Lue keskustelun säännöt.
Kertokaapa rehellisesti, mitä tavallisia asioita ette uskalla tehdä koska joko ette osaa tai koska nolottaa. Nyt ilman mitään sensuuria
Inhoan bussilla kulkemista, koska nolottaa painaa sitä pysähtyy nappulaa. Minulla ei ole ajokorttia.
Kommentit (1890)
En pysty kiipeämään tikkaille koska pelkään. Aikuisena vasta tullut tämä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pelkään mennä työterveyteen hakemaan sairaslomaa.
Taustalla huonot kokemukset... Intissä varuskuntasairaalan hoitaja sanoi minulle kerran "voin mä sulle päivän antaa ku et oo ennen käyny". Mulla oli ollu viikonloppuna keuhkoputkentulehdus ja yli 38 kuumetta ja maanantaina olis pitäny lähtee taisteluleirille. Työterveydessä kävin kerran 7 päivän työputken jälkeen vapaapäivänä, koska oli jo viikon ollu järkky flunssa ja pientä lämpöilyä ja halusin tietää onko joku tulehdus mikä pitää hoitaa vai johtuko vaan flunssasta. Hoitaja sano "eihän tää alle 37,5 mitää kuumetta oo, mutta voin mä tän päivän sulle kirjottaa". Sanoin kohteliaasti "ei kiitos, en tee yhen päivän saikulla mitää ku tänään on vapaapäivä" ja poistuin vastaanotolta.
Pelkään aina että en oo siis hoitajan mielestä "tarpeeks kipee"
En oikein osaa katsoa ihmisiä luontevasti keskustellessani. Tekisi mieli vaan katsoa ohi, mutta se on tietysti epäkohteliasta. Toisaalta arvaan, että kun pakotan itseni katsomaan kasvoihin, niin se voi näyttää joko väkinäiseltä tai menee tuijottamiseksi.
Vierailija kirjoitti:
En pysty kiipeämään tikkaille koska pelkään. Aikuisena vasta tullut tämä.
Hei mulla on ihan sama, joten kohtalotovereita löytyy.
Lisäksi mua ahdistaa mennä kaupassa tyhjälle kassalle, kun tuntuu että se kassa tuijottaa ja odottaa kärsimättömästi että saan lapattua ostokseni siihen hihnalle. Mieluummin meen jonottamaan jonkun toisen asiakkaan taakse, jolloin voin rauhassa laittaa ostokseni hihnalle sillä välin kun kassa hoitaa vielä sen toisen asiakkaan ostoksia eikä vielä huomioi mua.
En ole koskaan uskaltanut keinua kun pelkään että keinu tippuu tai tukiparru katkeaa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En kehtaa käydä kakalla kuin vain ja ainoastaan omassa vessassa.
Matkalla vieraiden/miesystävän(suhde jo vuosia) luona tai kanssa huudatan hiustenkuivaajaa tms jos on pakko käydä tai yritän ottaa esim tunnin omaa aikaa jolloin poistun jonnekin syrjäiseen ja hiljaiseen vessaan.
Vatsani tietää tämän. Hirveä hätä aina heti kun pääsen matkalta kotiin.
En myöskään piereksi ikinä koskaan milloinkaan kenenkään muun ihmisen lähettyvillä.
Vierailija kirjoitti:
Minä en käy jalkahoidossa, en edes kosmetologilla, hierontakin on siinä ja siinä. En menis jalkahoitoon, vaikka saisin ilmaiseksi.
Puhumattakaan mistään brassisokeroinnista. Ahdistaa niin paljon, että minun takiani sillä toisella ihmisellä olis aivan kamala työnkuva.
Sama homma, varpaat ja alapää on ihmisen niin intiimejä yksityispaikkoja etten halua niihin muiden käsiä tai katseita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En osaa piirtää miukumerkkiä kiireessä, vaikka olen harjoitellut. Hävettää aina kun kirjoitan käsin ylös jonkun mailiosoitetta. Teen vain pallon siihen kohdalle.
Itellä ei tuo miukumauku tuota ongelmia mutta mä olen huomannut että joskus jos joku seuraa mitä teen niin yhtäkkiä en osaa tehdä jotain yksinkertaista asiaa vaan aivot menee jotenkin solmuun koska ajattelen sen toisen ihmisen tarkkailua ja että mitä jos teen jotain väärin tai hassusti. Suorituskyky ikäänkuin heikkenee.
Vierailija kirjoitti:
En ole koskaan uskaltanut keinua kun pelkään että keinu tippuu tai tukiparru katkeaa
Mulle kävi noin lapsena. Kotona oli metallitankoon kiinnitetty keinu jonka tukipuu katkesi. Tanko iskeytyi nenänvarteen, ei onneksi murtunut mitään mutta koulu alkoi seuraavalla viikolla ja mulla oli mahtavat mustelmat silmien alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pelkään uida luonnonvesissä yksin. Ja kyllä, ihan siksi että pelkään että siellä on hai/jättiläishauki/järvihirviö joka hyökkää kimppuuni. Käyn joskus mökillä yksin pulahtamassa, kun haluan kastaa talviturkin tai vilvoitella kunnolla. Ja en tosiaan pysty oikeasti uimaan vaan laiturilta vaan irrottaudun sen verran että saan pään veden alle. Ja nousen lähes paniikinomaisesti ylös vedestä, kun kuvittelen jo jonkun hirmun uivan kohti jalkojani. Tykkään muuten uida ja olisi ihanaa esim. sukellella lasien kanssa. Seurassa pystyn uimaan ihan normaalisti. Uimakaverin kanssa pystyy keskittymään muuhun kuin tähän absurdiin pelkoon. (tai sitten ajattelen että hirviöhän voi viedä sen kaverin minun sijastani...)
Minä tykkään tosi paljon luonnonvesissä uimisesta eikä minua pelota siellä asuvat oikeat tai kuvitteelliset elukat vaan.... kasvit ja kivet. Pelkään ihan hulluna että törmään jompaankumpaan yllättäen ( on tapahtunut) ja säikähdän niin paljon että hukun. Olen aika hyvä uimaan mutta vedenalaiset asiat jotka yllättäen raapaisee kättä tai tarttuu jalkaan kauhistuttaa. Lisää tuohon vielä matala mutapohja ja hyvin voisin kuvitella hukkuvani vyötärönsyvyiseen veteen yrittäessäni vältellä pohjakosketusta ja kasveja. Mökillä olen veneillessä opetellut jokaisen kiven ja kasvin paikan ja osaan ne kiertää, muualla pitää tehdä huolellinen vesistökatsaus ennen kuin uskaltaa sekaan.
Ihanaa kun on samiksia! Mä en pelkää montaakaan asiaa, ja on oikeastaan vaikea keksiä jotain mitä tosissaan pelkäisin. Mutta mutainen ja leväinen, samea luonnonvesi - sitä mä pelkään. Mä pelkään kaikkea, mitä siellä pinnan alla on. Muistan jo lapsena katsoneeni inhoten jotain järveä, jossa näkyi puunrunko pohjassa, ja mietin miten inhottavaa ois mennä sinne.
Meidän mökillä on merenlahti, jossa on mutapohja, ja lapsena tiesin tarkkaan, missä kohtaa on hiekkaa, niin että siellä voi kävellä. Uin kaikkien mutakohtien yli, ja inhotti yli kaiken, jos jalka hipaisikin mutaa tai leviä. Muut lapset meni sinne mutaan seisoskelemaan, eikä ne tajunneet, miksi mua inhotti. Edelleenkin kammoan mutaa, kammoan vesikasveja, kammoan kiviä joita ei näe ennenkuin niihin on törmännyt tai niihin on jalka osunut. Yksin en uskalla mennä kunnolla uimaan, koska pelkään jotain ihme otuksia, joita siellä pinnan alla voi olla.
Tää pelko ei onneksi hirveän paljon vaikuta elämään. Meen uimaan mielelläni kirkasvetisiin vesistöihin, missä on hiekkaranta. Esimerkiksi etelänlomilla on kivaa uida, kun on hiekkaa silmänkantamattomiin - ei olla vielä oltu paikoissa, joissa olisi meduusoja, merisiilejä tai muita inhotuksia :D mutta johonkin tummaan metsälampeen en IKINÄ menisi uimaan, se olisi painajaismaista. Mökillä nykyään en juurikaan voi uida, koska meidän rannat on vallanneet levät ja vesikasvit, ja niitä kammoan. Voin käydä äkkiseltään kastautumassa sellaisessa kohdassa, missä niitä ei ole.
Vierailija kirjoitti:
Minä en käy jalkahoidossa, en edes kosmetologilla, hierontakin on siinä ja siinä. En menis jalkahoitoon, vaikka saisin ilmaiseksi.
Puhumattakaan mistään brassisokeroinnista. Ahdistaa niin paljon, että minun takiani sillä toisella ihmisellä olis aivan kamala työnkuva.
Aivan kamala työnkuva? Onpa ilkeästi sanottu toisen ammatista :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tykkää uimisesta kun mietin niitä kaikkia jotka siihen veteen on hukkuneet viime aikoina ja liuenneet tai lilluneet siellä. Ihan tyhmää, mutta silti.
En uskalla uida myöskään.
En siksi, että vesistössä pelottaisi joku tietty juttu tai ällöttäisi mikään. Syynä ei ole myöskään kehno uintitaito.
Lapsena tykkäsin käydä uimassa, mutta oli muutama läheltä piti-tilanne (joiden jälkeen kyllä edelleen uin jonkin vuoden verran)...
Se vaan jostain syystä sitten jäi.
Yritin aikuisiällä kerran käydä uiskentelemassa eksän kanssa ja aluksi oli kivaakin, mutta hän keksi poimia minut ylös ja viskata pidemmälle veteen kunnon kaaressa. Se siitä hauskuudesta eikä ole tullut sen jälkeen enää kokeiltuakaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole lukenut ihan koko ketjua. Kysymys teille jotka tankkaavat vain niin että mies tankkaa: miksi ette pyydä häntä opastamaan? Sanotte sille elämänkumppanillenne tästä pahimmasta pelostanne, hänenhän pitäisi hyväksyä ja rakastaa puutteineen päivineen, ja pyydätte auttamaan.
En siis ymmärrä miten on mahdollista olla parisuhteessa missä ei voi toiselle puhua kaikesta ja pyytää apua. Joku täällä pyysi sen miehen aina mukaankin - miksi et sitten itse tankkaa niin että puoliso neuvoo?
En osaa englatia! Olen traumatisoitunut aikoinaan koulussa, kun koulun vaihdoksen myötä uusi luokkani oli valovuoden minua edellä. Tästä johtuen en ole koskaan oppinut englannin kieltä kunnolla.
En uskalla pyytää keneltäkään apua. Jos autoni hajoaisi keskellä yötä räntäsateessa 50 km päässä kotoa, kävelisin ennemmin kuin pyytäisin keneltäkään kyytiä.
Olen kyllä muuten reipas ja rohkea ja autan mielelläni muita, mutta itselleni en uskalla apua pyytää.
Ja kyllä, ymmärrän itsekin, että olen ihan hölmö.
Tämä on ollut ehkä paras ketju AV:llä ikinä. Moniin olen samaistunut. On lohdullista tietää, että me neuroosininnit ja -niilot olemme näinkin yleisiä. Kukaan ei ole yksin hassujen ajatuksiensa kanssa. :) Ihanaa vertaistukea.
Täytyy kertoa hieman omasta elämästäni ja kokemuksistani. Muutin vähän päälle parikymppisenä Etelä-Eurooppaan - joku hetken mielijohde ja rohkaistuminen. En edelleenkään tajua, mikä minuun iski, mutta voin sanoa että neuroosit ja paniikit ulkomailla samoista tilanteista kun ei edes tajua kieltä ovat aika hemmetin hirveitä. :D Edelleenkin kammoan esim. terveyskeskukseen menoa, koska se on aivan kuin jostain Kafkan kirjasta. Hikikarpalot otsalla siellä sitten odottelen ja mietin että varmaan taas teen jotain väärin (täällä siis oikeasti NIIN sekavat kaikki julkisen sektorin paikat, ettei mitään järkeä...).
Multa on usein kysytty jotain ohjeita paikasta X paikkaan Y myös, ja vaikka kieltä puhunkin suht' sujuvasti niin noissa menen aina välittömästi lukkoon. Vaikka tunnen kaupungin suhteellisen hyvin, et tosiaankaan muista kadunnimiä, ne kuulostavatkin tosi samanlaisilta monet, uskon että olen useampaankin otteeseen "opastanut" jonkun pahaa-aavistamattoman paikallisen aivan vikapaikkaan.
Kaupassa asiointi, koiran lenkitys, ostareilla shoppailu yms. ovat edelleen sellaisia kammokokemuksia - mua kun TUIJOTETAAN aina kun olen ulkosalla, koska näytän toki eksoottiselta muuhun väestöön verrattuna. Onhan tuo jotain siedätyshoitoa kai ollut, ja rupeaa vihdoin kymmenen vuoden jälkeen toimimaan. Parempi myöhään...? :D Ihan vasta lähivuosina on tullut sellainen "v*tut, minähän en enää energiaani tuhlaa jonkun nobodyn ajatuskulun miettimiseen ja analysointiin." Vapauttavaa, mutta ei ollut kovin helppo prosessi.
Tuosta englannista puhumisesta täytyy sanoa, että EI OLE mikään suomalaisten oma juttu! Ihan hirveän monia olen tavannut, jotka puhuvat täysin ymmärrettävää ja hyvää englantia, mutta jostain syystä kauheasti häpeilevät ja pyytelevät anteeksi aksenttiaan jne. jne. Mä olen brittimarkkinoilla töissä joten tämä on (edes yksi) pelko jota minulla ei ole, mutta ymmärrän kuitenkin ulkkiksena tuon toisen kielen puhumisen pelon. Mun portugali varmaan kuulostaa tosi huvittavalta paikallisten korvaan, mutta ihan ystävällisiä ne on aina siitäkin huolimatta. Naamasta kai jo näkee että nyt on tulossa aksenttia :D
Tsemppiä kaikille, askel kerrallaan, jokaisella meistä on omat kipukohtamme ja neuroosimme, eikä niille sovi nauraa (ainakaan ilkeästi) tai itseään niistä rangaista. <3 Tässäkin ketjussa tosi mahtavia ihan käytännön juttuihin liittyviä vinkkejä, joiden toivon auttavan monia. Rikasta on monella elämä varmasti näistäkin jännityksistä huolimatta. Kaikkea hyvää teille sielunsisarille ja -veljille!
Vierailija kirjoitti:
Jostain syystä on älyttömän noloa jos kauppaan mennessä kassaneiti on sillä hetkellä toimettomana ja tervehtii minua, sitten joutuu tervehtiä taas kun menee ostostensa kanssa kassalle. Yritänkin vältellä näitä "monitervehdys"tilanteita esim. valitsemalla toisen kassan mikäli mahdollista.
Kieltämättä. Asun pienellä paikkakunnalla ja osa myyjistä on muutenkin tuttuja kun kaupan kautta. Yleensä mitä tutumpi myyjä, sitä kiusallisempaa. Tuntemattomista voi ajatella että he eivät niin muista edes tervehtivätkö minua vai ei, mutta tuttujen myyjien kanssa tulee vähän kassalla tervehtiessä semmoinen olo että joko siinä tunnustaa olleensa epäkohtelias ja luikahtaneensa kauppaan tullessa äkkiä kassan ohi, tai sitten olevansa vain hölmö joka tervehtii kahteen kertaan. Ja sitten kun se tulee jo niin automaattisesti se moikkaus, aina kun kassa on saanut edellisen asiakkaan hoidettua. Ja jos jommalla kummalla on "automaatio" päällä, niin tulee noloja tilanteita kun toinen on "jo tervehtinyt" eikä meinaa sanoa mitään. Näitä on sattunut molemmin puolin.
Pallon potkaiseminen on pelottavaa. Sitä on niin vaikeaa hallita.
Minä en käy jalkahoidossa, en edes kosmetologilla, hierontakin on siinä ja siinä. En menis jalkahoitoon, vaikka saisin ilmaiseksi.
Puhumattakaan mistään brassisokeroinnista. Ahdistaa niin paljon, että minun takiani sillä toisella ihmisellä olis aivan kamala työnkuva.