Lue keskustelun säännöt.
Koska teidän identtiteetin palaset alkoivat loksahtaa paikoilleen?
11.08.2019 |
Moi!
Olen nuori ja kärsin pahasti identtiteettikriisistä. Olin koko lapsuuden/yläasteen keskittynyt selvittämään muita ongelmia niin aikaa ei jäänyt itseensä tutustumiseen. Olen tällä hetkellä sellaisessa elämäntilanteessa, että nyt niitä voimavaroja voisi olla.
Viime kuukausien aikana olen ainakin lähtenyt kokeilemaan omia rajojani (mm. kiipeillyt puihin, käynyt festareilla, bilettänyt enemmän, yrittänyt puhua tunteista jne.). Se ainakin on tuonut jonkinlaista kuvaa siitä, että mistä tykkään ja kuinka sosiaalinen/villi ihminen olen. Kuitenkin sitä tietynlaista rauhallista itsevarmuutta puuttuu.
Seksuaallisuudesta sen verran, että en tiedä olenko hetero, bi, pan ja mitälie muita niitä on. Kyllä vastakkainen sukupuoli houkuttelee, mutta ihastumisia ainakin on ollut tasaisesti molempiin. Mutta ovatko nämä ihastumiset sitten seksuaalisia on jäänyt itselle mysteeriksi.
Ihmissuhteista sekin, että en uskalla unelmoida perheestä tai lapsista, koska pelkään olevani yhtä huono vanhempi kuin itselle oltiin. Myös se parisuhdemalli mitä näin kotona on saanut itseni kyseenalaistamaan, että onko rakkautta olemassakaan. Ylipäätään olen huono unelmoimaan.
En koe myöskään tykkääväni erityisemmin kropastani. Tai on se ok - ei vaan tunnu omalta. Tukan sävy on väärä ja lävistyksiä voisi olla enempi. Nimikin on tylsä eikä oikein kuvaa mua itseäni.
Olen oikeasti ihan hukassa, että kuka olen. Ajattelin mennä koulupsykologille jossain vaiheessa, mutta muiden kokemukset olisi kultaa kalliimpia
Kommentit (27)
Avioeroni jälkeen, kun kokosin palaset yhteen. Erosin 42-vuotiaana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
39v alkoi selvitä kuka olen. 40v tajusin olevani hetero ja se oli aika kolaus. Yritän yhä eheytyä biseksuaaliksi.
Psykoterapian ja henkisen kasvun myötä hiljalleen loksahtelemassa paikoilleen.
t: 37v
Parikymppisenä, kun muutin armeijan jälkeen yhteen tyttöystäväni kanssa ja aloitin opiskelut. Silloin oli jo vakiintunut kaveripiiri, musiikkimaku, harrastus ja moni muu asia, joka on määrittänyt identiteettini. Harva asia on sen jälkeen 30 vuodessa muuttunut.
Tarvitseeko tuollaisia tosiaan pohtia? Kaikki kyllä asettuu ajallaan ilman sen kummempaa vatvomista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Identiteetti on mielestäni paljon muuta kuin noi asiat, joita mainitset.
Tunnetko kaikki isovanhempasi? Aloita sillä, et meet haastattelemaan heidät kaikki, jos voit ja jos et voi niin ota heistä selvää se minkä voit. Laita vaikka kysymyspaperi ja mene sen kanssa heidän luokseen. Saattaisivat kovasti ilahtua.
Sit selvität saman omista vanhemmistasi. Ihan kaikenlaista heidän elämästään. Vaikeita asioita ei ehkä kannata kaivella - eikö jokaisella ole omat salaisuutensa, jotka haluaa pitää vain ominaan.
Kun tuntee ne juurensa niin siitä se identiteetti sit lähtee rakentumaan elämän myötä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yksi loksahdus, kun aloitin lukion. Toinen, kun löysin oman alani. Kolmas, kun otin oman seksuaalisen identiteettini vakavasti n 24-vuotiaana.
Neljäs kolmekymppisenä, kun aloin pärjätä yrittäjänä. Viides alle nelikymppisenä, kun aloitin psykoterapian ja muutama lapsuuteni asia alkoi selvitä.
Kehostani olen oppinut pitämään koko ajan enemmän. Seksi paranee koko ajan.
Yleensä loksahduksia on edeltänyt jonkin sortin kriiseily :)
Itse ole kokenut kehittyneeni ihmisenä suurinpiirtein 7 vuoden jaksoissa (siitä olemassa joku teoriakin, jota en nyt muista) teini- ja nuoruusvuosien jälkeen, esim. 21 v. kriisi - mitä teen elämässäni?, 28 v. (kolmenkympin)kriisi, 35 v. oli joku pikkukriisi, neljänkympin kriisi, viidenkympin kieppeillä oli taas joku kriisi ja seuraavaa odotellessa :D Kaikki nämä kriisit ovat jollain lailla selvittäneet identiteettiä eteenpäin enkä tarkasti osaa sanoa milloin helpotti - ehkä noin 28 v. kieppeillä podetun Lebensangstin jälkeen oli elo kolmikymppisenä jo helpompaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Keski-ikäinen kirjoitti:
Parikymppisenä, kun muutin armeijan jälkeen yhteen tyttöystäväni kanssa ja aloitin opiskelut. Silloin oli jo vakiintunut kaveripiiri, musiikkimaku, harrastus ja moni muu asia, joka on määrittänyt identiteettini. Harva asia on sen jälkeen 30 vuodessa muuttunut.
Ihmeellistä ja kummallista, että jonkun toisen ihmisen elämä voi mennä noin helpon tuntuisesti ohi/läpi?!?
Vierailija kirjoitti:
Itse ole kokenut kehittyneeni ihmisenä suurinpiirtein 7 vuoden jaksoissa (siitä olemassa joku teoriakin, jota en nyt muista) teini- ja nuoruusvuosien jälkeen, esim. 21 v. kriisi - mitä teen elämässäni?, 28 v. (kolmenkympin)kriisi, 35 v. oli joku pikkukriisi, neljänkympin kriisi, viidenkympin kieppeillä oli taas joku kriisi ja seuraavaa odotellessa :D Kaikki nämä kriisit ovat jollain lailla selvittäneet identiteettiä eteenpäin enkä tarkasti osaa sanoa milloin helpotti - ehkä noin 28 v. kieppeillä podetun Lebensangstin jälkeen oli elo kolmikymppisenä jo helpompaa?
Seitsemän vuoden välein kuulemma kaikki ihmisen solut ovat uudistuneet, eli tavallaan joka seitsemäs vuosi ollaan ihmisinä "kokonaan uusia" verrattuna seitsemän vuoden takaiseen minään. :D Liittyskö siihen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on vieläkin epäselvää, olen 32.
Kyllä voit harkita lasten hankintaa. Hyvä vanhempi voi olla, kun empatiakyky on kunnossa ja sitoutuu vanhemmuuteen tosissaan. ❤️
Vierailija kirjoitti:
Keski-ikäinen kirjoitti:
Parikymppisenä, kun muutin armeijan jälkeen yhteen tyttöystäväni kanssa ja aloitin opiskelut. Silloin oli jo vakiintunut kaveripiiri, musiikkimaku, harrastus ja moni muu asia, joka on määrittänyt identiteettini. Harva asia on sen jälkeen 30 vuodessa muuttunut.
Ihmeellistä ja kummallista, että jonkun toisen ihmisen elämä voi mennä noin helpon tuntuisesti ohi/läpi?!?
Niin, ihmiset ja elämät ovat erilaisia. Minulla on sitten varmaan ollut onnea elämässäni. En kylläkään ymmärtänyt, mitä tarkoitit tuolla ohi/läpimenemisellä. Ei minun elämäni ole mitenkään ohi mennyt. Ennemminkin päinvastoin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ensimmäisen kerran, kun erosin 8 vuoden parisuhteesta 22-vuotiaana. Uskalsin ensimmäisiä kertaa olla oma itseni ja tehdä asioita oman mieleni mukaan. Pääsin luomaan uusia sosiaalisia kontakteja ilman mustasukkaista ja kontrolloivaa kumppania.
23-vuotiaana muutin ulkomaille muutamaksi vuodeksi ja se kokemus vaikutti minuun varmaan enemmän kuin mikään muu. Tapasin ihmisiä, joihin en olisi muuten tutustunut, mukaanlukien mahtava puolisoni, vaikka hän onkin ihan suomalainen. Olen tämän ansiosta monta kokemusta rikkaampi. Tasainen perhe-elämä tuntuu spontaanien vuosien jälkeen kivalta, vaikka muistelen tuota aikaa lämmöllä.
Sain 32-vuotiaana toisen lapseni, ja tajusin että olen nyt äiti ja tiiviin perheen jäsen. Jotenkin yhden lapsen kanssa tämä ei vielä iskeytynyt tajuntaan. Tajusin myös, miten paljon nautin tästä roolista pienten lasten kanssa, vaikka se onkin sitovaa ja rajoittavaa. En olisi 10 vuotta sitten uskonut olevani tässä tilanteessa. En nyt tiedä tulevaisuudesta, ehkä pikkulapsivaiheen jälkeen identiteetti taas muuttuu.
Pointtina siis, että elämä on erilaisia vaiheita, eikä nuorena tarvitse tuntea itseään eikä lokeroida itseään mihinkään kategoriaan. Se identiteetti ehtii muuttumaan moneen kertaan elämän aikana. Voit päättää esimerkiksi lapsista vasta myöhemmin ja rakastut sitten kehen rakastut. Harva meistä vähän vähemmän nuoristakaan tietää, mitä haluamme isona olla :) Tee niin kuin hyvältä tuntuu.
43-vuotiaana - kuuden raittiin vuoden jälkeen, kun vedin "ensikännit".
Tähän voisi vielä lisätä sen, että oli todella pysäyttävää tajuta tässä vähän aikaa sitten, että koko elämäni olen pyrkinyt vain selviytymään. Ja nyt kun tuntuu, että hei asiat menee hyvin niin tajusin, että en edes tunne itseäni.
Ap
Noin nelikymppisenä. Sitä ennen tunsin häpeää seksuaalisuudestani ja erakoiduin.
Pääpiirteet kasasin 27-vuotiaana ensin kärsittyäni pahoista mielenterveysongelmista vuosikausia. Valmista ei tule koskaan, ihminen muuttuu jatkuvasti. Ei pidäkään yrittää olla valmis.
Täh? Ilman identiteettiä eläminen onnistuu yhtä hyvin kuin eläminen ilman hengittämistä.
ei ainakaan vielä ole loksahdellut.
t. 43v