Lue keskustelun säännöt.
Isäpuoleni on inhottanut minua lapsuudesta asti - uusperheen lapset voivat kärsiä hiljaa
11.08.2019 |
Olen jo aikuinen kahden lapsen perheenäiti, mutta kysäisen, onko muilla samoja tuntemuksia, onko ollut lapsuudesta lähtien?
Vanhempien eron jälkeen en saanut olla biologisen isäni kanssa missään tekemisissä.
Äitini löysi pian uuden miehen, jonka kanssa meni naimisiin ja on edelleen.
Olen aina, lapsuudesta lähtien inhonnut sitä miestä. Hän ei ole ottanut miten osaa kasvatukseeni, eikä elämääni lapsena, äitini maksoi kaikki kuluni; ruuat, vaatteet, harrastukset, ym. Hän ei koskaan ole oikeastaan jutellut minulle yhtään mitään, vain pakolliset tervehtimiset ja muutamia harvoja sanoja päivässä. Muutenkin on aina tuntunut, ettei hän ole koskaan pitänyt minusta. Äitini on ollut lapsuudesta lähtien "välissämme", yrittäen pitää isä-tytär -suhdetta yllä. Todellisuudessa mitään isä-tytär -suhdetta ei ole koskaan ollut. Äitini puhuu minulle, kuinka isäpuoleni on sanonut pitävänsä niiiiin kovasti minusta, jne. Noh, jos pitäisi, varmasti olisi sen näyttänytkin, mutta kun ei ole. Mitä lie valheita äitini onkaan keksinyt ns. isäpuolelleni, hävettää ihan, jos puhuu minun puhuneen jotain vastaavaa miehestä, ketä en ole koskaan todellisuudessa voinut sietää.
Lapsena, isäpuolen ollessa kotona, en juurikaan tullut pois omasta huoneestani. Inhotti niin se mies, koska tunsin hänen inhonsa minua kohtaan. Nautin, kun hän ei ollut kotona, liikuin talossa vapaasti, mutta koko ajan mietin, että taas kun hän tulee, elän vain omassa huoneessani.
Äitini ei koskaan tule käymään yksin meillä, ns. isäpuoleni on aina mukana. Siksi en kovin montaa kertaa vuodessa heitä kutsuukaan. Edelleen sen miehen aikana oloni on vaivaantunut, en pysty näyttämään tunteitani, en voi olla iloinen, tai nauraa, tai olla surullinen, koska hän on luonteeltaan kylmän viileä, joka ei hyväksy muuta kuin ilmeettömän ja asiallisen keskustelun, tunteiden näyttäminen on hänen mielestään "älytöntä".
Hän inhottaa minua niin paljon vieläkin ja sama tunne on hallinnut lapsuuttani, että mietin millainen ihminen olisin, jos ei olisi tarvinut sietää häntä koskaan elämässäni.
Onko muita, ketkä ovat kokeneet samantapaista?
Kommentit (93)
Onneksi minulla maailman paras isäpuoli. OIkeasti en pidä isäpuolena vaan ihan isänä. Kutsun häntä isäksi. Hän on minulle tärkeämpi kuin oma isäni. Minulta ei ole puuttunut koskaan mitään ja on pitäny omana tyttärenä aina, vaikka äitini ja hän teki lapsia. Olen täysin tasavertainen heidän kanssa. Olen voinut jutella hänelle kaikesta ja hän on neuvonut minua ja maksanut autokoulut, vaihto-oppilas vuodet jne. Omat lapseni sanoo häntä vaariksi ja minun biologistani isääni lapset sanoo etunimellä. Aikamoinen ero. Hän on aina tukenut minua kaikessa ja hänelle puhun vaikeista asioista ennemmin kuin äidilleni. Hän ymmärtää asioita eikä koskaan tuomitse.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Parasta tässä on se, että kun erolapset vihdoin ovat aikuisia, voivat he itsenäisesti päättää ketä tapaavat. Jos uusi puoliso ei siihen piiriin kuulu, silloin häntä ei tavata. Yksinkertaista. Kenenkään kanssa ei ole pakko olla tekemisissä velvollisuudesta.
Totta. Koskee myös meitä vanhempien puolisoita. Aion todellakin nähdä kamalaa mieheni lasta niin vähän kuin mahdollista kun hän vihdoin jonain päivänä itsenäistyy. Ilman muuta tapaavat jos tarvitsee, jos hän tulee meille, voin lähteä kotoa. Mihinkään hänen häihin tms en aio ”päästä”, varmaan velvollisuudesta kutsuisi ja olisi ehkä helpottunut jos en mene.
Et sitten lapsetonta miestä löytänyt, ettei tarvitsisi viattoman lapsen elämää pilata?
Miten ylläoleva pilaa lapsen elämän?
Tässä ketjussa on kerrottu väkivaltaisista isä(äiti)puolista. Eli ylläoleva ole sanonut olevansa väkivaltainen. Hänhän sanoo, ettei edes ole välttämättä paikalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Parasta tässä on se, että kun erolapset vihdoin ovat aikuisia, voivat he itsenäisesti päättää ketä tapaavat. Jos uusi puoliso ei siihen piiriin kuulu, silloin häntä ei tavata. Yksinkertaista. Kenenkään kanssa ei ole pakko olla tekemisissä velvollisuudesta.
Totta. Koskee myös meitä vanhempien puolisoita. Aion todellakin nähdä kamalaa mieheni lasta niin vähän kuin mahdollista kun hän vihdoin jonain päivänä itsenäistyy. Ilman muuta tapaavat jos tarvitsee, jos hän tulee meille, voin lähteä kotoa. Mihinkään hänen häihin tms en aio ”päästä”, varmaan velvollisuudesta kutsuisi ja olisi ehkä helpottunut jos en mene.
Et sitten lapsetonta miestä löytänyt, ettei tarvitsisi viattoman lapsen elämää pilata?
Miten ylläoleva pilaa lapsen elämän?
Tässä ketjussa on kerrottu väkivaltaisista isä(äiti)puolista. Eli ylläoleva ole sanonut olevansa väkivaltainen. Hänhän sanoo, ettei edes ole välttämättä paikalla.
Koska ydinperhetyypit vaativat meitä uusperheellisiä rakastamaan pyyteettä vierasta lasta. Muuten sen elämä on pilalla! Minä en rakasta mykkää kakaraa, aikani jaksoin yrittää tutustua mutta rajansa minullakin. Elämässä muutakin tekemistä kuin pahatapaisen kakaran mielistely. En koe että minulla on oikeus pilata elämäänsä joten kohtelen normaalisti häntä, en vain vietä aikaa yhdessä ellei ole pakko. Ketään ei voi pakolla rakastaa, se on fakta, sitä on helppo vaatia kun ei ole omaa kokemusta mutta rakastaminen ei ole pakollista. Oikeudenmukainen kohtelu onkin sitten ihan pakollista.
Minäkään en välitä mieheni lapsista. Joskus näen Heitä viikonlopun aikana vain puolisen tuntia. Kun aamulla herään, ovat he jo omissa menoissaan. Kun illalla tulen kotiin, ovat he jo huoneessaan. Sen vähän, mitä heitä näen, olen heille asiallisen ystävällinen. Niin kuin ihan jokaiselle muullekin ihmiselle. Ja sen riittää.
Sama kuin aloittajalla eli elin lähinnä omassa huoneessa. Kyse oli omasta biologisesta isästä. Inhosin häntä ja hänen olemustaan, tapojaan ja puheita. Kaikkea hänessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä olen se kylmä isän kumppani. En voi sietää mieheni lasta joka on laiska, hyvin yksinkertainen ja vielä huonokäytöksinen. Siis hänen luonteessaan ei vain ole mitään mistä voisi pitää.
Kohtelen kuitenkin tasapuolisesti häntä ja omaa lastani koska koen että se on minun tehtävä aikuisena. Pakko! Silti en pysty suhtautumaan häneen mitenkään lämpimästi ja uskon että hän vaistoaa tämän. En ikinä kehtaisi alkaa haukkumaan tai kohtelemaan törkeästi mutta totuus on etten tätä kamalaa lasta siedä enkä usko että sellaista pystyy salaamaan vaikka yritän.
Ja kyllä. Yhteen muuttaminen oli virhe.
Mulla oli tällainen lapsipuoli. Hän ei pitänyt kenestäkään, eikä kukaan muu kuin vanhemmat pitäneet hänestä, ja hänellä ei ollut lopulta edes yhtään ystäviä. Yritin kysyä mieheltä, eikö lapselle oltu yritetty etsiä diagnoosia, mutta minulle annettiin ymmärtää ettei kuulu minulle.
Tuo tyttö käytöksellään tuhosi myös äitinsä parisuhteen, ja hänen sisaruksensa joutuivat antamaan tilaa tälle esikoisprisessalle. Halusi muuttaa takaisin äitinsä luo opiskeluajan jälkeen, ja kuulin kautta rantain, että oli todella hankala äidilleen, vaati kaikkea eikä halunnut maksaa mitään äidilleen asumisestaan, eikä tehdä mitään kotitöitä. Äiti yritti epätoivoisesti saada aikuisen hyväksikäyttävän tyttärensä muuttamaan pois, kun ei hoitajan palkalla montaa aikuista elätä loputtomiin.
Mulle ei tietysti suoraan mitään myönnetty.
Toinen lapsipuoli herttainen, fiksu tyttö, jonka kanssa olimme mukavissa väleissä.
Ja olivat olleet eronneina viisi vuotta, kun tapasin heidän isän.
Vierailija kirjoitti:
Mulla samanlaisia kokemuksia. Niin tuttua tuo että vain silloin kun isäpuoli ei ole kotona niin saa olla vapaasti. Välillä oltiin siskopuolen ja äidin kanssa kolmistaan kotona kun se oli jossain työmatkalla. Oli ihanaa saada liikkua vapaasti kotona edes hetken.
Sen muistan ehkä parhaiten kuinka isäpuoli tuli repimään hupparia päältäni koska sisällä ei saa pitää hänen mielestään takkia. Pari kertaa tuli huoneeseeni ja ahdisti minut nurkkaan, en muista enää miksi. Sitten tietenkin aina tilaisuuden tullen mustamaalasi minua äidilleni ja yritti saada minut näyttämään mahdollisimman huonolta äidin silmissä. Nautti siitä kun minä ja äiti riideltiin, tuli aina oven taakse salakuuntelemaan ja kyttäämään riitoja. Oksettaa kun muistan sen itsetyytyväisen hymyn, kun yritän paniikissa selittää äidille miten asiat on oikeasti menneet, kun isäpuoli on satuillut omiaan. Joskus ollessani noin 7-vuotias, isäpuoli uhkasi heittää minut pihalle. Kerran sanoi että minua pitäisi vetää turpaan.
Kun tulin koulusta niin kävin aina kauempaa katsomassa onko isäpuoli tullut jo kotiin, jos oli niin menin itse kirjastoon tai metsään istumaan. Silloin kun olimme kahden kotona niin se teki noita juttujaan, äidin ollessa kotona esitti herran enkeliä. Kerran riidan keskellä äiti kysyi isäpuoleltani vihaako hän minua, ei pystynyt ukko sanomaan ettei vihaisi.
Pahimmalta tuntuu kuitenkin se, ettei äitini tunnu pitävän noita asioita minään. Ei muka muista puolia tapahtuneesta, tai sanoo että se on mennyttä eikä kannata märehtiä.
Tulee ihan sellainen tunne kun äitini ei edes välittäisi miltä minusta on tuntunut lähes koko lapsuuteni ajan.
Ukko käyttää mykkäkoulua rankaisukeinona äidilleni, jos asiat ei mene niinkuin hän haluaa ja äitini alistuu joka ikinen kerta. Kuvittelee olevansa vahva ihminen kun osaa kävellä munankuorilla ja tunnustella miehensä mielialoja. Ja isäpuolihan ei näe koskaan omassa toiminnassaan mitään väärää, vääntää vaikka mustan valkoiseksi ettei vaan olisi väärässä.
Enpähän mene enää koskaan käymään siellä silloin kun se on kotona.Tulipa sekava teksti ja paljon jäi pois, mutta sainpahan ainakin avautua :D
Ahdistaa vieläkin lähes joka päivä ihan h*lvetisti nuo asiat. Oon ajatellut että pitäis mennä johonkin terapiaan, mutta näin kirjoitettuna kaikki tuntuu jotenkin mitättömältä. Ettei minulla olisi "oikeutta" ahdistua noin pienestä, kun joku saa isäpuoleltaan turpaan viikon välein.
Onneksi asun nyt omillani niin ei tarvitse enää piilotella vain omassa huoneessa.N21
Juuri näin: kun äidiltä kysyy nyt, tajusiko hän kuinka paljon "isäpuoli" minua inhosi lapsena, minunkin äitini nykyään vähättelee, että "turha menneitä miettiä". Äitini ei näytä tajuavan, kuinka paljon asia vieläkin häiritsee minua, kun 15 v samassa taloudessa asui minulle tuntematon mies, joka inhosi minua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Parasta tässä on se, että kun erolapset vihdoin ovat aikuisia, voivat he itsenäisesti päättää ketä tapaavat. Jos uusi puoliso ei siihen piiriin kuulu, silloin häntä ei tavata. Yksinkertaista. Kenenkään kanssa ei ole pakko olla tekemisissä velvollisuudesta.
Totta. Koskee myös meitä vanhempien puolisoita. Aion todellakin nähdä kamalaa mieheni lasta niin vähän kuin mahdollista kun hän vihdoin jonain päivänä itsenäistyy. Ilman muuta tapaavat jos tarvitsee, jos hän tulee meille, voin lähteä kotoa. Mihinkään hänen häihin tms en aio ”päästä”, varmaan velvollisuudesta kutsuisi ja olisi ehkä helpottunut jos en mene.
Et sitten lapsetonta miestä löytänyt, ettei tarvitsisi viattoman lapsen elämää pilata?
Miten ylläoleva pilaa lapsen elämän?
Tässä ketjussa on kerrottu väkivaltaisista isä(äiti)puolista. Eli ylläoleva ole sanonut olevansa väkivaltainen. Hänhän sanoo, ettei edes ole välttämättä paikalla.
Koska ydinperhetyypit vaativat meitä uusperheellisiä rakastamaan pyyteettä vierasta lasta. Muuten sen elämä on pilalla! Minä en rakasta mykkää kakaraa, aikani jaksoin yrittää tutustua mutta rajansa minullakin. Elämässä muutakin tekemistä kuin pahatapaisen kakaran mielistely. En koe että minulla on oikeus pilata elämäänsä joten kohtelen normaalisti häntä, en vain vietä aikaa yhdessä ellei ole pakko. Ketään ei voi pakolla rakastaa, se on fakta, sitä on helppo vaatia kun ei ole omaa kokemusta mutta rakastaminen ei ole pakollista. Oikeudenmukainen kohtelu onkin sitten ihan pakollista.
No emme me kaikki kuitenkaan vaadi. Mä ymmärrän hyvin tuollaiset haasteet. Pidän harvoista lapsista muutenkaan.
Huuli pyöreänä kuuntelin ystävää joka oli suuttunut miehelleen kun tämä ei rakasta ystävän lapsia kuten heidän yhteisiä. Varovasti sanoin että eikö tuo ole aika paljon vaadittu. Hän vain vihaisena tokaisi että kyllä niitä ihmisiä rakastaa kenen kanssa asuu! Noooh, hänellä ei kokemusta miehen lapsista.
Rakastaa ei voi väkisin mutta oikeudenmukainen pitää olla.
Vierailija kirjoitti:
Mä olen se kylmä isän kumppani. En voi sietää mieheni lasta joka on laiska, hyvin yksinkertainen ja vielä huonokäytöksinen. Siis hänen luonteessaan ei vain ole mitään mistä voisi pitää.
Kohtelen kuitenkin tasapuolisesti häntä ja omaa lastani koska koen että se on minun tehtävä aikuisena. Pakko! Silti en pysty suhtautumaan häneen mitenkään lämpimästi ja uskon että hän vaistoaa tämän. En ikinä kehtaisi alkaa haukkumaan tai kohtelemaan törkeästi mutta totuus on etten tätä kamalaa lasta siedä enkä usko että sellaista pystyy salaamaan vaikka yritän.
Ja kyllä. Yhteen muuttaminen oli virhe.
Aina voi muuttaa erilleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joo samankaltaisia kokemuksia. En koe "isä"puoltani mitenkään tärkeäksi. Oli aivan kamala ihminen joka käytti paljon henkistä väkivaltaa (ja toki lätki äitiä ihan jopa turpaan kännissä) mua ja vielä kotona asuvia sisaruksia kohtaan.
Mä en esimerkiksi edelleenkään kehtaa käyttää pelkkää t-paitaa edes helteillä, koska häpeän ohuita ranteitani. Olen nähnyt paljon miespuolisia ihmisiä, joilla on yhtä ohuet tai jopa ohuemmat ranteet kuin minulla niin en edes erottuisi juurikaan. En vain omaa raavasta raksaukon ruumiinrakennetta kuten isäpuoleni. Jääkaapista ei saanut ottaa mitään, vaikka äitini maksoi valtaosan ruuista. Ei saanut tuoda kavereita kotiin ja jos joskus sain tuoda niin ne haukuttiin pystyyn "miten sä nyt tollasten nössöjen kanssa hengaat :D et tuo niitä enää tänne" jne. En minäkään juuri jutellut sen kanssa jos äiti ei ollut kotona, koska aina sai jotain negatiivista pa*kaa niskaan.
Pahinta oli eriarvoisuus. Isäpuolella on myös omia lapsia. Mulla ja sisaruksialla oli tiukat säännöt (kuten se ettei saanut käydä jääkaapilla tai ottaa lisää ruokaa jos oli nälkä) mutta silloin kun isäpuolen lapset oli meillä niin ne sai ottaa jääkaapista ruokaa koska tahansa ja syödä vaikka kymmenen lihapullaa muussin kanssa jos siltä tuntui. Hänen poika oli samanikäinen kuin minä. Teini-ikä oli hirveetä aikaa, sain kuulla aina miten huono olen tähän verrattuna, mutta ei siitä sen enempää ettei tule liian pitkä teksti. Ihmiset saisi oikeasti miettiä näitä uus"perhe" kuvioita hieman laajemmin.
m25
Samoja kokemuksia sillä erotuksella, että ole nainen ja minulla on äitipuoli. Tämä nainen alkoi vihata meitä viimeistään siinä vaiheessa, kun odotti omaa esikoistaan. Henkistä väkivaltaa oli joka päivä, kiusaamista. Manipuloi isäni meitä vastaan ja käyttämään fyysistä väkivaltaa. Piti tietoisesti nälässä, haukkui huo*aksi isälle, sukulaisille ja tuntemattomille. Muisti kertoa tasaisin väliajoin, miten haluaa minusta eroon ja mikä kaikki minusta on vikana. Olin lahjaton ja tyhmä ja laiska ja tuleva sossupummi ja huumeitakin kuulemma käytin - sitä tarinaa kertoi omille sukulaisilleen ja isäni sukulaisille.
Olen samaa mieltä, uusperhekuviot on usein kuin suoraan helvetistä. Kärsin edelleen traumaoireista, masennuksesta ja ahdistuneisuushäiriöstä sekä syömishäiriöstä. Elämä kotona oli yhtä helvettiä ja nautin siitä turvasta ja vapaudesta, kun pääsin ensin nuorten psykiatriselle osastolle ja myöhemmin perhetukikeskukseen asumaan.
N33
Niin tuttua. Minä ja mun pikkuveli oltiin kuulemma homoja, tai siis meistä tulee homoja sitten aikuistuessamme. Etenkin minua solvasi aina, etenkin kun en osannut tehdä miesten töitä niin siitä sain kuulla vit*uilua. Sensijaan, että olisi opettanut/neuvonut päätti hän vain haukkua ja solvata minua. Sukulaisilleen myös kertoi minun ensikertaa ne tavatessani että "niin tässä on tämä neiti josta olenkin kertonut jo aikaisemmin". Tuntui todella pahalta. Ihan tulee sellainen vastenmielinen tunne kun muistelee näitä. Kertaakaan ei ole sanonut mitään hyvää minusta. En ollut vaikea lapsi/nuori vaan sellainen kiltti joka teki kotityöt mukisematta jne. Jos joku nyt alkaa miettiä olinko itse hankala. Näen äitiä ja isäpuolta pari kertaa vuodessa ja olen tyytyväinen, että ukko on alkanut menettää terveyttään. Selkä reistailee ja polvi on kai jotenkin viallinen, ettei kävely onnistu eikä työnteko. Siellä se kerää entisen ylipainon lisäksi lisää ylipainoa ja on kortistossa. Ilkeästi sanottu, mutta siinä on ihminen joka ansaitsee tuon. Olkoon vaikka karma.
Minun isäpuoleni oli koko lapsuuteni minua kohtaan väittelevän tympeä. Koskaan ei sanonut mitään hyvää. Minäkin muistan, kuten pari muutakin kirjoittajaa täällä, kuinka ihanaa oli, kun isäpuoli oli työmatkalla joskus viikonkin. Silloin ei tarvinut kököttää omassa huoneessa, eikä olla kuin vieras kotonaan. Silloin tunsin edes vähäsen, että se paikka olisi koti, mutta hänen läsnä ollessaan tunsin itseni vieraaksi ja ulkopuoliseksi.
Hän ei ollut viinamäen miehiä, eikä väkivaltainen, mutta väheksyi aina minua ja tekemisiäni, joten henkistä väkivaltaa oli kyllä.
Arki-iltaisin, kun piti herätä aikaisin kouluun ja siten käydä ajoissa nukkumaan, hän piti telkkarissa niin kovalla ääniä, etten saanut nukuttua, ei hiljentänyt äitini pyynnöistä huolimatta ja siksi usein jouduin valvomaan puolille öin telkkarin huudatusta sängyssä kuunnellen, kunnes hän meni nukkumaan.
Hän ei koskaan halunnut huomioida minua, esim. jos minulla oli kylmä, ei saanut lämmittää pattereita enempää, mutta jos häntä itseään paleli, nosti talon lämpötilaa.
Oli vaikka mitä vastaavia inhottavia juttuja. Eniten häiritsi, etten saanut nukkua iltaisin ja olin koko kouluajan rättiväsynyt.
Että ei ole kiva joutua asumaan lapsuuttaan ventovieraan ihmisen kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin se usein on, että vaikka lasten äiti vakuuttelee kuinka uusperhearjen toimivuudesta ja ihanuudesta, ei lapset tykkää, kun taloudessa asuu vieras mies. Etenkin tyttölapsille asia on ymmärrettävästi kiusallinen, kun ikää tulee ja teini-ikä lähestyy.
Vierailija kirjoitti:
Niin se usein on, että vaikka lasten äiti vakuuttelee kuinka uusperhearjen toimivuudesta ja ihanuudesta, ei lapset tykkää, kun taloudessa asuu vieras mies. Etenkin tyttölapsille asia on ymmärrettävästi kiusallinen, kun ikää tulee ja teini-ikä lähestyy.
Minulla on kaksi teiniä. He ovat suurimman osan ajasta omassa huoneessaan tai tekevät omiaan. Jos täällä asuisi vieras mies, niin kumpikaan ei häiriintyisi kummastakaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Niin se usein on, että vaikka lasten äiti vakuuttelee kuinka uusperhearjen toimivuudesta ja ihanuudesta, ei lapset tykkää, kun taloudessa asuu vieras mies. Etenkin tyttölapsille asia on ymmärrettävästi kiusallinen, kun ikää tulee ja teini-ikä lähestyy.
Minäkin kärsin tästä! Kehon piilottelua isoilla vaatteilla, ällötti se, kun huomasin tuijotuksen!
Koin samaten kuin monet muut kirjoittajat, etten ollut vapaasti kotonani, ei se paikka tuntunut kodilta, olin ylimääräinen.
Todella inhottavia ja ahdistavia muistoja!
Terapia tietysti voi auttaa, onko muita keinoja?
Itse sain elinikäisen ahdistuksen ja paniikkihäiriön lapsuudestani!! Olen yli 40v ja eläkkeellä tuon takia :(
En halua katkeroitua mutta eikö riitä että lapsuus pilattiin, niin en kykene edes tienaamaan kunnolla rahaa, aikuisuuskin sen takia huonompi! Ja nämä pääsee kuin koira veräjästä?!?! Ei mitään seuraamuksia tai vastuunottoa aiheuttamistaan traumoista jne...
Minulla biologinen äiti oli se, joka inhosi minua ja piti minua muita lapsia huonompana. Jätti syvät arvet.
Äitipuolena olen päättänyt olla toisenlainen ja olen onnistunutkin siinä, ollaan tytärpuolen kanssa lämpimissä väleissä ja olen alusta asti tehnyt parhaani, että lapsella olisi hyvä olla seurassani.
Aikuisen vastuulla on olla pilaamatta lapsen elämää tympeillä väleillä. Jos en olisi sietänyt tyttöä tai en osaisi pitää häntä perheenjäsenenä, en olisi suhteessa tämän isän kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Parasta tässä on se, että kun erolapset vihdoin ovat aikuisia, voivat he itsenäisesti päättää ketä tapaavat. Jos uusi puoliso ei siihen piiriin kuulu, silloin häntä ei tavata. Yksinkertaista. Kenenkään kanssa ei ole pakko olla tekemisissä velvollisuudesta.
Totta. Koskee myös meitä vanhempien puolisoita. Aion todellakin nähdä kamalaa mieheni lasta niin vähän kuin mahdollista kun hän vihdoin jonain päivänä itsenäistyy. Ilman muuta tapaavat jos tarvitsee, jos hän tulee meille, voin lähteä kotoa. Mihinkään hänen häihin tms en aio ”päästä”, varmaan velvollisuudesta kutsuisi ja olisi ehkä helpottunut jos en mene.
Et sitten lapsetonta miestä löytänyt, ettei tarvitsisi viattoman lapsen elämää pilata?
No kuka tuollaisen akan olisi huolinut. Ylijäämäakka hylätylle miehelle.
Tyttäreni on nk. äitipuoli, lapsi on jo 16 v ja asuu vanhemmillaan viikko-viikko systeemillä omasta halustaan. Biologista lasta tyttärelläni ei ole.
Olen ilolla seurannut perheen elämää, lapsi on tyttö ja hän turvautuu kaikessa tyttäreeni, on tehnyt pienestä asti niin.
Tyttäreni halusi mukaan esim. vanhojenpäivän puvun hankintaan, luottaa enemmän tyttäreni kuin äitinsä makuun.
Tyttäreni on hyvin huolehtivainen, herkkä ja järjestelmällinen, hänelle on luontaista asettaa tytärpuolensa etusijalle.
Joskus on hyvä kertoa, että asiat voivat mennä hyvinkin, kun rakkautta lasta kohtaan riittää.
Sama juttu minulla. Paitsi että kyseessä sekä isä että isäpuoli. Huonoja ihmisiä voi olla missä roolissa tahansa.
AP, et ole yksin! Olisin voinut kirjoittaa aloituksen itse. Ainostaan kuvailisin äidin miesystävää erilailla kuin sinä.
Olen syvästi inhonnut häntä aina. En ymmärrä mitä äitini on hänessä koskaan nähnyt tai tykännyt hänessä. Aiemmin oli alkon ystävä ja väkivaltainenkin, mutta ajan myötä on ollut liian sairas vanhoihin tapohinsa. He ovat olleet yhdessä kohta 30 vuotta ja inhoan häntä edelleen.
16-vuotiaana sanoin äidille, että joko äijä lähtee tai minä lähden. Kotona asuminen oli liian ahdistavaa miehen ja alkoholin käytön vuoksi. Lopputuloksena minä lähdin. Äiti oli liian heikko ja läheisriippuvainen laittaakseen lapsen etusijalle.
Yritän nykyisin tulla toimeen jollakin tavalla eli sietää häntä äitini vuoksi. Jossain vaiheessa kieltäydyin hänen seurastaan oman hyvinvointini vuoksi.
Kyllä, traumoja on tullut koko ukosta ja ne nousee esiin aina ikäkriiseissä.
Jokaisen eronneen tai eroa miettivän on hyvä ymmärtää, että uusperhekuviot ovat todella haastavia, vaikka kuinka haluaisi uskotella itselleen muuta. Peruslähtökohta pitäisi aina olla, että lapsella on oikeus turvallineen kotiin, jossa asu vain tuttuja ihmisiä eikä tuntemattomia.