ole näkemässä. 

Uusia asioita en uskalla kokeilla, koska pelkään saavani arvostelua siitä että en tee jotain niinkuin mieheni tekisi, eli tekisin sen sitten "väärin".

Haluaisin kesällä harjoitella kärrynpyöriä nurmikolla, vaikka tiedän olevani aivan surkea. Pelkään vaan mieheni arvostelua ja naurua etten osaa..

En uskalla aukaista suutani jos mieleeni tulee jotain hauskaa, koska mieheni kerran sanoi, että "Älä yritä olla hauska ku et sä oo". 

Olis mukavampi lukea tuotakin tekstiä, jos puhuisin ex-miehestä....

Vierailija kirjoitti:

En uskalla mennä mieheni kanssa samaan aikaan saunaan, koska pelkään negatiivisia kommentteja. On tullut mm. sohvalla istuessa kun katselin puhelintani, että "Onko sulla ny kaksari pysyvästi sitte?" Nostin pääni ja kysyin että niin mitä? "ei mitää sittekkää"

En uskalla tehdä itselleni mitään terveellistä ruokavaliota, koska mieheni mielestä teen kuitenkin kaiken väärin.

Salille en uskalla enää mennä, koska mieheni uteli aina sieltä palatessani että mitä tein,  millä painoilla ja millä laitteilla, "No ei sillä laitteella tee yhtää mitään!" tai "Ooks ny varma että siinä oli 15kg eikä 5kg vastus...?", paljonko lämmittelin yms teinkö edes "kunnolla". Se jotenkin iskostui niin, että lopulta ajattelin muiden salilla kävijöiden arvostelevan mua samalla tavalla, että teen kaiken väärin, lopulta ajattelin että helpompi on vaan olla kotona, syödä ja jumpata vaan silloin kun mies ei ole näkemässä. 

Uusia asioita en uskalla kokeilla, koska pelkään saavani arvostelua siitä että en tee jotain niinkuin mieheni tekisi, eli tekisin sen sitten "väärin".

Haluaisin kesällä harjoitella kärrynpyöriä nurmikolla, vaikka tiedän olevani aivan surkea. Pelkään vaan mieheni arvostelua ja naurua etten osaa..

En uskalla aukaista suutani jos mieleeni tulee jotain hauskaa, koska mieheni kerran sanoi, että "Älä yritä olla hauska ku et sä oo". 

Olis mukavampi lukea tuotakin tekstiä, jos puhuisin ex-miehestä....

Olet kyllä oikeassa, että pitäisi olla ex-mies. Omaa puolisoa, (eikä ketään muutakaan) tule tuohon malliin arvostella. Kannattaisi kyllä lähteä tuosta suhteesta.

Vierailija kirjoitti:

En uskalla mennä mieheni kanssa samaan aikaan saunaan, koska pelkään negatiivisia kommentteja. On tullut mm. sohvalla istuessa kun katselin puhelintani, että "Onko sulla ny kaksari pysyvästi sitte?" Nostin pääni ja kysyin että niin mitä? "ei mitää sittekkää"

En uskalla tehdä itselleni mitään terveellistä ruokavaliota, koska mieheni mielestä teen kuitenkin kaiken väärin.

Salille en uskalla enää mennä, koska mieheni uteli aina sieltä palatessani että mitä tein,  millä painoilla ja millä laitteilla, "No ei sillä laitteella tee yhtää mitään!" tai "Ooks ny varma että siinä oli 15kg eikä 5kg vastus...?", paljonko lämmittelin yms teinkö edes "kunnolla". Se jotenkin iskostui niin, että lopulta ajattelin muiden salilla kävijöiden arvostelevan mua samalla tavalla, että teen kaiken väärin, lopulta ajattelin että helpompi on vaan olla kotona, syödä ja jumpata vaan silloin kun mies ei ole näkemässä. 

Uusia asioita en uskalla kokeilla, koska pelkään saavani arvostelua siitä että en tee jotain niinkuin mieheni tekisi, eli tekisin sen sitten "väärin".

Haluaisin kesällä harjoitella kärrynpyöriä nurmikolla, vaikka tiedän olevani aivan surkea. Pelkään vaan mieheni arvostelua ja naurua etten osaa..

En uskalla aukaista suutani jos mieleeni tulee jotain hauskaa, koska mieheni kerran sanoi, että "Älä yritä olla hauska ku et sä oo". 

Olis mukavampi lukea tuotakin tekstiä, jos puhuisin ex-miehestä....

Siinä se elämä sitten lipuu koko ajan ohi.

Kuperkeikkaa en ole tehnyt ilmoisna ikinä, kovasti yritin lapsena-nuorena mutta en vaan uskaltanu

Hierojalla en ole ikinä käynyt, enkä uskalla mennä

Vuoristoradassa en ole ikinä käynyt

Kyllä se on se nuttiminen

Vierailija kirjoitti:

Menen lukkoon ravintoloissa. Tiedän, että baareista tilataan juomia, mutta entäs ne muut paikat. Minä en osaa arvioida, mistä saa vain pikkupurtavaa ja mistä vatsansa täyteen.

Mihin menen, kun astun ovesta sisään. Jos katsonkin juuri väärään suuntaan ja jään jumiin siihen oven tukkeeksi, kun en tiedä mitä tehdä. Voiko mennä vaan johonkin pöytään vai ei. Otanko takin pois, mihin laitan sen. Ja missä on vessa?!

Onneksi minulla on mies, jolle kerron jo lähtiessä, mitä haluan syödä. Hän ohjaa sitten minua ja joskus saamme kummastuneita katseita, kun hän sanoo "istu tuonne". Luulevat minun olevan joku alistettu kotiorja.

Repesin aivan täysin tuolle kotiorja-ajatukselle 😂😂

Itse olen ollut monessa ravintolassa jopa töissä, mutta olen ihan yhtä hämmentynyt, koska en ole juuri koskaan ollut asiakkaana.

Vierailija kirjoitti:

Olin autokoulussa ja mulla meni joidenkin perusjuttujen kanssa kauan aikaa oppia tekemään ne saumattomasti kun opettelin aikuisiällä. Yksin kun liksoista maksoin rahat hupenivat nopeasti eikä tulosta tullut. Yksi syy oli tämä kun luin demonisointia naiskuskien surkeudesta joka ei pidä edes paikkansa.

Ajo-opettaja koki, että ehkä joku toinen osaisi opettaa paremmin joten kokeilin toista opettajaa. Siitä ei tullut senkään vertaa mitään. Viimeinen tikki oli liukkaiden ajosimulaatio jossa koneen käyttö oli ihan hepreaa ja menin paniikkiin. Jälkeeni tullut tyttö nauroi makeasti ja toivon, että hänellekin nauretaan kun ei osaa jotain.

Kävin siis autokoulua ja suorittaminen on kesken. Opin asioita hitaasti mutta perusteellisesti joten kerralla koko homman suorittaminen olisi vienyt varmaan 4000 euroa. Aina välillä joku ihmettelee onko korttia ja miten ei muka ole.

Osaan kyllä muuten toimia yhteiskunnassa täysin itsenäisesti enkä häpeä esim. kysyä ohjeita asioissa joita en osaa, mutta tässä koen jotain vihan ja häpeän välillä kun se kortti "pitäisi olla".

Ehkä käyn sen vielä kun rahaa on ja selitän autokoulussa tilanteen. Olen joskus jäänyt auton allekin joka voi selittää suorittamisvaikeuksia.

Mulla autokoulussa sama, kävin itsekin vasta 30 vuotiaana. Opin hitaasti ja ajotunneilla liikenteessä joutui todella tarkaan keskittymään että suoriutui hyvin. Inssistä pääsin 3 yrittämällä ja sen jälkeen sitten ei ajaminen kiinnostanutkaan yhtään koska koin olevani siinä niin surkea. Jätin menemättä 2 vaiheeseen vaikka olisihan se kannattanut. Olenkin nykyään sitä mieltä että ajakoon muut, ei kiinnosta vaikka autolla liikkuminen helpottaisikin elämää paljon.

Vieras Irma kirjoitti:

Miksi joku ajattelee olevansa vieraiden ihmisten mielestä niin kiinnostava, että he tuijottaisivat tai muuten kiinnittäisivät huomiota? Ajattelen, eähes jokaista kiinnostaa esim. kaupassa käydessä omien ostosten tekeminen ja omien asoiden ajatteleminen. Ei minua ainankaan ulkona liikkuessa tai kaupassa käydessä kiinnosta vieraat ihmiset.

Näissä asioissa ei järkisyyt ja järkeily paljoa paina.

Jos ihmistä arastuttaa/pelottaa/jännittää/hävettää jokin juttu, takana on yleensä lapsuudenaikainen nöyryytys. Sen tunteen muistaa aina ja se tulee kutsumatta mieleen, kun tilanne vaikuttaa edes jossain määrin samankaltaiselta, vaikka nykyhetkessä ei oikeasti mitään pahaa tapahtuisi.

Itseäni on lapsena julmasti nöyryytetty normaaleista ruumiintoiminnoista. Ulkonäköäni pilkattiin, enkä olisi saanut esim. käydä pissalla, puhumattakaan kakalla, koska vessa voi sotkeutua (eikä varmasti sotkeutunut!) ja voi tulla pahaa hajua. Tästä jäi kammo, enkä vieläkään nelikymppisenä haluaisi käydä vessassa muualla kuin kotona ja yksin ollessani. En voi kuvitellakaan asuvani kenenkään kanssa tai matkustelevani kenenkään kanssa.  Vaikka hätä olisi miten suuri, ei minusta tulee mitään ulos, jos huoneistossa on muita.

Syyn ei tarvitse olla näin ilmeinen. Pienempikin vihjailu tms. herkästä asiasta voi aiheuttaa elinikäisen kammon vastaavanlaisia tilanteita kohtaan. 

Jos kammot järkeilyllä poistuisivat, kellään ei olisi mitään ongelmaa. Valitettavasti nämä ongelmat eivät ole oma valinta.

Vierailija kirjoitti:

En uskalla mennä mieheni kanssa samaan aikaan saunaan, koska pelkään negatiivisia kommentteja. On tullut mm. sohvalla istuessa kun katselin puhelintani, että "Onko sulla ny kaksari pysyvästi sitte?" Nostin pääni ja kysyin että niin mitä? "ei mitää sittekkää"

En uskalla tehdä itselleni mitään terveellistä ruokavaliota, koska mieheni mielestä teen kuitenkin kaiken väärin.

Salille en uskalla enää mennä, koska mieheni uteli aina sieltä palatessani että mitä tein,  millä painoilla ja millä laitteilla, "No ei sillä laitteella tee yhtää mitään!" tai "Ooks ny varma että siinä oli 15kg eikä 5kg vastus...?", paljonko lämmittelin yms teinkö edes "kunnolla". Se jotenkin iskostui niin, että lopulta ajattelin muiden salilla kävijöiden arvostelevan mua samalla tavalla, että teen kaiken väärin, lopulta ajattelin että helpompi on vaan olla kotona, syödä ja jumpata vaan silloin kun mies ei ole näkemässä. 

Uusia asioita en uskalla kokeilla, koska pelkään saavani arvostelua siitä että en tee jotain niinkuin mieheni tekisi, eli tekisin sen sitten "väärin".

Haluaisin kesällä harjoitella kärrynpyöriä nurmikolla, vaikka tiedän olevani aivan surkea. Pelkään vaan mieheni arvostelua ja naurua etten osaa..

En uskalla aukaista suutani jos mieleeni tulee jotain hauskaa, koska mieheni kerran sanoi, että "Älä yritä olla hauska ku et sä oo". 

Olis mukavampi lukea tuotakin tekstiä, jos puhuisin ex-miehestä....

Miksei ole exä jo? Tuohan syö sinulta sielun.

En kehtaa tyylitellä itseäni niin kuin haluaisin. Järjellä ajatellen siitä ei olisi yhtään mitään haittaa, jos pukeutuisin. Visioni ei ole edes erityisen räväkkä. Mutta aina vaateostoksilla ja kampaamolla vaistomaisesti uskottelen itselleni, että minä en vaan VOI tavoitella tyyliä joka oikeasti silmääni miellyttää ja sisäistä elämääni vastaa, koska kaltaiseni tylsännäköisen hiirulaisen ei vaan kuulu tehdä niin... Vaikka oikeastihan en varmaankaan olisi enää niin tylsännäköinen, jos antaisin itselleni luvan näyttää siltä kuin haluan.

En uskalla liittyä moottoritielle. Ottaa niin paljon päähän, kun rajoittaa mun elämää ja liikkumista. Pääsisipä sukumökille ihan omin neuvoin, eikä aina jonkun kyydissä.

Minulla on myös se aika vaikea asia, kun pitää viedä koirani eläinlääkäriin. Tietenkin vien sen silti ja olen joutunut paljon viemään muutenkin ja koiralla paljon kaikkia terveysjuttuja ollut. Tähän viemisen ikävyyteen liittyy se, että koirani on todella levoton aina vastaanotolla ja varsinkin siinä odotusaulassa ja ei haluaisi edes tulla sisälle koko paikkaan. Tuli pentuna yksi vähän huono kokemus yhdestä toisesta eläinlääkäristä ja sen jälkeen ei ole enää  mielellään tullut muuallekaan. Tosin yksi paikka mieluisempi, mutta siellä ei saa hoitoa kaikkiin juttuihin, joten pakko käydä muuallakin. Näiden seikkojen takia minua tavallaan nolottaa todella paljon, kun monet koirat ovat niin rauhassa ja nätistä odottamassa ja omani häseltää ja vinkuu välillä. Saattaa vapista myös. Tuntuu kuin tavallaan olisin huono koiran omistaja, kun koirani käyttäytyy noin. Muuten silti olen todellakin opettanut sitä ja ollut koulutuksissa ja se tykkää muista koirista eli ei mikään ongelmatapaus kuitenkaan. Vaan aika herkkä näissä tilanteissa ja levoton välillä muutenkin. Sekä äänet kuten laukaukset vaikeita. Niihinkin tottui jo aika hyvin, kunnes raketti ammuttiin yhtäkkiä liian lähelle meitä ja sen jälkeen ei enää ole tottunut niihin ja en viitsi todellakaan enää väkisin totuttaa.

Nyt on jo vanha koira ja minulle todella rakas. Joskus jotkut eläinlääkärit ovat kommentoineet aika ikävään sävyyn, että miksi koira on niin levoton tai yksi jopa sanoi, että se on kiukkuinen, vaikka näin ei ole, eikä se ikinä ole purrut ketään tai edes murissut edes noissa hoitotilanteissa. Välillä pidän silti kuonokoppaa varoiksi, ettei esim verikoetta ottaessa satu mitään, mutta välillä ollut ilmankin ja ei todellakaan ole vihainen koira. Peloissaan vaan. Haluaisin oikeastaan jonkun "synnin päästön" siitä, että en ole mikään huono omistaja jos koira käyttäytyy näin. Asiaa vaikeuttaa se, että koira on iso kooltaan ja ymmärrän, että eläinlääkärin voi olla vaikeaa joskus sitä tutkia, mutta itse yritän todellakin auttaa asiaa ja yleensä koira myös sitten rauhoittuu kuitenkin ja  kaikki tutkimukset ollaan saatu tehtyä. Mietin monesti sitä, että ovatko kaikki koirat rauhallisia noissa tilanteissa ja myönnän sen, että olen saattanut mokata itse jotain jos muiden koirat ovat tottuneet paremmin. En vaan usko, että tämä koira koskaan rakastaisi eläinlääkäriin menoa kuitenkaan, vaikka mitä tekisi. Kertokaa muut jos teille koira ja muitakin lemmikkejä miten niiden kanssa sujuu nuo käynnit. Olisi joskus kiva itsekin saada hyvää palautetta ja onneksi välillä saankin monet ovat sanoneet kuitenkin koirasta hyvääkin. Korostan tässä vielä sitä, ettei todellakaan ole vihainen koira kuitenkaan ja tietysti olen kiitollinen kaikille sen hoidosta.

Vierailija kirjoitti:

Vieras Irma kirjoitti:

Miksi joku ajattelee olevansa vieraiden ihmisten mielestä niin kiinnostava, että he tuijottaisivat tai muuten kiinnittäisivät huomiota? Ajattelen, eähes jokaista kiinnostaa esim. kaupassa käydessä omien ostosten tekeminen ja omien asoiden ajatteleminen. Ei minua ainankaan ulkona liikkuessa tai kaupassa käydessä kiinnosta vieraat ihmiset.

Näissä asioissa ei järkisyyt ja järkeily paljoa paina.

Jos ihmistä arastuttaa/pelottaa/jännittää/hävettää jokin juttu, takana on yleensä lapsuudenaikainen nöyryytys. Sen tunteen muistaa aina ja se tulee kutsumatta mieleen, kun tilanne vaikuttaa edes jossain määrin samankaltaiselta, vaikka nykyhetkessä ei oikeasti mitään pahaa tapahtuisi.

Itseäni on lapsena julmasti nöyryytetty normaaleista ruumiintoiminnoista. Ulkonäköäni pilkattiin, enkä olisi saanut esim. käydä pissalla, puhumattakaan kakalla, koska vessa voi sotkeutua (eikä varmasti sotkeutunut!) ja voi tulla pahaa hajua. Tästä jäi kammo, enkä vieläkään nelikymppisenä haluaisi käydä vessassa muualla kuin kotona ja yksin ollessani. En voi kuvitellakaan asuvani kenenkään kanssa tai matkustelevani kenenkään kanssa.  Vaikka hätä olisi miten suuri, ei minusta tulee mitään ulos, jos huoneistossa on muita.

Syyn ei tarvitse olla näin ilmeinen. Pienempikin vihjailu tms. herkästä asiasta voi aiheuttaa elinikäisen kammon vastaavanlaisia tilanteita kohtaan. 

Jos kammot järkeilyllä poistuisivat, kellään ei olisi mitään ongelmaa. Valitettavasti nämä ongelmat eivät ole oma valinta.

Itsellä myös samoja kokemuksia. Olen aika nuori ihminen, mutta pelkään esim nuorisojoukkoja ihan sen takia, että ne saavat kiusaamiskokemukset pintaan ja tavallaan aina odotan jotain ikävää kommenttia. Sitten joskus joku on huutanutkin jotain ikävää ja sen jälkeen menee sitten pitkä aika ennenkuin tasaannuin jälleen. Joskus ulkonäöstä esim ollaan jotain sanottu. Silloin palaan sinne menneisyyten niihin hetkiin, kun minulla ei tavallaan ollut arvoa. Oikeastaan välillä mietin sitä, että vaikka olen varmasti jossain määrin herkempi ihminen ( tai sitten en) niin kyllä juuri ihmisten ikävä käytös minua kohtaan on ollut suurin syy siihen, että olen nyt aika huonossa tilanteessa ja tällä tarkoitan juuri sitä itseluottamuksen tasoa ja pelkoja eri tilanteissa. Jos olisi ollut edes vähän parempaa kohtelua niin tuskin käyttäytyisin näin tässä hetkessä.

Menneisyys tavallaan aina kummittelee ja sitten, kun luulee pääsevänsä eteenpäin niin saattaa tulla takapakkia paljon, jonkun ikävän hetken jälkeen. Vanhemmat myös minulle sellaiset, että arvostelivat ja jättivät yksin aikoinaan ja piti kaikesta selvitä, eikä saanut olla hankala ja valittaa mitään. Opin pitämään ajatukseni aika paljon salassa ja ei saanut olla heikko, joten vaikeuksista ei voinut puhua olematta sellainen liian herkkä ihminen heidän mielestään. Tämän vuoksi jäin yksin asioiden kanssa ja vieläkin kaikki puhumatta ja selvittämättä. Mietin joskus, että olisi kiva edes jonkun kanssa puhua asioista ja toinen kuuntelisi, että tavallaan voisi edes jotenkin käsitellä näitä kokemuksia.

Ostin langattomat kuulokkeet esim lenkille mutten tajua.miten niitä käytetään. Mistä se musa niihin tulee ja miten säädetään? Pitääkö niitä ladata vai patteritko laitetaan? Jotain miniatyyrinappeja niissä on sivussa mutta en saa selkoa niiden toiminnasta. Huoh..tuolla ne luurit vaan pölyttyy.

Niellä hyvin vatkattua munatotia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin autokoulussa ja mulla meni joidenkin perusjuttujen kanssa kauan aikaa oppia tekemään ne saumattomasti kun opettelin aikuisiällä. Yksin kun liksoista maksoin rahat hupenivat nopeasti eikä tulosta tullut. Yksi syy oli tämä kun luin demonisointia naiskuskien surkeudesta joka ei pidä edes paikkansa.

Ajo-opettaja koki, että ehkä joku toinen osaisi opettaa paremmin joten kokeilin toista opettajaa. Siitä ei tullut senkään vertaa mitään. Viimeinen tikki oli liukkaiden ajosimulaatio jossa koneen käyttö oli ihan hepreaa ja menin paniikkiin. Jälkeeni tullut tyttö nauroi makeasti ja toivon, että hänellekin nauretaan kun ei osaa jotain.

Kävin siis autokoulua ja suorittaminen on kesken. Opin asioita hitaasti mutta perusteellisesti joten kerralla koko homman suorittaminen olisi vienyt varmaan 4000 euroa. Aina välillä joku ihmettelee onko korttia ja miten ei muka ole.

Osaan kyllä muuten toimia yhteiskunnassa täysin itsenäisesti enkä häpeä esim. kysyä ohjeita asioissa joita en osaa, mutta tässä koen jotain vihan ja häpeän välillä kun se kortti "pitäisi olla".

Ehkä käyn sen vielä kun rahaa on ja selitän autokoulussa tilanteen. Olen joskus jäänyt auton allekin joka voi selittää suorittamisvaikeuksia.

Mulla autokoulussa sama, kävin itsekin vasta 30 vuotiaana. Opin hitaasti ja ajotunneilla liikenteessä joutui todella tarkaan keskittymään että suoriutui hyvin. Inssistä pääsin 3 yrittämällä ja sen jälkeen sitten ei ajaminen kiinnostanutkaan yhtään koska koin olevani siinä niin surkea. Jätin menemättä 2 vaiheeseen vaikka olisihan se kannattanut. Olenkin nykyään sitä mieltä että ajakoon muut, ei kiinnosta vaikka autolla liikkuminen helpottaisikin elämää paljon.

Itsekin kävin autokoulun vasta 28v ja ihan samat kokemukset, kaikki oli vaikeaa ja hidasta oppia! Olin jo varma että en ikinä onnistu... Mutta kun vihdoin pääsin inssin kolmannella läpi, olin niin helpottunut että ajoin joka päivä, siitä saa rohkeutta ja itsevarmuutta kun jaksaa vaan ajaa! Autolla ajaminen helpottaa tosi paljon elämää, pää pystyyn ja rattiin vaan uudestaan. Kyllä se siitä!

En kehtaa opetella rintauintia. Osaan uida sammakkoa oikein hyvin, mutta en osaa uida sitä niin, että veisin pään veden alle. Jos osaisin, voisin käydä uimahallissa uimassa pituuksia, mistä haaveilen. En kehtaa alkaa opetella, koska silloin ainakin uimavalvojat ja tieysti kaikki muutkin huomaisivat, etten osaa. Harmittaa niin vietävästi.

En uskalla mennä toisen kotiin jos siellä ei ole ketään kotona. Tai siis koen sen epämiellyttäväksi. Toki joskus on pakko vaikka kastella naapurin kukat tai käydä ruokkimassa toisen naapurin kissat. Äkkiä hoidan homman ja sitten pois. En todellakaan ole sitä tyyppiä, joka penkoisi toisten kaappeja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Greta X kirjoitti:

En uskalla ajaa ajokorttia, koska pelkään unohtavani liikennesäännöt, että tulee ns. blackout. Mulle on pari kertaa käynyt tuo "blackout", kun olen ollut jännittynyt ja siitä jäänyt trauma. Pelkään varsinkin gynekologia, lääkäriinmenoa ja sairaaloita paniikinomaisesti. Englanninpuhuminen on ehdoton ei, mikäli kuulemaassa on suomenkielisiä - jos ei ole, voin kyllä puhua. Vihaan ( siis vihaan, kyllä ) suomalaisia ja varsinkin suomen-ruotsalaisia, jotka irvailevat supmenkielisten englannin ääntämiselle.

( Mitä helvetin väliä sillä, miten ääntää, jos tulee ymmärretyksi? Missä muissa maissa nähdään niin jumalattomasti vaivaa sen suhteen miten ääntää? Muiden maiden aksentit ovat kiehtovia tai cooleja - tai ainakin ihan ookoo - ja vain suomalaiset ovat itse nujertaneet toisensa hiljaisiksi - ja sitten sitä ihmetellään kilpaa, että miksi suomalainen ei kehtaa puhua. Nykyään onneksi kai kaikki alle 40v puhuvat sujuvasti enkkua + moni muitakin kieliä, mutta tiedän omasta ikäluokastastani useita itseni kaltaisia ( olen kohta 50v ja pikkukaupungista ). Myös esim. media edelleen ruokkii tätä "rallienglanti" hahahaha. Vi**u että ärsyttää. 

Sama tuo ajokortti asia sekä lääkäripelko, gyne pahin. Enpä käykään.

Heh, ei niitä liikennesääntöjä unohda kun oikeasti ajaa. Ihan takaraivosta tulee se jatkuva tarkkailu ja kärkikolmioiden etsiminen, jotta tietää onko itsellä etuajo-oikeus vai ei. Tähän nyt joku tulee v*ttuilemaan, että miksi sitä kolmiota pitää ETSIÄ. Oman kolmion näkee heti, mutta risteävän tien kolmio täytyy erikseen etsiä katseella.

Oikealta tulevien kolmioita on ihan per*eleen vaikea löytää ja joskus on jäänyt kokonaan löytämättä, kunnes molemmat väistävät toisiaan hölmistyneinä. Tämän vuoksi olenkin miettinyt, että miksi ihmeessä kärkikolmioita ei värjätä takapuolelta vaikka kirkuvan punaisiksi tai vihreiksi?