Lue keskustelun säännöt.
Koska teidän identtiteetin palaset alkoivat loksahtaa paikoilleen?
11.08.2019 |
Moi!
Olen nuori ja kärsin pahasti identtiteettikriisistä. Olin koko lapsuuden/yläasteen keskittynyt selvittämään muita ongelmia niin aikaa ei jäänyt itseensä tutustumiseen. Olen tällä hetkellä sellaisessa elämäntilanteessa, että nyt niitä voimavaroja voisi olla.
Viime kuukausien aikana olen ainakin lähtenyt kokeilemaan omia rajojani (mm. kiipeillyt puihin, käynyt festareilla, bilettänyt enemmän, yrittänyt puhua tunteista jne.). Se ainakin on tuonut jonkinlaista kuvaa siitä, että mistä tykkään ja kuinka sosiaalinen/villi ihminen olen. Kuitenkin sitä tietynlaista rauhallista itsevarmuutta puuttuu.
Seksuaallisuudesta sen verran, että en tiedä olenko hetero, bi, pan ja mitälie muita niitä on. Kyllä vastakkainen sukupuoli houkuttelee, mutta ihastumisia ainakin on ollut tasaisesti molempiin. Mutta ovatko nämä ihastumiset sitten seksuaalisia on jäänyt itselle mysteeriksi.
Ihmissuhteista sekin, että en uskalla unelmoida perheestä tai lapsista, koska pelkään olevani yhtä huono vanhempi kuin itselle oltiin. Myös se parisuhdemalli mitä näin kotona on saanut itseni kyseenalaistamaan, että onko rakkautta olemassakaan. Ylipäätään olen huono unelmoimaan.
En koe myöskään tykkääväni erityisemmin kropastani. Tai on se ok - ei vaan tunnu omalta. Tukan sävy on väärä ja lävistyksiä voisi olla enempi. Nimikin on tylsä eikä oikein kuvaa mua itseäni.
Olen oikeasti ihan hukassa, että kuka olen. Ajattelin mennä koulupsykologille jossain vaiheessa, mutta muiden kokemukset olisi kultaa kalliimpia
Kommentit (27)
22-vuotiaana identiteettini alkoi hahmottua, kun luin kirjan Tunne Lukkosi ja pystyin vähentämään stressaamista ja ymmärtämään, että asiat joita pidän itsessäni vikoina ovat reaktioita johonkin tarpeeseen, eivät oikeaa minua. Hieman myöhemmin löysin poikaystävän, ja seurustelusuhde on parantanut itsetuntoani. Matka on vielä todella vaiheessa, ja tuskin pääsen koskaan perille, mutta olisihan se nyt tylsää jos tietäisi itsestään kaiken.
Paljon tsemppiä sinulle, älä ole itsellesi liian ankara, myötätuntoa ja kärsivällisyyttä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsena/nuorena ei ollu mitään epäselvää, mutta erinäisten vaikeiden ihmissuhteiden ja oman sairastumisen ansiosta olen nyt 49v pihalla. Esim alunperin olin fiksu, rauhallinen ja itsenäinen, nyt en mitään niistä.
40-45-vuotiaana. Sukelsin asoihin rohkeasti omalla persoonallani. Löysin palkitsevan työn, jossa voin ilmaista itseäni. Vanhempani siirtyivät täältä iäisyyteen samoihin aikoihin.
Noin 5 vuotta sitten kun huomasin olevani parempi PC-pelaaja kuin kukaan muu suomalainen. Valmennan elektronista urheilua ja opetan pelaamista. Hienoa aikaa tämä elämä.
M30
42-vuotiaana. Lopultakin löysin kadonneen itseluottamuksen ja opin arvostamaan itseäni ja hyväksymään omat heikkouteni sekä iloitsemaan vahvuuksistani. Taustalla vuosikymmenien kiusattuna oleminen, vanhempieni tuen puute ja näistä seuranneet ahdistuneisuus ja paniikkihäiriö.
Nyt elämä hymyilee ja kaikki on hyvin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suurin osa löytää itsensä keski-ikäisenä.
Terv. Kasvatustieteilijä
Jo 5-vuotiaana olen ollut hyvin samalla identiteetillä varustettu kuin nyt. Koen olleeni hyvin samanlainen persoona aina enkä ole koskaan joutunut ns. etsimään itseäni.