Lue keskustelun säännöt.
1987 syntyneistä kolmannes saanut psyk. diagnoosin tai lääkkeitä ja tilanne on vain pahentunut nuoremmilla
06.08.2019 |
Tämän hetken parikymppisillä ongelmia näyttäisi olevan vielä 30% enemmän.
Miten tämä maa voi pyöriä, jos tulevaisuudessa suurimmalla osalla väestöstä on mielenterveysongelmia? Miksi tästä ei puhuta enemmän?
Kommentit (234)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aina on suomalaiset vanhemmat eronneet ja juoneet. Myös aiempina aikoina. On saatu koivunimene herraa, ja tultu avainlapsina suoraan ýksin kotiin 7-vuotiaana. Ei masennusta ja tehty aina töitä.
Aina on erottu, mutta selvä kasvu eroissa alkoi näkymään 80- luvulla. Ja kaiken päälle tilastoissa ei näy lainkaan avoerot. Avoliitot yleistyivät suunnilleen 80-90 luvuilla.
Monikaan ei tajua, mitä perheen rikkoutuminen aiheuttaa kasvaville lapsille ja liian moni lapsi salaa pitkään tunteensa. Siitä seuraa mt-ongelmia.
Juuri näin! Lapset suojelevat vanhempiaan syyllisyydeltä ja yrittävät vakuutella kaikille -jopa itselleen - että vanhempien ero ei muka satuta vaan muka oli jopa hyväkin asia. Lapset piilottavat tuskansa lojaalisuudesta vanhempiaan kohtaan ja tämä kostautuu myöhemmin mielenterveysongelmina.
Myös yhteiskunnallinen keskustelu on ikuista nuoruuttaan elävien itsekkäiden vanhempien puolella uhraten näin avioerolapset. Väitetään valheellisesti, ettei vanhempien ero muka riko lasta henkisesti. Jos tahdomme pelastaa lapset ja tulevaisuutemme yhteiskunnan, pitäisi puhua ääneen ikävä totuus, vaikka se aiheuttaakin syyllisyyttä eronneille ja eroaville vanhemmille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vain ulkomainen työvoima voi meidät enää pelastaa
Se juuri ajaa tuhoon. Töitä työttömille ensiksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aina on suomalaiset vanhemmat eronneet ja juoneet. Myös aiempina aikoina. On saatu koivunimene herraa, ja tultu avainlapsina suoraan ýksin kotiin 7-vuotiaana. Ei masennusta ja tehty aina töitä.
Aina on erottu, mutta selvä kasvu eroissa alkoi näkymään 80- luvulla. Ja kaiken päälle tilastoissa ei näy lainkaan avoerot. Avoliitot yleistyivät suunnilleen 80-90 luvuilla.
Monikaan ei tajua, mitä perheen rikkoutuminen aiheuttaa kasvaville lapsille ja liian moni lapsi salaa pitkään tunteensa. Siitä seuraa mt-ongelmia.Juuri näin! Lapset suojelevat vanhempiaan syyllisyydeltä ja yrittävät vakuutella kaikille -jopa itselleen - että vanhempien ero ei muka satuta vaan muka oli jopa hyväkin asia. Lapset piilottavat tuskansa lojaalisuudesta vanhempiaan kohtaan ja tämä kostautuu myöhemmin mielenterveysongelmina.
Myös yhteiskunnallinen keskustelu on ikuista nuoruuttaan elävien itsekkäiden vanhempien puolella uhraten näin avioerolapset. Väitetään valheellisesti, ettei vanhempien ero muka riko lasta henkisesti. Jos tahdomme pelastaa lapset ja tulevaisuutemme yhteiskunnan, pitäisi puhua ääneen ikävä totuus, vaikka se aiheuttaakin syyllisyyttä eronneille ja eroaville vanhemmille.
Älkää ruikuttako! Ihmisten elämässä on vastoinkäymisiä, niin lapsena, nuorena kuin vanhempanakin ja niistä pitää pyrkä selviämään, eikä syyllistää muita. Muiden syyllistäminen ei tee muuta kuin vie masennukseen, kun muutosta ei tapahdu, toisin kuin itsensä kehittämisessä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
hmmmmmmmm kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Samaan aikaan kasvatustieteilijät väittävät, että nykyajan kasvatusmenetelmät ehkäisevät psyykkisiä ongelmia ja traumoja. Kun oikeasti tilanne on täysin päinvastoin.
Lastenkasvatuksessa pitäisi palata esim. 50-luvun käytäntöihin ja menetelmiin jotta ehkäistäisiin psyykkisten ongelmien ja sitä kautta syrjäytymisen entistäkin pahempi käsiin räjähtäminen.
Eipä todellakaan näin. Nykyään kasvatusmenetelmät ovat huomattavasti paremmat. Olen reilu kolmekymppinen ja minut on kasvatettu kovalla autoritaarisella otteella, hoitamattomilla vanhempien mielenterveysongelmilla, ja oma elämisen jälki ja arvet sen näköisiä.
Lapsuudessa luotu stressiherkkyyteni (kasvatuksen tulos) ja yliopisto-opintojeni alan heikoit työnäkymät oli kombo, joka raastoi ja raastoi minua vuosia - sekosin epävarmuuteen yliopisto-opintojen aikana. Eilen luin tylkkärin kirjoitusken "lääkäritarina", jossa tuleva lääkäri, opiskelija, kertoi miten huojentavaa on opiskella lääkiksessa, kun siellä kasvatetaan "me-henkeä" eli lääkärien kollegialisuutta opintojen alusta asti - miten turvallista opiskelu on kun ei päivääkään ole stressannut saako opintojen jälkeen edes mitään työtä kuten jossakin toisissa tiedekunnissa opiskelevat opiskelijakaverit. Edellä kuvattua olisin kaivannut itsekin yli kaiken puheen "valmistumme kortistoon sijaan" - mutta eihän työllistymisestä kenelläkään (eikä vieläkään) ollut varmuutta näinä epävarmojen työmarkkinoiden aikana. Monet jo valmistuneet opiskelijakaverini, ns. hyvät tyypit, joilla roimasti työkokemustakin, olivat työttöminä hakeneet töitä jo puoli vuotta, ehkä vuodenkin. Kun kuuli näitä tarinoita, usko itseen, koulutukseen jne. on todella uhattuna, jos ei ole riittävää itsetuntoa, jota ei kyllä kohottanut perheeni vaativa ja rankaiseva kasvatustyyli. Tarvitaan haleja, läsnäoloa, vähemmän kännykkää tai muuta vanhemman aktiviteettia, kannustusta elämään ja opintoihin ja työnäkymiin jne. On vaikeaa opiskella, jos oma perhe odottaa vain sulta hyvää työpaikkaa mutta ei kannusta ikinä. Ja yhteiskunnan epävarmuus - huoh. Kamalaa. Resepti vakaviin mt-ongelmiin on valmis -voila!
Jos ymmärsin oikein, opiskelit alaa johon jo opiskellessa tiesit että et tule työllistymään ja tuo stressasi. Tuossa tapauksessahan opiskelut olisi pitänyt keskeyttää ja siirtyä opiskelemaan alaa mistä niitä töitä löytyy. Eli tuossa tapauksessa stressi oli hyvä asia, mutta yksilön reagointi stressiin väärä.
Et ehkä tiedä tätä, mutta varmaan 90% opiskeltavista aloista on sellaisia, että ne työllistävät epävarmasti. Kaikki kaikilla aloilla stressaavat tuota samaa asiaa, paitsi tyyliin lääkärit, osaavat koodaajat ja sairaanhoitajat. Tämä lienee yksi syy stressiahdistuksen yleisyyteen: valitsit mitä vain, olet pulassa. Edellämainittuja aloja opiskelee aika pieni prosentti kaikista opiskelijoista. Ehkä tälle olisi parempi yhteiskuntana tehdä jotain, kuin viisastella että miksi ette kaikki verissä päin tappele niistä lääkiksen opiskelupaikoista.
Ei muuten pidä paikkaansa. Jos opiskelet esim. media-alalle, työttömyys on melko varma. Jos opiskelet metallimieheksi, on työllistyminen lähes varmaa. Näin esimerkkinä. Toiseen näistä ammateista hakee paljon ihmisiä opiskelemaan, toiseen ei.
Ei kukaan tiedä kun lähtee opiskelemaan, mikä on työtilanne, kun valmistuu, kun siihen vaikuttavat suhdanteet ja maailman tilanne.
Esim. 90-luvulla lääkäreitä, sairaanhoitajia, metalli- ja rakennusmiehiä valmistui työttömäksi. Lääkärit ja sh muuttivat Norjaan jne. työnperässä. Jopa rakennusmestarien koulutus päätettiin lopettaa, kun työnjohdosta oli yli tarjotaa.
Kysyntää olisi ollut it-osaajille, asianajajille jne. ja vastaavasti he ovat nyt työttömänä.Samoin hammaslääkärit, nykyään heistä on ylitarjontaa, samoin opettajista jne.
Usein opiskelut kestävät 4-6 vuotta ja sinä aikana suhdanteet ja maailman tilanteet ovat muuttuneet moneen kertaan.
Meinaat että IT-alan työntekijöille tai hammaslääkäreille ei ole töitä. IT-tyyppejä ei ole saanut kolmeen vuoteen ja hammaslääkäreillekin löytyy tilastojen mukaan ihan hyvin töitä. 90-luvun lama kosketti kaikkia aloja, joten tuo on hieman huono esimerkki kausivaihtelusta, varsinkin kun siitä on jo aikaa lähes 30 vuotta. Harva noin pitkään opiskelee.
Kyllä IT-tyyppejä saa. Kyse on laadusta. Nokian jäljiltä on edelleen työttömänä osa, eivät vastaa yritysten toiveita. eri
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen itse miettinyt sitäkin, että millähän tavalla sota-aika on vaikuttanut kollektiiviseen mielenterveyteen - ja vaikuttaako vieläkin? Sitä on ihan tutkittu, että sodat ovat vaikuttaneet suomalaiseen kasvatukseen ja olemiseen. Esimerkiksi omat isoisäni olivat nuoruutensa rintamalla, ja onhan se pakostakin vaikuttanut. Luulenkin, että vaikkapa suurten ikäluokkien juomatavat voidaan osittain selittää tällaisella ylisukupolvisuudella.
Toisaalta olen miettinyt sitäkin, että ehkäpä tämän asian suhteen näkyy valoa tunnelin päässä: joku täällä jo mainitsikin miten kasvatus on nykyään ”hellempää”, nuoret käyttäytyvät keskimäärin paremmin ja juovat vähemmän jne. Yksi 60-70 vuotta meni sitten tähänkin prosessiin, mutta nyt onkin sitten muita yhteiskunnallisia haasteita ja kollektiivisia traumoja (kuten 90-luvun lama).
Tutkimusten mukaan sodat julmuudet ja kaudeudet siirtyvät jopa neljänteen ja viidenteen sukupolveen, vanhempien asenteissa ja kasvatuksessa, ellei ole ymmärrystä katkaista niitä ja hakea terapiaa.
Ja se terapia on tullut vasta 2000-luvulla useampien saataville, tosin saatavuudessa on vieläkin suuria eroja.
Joo, patoutuneet sota-ajan traumat purkautuvat nyt nuorten pahoinvointina. Ohitti vain muutaman sukupolven välissä. Nuorison pahoinvointi on siis esi-isiemme syy!
Oikeasti suosittelen kuitenkin etsimään niitä ongelmia hieman lähempää, niin voi löytyä ratkaisutkin helpommin.
Miten niin ohitti muutaman sukupolven?
Suurin osa v. 1987 syntyneiden lasten vanhemmista ovat syntyneet 45-60-luvulla, joiden isät olivat sodassa ja äidit lottana.
Ihanko oikesti kuvittelet, ettei vanhempien sodan kauhut ja julmuudet vaikuttaneet heidän lapsiinsa, jotka olivat itse vanhempia 80-luvulla.
Vielä 60-luvulla sodasta ja sodan traumoista ei saanut edes puhua. Eikä sitä käsitelty mediassa millään tavalla. Jos joku yritti, se sensuroitiin. Eikä puhettakaan terapiasta.
Vielä 60-70-luvulle saakka lapset ja nuoret käsittelevät ongelmiaan omalla tavallaan, lähinnä ryyppäämällä ja polttamalla röökiä, jopa 10-12-vuotiaat lapset. Myös huumeiden käyttö oli yleistä ja se oli arkipäivää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aina on suomalaiset vanhemmat eronneet ja juoneet. Myös aiempina aikoina. On saatu koivunimene herraa, ja tultu avainlapsina suoraan ýksin kotiin 7-vuotiaana. Ei masennusta ja tehty aina töitä.
Aina on erottu, mutta selvä kasvu eroissa alkoi näkymään 80- luvulla. Ja kaiken päälle tilastoissa ei näy lainkaan avoerot. Avoliitot yleistyivät suunnilleen 80-90 luvuilla.
Monikaan ei tajua, mitä perheen rikkoutuminen aiheuttaa kasvaville lapsille ja liian moni lapsi salaa pitkään tunteensa. Siitä seuraa mt-ongelmia.Juuri näin! Lapset suojelevat vanhempiaan syyllisyydeltä ja yrittävät vakuutella kaikille -jopa itselleen - että vanhempien ero ei muka satuta vaan muka oli jopa hyväkin asia. Lapset piilottavat tuskansa lojaalisuudesta vanhempiaan kohtaan ja tämä kostautuu myöhemmin mielenterveysongelmina.
Myös yhteiskunnallinen keskustelu on ikuista nuoruuttaan elävien itsekkäiden vanhempien puolella uhraten näin avioerolapset. Väitetään valheellisesti, ettei vanhempien ero muka riko lasta henkisesti. Jos tahdomme pelastaa lapset ja tulevaisuutemme yhteiskunnan, pitäisi puhua ääneen ikävä totuus, vaikka se aiheuttaakin syyllisyyttä eronneille ja eroaville vanhemmille.
Ensiksi hankitaan monta lasta itsekkäästi ja sitten erotaan itsekkäästi. Ei lapset kärsi itsekkäiden ihmisten eroista, ne kärsii itsekkäistä ihmisistä. Hankkikaa max 2 lasta ja hoitakaa ne parhaalla mahdollisella tavalla. Hankkikaa ne lapset vain sellaisen ihmisen kanssa, jonka kanssa haluatte selvitä vaikeatkin ajanjaksot.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
hmmmmmmmm kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Samaan aikaan kasvatustieteilijät väittävät, että nykyajan kasvatusmenetelmät ehkäisevät psyykkisiä ongelmia ja traumoja. Kun oikeasti tilanne on täysin päinvastoin.
Lastenkasvatuksessa pitäisi palata esim. 50-luvun käytäntöihin ja menetelmiin jotta ehkäistäisiin psyykkisten ongelmien ja sitä kautta syrjäytymisen entistäkin pahempi käsiin räjähtäminen.
Eipä todellakaan näin. Nykyään kasvatusmenetelmät ovat huomattavasti paremmat. Olen reilu kolmekymppinen ja minut on kasvatettu kovalla autoritaarisella otteella, hoitamattomilla vanhempien mielenterveysongelmilla, ja oma elämisen jälki ja arvet sen näköisiä.
Lapsuudessa luotu stressiherkkyyteni (kasvatuksen tulos) ja yliopisto-opintojeni alan heikoit työnäkymät oli kombo, joka raastoi ja raastoi minua vuosia - sekosin epävarmuuteen yliopisto-opintojen aikana. Eilen luin tylkkärin kirjoitusken "lääkäritarina", jossa tuleva lääkäri, opiskelija, kertoi miten huojentavaa on opiskella lääkiksessa, kun siellä kasvatetaan "me-henkeä" eli lääkärien kollegialisuutta opintojen alusta asti - miten turvallista opiskelu on kun ei päivääkään ole stressannut saako opintojen jälkeen edes mitään työtä kuten jossakin toisissa tiedekunnissa opiskelevat opiskelijakaverit. Edellä kuvattua olisin kaivannut itsekin yli kaiken puheen "valmistumme kortistoon sijaan" - mutta eihän työllistymisestä kenelläkään (eikä vieläkään) ollut varmuutta näinä epävarmojen työmarkkinoiden aikana. Monet jo valmistuneet opiskelijakaverini, ns. hyvät tyypit, joilla roimasti työkokemustakin, olivat työttöminä hakeneet töitä jo puoli vuotta, ehkä vuodenkin. Kun kuuli näitä tarinoita, usko itseen, koulutukseen jne. on todella uhattuna, jos ei ole riittävää itsetuntoa, jota ei kyllä kohottanut perheeni vaativa ja rankaiseva kasvatustyyli. Tarvitaan haleja, läsnäoloa, vähemmän kännykkää tai muuta vanhemman aktiviteettia, kannustusta elämään ja opintoihin ja työnäkymiin jne. On vaikeaa opiskella, jos oma perhe odottaa vain sulta hyvää työpaikkaa mutta ei kannusta ikinä. Ja yhteiskunnan epävarmuus - huoh. Kamalaa. Resepti vakaviin mt-ongelmiin on valmis -voila!
Jos ymmärsin oikein, opiskelit alaa johon jo opiskellessa tiesit että et tule työllistymään ja tuo stressasi. Tuossa tapauksessahan opiskelut olisi pitänyt keskeyttää ja siirtyä opiskelemaan alaa mistä niitä töitä löytyy. Eli tuossa tapauksessa stressi oli hyvä asia, mutta yksilön reagointi stressiin väärä.
Et ehkä tiedä tätä, mutta varmaan 90% opiskeltavista aloista on sellaisia, että ne työllistävät epävarmasti. Kaikki kaikilla aloilla stressaavat tuota samaa asiaa, paitsi tyyliin lääkärit, osaavat koodaajat ja sairaanhoitajat. Tämä lienee yksi syy stressiahdistuksen yleisyyteen: valitsit mitä vain, olet pulassa. Edellämainittuja aloja opiskelee aika pieni prosentti kaikista opiskelijoista. Ehkä tälle olisi parempi yhteiskuntana tehdä jotain, kuin viisastella että miksi ette kaikki verissä päin tappele niistä lääkiksen opiskelupaikoista.
Ei muuten pidä paikkaansa. Jos opiskelet esim. media-alalle, työttömyys on melko varma. Jos opiskelet metallimieheksi, on työllistyminen lähes varmaa. Näin esimerkkinä. Toiseen näistä ammateista hakee paljon ihmisiä opiskelemaan, toiseen ei.
Ei kukaan tiedä kun lähtee opiskelemaan, mikä on työtilanne, kun valmistuu, kun siihen vaikuttavat suhdanteet ja maailman tilanne.
Esim. 90-luvulla lääkäreitä, sairaanhoitajia, metalli- ja rakennusmiehiä valmistui työttömäksi. Lääkärit ja sh muuttivat Norjaan jne. työnperässä. Jopa rakennusmestarien koulutus päätettiin lopettaa, kun työnjohdosta oli yli tarjotaa.
Kysyntää olisi ollut it-osaajille, asianajajille jne. ja vastaavasti he ovat nyt työttömänä.Samoin hammaslääkärit, nykyään heistä on ylitarjontaa, samoin opettajista jne.
Usein opiskelut kestävät 4-6 vuotta ja sinä aikana suhdanteet ja maailman tilanteet ovat muuttuneet moneen kertaan.
Meinaat että IT-alan työntekijöille tai hammaslääkäreille ei ole töitä. IT-tyyppejä ei ole saanut kolmeen vuoteen ja hammaslääkäreillekin löytyy tilastojen mukaan ihan hyvin töitä. 90-luvun lama kosketti kaikkia aloja, joten tuo on hieman huono esimerkki kausivaihtelusta, varsinkin kun siitä on jo aikaa lähes 30 vuotta. Harva noin pitkään opiskelee.
Kyllä IT-tyyppejä saa. Kyse on laadusta. Nokian jäljiltä on edelleen työttömänä osa, eivät vastaa yritysten toiveita. eri
Samaa mieltä. Olisi ehkä parempi vaihtaa toimialaa, jos ei 10 vuodessa ole saanut itsestään koulittua sellaista osaajaa jolle olisi käyttöä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen itse miettinyt sitäkin, että millähän tavalla sota-aika on vaikuttanut kollektiiviseen mielenterveyteen - ja vaikuttaako vieläkin? Sitä on ihan tutkittu, että sodat ovat vaikuttaneet suomalaiseen kasvatukseen ja olemiseen. Esimerkiksi omat isoisäni olivat nuoruutensa rintamalla, ja onhan se pakostakin vaikuttanut. Luulenkin, että vaikkapa suurten ikäluokkien juomatavat voidaan osittain selittää tällaisella ylisukupolvisuudella.
Toisaalta olen miettinyt sitäkin, että ehkäpä tämän asian suhteen näkyy valoa tunnelin päässä: joku täällä jo mainitsikin miten kasvatus on nykyään ”hellempää”, nuoret käyttäytyvät keskimäärin paremmin ja juovat vähemmän jne. Yksi 60-70 vuotta meni sitten tähänkin prosessiin, mutta nyt onkin sitten muita yhteiskunnallisia haasteita ja kollektiivisia traumoja (kuten 90-luvun lama).
Tutkimusten mukaan sodat julmuudet ja kaudeudet siirtyvät jopa neljänteen ja viidenteen sukupolveen, vanhempien asenteissa ja kasvatuksessa, ellei ole ymmärrystä katkaista niitä ja hakea terapiaa.
Ja se terapia on tullut vasta 2000-luvulla useampien saataville, tosin saatavuudessa on vieläkin suuria eroja.
Joo, patoutuneet sota-ajan traumat purkautuvat nyt nuorten pahoinvointina. Ohitti vain muutaman sukupolven välissä. Nuorison pahoinvointi on siis esi-isiemme syy!
Oikeasti suosittelen kuitenkin etsimään niitä ongelmia hieman lähempää, niin voi löytyä ratkaisutkin helpommin.
Miten niin ohitti muutaman sukupolven?
Suurin osa v. 1987 syntyneiden lasten vanhemmista ovat syntyneet 45-60-luvulla, joiden isät olivat sodassa ja äidit lottana.
Ihanko oikesti kuvittelet, ettei vanhempien sodan kauhut ja julmuudet vaikuttaneet heidän lapsiinsa, jotka olivat itse vanhempia 80-luvulla.
Vielä 60-luvulla sodasta ja sodan traumoista ei saanut edes puhua. Eikä sitä käsitelty mediassa millään tavalla. Jos joku yritti, se sensuroitiin. Eikä puhettakaan terapiasta.
Vielä 60-70-luvulle saakka lapset ja nuoret käsittelevät ongelmiaan omalla tavallaan, lähinnä ryyppäämällä ja polttamalla röökiä, jopa 10-12-vuotiaat lapset. Myös huumeiden käyttö oli yleistä ja se oli arkipäivää.
Ehkä sodasta selvinneet osasivat hoitaa paremmin tuon stressinsä kun eivät sitä jalkauttaneet lapsiinsa. Olisikohan tuosta jotain opittavaa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aina on suomalaiset vanhemmat eronneet ja juoneet. Myös aiempina aikoina. On saatu koivunimene herraa, ja tultu avainlapsina suoraan ýksin kotiin 7-vuotiaana. Ei masennusta ja tehty aina töitä.
Aina on erottu, mutta selvä kasvu eroissa alkoi näkymään 80- luvulla. Ja kaiken päälle tilastoissa ei näy lainkaan avoerot. Avoliitot yleistyivät suunnilleen 80-90 luvuilla.
Monikaan ei tajua, mitä perheen rikkoutuminen aiheuttaa kasvaville lapsille ja liian moni lapsi salaa pitkään tunteensa. Siitä seuraa mt-ongelmia.Juuri näin! Lapset suojelevat vanhempiaan syyllisyydeltä ja yrittävät vakuutella kaikille -jopa itselleen - että vanhempien ero ei muka satuta vaan muka oli jopa hyväkin asia. Lapset piilottavat tuskansa lojaalisuudesta vanhempiaan kohtaan ja tämä kostautuu myöhemmin mielenterveysongelmina.
Myös yhteiskunnallinen keskustelu on ikuista nuoruuttaan elävien itsekkäiden vanhempien puolella uhraten näin avioerolapset. Väitetään valheellisesti, ettei vanhempien ero muka riko lasta henkisesti. Jos tahdomme pelastaa lapset ja tulevaisuutemme yhteiskunnan, pitäisi puhua ääneen ikävä totuus, vaikka se aiheuttaakin syyllisyyttä eronneille ja eroaville vanhemmille.
Eihän vanhempien ero ole mikään helppo lapsille. Kodista toiseen kulkeminen alkaa ja osalta häviää yhteys toiseen vanhempaan syystä tai toisesta. Entäs isovanhempien osuus ja osa? Lapsia riepotellaan sinne sun tänne ja lapsi ei kykene ( eikä pidä vaatiakaan) tajuamaan kaikkia osapuolia ja asioita.
Näkyyhän erolasten ongelmat monien asiantuntijoiden ja "näkijöiden" silmin, kuten päiväkodit , opettajat, sos.työntekijät tietävät. Moni em on todennut, että näkee pian kuka on erolapsi ja kuka ydinperheen lapsi.
Yhteiskunta on mennyt suuntaan joka on pelottava. Kaikki mulle heti ja kun parisuhteeseessa alkaa "arki" siitä vaan pian uutta rakkautta metssätämään ja viisastumaan tai iskemään päätään taas mäntyyn.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen itse miettinyt sitäkin, että millähän tavalla sota-aika on vaikuttanut kollektiiviseen mielenterveyteen - ja vaikuttaako vieläkin? Sitä on ihan tutkittu, että sodat ovat vaikuttaneet suomalaiseen kasvatukseen ja olemiseen. Esimerkiksi omat isoisäni olivat nuoruutensa rintamalla, ja onhan se pakostakin vaikuttanut. Luulenkin, että vaikkapa suurten ikäluokkien juomatavat voidaan osittain selittää tällaisella ylisukupolvisuudella.
Toisaalta olen miettinyt sitäkin, että ehkäpä tämän asian suhteen näkyy valoa tunnelin päässä: joku täällä jo mainitsikin miten kasvatus on nykyään ”hellempää”, nuoret käyttäytyvät keskimäärin paremmin ja juovat vähemmän jne. Yksi 60-70 vuotta meni sitten tähänkin prosessiin, mutta nyt onkin sitten muita yhteiskunnallisia haasteita ja kollektiivisia traumoja (kuten 90-luvun lama).
Tutkimusten mukaan sodat julmuudet ja kaudeudet siirtyvät jopa neljänteen ja viidenteen sukupolveen, vanhempien asenteissa ja kasvatuksessa, ellei ole ymmärrystä katkaista niitä ja hakea terapiaa.
Ja se terapia on tullut vasta 2000-luvulla useampien saataville, tosin saatavuudessa on vieläkin suuria eroja.
Joo, patoutuneet sota-ajan traumat purkautuvat nyt nuorten pahoinvointina. Ohitti vain muutaman sukupolven välissä. Nuorison pahoinvointi on siis esi-isiemme syy!
Oikeasti suosittelen kuitenkin etsimään niitä ongelmia hieman lähempää, niin voi löytyä ratkaisutkin helpommin.
Miten niin ohitti muutaman sukupolven?
Suurin osa v. 1987 syntyneiden lasten vanhemmista ovat syntyneet 45-60-luvulla, joiden isät olivat sodassa ja äidit lottana.
Ihanko oikesti kuvittelet, ettei vanhempien sodan kauhut ja julmuudet vaikuttaneet heidän lapsiinsa, jotka olivat itse vanhempia 80-luvulla.
Vielä 60-luvulla sodasta ja sodan traumoista ei saanut edes puhua. Eikä sitä käsitelty mediassa millään tavalla. Jos joku yritti, se sensuroitiin. Eikä puhettakaan terapiasta.
Vielä 60-70-luvulle saakka lapset ja nuoret käsittelevät ongelmiaan omalla tavallaan, lähinnä ryyppäämällä ja polttamalla röökiä, jopa 10-12-vuotiaat lapset. Myös huumeiden käyttö oli yleistä ja se oli arkipäivää.
Ehkä sodasta selvinneet osasivat hoitaa paremmin tuon stressinsä kun eivät sitä jalkauttaneet lapsiinsa. Olisikohan tuosta jotain opittavaa?
Todellako? 1950-luvulla syntynyt isäni on useasti muistellut sodassa hermonsa menettäneitä väkivaltaisia opettajiaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen itse miettinyt sitäkin, että millähän tavalla sota-aika on vaikuttanut kollektiiviseen mielenterveyteen - ja vaikuttaako vieläkin? Sitä on ihan tutkittu, että sodat ovat vaikuttaneet suomalaiseen kasvatukseen ja olemiseen. Esimerkiksi omat isoisäni olivat nuoruutensa rintamalla, ja onhan se pakostakin vaikuttanut. Luulenkin, että vaikkapa suurten ikäluokkien juomatavat voidaan osittain selittää tällaisella ylisukupolvisuudella.
Toisaalta olen miettinyt sitäkin, että ehkäpä tämän asian suhteen näkyy valoa tunnelin päässä: joku täällä jo mainitsikin miten kasvatus on nykyään ”hellempää”, nuoret käyttäytyvät keskimäärin paremmin ja juovat vähemmän jne. Yksi 60-70 vuotta meni sitten tähänkin prosessiin, mutta nyt onkin sitten muita yhteiskunnallisia haasteita ja kollektiivisia traumoja (kuten 90-luvun lama).
Tutkimusten mukaan sodat julmuudet ja kaudeudet siirtyvät jopa neljänteen ja viidenteen sukupolveen, vanhempien asenteissa ja kasvatuksessa, ellei ole ymmärrystä katkaista niitä ja hakea terapiaa.
Ja se terapia on tullut vasta 2000-luvulla useampien saataville, tosin saatavuudessa on vieläkin suuria eroja.
Joo, patoutuneet sota-ajan traumat purkautuvat nyt nuorten pahoinvointina. Ohitti vain muutaman sukupolven välissä. Nuorison pahoinvointi on siis esi-isiemme syy!
Oikeasti suosittelen kuitenkin etsimään niitä ongelmia hieman lähempää, niin voi löytyä ratkaisutkin helpommin.
Miten niin ohitti muutaman sukupolven?
Suurin osa v. 1987 syntyneiden lasten vanhemmista ovat syntyneet 45-60-luvulla, joiden isät olivat sodassa ja äidit lottana.
Ihanko oikesti kuvittelet, ettei vanhempien sodan kauhut ja julmuudet vaikuttaneet heidän lapsiinsa, jotka olivat itse vanhempia 80-luvulla.
Vielä 60-luvulla sodasta ja sodan traumoista ei saanut edes puhua. Eikä sitä käsitelty mediassa millään tavalla. Jos joku yritti, se sensuroitiin. Eikä puhettakaan terapiasta.
Vielä 60-70-luvulle saakka lapset ja nuoret käsittelevät ongelmiaan omalla tavallaan, lähinnä ryyppäämällä ja polttamalla röökiä, jopa 10-12-vuotiaat lapset. Myös huumeiden käyttö oli yleistä ja se oli arkipäivää.
Ehkä sodasta selvinneet osasivat hoitaa paremmin tuon stressinsä kun eivät sitä jalkauttaneet lapsiinsa. Olisikohan tuosta jotain opittavaa?
Todellako? 1950-luvulla syntynyt isäni on useasti muistellut sodassa hermonsa menettäneitä väkivaltaisia opettajiaan.
Silti heidän opettamat lapset kärsivät vähemmän mielenterveysongelmista työelämässä kuin nykynuoret!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen itse miettinyt sitäkin, että millähän tavalla sota-aika on vaikuttanut kollektiiviseen mielenterveyteen - ja vaikuttaako vieläkin? Sitä on ihan tutkittu, että sodat ovat vaikuttaneet suomalaiseen kasvatukseen ja olemiseen. Esimerkiksi omat isoisäni olivat nuoruutensa rintamalla, ja onhan se pakostakin vaikuttanut. Luulenkin, että vaikkapa suurten ikäluokkien juomatavat voidaan osittain selittää tällaisella ylisukupolvisuudella.
Toisaalta olen miettinyt sitäkin, että ehkäpä tämän asian suhteen näkyy valoa tunnelin päässä: joku täällä jo mainitsikin miten kasvatus on nykyään ”hellempää”, nuoret käyttäytyvät keskimäärin paremmin ja juovat vähemmän jne. Yksi 60-70 vuotta meni sitten tähänkin prosessiin, mutta nyt onkin sitten muita yhteiskunnallisia haasteita ja kollektiivisia traumoja (kuten 90-luvun lama).
Tutkimusten mukaan sodat julmuudet ja kaudeudet siirtyvät jopa neljänteen ja viidenteen sukupolveen, vanhempien asenteissa ja kasvatuksessa, ellei ole ymmärrystä katkaista niitä ja hakea terapiaa.
Ja se terapia on tullut vasta 2000-luvulla useampien saataville, tosin saatavuudessa on vieläkin suuria eroja.
Joo, patoutuneet sota-ajan traumat purkautuvat nyt nuorten pahoinvointina. Ohitti vain muutaman sukupolven välissä. Nuorison pahoinvointi on siis esi-isiemme syy!
Oikeasti suosittelen kuitenkin etsimään niitä ongelmia hieman lähempää, niin voi löytyä ratkaisutkin helpommin.
Miten niin ohitti muutaman sukupolven?
Suurin osa v. 1987 syntyneiden lasten vanhemmista ovat syntyneet 45-60-luvulla, joiden isät olivat sodassa ja äidit lottana.
Ihanko oikesti kuvittelet, ettei vanhempien sodan kauhut ja julmuudet vaikuttaneet heidän lapsiinsa, jotka olivat itse vanhempia 80-luvulla.
Vielä 60-luvulla sodasta ja sodan traumoista ei saanut edes puhua. Eikä sitä käsitelty mediassa millään tavalla. Jos joku yritti, se sensuroitiin. Eikä puhettakaan terapiasta.
Vielä 60-70-luvulle saakka lapset ja nuoret käsittelevät ongelmiaan omalla tavallaan, lähinnä ryyppäämällä ja polttamalla röökiä, jopa 10-12-vuotiaat lapset. Myös huumeiden käyttö oli yleistä ja se oli arkipäivää.
Ehkä sodasta selvinneet osasivat hoitaa paremmin tuon stressinsä kun eivät sitä jalkauttaneet lapsiinsa. Olisikohan tuosta jotain opittavaa?
Trollaatko sinä, vai oletko vain tyhmä?
Tyypillinen sodasta traumatisoitunut mies ei puhunut, ei kehunut, ei kannustanut, ei tehnyt yhtään mitään lapsilleen kuin ehkä hakkasi, nöyryytti ja ivasi. Näin isoisäni tekivät, molemmat, eri yhteiskuntaluokkien kasvatit. Yhteistä heille oli sota, josta ei saanut puhua. Se on totta, että sodankäyneet vielä lisäksi sitten tekivät töitä, töitä ja töitä. Osa koki rasismia karjalaisuutensa vuoksi, osaa syrjittiin muista syistä. Ulkoisesti suomalainen yhteiskunta nousi hetkeksi loistoonsa, mutta henkisesti kansakunta voi huonosti edelleen.
Pahinta on, että sodan jälkeen syntynyt ikäpolvi on nyt ilkkumassa, ivaamassa ja vaatimassa yksin pärjäämistä, sekä sulkemassa silmiään ongelmilta aivan kuten vanhempansa. Se, että ongelmista vaietaan, on tuhoisaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aina on suomalaiset vanhemmat eronneet ja juoneet. Myös aiempina aikoina. On saatu koivunimene herraa, ja tultu avainlapsina suoraan ýksin kotiin 7-vuotiaana. Ei masennusta ja tehty aina töitä.
Aina on erottu, mutta selvä kasvu eroissa alkoi näkymään 80- luvulla. Ja kaiken päälle tilastoissa ei näy lainkaan avoerot. Avoliitot yleistyivät suunnilleen 80-90 luvuilla.
Monikaan ei tajua, mitä perheen rikkoutuminen aiheuttaa kasvaville lapsille ja liian moni lapsi salaa pitkään tunteensa. Siitä seuraa mt-ongelmia.Juuri näin! Lapset suojelevat vanhempiaan syyllisyydeltä ja yrittävät vakuutella kaikille -jopa itselleen - että vanhempien ero ei muka satuta vaan muka oli jopa hyväkin asia. Lapset piilottavat tuskansa lojaalisuudesta vanhempiaan kohtaan ja tämä kostautuu myöhemmin mielenterveysongelmina.
Myös yhteiskunnallinen keskustelu on ikuista nuoruuttaan elävien itsekkäiden vanhempien puolella uhraten näin avioerolapset. Väitetään valheellisesti, ettei vanhempien ero muka riko lasta henkisesti. Jos tahdomme pelastaa lapset ja tulevaisuutemme yhteiskunnan, pitäisi puhua ääneen ikävä totuus, vaikka se aiheuttaakin syyllisyyttä eronneille ja eroaville vanhemmille.
Ensiksi hankitaan monta lasta itsekkäästi ja sitten erotaan itsekkäästi. Ei lapset kärsi itsekkäiden ihmisten eroista, ne kärsii itsekkäistä ihmisistä. Hankkikaa max 2 lasta ja hoitakaa ne parhaalla mahdollisella tavalla. Hankkikaa ne lapset vain sellaisen ihmisen kanssa, jonka kanssa haluatte selvitä vaikeatkin ajanjaksot.
Tosi asia nyt kuitenkin on, ettei koskaan Suomen historiassa lapset ja nuoret ole voineet niin hyvin kuin tänä päivänä. Saaneet paljon rakkautta, huolenpitoa, aikaa, hyvinvointia, ravitsevaa ruokaa, varhaiskasvatusta, koulutusta jne.
Kiitos vanhempien ja yhteiskunnan.
Eikä pidä unohtaa lasten menestystä Pisa-tutkimuksissa, harrastuksissa, urheilusuorituksissa, osaamisessa, sosiaalisissa taidoissa jne. Ja käänne lapsen asemassa ja hyvinvoinnissa on kuitenkin tapahtunut vasta 2000-luvulla, kun 90-luvun lamasta selvittiin.
Ja monet jättävät ajan muutoksen huomioimatta, kun nuorilla ei enää se työ ja raha ole se tärkein, niin kuin aikaisemmilla sukupolvilla, vaan muut arvot.
Esim. nykyisin lääkäreitä on turha houkutella töihin isolla palkalla ja rahalla tai vakiviralla, vaan nuorille lääkäreillä ratkaisee muut arvot - työolosuhteet ja ilmapiiri, työaika, kollegoiden tuki jne.
Maailma puuttuu ja ihminen on muututtava sen mukana, niin nuoret kuin vanhat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen itse miettinyt sitäkin, että millähän tavalla sota-aika on vaikuttanut kollektiiviseen mielenterveyteen - ja vaikuttaako vieläkin? Sitä on ihan tutkittu, että sodat ovat vaikuttaneet suomalaiseen kasvatukseen ja olemiseen. Esimerkiksi omat isoisäni olivat nuoruutensa rintamalla, ja onhan se pakostakin vaikuttanut. Luulenkin, että vaikkapa suurten ikäluokkien juomatavat voidaan osittain selittää tällaisella ylisukupolvisuudella.
Toisaalta olen miettinyt sitäkin, että ehkäpä tämän asian suhteen näkyy valoa tunnelin päässä: joku täällä jo mainitsikin miten kasvatus on nykyään ”hellempää”, nuoret käyttäytyvät keskimäärin paremmin ja juovat vähemmän jne. Yksi 60-70 vuotta meni sitten tähänkin prosessiin, mutta nyt onkin sitten muita yhteiskunnallisia haasteita ja kollektiivisia traumoja (kuten 90-luvun lama).
Tutkimusten mukaan sodat julmuudet ja kaudeudet siirtyvät jopa neljänteen ja viidenteen sukupolveen, vanhempien asenteissa ja kasvatuksessa, ellei ole ymmärrystä katkaista niitä ja hakea terapiaa.
Ja se terapia on tullut vasta 2000-luvulla useampien saataville, tosin saatavuudessa on vieläkin suuria eroja.
Joo, patoutuneet sota-ajan traumat purkautuvat nyt nuorten pahoinvointina. Ohitti vain muutaman sukupolven välissä. Nuorison pahoinvointi on siis esi-isiemme syy!
Oikeasti suosittelen kuitenkin etsimään niitä ongelmia hieman lähempää, niin voi löytyä ratkaisutkin helpommin.
Miten niin ohitti muutaman sukupolven?
Suurin osa v. 1987 syntyneiden lasten vanhemmista ovat syntyneet 45-60-luvulla, joiden isät olivat sodassa ja äidit lottana.
Ihanko oikesti kuvittelet, ettei vanhempien sodan kauhut ja julmuudet vaikuttaneet heidän lapsiinsa, jotka olivat itse vanhempia 80-luvulla.
Vielä 60-luvulla sodasta ja sodan traumoista ei saanut edes puhua. Eikä sitä käsitelty mediassa millään tavalla. Jos joku yritti, se sensuroitiin. Eikä puhettakaan terapiasta.
Vielä 60-70-luvulle saakka lapset ja nuoret käsittelevät ongelmiaan omalla tavallaan, lähinnä ryyppäämällä ja polttamalla röökiä, jopa 10-12-vuotiaat lapset. Myös huumeiden käyttö oli yleistä ja se oli arkipäivää.
Ei ole läheskään kaikkien tuonikäisten isovanhemmat olleet sodassa. Raja menee vuodessa 1927, sitä nuoremmat eivät rintamalla olleet jos eivät sinne vapaaehtoisesti hakeneet. 1987 syntyneellä harvemmin on vm45 vanhempia, tarkoittaisi 42-vuotiasta. vm60 syntyneen vanhemman omat vanhemmat olisivat yli kolmikymppisiä, ei sekään niin yleistä ole että näin olisi kaikilla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen itse miettinyt sitäkin, että millähän tavalla sota-aika on vaikuttanut kollektiiviseen mielenterveyteen - ja vaikuttaako vieläkin? Sitä on ihan tutkittu, että sodat ovat vaikuttaneet suomalaiseen kasvatukseen ja olemiseen. Esimerkiksi omat isoisäni olivat nuoruutensa rintamalla, ja onhan se pakostakin vaikuttanut. Luulenkin, että vaikkapa suurten ikäluokkien juomatavat voidaan osittain selittää tällaisella ylisukupolvisuudella.
Toisaalta olen miettinyt sitäkin, että ehkäpä tämän asian suhteen näkyy valoa tunnelin päässä: joku täällä jo mainitsikin miten kasvatus on nykyään ”hellempää”, nuoret käyttäytyvät keskimäärin paremmin ja juovat vähemmän jne. Yksi 60-70 vuotta meni sitten tähänkin prosessiin, mutta nyt onkin sitten muita yhteiskunnallisia haasteita ja kollektiivisia traumoja (kuten 90-luvun lama).
Tutkimusten mukaan sodat julmuudet ja kaudeudet siirtyvät jopa neljänteen ja viidenteen sukupolveen, vanhempien asenteissa ja kasvatuksessa, ellei ole ymmärrystä katkaista niitä ja hakea terapiaa.
Ja se terapia on tullut vasta 2000-luvulla useampien saataville, tosin saatavuudessa on vieläkin suuria eroja.
Joo, patoutuneet sota-ajan traumat purkautuvat nyt nuorten pahoinvointina. Ohitti vain muutaman sukupolven välissä. Nuorison pahoinvointi on siis esi-isiemme syy!
Oikeasti suosittelen kuitenkin etsimään niitä ongelmia hieman lähempää, niin voi löytyä ratkaisutkin helpommin.
Miten niin ohitti muutaman sukupolven?
Suurin osa v. 1987 syntyneiden lasten vanhemmista ovat syntyneet 45-60-luvulla, joiden isät olivat sodassa ja äidit lottana.
Ihanko oikesti kuvittelet, ettei vanhempien sodan kauhut ja julmuudet vaikuttaneet heidän lapsiinsa, jotka olivat itse vanhempia 80-luvulla.
Vielä 60-luvulla sodasta ja sodan traumoista ei saanut edes puhua. Eikä sitä käsitelty mediassa millään tavalla. Jos joku yritti, se sensuroitiin. Eikä puhettakaan terapiasta.
Vielä 60-70-luvulle saakka lapset ja nuoret käsittelevät ongelmiaan omalla tavallaan, lähinnä ryyppäämällä ja polttamalla röökiä, jopa 10-12-vuotiaat lapset. Myös huumeiden käyttö oli yleistä ja se oli arkipäivää.
Ehkä sodasta selvinneet osasivat hoitaa paremmin tuon stressinsä kun eivät sitä jalkauttaneet lapsiinsa. Olisikohan tuosta jotain opittavaa?
Olen syntynyt 50-luvulla ja tietäisitpä mitä olen kokenut ja nähnyt sodassa hermonsa menettäneiden toimesta.
Muistan elävästi vieläkin, kun naapurin mies pieksi lapsiaan nahkavyöllä ja lapsilta vuoti kintuista ja pyllystä verta. Eikä sitä poikaa kukaan auttanut. Aikuiset vain voittelivat.
Samoin opettajat koulussa saattoivat menettää hermonsa ja saada raivokohtauksen, kun lintu lenti ikkunaan.
Eikä kukaan antanut syliä ja hellyyttä, kun vanhemmilla omissa traumoissa oli kestämistä.
Miten tälläisen lapsuuden kokenut voi olla hyvä vanhempi tai antaa henkisesti lapselle?
Olen niin iloinen, kun tämän päivän vanhemmat ovat hyviä ja kasvattavat lapsiaan rakkaudella ja huolenpidolla. Ja se näkyy lapsen asemassa ja hyvinvoinnissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aina on suomalaiset vanhemmat eronneet ja juoneet. Myös aiempina aikoina. On saatu koivunimene herraa, ja tultu avainlapsina suoraan ýksin kotiin 7-vuotiaana. Ei masennusta ja tehty aina töitä.
Aina on erottu, mutta selvä kasvu eroissa alkoi näkymään 80- luvulla. Ja kaiken päälle tilastoissa ei näy lainkaan avoerot. Avoliitot yleistyivät suunnilleen 80-90 luvuilla.
Monikaan ei tajua, mitä perheen rikkoutuminen aiheuttaa kasvaville lapsille ja liian moni lapsi salaa pitkään tunteensa. Siitä seuraa mt-ongelmia.Juuri näin! Lapset suojelevat vanhempiaan syyllisyydeltä ja yrittävät vakuutella kaikille -jopa itselleen - että vanhempien ero ei muka satuta vaan muka oli jopa hyväkin asia. Lapset piilottavat tuskansa lojaalisuudesta vanhempiaan kohtaan ja tämä kostautuu myöhemmin mielenterveysongelmina.
Myös yhteiskunnallinen keskustelu on ikuista nuoruuttaan elävien itsekkäiden vanhempien puolella uhraten näin avioerolapset. Väitetään valheellisesti, ettei vanhempien ero muka riko lasta henkisesti. Jos tahdomme pelastaa lapset ja tulevaisuutemme yhteiskunnan, pitäisi puhua ääneen ikävä totuus, vaikka se aiheuttaakin syyllisyyttä eronneille ja eroaville vanhemmille.
Ensiksi hankitaan monta lasta itsekkäästi ja sitten erotaan itsekkäästi. Ei lapset kärsi itsekkäiden ihmisten eroista, ne kärsii itsekkäistä ihmisistä. Hankkikaa max 2 lasta ja hoitakaa ne parhaalla mahdollisella tavalla. Hankkikaa ne lapset vain sellaisen ihmisen kanssa, jonka kanssa haluatte selvitä vaikeatkin ajanjaksot.
Tosi asia nyt kuitenkin on, ettei koskaan Suomen historiassa lapset ja nuoret ole voineet niin hyvin kuin tänä päivänä. Saaneet paljon rakkautta, huolenpitoa, aikaa, hyvinvointia, ravitsevaa ruokaa, varhaiskasvatusta, koulutusta jne.
Kiitos vanhempien ja yhteiskunnan.Eikä pidä unohtaa lasten menestystä Pisa-tutkimuksissa, harrastuksissa, urheilusuorituksissa, osaamisessa, sosiaalisissa taidoissa jne. Ja käänne lapsen asemassa ja hyvinvoinnissa on kuitenkin tapahtunut vasta 2000-luvulla, kun 90-luvun lamasta selvittiin.
Ja monet jättävät ajan muutoksen huomioimatta, kun nuorilla ei enää se työ ja raha ole se tärkein, niin kuin aikaisemmilla sukupolvilla, vaan muut arvot.
Esim. nykyisin lääkäreitä on turha houkutella töihin isolla palkalla ja rahalla tai vakiviralla, vaan nuorille lääkäreillä ratkaisee muut arvot - työolosuhteet ja ilmapiiri, työaika, kollegoiden tuki jne.
Maailma puuttuu ja ihminen on muututtava sen mukana, niin nuoret kuin vanhat.
Totta tuokin, mutta kuilu on suuri pärjääjiin/menestyviin ja syrjääntyneisiin/huono-osaisiin vai miten pitäisi heitä kutsua, joilla ei menekään hyvin. Ei mene hyvin tarhassa, koulussa, eikä pakollisten opintojen jälkeen. Heitä on paljon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen itse miettinyt sitäkin, että millähän tavalla sota-aika on vaikuttanut kollektiiviseen mielenterveyteen - ja vaikuttaako vieläkin? Sitä on ihan tutkittu, että sodat ovat vaikuttaneet suomalaiseen kasvatukseen ja olemiseen. Esimerkiksi omat isoisäni olivat nuoruutensa rintamalla, ja onhan se pakostakin vaikuttanut. Luulenkin, että vaikkapa suurten ikäluokkien juomatavat voidaan osittain selittää tällaisella ylisukupolvisuudella.
Toisaalta olen miettinyt sitäkin, että ehkäpä tämän asian suhteen näkyy valoa tunnelin päässä: joku täällä jo mainitsikin miten kasvatus on nykyään ”hellempää”, nuoret käyttäytyvät keskimäärin paremmin ja juovat vähemmän jne. Yksi 60-70 vuotta meni sitten tähänkin prosessiin, mutta nyt onkin sitten muita yhteiskunnallisia haasteita ja kollektiivisia traumoja (kuten 90-luvun lama).
Tutkimusten mukaan sodat julmuudet ja kaudeudet siirtyvät jopa neljänteen ja viidenteen sukupolveen, vanhempien asenteissa ja kasvatuksessa, ellei ole ymmärrystä katkaista niitä ja hakea terapiaa.
Ja se terapia on tullut vasta 2000-luvulla useampien saataville, tosin saatavuudessa on vieläkin suuria eroja.
Joo, patoutuneet sota-ajan traumat purkautuvat nyt nuorten pahoinvointina. Ohitti vain muutaman sukupolven välissä. Nuorison pahoinvointi on siis esi-isiemme syy!
Oikeasti suosittelen kuitenkin etsimään niitä ongelmia hieman lähempää, niin voi löytyä ratkaisutkin helpommin.
Miten niin ohitti muutaman sukupolven?
Suurin osa v. 1987 syntyneiden lasten vanhemmista ovat syntyneet 45-60-luvulla, joiden isät olivat sodassa ja äidit lottana.
Ihanko oikesti kuvittelet, ettei vanhempien sodan kauhut ja julmuudet vaikuttaneet heidän lapsiinsa, jotka olivat itse vanhempia 80-luvulla.
Vielä 60-luvulla sodasta ja sodan traumoista ei saanut edes puhua. Eikä sitä käsitelty mediassa millään tavalla. Jos joku yritti, se sensuroitiin. Eikä puhettakaan terapiasta.
Vielä 60-70-luvulle saakka lapset ja nuoret käsittelevät ongelmiaan omalla tavallaan, lähinnä ryyppäämällä ja polttamalla röökiä, jopa 10-12-vuotiaat lapset. Myös huumeiden käyttö oli yleistä ja se oli arkipäivää.
Ehkä sodasta selvinneet osasivat hoitaa paremmin tuon stressinsä kun eivät sitä jalkauttaneet lapsiinsa. Olisikohan tuosta jotain opittavaa?
Todellako? 1950-luvulla syntynyt isäni on useasti muistellut sodassa hermonsa menettäneitä väkivaltaisia opettajiaan.
Silti heidän opettamat lapset kärsivät vähemmän mielenterveysongelmista työelämässä kuin nykynuoret!
Ennen vain ei ollut mahdollisuutta saada apua mielenterveyshäiriöihin, ei tunnettu terapioita jne. julkinen terv.hoito alkoi kehittyä vasta 70-80-luvulla. Jos oli niin sekaisin, ainoa vaihtoehto oli mielisairaala, joita oli todella paljon ja hyvin halveksittu paikka.
Ei pidä kääntää, etteikö tarvetta olisi ollut, mutta hoitoon ja avun saati oli todella korkea. Ja vielä 60-luvulla saattoi olla kunnassa yksi lääkäri ja koulussa kerran vuodessa terv.sisaren tarksstus.
Vierailija kirjoitti:
Nykymaailmassa on paljon hyvää, mutta mielestäni tämä kommentti oli paljonpuhuva siinä, että meidän sielullinen puolemme ja tietynlainen "aitososiaalisuus" verkostoitumissosiaalisuuden ja somesosiaalisuuden sijaan on kadonnut.
Ihmisen pitäisi nykyään olla kone, tuottava, toimiva ja aiheuttaa mahdollisimman vähän häiriötä systeemille ja toisille.
Mielestäni on irvokasta, kuinka voimme esim menettää läheisen, rakkaan ihmisen ja työnantaja voi estää hautajaisiin menon, jos kyseessä ei ole aivan lähiomainen. Eli ne asiat, jotka meille ihmisinä merkitsevät eniten, mielletään vain kiusallisiksi häiriöiksi, joista olisi hyvä päästä eroon. Meillä ei juuri ole jäljellä mitään tapoja ja rituaaleja, joilla käsitellä suuria sisäisiä muutoksia ja joiden avulla yhteisö voi tunnustaa ja tunnistaa ja tukea yksilöä, kun tämä käy läpi jotain sielullista ja psykologista. Suruajan sijaan meille tyrkytetään masennuslääkereseptiä, jotta emme vain pysähtyisi hetkeksikään. Lapsen saanut jää usein yksin ilman turvaverkkoja ja onnittelujen ja avun sijaan hän saa syyllistystä. Onnen ja onnistumisen hetket arvotetaan sen mukaan, miltä ne näyttävät somessa tai miten ne vertautuvat ei omaan lähiyhteisöön, vaan globaaliin nettiyhteisöön. Yhteiskunnan tarjoama henkinen tuki on diagnosointia ja lääkereseptejä.
Yritän kai tässä siis sanoa, että meiltä on hävitetty tavat ja välineet kohdata ihmiselämän universaaleja henkisiä haasteita. Niitä ei saisi käsitellä eikä niiden vuoksi pysähtyä, vaan puksuttaa mielellään kiihtyvällä tahdilla eteenpäin sivuille katsomatta. Niinpä olemme hukassa omien tunteidemme kanssa, koska suurin osa tunteistamme ja tarpeistamme on "vääriä".
Miten voi estää? Hautajaiset on viikonloppuina. Jos teet vuorotyötä, voit käyttää lomapäiviäsi tai järjestää vuorosi. Yksikään työnantaja ei tässä maassa estänyt osallistumasta hautajaisiin. Vai pitäisikö siitäkin saada palkkaa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aina on suomalaiset vanhemmat eronneet ja juoneet. Myös aiempina aikoina. On saatu koivunimene herraa, ja tultu avainlapsina suoraan ýksin kotiin 7-vuotiaana. Ei masennusta ja tehty aina töitä.
Aina on erottu, mutta selvä kasvu eroissa alkoi näkymään 80- luvulla. Ja kaiken päälle tilastoissa ei näy lainkaan avoerot. Avoliitot yleistyivät suunnilleen 80-90 luvuilla.
Monikaan ei tajua, mitä perheen rikkoutuminen aiheuttaa kasvaville lapsille ja liian moni lapsi salaa pitkään tunteensa. Siitä seuraa mt-ongelmia.Juuri näin! Lapset suojelevat vanhempiaan syyllisyydeltä ja yrittävät vakuutella kaikille -jopa itselleen - että vanhempien ero ei muka satuta vaan muka oli jopa hyväkin asia. Lapset piilottavat tuskansa lojaalisuudesta vanhempiaan kohtaan ja tämä kostautuu myöhemmin mielenterveysongelmina.
Myös yhteiskunnallinen keskustelu on ikuista nuoruuttaan elävien itsekkäiden vanhempien puolella uhraten näin avioerolapset. Väitetään valheellisesti, ettei vanhempien ero muka riko lasta henkisesti. Jos tahdomme pelastaa lapset ja tulevaisuutemme yhteiskunnan, pitäisi puhua ääneen ikävä totuus, vaikka se aiheuttaakin syyllisyyttä eronneille ja eroaville vanhemmille.
Ensiksi hankitaan monta lasta itsekkäästi ja sitten erotaan itsekkäästi. Ei lapset kärsi itsekkäiden ihmisten eroista, ne kärsii itsekkäistä ihmisistä. Hankkikaa max 2 lasta ja hoitakaa ne parhaalla mahdollisella tavalla. Hankkikaa ne lapset vain sellaisen ihmisen kanssa, jonka kanssa haluatte selvitä vaikeatkin ajanjaksot.
Ei voi kauhalla ammentaa, jos on lusikalla saanut.
Jostakin avioerot ja mielenterv.häiriöt kertovat, harvoin ne on itse aiheutettu vaan taustalla on aivat muut ja usein se on jonkin seurausta, ettei ihmisellä ole voimavaroja ja henkistä pääomaa kestää vaikeuksia ja arjen haasteita.
Ovatko he jääneet ilman vanhempien huolenpitoa ja rakkautta, eikä vanhemmilla ole ollut aikaa, vaan on sysätty päiväkotiin jo varhain, sillä v. 1987 ensimmäinen sukupolvi jotka ovat viettäneet suurimman osan lapsuudesta laitoksessa, eikä kotona tai kodin tapaisessa. Kunnallinen päivähoito-oikeus tuli voimaan 1984. Ja täälläkin on paljon kerrottu, kuinka ennen lapset oli mummolassa.
Meinaat että IT-alan työntekijöille tai hammaslääkäreille ei ole töitä. IT-tyyppejä ei ole saanut kolmeen vuoteen ja hammaslääkäreillekin löytyy tilastojen mukaan ihan hyvin töitä. 90-luvun lama kosketti kaikkia aloja, joten tuo on hieman huono esimerkki kausivaihtelusta, varsinkin kun siitä on jo aikaa lähes 30 vuotta. Harva noin pitkään opiskelee.