Isäpuoleni on inhottanut minua lapsuudesta asti - uusperheen lapset voivat kärsiä hiljaa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Entä jos loit ihan itse sen tunteen, että hän on inhottava ihminen ja inhoaa sinua. Eli jos se onkin valetunne ja isäpuolesi on vaistonnut sinun inhosi häntä kohtaan ja siksi antanut sinun olla rauhassa?

 

Taisi osua kohteeseen..täällä uusperheelliset puolustelee näitä kaameita kokemuksia kääntäen ne lasten syyksi/päänsisäisiksi kuvitelmiksi. Huh. Minä olen yh enkä ota ketään asumaan kanssani niin kauan kun lapset ovat luonani. Se on totta että harvoin uusperhe onnistuu, huonoja kokemuksia ja traumoja onkin sitten pilvin pimein. Omille lapsilleni en koskaan tekisi mitään uusperhehelvettiä!

Täsmälleen näin! Lapset joutuvat sopeutumaan vaikeisiin uusperhekuvioihin ja monesti myös sopeutuvatkin kukin tyylillään. 

Mutta jos esim äidin uusi mies juopottelee ja aiheuttaa murhetta äidille ja riitelee bonuslasten kanssa, tilanne voi olla lapsille helvetillinen.

Itse en ottanut ikinä miestä taloon kun eron jälkeen jäin yksin lasten kanssa. Seurustelin jonkin aikaa mutta kotiini ei mies saanut asettua. Ja lapsistani tuli täyspäisiä aikuisia. Toisin on käynyt ystävälleni joka aika nopeasti otti uuden miehen ja se oli todella huono valinta. Mies alkoi määräillä perheessä ja syrji aiemman liiton lapsia. Tappeluhan siitä tuli aika ajoin ja kun lapset olivat murrosikäisiä konfliktit olivat todella pahoja. Muutaman lasunkin tekivät koulusta kun lapset oireilivat pahasti. Tilanne muuttui vasta kun teinit muuttivat isänsä luokse asumaan ja äiti jäi uuden juopon miehen ja pienen lapsen kanssa kolmisin. Mutta onneton perhe se kaikenkaikkiaan oli miehen machoilun ja ryypiskelyn takia. 

Vierailija kirjoitti:

Niin se usein on, että vaikka lasten äiti vakuuttelee kuinka uusperhearjen toimivuudesta ja ihanuudesta, ei lapset tykkää, kun taloudessa asuu vieras mies. Etenkin tyttölapsille asia on ymmärrettävästi kiusallinen, kun ikää tulee ja teini-ikä lähestyy.

Joo yhden tutun uusi ukko rupesi tyttöä kähmimään kun tyttö tuli murrosikään ja sai naiselliset muodot. Lapsen äiti ei koskaan tätä uskonut ja kun tyttö uskalsi kertoa äidille mies kielsi kaiken joten teini jäi todella yksin tilanteeseen. Tyttö joutui lopulta sijaiskotiin kun viilteli yms eikä äiti nähnyt ikinä syytä uudessa miehessään. On niitä naisia joiden kulissien ei pidä kaatua, viis lasten voinnista! 😡

Oletko miettinyt mikä tästä omaa kuvitelmaasi ja sitä, että syyllistät isäpuolta erosta tai siitä, että isääsi et nähnyt. Käytöksesi on aikuiseksi lapsellista ja olisi aika kasvaa ja mennä eteenpäin. Tuntuuko isäpuolestasi siltä, että et ole ikinä pitäyt hänestä etkä hyväksynyt.

Eli miten ihmeessä syyllistät isäpuolta vain siitä, että hän on isäpuolesi. Äidistäsi ei myöskään tunnu varmaan mukavalta kun suhtaudut edelleen nuivasti isäpuoleen. 

Minusta aikuisuuteen kuuluisi se, että pääsisi vähitellen lapsuuden ja nuoruuden kaunoista yli ja osaisi rakentaa vanhemman kumppaniin edes sillä tavalla sivistyneet välit, ettei ne olisi sen oman vanhemman tapaamisen esteenä. Itselläkin hyvin viileä suhde äitipuoleen liki 20 vuotta, mutta olen todella vilpittömästi onnellinen, että välit lämpenivät ennen hänen kuolemaansa. Haudan takaa kun on paha mitään sovintoa enää tehdä. Ja kaunat syö ihmistä itseään enemmän kuin ketään muuta.

Mua pidetään empaattisen ihmisenä, mutta ikinä en pystyisi olemaan uusperheen äiti. Muut kuin omat ei omilta tunnu ja kun vieraiden kanssa joutuu jakamaan kotinsa, niin se ei kenellekään voi olla hyvä. En keksi mitään syytä, miksi laittaisin itseni, lapseni tai hypoteettiset lapsipuolet sellaiseen toivottomaan ristiriitaan. Joissakin asioissa olisi hyvä ymmärtää realiteetit ja varsinkin omat rajat.

Vierailija kirjoitti:

Minusta aikuisuuteen kuuluisi se, että pääsisi vähitellen lapsuuden ja nuoruuden kaunoista yli ja osaisi rakentaa vanhemman kumppaniin edes sillä tavalla sivistyneet välit, ettei ne olisi sen oman vanhemman tapaamisen esteenä. Itselläkin hyvin viileä suhde äitipuoleen liki 20 vuotta, mutta olen todella vilpittömästi onnellinen, että välit lämpenivät ennen hänen kuolemaansa. Haudan takaa kun on paha mitään sovintoa enää tehdä. Ja kaunat syö ihmistä itseään enemmän kuin ketään muuta.

Siinä on vaan se pikkujuttu, että tässä ketjussa kuvatut asiat muuttuu osaksi persoonaa, kun ne kestävät läpi kasvun. Se on vähän toinen ilmiö, kuin "lapsellinen kauna".

Ei ole pakko aikuisena olla kenenkään kanssa tekemisissä. Jos jotain hyötyä aikuisuudesta niin tämä. 

Minä olen aina ajatellut että se perhe pitää vaan itse luoda jos sitä ei ole mukaan saatu. 

Biologinen isäni ei koskaan kuulunut perheeseemme tai elämääni. Selvitin taustani vasta varsin myöhään, kun molemmat vanhempani olivat jo kuolleet. Äiti avioitui, kun olin kuusivuotias. Näin jälkeen päin ajatellen he eivät kumpikaan ilmeisesti ymmärtäneet, että suhteet olisi pitänyt selvittää ja sopia. Nyt vieras mies vain pöllähti meille ja alkoi komennella minua. Se ei tuntunut hyvältä.

Olin paljon isovanhempien luona ja he jo paljon elämää nähneinä osasivat lukea minua. Isoäiti puhui äidille, että en voi hyvin kotona. Kun menin taas kotiin, niin äiti rähisi minulle, että olin valittanut isovanhemmilleni, että kotona ei ole hyvä olla. En ollut omasta mielestäni valittanut, mutta isovanhempani näkivät käytökseni muuttuneen. Olin ollut pirteä ja avoin lapsi, mutta muutuin sen rähinän jälkeen sulkeutuneeksi, enkä enää kertonut asioitani. Tämän muutoksen muistivat jotkut sukulaiset vielä paljon myöhemminkin. 

Aikaa myöten suhde isäpuoleen parani, mutta loppuun asti hän oli velipuoleni isä ja minun isäpuoli. Meillä olisi voinut myöhemmin olla parempikin suhde, mutta jotkut isäpuolen sukulaiset tekivät myyräntyötä minua vastaan. No, nyt ovat useimmat jo haudassa eli siltä osin kaikki hyvin.

Mä en kestäisi jakaa kotiani edes parhaimpien ystävieni kanssa. Viikko olisi maksimi.

Se, että jakaisin kotini vieraiden lasten kanssa...  Se olisi huono juttu mulle, mutta vielä huonompi niille lapsille. Ilman, että kukaan on paha tai vääränlainen. Jotkut asiat on vaan mahdottomuuksia.

Useissa uusperheissä ennen omilleen muuttoa asumaan joutuneet selkäreppulapset kärsivät usein erilaisista mielenterveyden häiriöistä.

Näiden lasten vanhemmalla joka aiheuttaa tuollaisen kierteen lapselleen on vanhemmuus täysin hukassa. He eivät ansaitsisi tulla edes kutsutuksi vanhemmaksi.

Miten joillakin riittää energiaa olla yksinhuoltaja, käydä töissä ja ottaa siihen vielä joku ukko bonuslapsineen pyörimään? Tätä olen ihmetellyt.

Olen tosi pahoillani puolestasi, olit silloin ja olet nyt varmasti ihana tyyppi.

Miltä mahtaakaan tuntua sellaisesta lapsesta, joka on vuoroviikoin vanhemmillaan ja molemmilla vanhemmilla uudet hirviökumppanit? Varmasti monen lapsen todellisuutta etenkin nykypäivänä. Lapsen tunteilla ei tunnu olevan mitään väliä, pääasia on että vanhemmilla on uudet kaverit joiden kanssa läpsytellä pissavehkeitä. 

 

Voimia ja jaksamista jokaiselle joka siinä suossa nyt tarpoo. Uskokaa parempaan huomiseen, ennen kuin huomaattekaan; saatte asua omassa kodissa ja ei tarvitse olla tekemisissä itsekkäiden vanhempienne kanssa. 

Samat kokemukset. Olin huono ja minusta ei koskaan tule mitään, olin ruma jne. Isäpuoli sai lapsen äitini kanssa joka sitten nostettiin jalustalle. Juuri se oli meilläkin ettei jääkaapilla saanut köydä jne. Äitini mukaan olisin halunnut olla vain hänen kanssaan kaksin,kun kysyin joskus miksi on isäpuolen kanssa, ja että olin vain mustasukkainen. Pahinta oli se että pilasi yo kirjoitukseni tulemalla kännissä kotiin joka yö ja halusi keskustella kun yritin kuulemma olla jotain.

Nyt olen itse eronnut enkä ala koskaan uusperhekuvioon. Siihen en lastani laita.

Vierailija kirjoitti:

Mä en kestäisi jakaa kotiani edes parhaimpien ystävieni kanssa. Viikko olisi maksimi.

Se, että jakaisin kotini vieraiden lasten kanssa...  Se olisi huono juttu mulle, mutta vielä huonompi niille lapsille. Ilman, että kukaan on paha tai vääränlainen. Jotkut asiat on vaan mahdottomuuksia.

Sama juttu. Olen ainoa lapsi vanhemmilleni ja olisi ollut ihan hirveää joutua johonkin uusperhe-hel*ettiin. En ole edes biologisia sisaruksia kaivannut, koska en tosiaan kaivannut riitapukareita kotiin. Nykyään olen itsekin yhden lapsen äiti ja enempää en lapsia hanki. Liitossani olen niin pitkään kunnes kuolema meidät erottaa, niin vannottiin vajaa 10 vuotta sitten. Jos jostain syystä ero tulisi, niin uutta äijänkäppyrää en vaivoikseni huolisi!

Vierailija kirjoitti:

Useissa uusperheissä ennen omilleen muuttoa asumaan joutuneet selkäreppulapset kärsivät usein erilaisista mielenterveyden häiriöistä.

Näiden lasten vanhemmalla joka aiheuttaa tuollaisen kierteen lapselleen on vanhemmuus täysin hukassa. He eivät ansaitsisi tulla edes kutsutuksi vanhemmaksi.

Jari Sinkkonen, tunnettu lastenpsykiatri antoi tähän aihealueeseen liittyvän kommentin juuri taannoin:

https://www.maaseuduntulevaisuus.fi/lukemisto/0d91a85c-e9b4-4a1b-b86e-9…

"Lastenpsykiatrian dosentti ehdottaa modernia asumisratkaisua eroperheille. Sinkkosen mallissa lapsi asuu lapsuuden kodissaan, mutta vanhemmat vaihtavat yöpaikkaa vuoroviikoin.

Vanhemmat tuntevat omissa nahoissaan, miltä tuntuu pakata koko ajan laukkuja."

Jari Sinkkonen on hämmästynyt vuoroviikkovanhempien haastatteluista, joissa hehkutetaan, että on ihanaa olla sinkku joka toinen viikko.

Ei. Et ole sinkku enää ikinä, olet lapsen vanhempi, Pelastakaa lapset -järjestön entinen ylilääkäri tyrmää."

Minulla ei ollut omaa sänkyä kummankaan vanhemman uusperheissä, olin 14v. Kun isä ja äiti erosivat ja nopeasti menivät kumpikin uusiin naimisiin. Siinä pari vuotta seilasin kahden "kodin" väliä ja nukuin sohvalla, tai lattialla. En ollut tervetullut kumpaankaan perheeseen. Aika nopeasti tekivät kumpikin sisarpuolia ja olin tosi ulkopuolinen ja ilman kotia. Onneksi pääsin opiskelemaan toiseen kaupunkiin lukioon ja siitä sitten yliopistoon. Opiskelujen ohella tein töitä, valmistunutkin olen aikoja sitten.

Ei varmaan yllätä, etten ole tekemisissä, minulla salatut yhteystiedot ja poliisille ilmoittanut, että en halua olla tekemisissä, jos joku yrittää etsiä. Minulle sama vaikka kuolisivat pois, ei enää kiinnosta.

Tuttua on. Edesmennyt isäpuoleni ei muuta tehnyt kuin vittuili mulle silloin harvoin kun kävin äitiäni katsomassa. Sitten ihmeteltiin kun en käynyt. Äiti vain kuunteli vieressä vaivaantuneena sitä kuittailua. Olin suoraan sanoen helpottunut, kun hän kuoli.

Vierailija kirjoitti:

Mulla samanlaisia kokemuksia. Niin tuttua tuo että vain silloin kun isäpuoli ei ole kotona niin saa olla vapaasti. Välillä oltiin siskopuolen ja äidin kanssa kolmistaan kotona kun se oli jossain työmatkalla. Oli ihanaa saada liikkua vapaasti kotona edes hetken.

Sen muistan ehkä parhaiten kuinka isäpuoli tuli repimään hupparia päältäni koska sisällä ei saa pitää hänen mielestään takkia. Pari kertaa tuli huoneeseeni ja ahdisti minut nurkkaan, en muista enää miksi. Sitten tietenkin aina tilaisuuden tullen mustamaalasi minua äidilleni ja yritti saada minut näyttämään mahdollisimman huonolta äidin silmissä. Nautti siitä kun minä ja äiti riideltiin, tuli aina oven taakse salakuuntelemaan ja kyttäämään riitoja. Oksettaa kun muistan sen itsetyytyväisen hymyn, kun yritän paniikissa selittää äidille miten asiat on oikeasti menneet, kun isäpuoli on satuillut omiaan. Joskus ollessani noin 7-vuotias, isäpuoli uhkasi heittää minut pihalle. Kerran

Itse menisin terapiaan ihan siitä syystä, että vapautuisin noista muistoista ja ymmärtäisin, että aikuiset ovat toimineet väärin.

Vierailija kirjoitti:

Minusta aikuisuuteen kuuluisi se, että pääsisi vähitellen lapsuuden ja nuoruuden kaunoista yli ja osaisi rakentaa vanhemman kumppaniin edes sillä tavalla sivistyneet välit, ettei ne olisi sen oman vanhemman tapaamisen esteenä. Itselläkin hyvin viileä suhde äitipuoleen liki 20 vuotta, mutta olen todella vilpittömästi onnellinen, että välit lämpenivät ennen hänen kuolemaansa. Haudan takaa kun on paha mitään sovintoa enää tehdä. Ja kaunat syö ihmistä itseään enemmän kuin ketään muuta.

No miten rakennat ne sivistyneet välit jos vain lapsi tätä yrittää ja tällä aikuisella ei ole koskaan, edes silloin kun lapsi on aikuinen, mitään yritystä.