Lue keskustelun säännöt.
Isäpuoleni on inhottanut minua lapsuudesta asti - uusperheen lapset voivat kärsiä hiljaa
11.08.2019 |
Olen jo aikuinen kahden lapsen perheenäiti, mutta kysäisen, onko muilla samoja tuntemuksia, onko ollut lapsuudesta lähtien?
Vanhempien eron jälkeen en saanut olla biologisen isäni kanssa missään tekemisissä.
Äitini löysi pian uuden miehen, jonka kanssa meni naimisiin ja on edelleen.
Olen aina, lapsuudesta lähtien inhonnut sitä miestä. Hän ei ole ottanut miten osaa kasvatukseeni, eikä elämääni lapsena, äitini maksoi kaikki kuluni; ruuat, vaatteet, harrastukset, ym. Hän ei koskaan ole oikeastaan jutellut minulle yhtään mitään, vain pakolliset tervehtimiset ja muutamia harvoja sanoja päivässä. Muutenkin on aina tuntunut, ettei hän ole koskaan pitänyt minusta. Äitini on ollut lapsuudesta lähtien "välissämme", yrittäen pitää isä-tytär -suhdetta yllä. Todellisuudessa mitään isä-tytär -suhdetta ei ole koskaan ollut. Äitini puhuu minulle, kuinka isäpuoleni on sanonut pitävänsä niiiiin kovasti minusta, jne. Noh, jos pitäisi, varmasti olisi sen näyttänytkin, mutta kun ei ole. Mitä lie valheita äitini onkaan keksinyt ns. isäpuolelleni, hävettää ihan, jos puhuu minun puhuneen jotain vastaavaa miehestä, ketä en ole koskaan todellisuudessa voinut sietää.
Lapsena, isäpuolen ollessa kotona, en juurikaan tullut pois omasta huoneestani. Inhotti niin se mies, koska tunsin hänen inhonsa minua kohtaan. Nautin, kun hän ei ollut kotona, liikuin talossa vapaasti, mutta koko ajan mietin, että taas kun hän tulee, elän vain omassa huoneessani.
Äitini ei koskaan tule käymään yksin meillä, ns. isäpuoleni on aina mukana. Siksi en kovin montaa kertaa vuodessa heitä kutsuukaan. Edelleen sen miehen aikana oloni on vaivaantunut, en pysty näyttämään tunteitani, en voi olla iloinen, tai nauraa, tai olla surullinen, koska hän on luonteeltaan kylmän viileä, joka ei hyväksy muuta kuin ilmeettömän ja asiallisen keskustelun, tunteiden näyttäminen on hänen mielestään "älytöntä".
Hän inhottaa minua niin paljon vieläkin ja sama tunne on hallinnut lapsuuttani, että mietin millainen ihminen olisin, jos ei olisi tarvinut sietää häntä koskaan elämässäni.
Onko muita, ketkä ovat kokeneet samantapaista?
Kommentit (93)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä en kestäisi jakaa kotiani edes parhaimpien ystävieni kanssa. Viikko olisi maksimi.
Se, että jakaisin kotini vieraiden lasten kanssa... Se olisi huono juttu mulle, mutta vielä huonompi niille lapsille. Ilman, että kukaan on paha tai vääränlainen. Jotkut asiat on vaan mahdottomuuksia.
Sama juttu. Olen ainoa lapsi vanhemmilleni ja olisi ollut ihan hirveää joutua johonkin uusperhe-hel*ettiin. En ole edes biologisia sisaruksia kaivannut, koska en tosiaan kaivannut riitapukareita kotiin. Nykyään olen itsekin yhden lapsen äiti ja enempää en lapsia hanki. Liitossani olen niin pitkään kunnes kuolema meidät erottaa, niin vannottiin vajaa 10 vuotta sitten. Jos jostain syystä ero tulisi, niin uutta äijänkäppyrää en vaivoikseni huolisi!
Äijänkäppyrää! Entäpä jos se olisikin unelmiesi mies?? :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Veikkaan ettei tuo aloituksen isäpuoli osannut eikä uskaltanut ottaa roolia. Torjutuksi tuleminen muussakin kuin romanttisessa mielessä tekee kipeää ja pesuveden mukana voi huonolla tuurilla mennä myös se romanttisen ihastuksen kohde.
Jouduin tätä hetken miettimään, mutta varmaan pystyisin kasvattamaan jonkun toisen lapset, jos siitä roolista ei tarvitse käydä alinomaista vahvistuskilpailua ja lapset ovat verraten nuoria. Muussa tapauksessa parempi keskittyä olemaan kelvollinen puoliso.
M40
"Äijänkäppyrää! Entäpä jos se olisikin unelmiesi mies?? :) "
Lainaus ei täällä oikein pelitä aina, niin kopioin viestisi ja vastaan tähän. Olen tavannut unelmieni miehen ja olen hänen kanssaan naimisissa. Hän on lapseni isä. Olemme vannonneet alttarilla että vain kuolema meidät erottaa ja me molemmat ymmärrämme sen sanoman vakavuuden. Tästä liitosta huolehditaan niin pitkään kuin henki pihisee. Jos jostain ihmeen syystä eroaisimme, en lähtisi pilaamaan elämääni uusioperhekuvioilla. Lapsi ja hänen hyvinvointi on aina ykkönen.
Vierailija kirjoitti:
Miten joillakin riittää energiaa olla yksinhuoltaja, käydä töissä ja ottaa siihen vielä joku ukko bonuslapsineen pyörimään? Tätä olen ihmetellyt.
- koska kikkeli
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen aika sanaton tästä ketjusta.
Olen eronnut nuorempien lasteni isästä, koska vanhin lapseni ei tullut hänen kanssaan toimeen, eikä hän lapseni kanssa.
Alkuun kaikki meni hyvin parisen vuotta, sitten ilmeisesti miehen todellinen luonne ja tunteet lastani kohtaan paljastuivat, kun aloin odottaa yhteisiä lapsiamme.
Hän inhosi lastani ja tunne oli molemminpuolinen. Kipuilin pitkään päätöksen kanssa mutta tulin lopputulokseen, että vanhempana minun on turvattava lapseni hyvinvointi.
Se, mikä ketjussa ihmetyttää on, miten samankaltaisia kokemukset ikävistä isäpuolista tuntuvat olevan.
Suoranainen inho toisen lasta kohtaan, henkinen väkivalta ja omaan huoneeseen eristäytyminen. Monista ei ole isäpuoliksi, tuo rooli on todella vaativa ja vaatii paljon henkistä kypsyyttä.
Uusperheen muodostamisessa on monenlaisia riskejä ja erilaisia kriisejä voi tulla hyvinkin erilaisista asioista. Ap:n tarinasta tulee mieleen tapaus, josta pari vuotta sitten edesmennyt mummoni usein kertoi.
Mummon lapsuudenkodin lähistöllä eleli uusperhe, jossa oli pariskunta, miehen lapsia, naisen lapsia ja yksi yhteinenkin tenava. Tämän perheen äiti (äitipuoli) keitteli usein suuressa kattilassa keittoa.
Mummo kertoi, että keittoa syömään saivat tulla he naapurin mukulatkin perheen lasten lisäksi. Keitto oli ihan kelvollista, varsinkin silloiset sodanjälkeiset olosuhteet huomioon ottaen.
Siinä talon liepeillä liikkui paljon kulkukissoja ja kerran se nainen lipsautti, että niitä hän loukuilla pyydysti ja niistä hän ne keittonsa keitti. Mummo sanoi, että ei se keitto sinänsä siitä huonommaksi muuttunut, mutta kyllä hän alkoi vähän vältellä sitä paikkaa, kun tiesi, mistä liha niihin keittoihin tulee.
Se liitto oli alkanut uskottomuudesta (mummo tosin käytti siitä rumempaa sanaa), mutta alkoholia se pariskunta ei käyttänyt pisaraakaan. Eikä käyttänyt mummokaan ja mistä hän olisi sitä voinut saadakaan, kun oli vasta lapsi.
Kaikenlaista voi siis sattua ja joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa, kuten mummo aina opetti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikki uusperheiden lapset ovat aina toivoneet ydinperheensä vanhempien eroa heti syntymästään saakka. Kaikki muu on 1950-luvun ahtaita rooleja. Nih!
Vierailija kirjoitti:
Uusperheen muodostamisessa on monenlaisia riskejä ja erilaisia kriisejä voi tulla hyvinkin erilaisista asioista. Ap:n tarinasta tulee mieleen tapaus, josta pari vuotta sitten edesmennyt mummoni usein kertoi.
Mummon lapsuudenkodin lähistöllä eleli uusperhe, jossa oli pariskunta, miehen lapsia, naisen lapsia ja yksi yhteinenkin tenava. Tämän perheen äiti (äitipuoli) keitteli usein suuressa kattilassa keittoa.
Mummo kertoi, että keittoa syömään saivat tulla he naapurin mukulatkin perheen lasten lisäksi. Keitto oli ihan kelvollista, varsinkin silloiset sodanjälkeiset olosuhteet huomioon ottaen.
Siinä talon liepeillä liikkui paljon kulkukissoja ja kerran se nainen lipsautti, että niitä hän loukuilla pyydysti ja niistä hän ne keittonsa keitti. Mummo sanoi, että ei se keitto sinänsä siitä huonommaksi muuttunut, mutta kyllä hän alkoi vähän vältellä sitä paikkaa, kun tiesi, mistä liha niihin keittoihin tulee.
Se liitto
Höpö höpö. Olet laittanut saman tekstin jonnekin aikaisemminkin. Huono vaan, ettei mummosi elinaikoina ollut mitään uusioperheitä. Ei silloin erottu ja muutettu yksiin niin kuin nykyään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muistan, kun kaverillani oli isäpuoli, hän inhosi tätä, muistan sen haukkumisen määrän. Nelikymppisenä kysyin kaveriltani, oliko isäpuoli niin kauhea kuin hän kertoi. Hän sanoi, että hän on kyllä ihmisenä ärsyttävä, ei muuten kamala.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Uusperheen muodostamisessa on monenlaisia riskejä ja erilaisia kriisejä voi tulla hyvinkin erilaisista asioista. Ap:n tarinasta tulee mieleen tapaus, josta pari vuotta sitten edesmennyt mummoni usein kertoi.
Mummon lapsuudenkodin lähistöllä eleli uusperhe, jossa oli pariskunta, miehen lapsia, naisen lapsia ja yksi yhteinenkin tenava. Tämän perheen äiti (äitipuoli) keitteli usein suuressa kattilassa keittoa.
Mummo kertoi, että keittoa syömään saivat tulla he naapurin mukulatkin perheen lasten lisäksi. Keitto oli ihan kelvollista, varsinkin silloiset sodanjälkeiset olosuhteet huomioon ottaen.
Siinä talon liepeillä liikkui paljon kulkukissoja ja kerran se nainen lipsautti, että niitä hän loukuilla pyydysti ja niistä hän ne keittonsa keitti. Mummo sanoi, että ei se keitto sinänsä siitä huonommaksi muuttunut, mutta kyllä hän alkoi vähän vältellä sitä paikkaa, kun tiesi, mist
silloin vasta uusperheitä olikin. Vaimoja kuoli synnytyksiin, miehet eivät palanneet sodasta. Sinkkuäitejä ei silloin tunnettu. Elättäjä piti olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä olen se kylmä isän kumppani. En voi sietää mieheni lasta joka on laiska, hyvin yksinkertainen ja vielä huonokäytöksinen. Siis hänen luonteessaan ei vain ole mitään mistä voisi pitää.
Kohtelen kuitenkin tasapuolisesti häntä ja omaa lastani koska koen että se on minun tehtävä aikuisena. Pakko! Silti en pysty suhtautumaan häneen mitenkään lämpimästi ja uskon että hän vaistoaa tämän. En ikinä kehtaisi alkaa haukkumaan tai kohtelemaan törkeästi mutta totuus on etten tätä kamalaa lasta siedä enkä usko että sellaista pystyy salaamaan vaikka yritän.
Ja kyllä. Yhteen muuttaminen oli virhe.
Virheen voi korjata. Muuta omaan asuntoon ja tarjoa lapsille parempi tulevaisuus.
Onko se joku yllätys, että mies ei kiinny toisen miehen jälkeläiseen?
Monilla naisilla tuntuu olevan virheellinen käsitys, että äidim uusi miesystävä alkaisi "oikeaksi isäksi" toisen miehen jälkeläisille.
Voi sen kanssa näennäisesti leikkiä isää, mutta harvoin siinä mitään aitoja tunteita pelissä on.
Varsinkin nuorten yyhoiden on hyvä tiedostaa tämä pähkäillessään, miksei ketään kumppaania löydy.
T.mies.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä en kestäisi jakaa kotiani edes parhaimpien ystävieni kanssa. Viikko olisi maksimi.
Se, että jakaisin kotini vieraiden lasten kanssa... Se olisi huono juttu mulle, mutta vielä huonompi niille lapsille. Ilman, että kukaan on paha tai vääränlainen. Jotkut asiat on vaan mahdottomuuksia.
Sama juttu. Olen ainoa lapsi vanhemmilleni ja olisi ollut ihan hirveää joutua johonkin uusperhe-hel*ettiin. En ole edes biologisia sisaruksia kaivannut, koska en tosiaan kaivannut riitapukareita kotiin. Nykyään olen itsekin yhden lapsen äiti ja enempää en lapsia hanki. Liitossani olen niin pitkään kunnes kuolema meidät erottaa, niin vannottiin vajaa 10 vuotta sitten. Jos jostain syystä ero tulisi, niin uutta äijänkäppyrää en vaivoikseni huolisi!
Äijänkäppyrää! Entäpä jo
Unelmissani ei hillu mitään miehiä...
Harva nainenkaan käsittääkseni kiintyy toisen naisen jälkeläiseen. Tästä varmaan se stereotypia "pahasta äitipuolestakin" muodostuu.
Mites tilanne, mis ollaan nuorehkoja ja miehellä on jo vaikka pieniä lapsia, mutta naisella ei. Kun sitten syntyy yhteinen lapsi, niin mitä ajatuksia naisella on siitä, kun mies joutuukin antamaan huomiota myös muille ei-yhtrisille lapsille, eikä huolehtimaan vain sen hetkisestä yhteisedtä perheestä. Naisellekin oletettavasti se oma imetettävä poikanen on tärkein, eikä ne toisen naaraan poikaset. Varmaan näkyy kotiloissakin.
Vierailija kirjoitti:
Minulla ei ollut omaa sänkyä kummankaan vanhemman uusperheissä, olin 14v. Kun isä ja äiti erosivat ja nopeasti menivät kumpikin uusiin naimisiin. Siinä pari vuotta seilasin kahden "kodin" väliä ja nukuin sohvalla, tai lattialla. En ollut tervetullut kumpaankaan perheeseen. Aika nopeasti tekivät kumpikin sisarpuolia ja olin tosi ulkopuolinen ja ilman kotia. Onneksi pääsin opiskelemaan toiseen kaupunkiin lukioon ja siitä sitten yliopistoon. Opiskelujen ohella tein töitä, valmistunutkin olen aikoja sitten.
Ei varmaan yllätä, etten ole tekemisissä, minulla salatut yhteystiedot ja poliisille ilmoittanut, että en halua olla tekemisissä, jos joku yrittää etsiä. Minulle sama vaikka kuolisivat pois, ei enää kiinnosta.
Sydän särkyy kun lukee näitä juttuja.
Onpa ikäviä kokemuksia. Minulle herää kysymys, että millainen on oikein äitisi ja isäpuolesi suhteen laatu, jos isäpuoli on suhtautunut niin kylmästi sinuun? Itselleni olisi vaikeaa muodostaa syvällinen ja turvallinen tunneside ihmiseen, joka ei osaa olla luontevasti jälkeläisiini. Tuollainen äitisi harjoittama teatteri, jossa hän väkisin yrittää ylläpitää välejä ja valehtelee lämpimästä ilmapiiristä, olisi myös itselleni vaikeaa ja arvojeni vastaista. Tietty vaikea asettua hänen tilanteeseensa, kun olemme eri ikäluokkaa ja yksinhuoltajana joutuu tasapainottelemaan eri asioiden välillä, mutta en kestäisi henkisesti tuollaista ilmapiiriä kovin kauaa. Enkä tunnekylmää, kuivan asiallista kumppania kestäisi muutenkaan.
Vierailija kirjoitti:
Harva nainenkaan käsittääkseni kiintyy toisen naisen jälkeläiseen. Tästä varmaan se stereotypia "pahasta äitipuolestakin" muodostuu.
Mites tilanne, mis ollaan nuorehkoja ja miehellä on jo vaikka pieniä lapsia, mutta naisella ei. Kun sitten syntyy yhteinen lapsi, niin mitä ajatuksia naisella on siitä, kun mies joutuukin antamaan huomiota myös muille ei-yhtrisille lapsille, eikä huolehtimaan vain sen hetkisestä yhteisedtä perheestä. Naisellekin oletettavasti se oma imetettävä poikanen on tärkein, eikä ne toisen naaraan poikaset. Varmaan näkyy kotiloissakin.
Tulee tuo täällä paljon esillä ollut Helena Koivu -gate mieleen tästä. Ei ole uusperhekuviot helppoja.
Ihmiset eroavat nykyään niin helposti. Ja lapset kärsivät.
En pystyisi minäkään kenenkään toisen lapsia kasvattamaan.