Lue keskustelun säännöt.
1987 syntyneistä kolmannes saanut psyk. diagnoosin tai lääkkeitä ja tilanne on vain pahentunut nuoremmilla
06.08.2019 |
Tämän hetken parikymppisillä ongelmia näyttäisi olevan vielä 30% enemmän.
Miten tämä maa voi pyöriä, jos tulevaisuudessa suurimmalla osalla väestöstä on mielenterveysongelmia? Miksi tästä ei puhuta enemmän?
Kommentit (234)
Vierailija kirjoitti:
Masennusdiagnoosi tuntuu olevan vastaus kaikkiin ongelmiin! Itselläni diagnosoitiin "masennus" kun sairastuin vakavasti parantumattomaan suolistosairauteen, menetin työpaikkani, isäni kuoli syöpään ja sääri murtui, nämä kaikki siis vajaassa vuodessa! Sain lääkärin kautta lähetteen psykiatrille ja tunnin sisällä hän totesi, että olen vakavasti masentunut kun olen niin itkuinen. Tietenkin se tunti meni itkiessä ja nyyhkyttäessä kaikkein tunteiden tullessa pintaan kun niitä sai kerrankin ääneen kertoa!
Puolen vuoden masennuslääkereseptin kanssa poistuin vastaanotolta, hyvin hämmentyneenä!
Kotona aloin pohtimaan, että onko tosiaan näin, ettei meidän yhteiskunnassa saa tuntea pettymystä, surua, alakuloa ja ahdistusta kun koko elämä menee uusiksi ja kaikki tuttu ja turvallinen katoaa ikuisiksi ajoiksi?!
Surusta ja kuolemasta ei voi kellekään puhua, kun kuulijalla tulee paha mieli tai eivät halua ajatella "kammottavia" eli normaaliin ihmiselämään kuuluvia asioita.
Ei muuta kuin nappia naamaan ja tunteet turraksi, se on hyvinvointiyhteiskunnan malli!
Juu ja jäi lääkkeet hakematta, joksus vain aika parantaa haavat.
Tietenkin on olemassa oikeasti masennukseen sairastuneita (aivokemian häiriöitä ja serotoniinin puutetta) joille lääkitys varmasti on helpotus, mutta suru ja hetkellinen epätoivo eivät ole sairauksia!
Et tainnut kertoa ihan kaikkea psykiatrikäynnistäsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihmiset nykyään liian herkkiä eikä siedetä yhtään vastoinkäymisiä. Mielestäni siellä lääkärissä pitäisi alkaa käskeä ryhdistäytymään lievemmissä tapauksissa ja satsata resurssit oikeasti sairaiden hoitoon.
Tiedän mistä puhun koska minullakin 20 vuotiaana diagnosoitu masennus/ahdistus ja söin lääkkeitä useita vuosia. Nyt yli 30 vuotiaana olen sitä mieltä että olin vain turhan herkkä ja minun olisi pitänyt ryhdistäytyä. Mutta ihmeen helposti lääkärit myötäilevät kaikkea mitä sanoo, niin että sitä alkaa oikein itse uskomaan että kärsii mielenterveysongelmista. Jälkeenpäin ajateltuna en ole sitä mieltä että minulla oli mitään oikeata masennusta vaikka useat lääkärit diagnosoineet keskivaikean.
Vierailija kirjoitti:
hmmmmmmmm kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Samaan aikaan kasvatustieteilijät väittävät, että nykyajan kasvatusmenetelmät ehkäisevät psyykkisiä ongelmia ja traumoja. Kun oikeasti tilanne on täysin päinvastoin.
Lastenkasvatuksessa pitäisi palata esim. 50-luvun käytäntöihin ja menetelmiin jotta ehkäistäisiin psyykkisten ongelmien ja sitä kautta syrjäytymisen entistäkin pahempi käsiin räjähtäminen.
Eipä todellakaan näin. Nykyään kasvatusmenetelmät ovat huomattavasti paremmat. Olen reilu kolmekymppinen ja minut on kasvatettu kovalla autoritaarisella otteella, hoitamattomilla vanhempien mielenterveysongelmilla, ja oma elämisen jälki ja arvet sen näköisiä.
Lapsuudessa luotu stressiherkkyyteni (kasvatuksen tulos) ja yliopisto-opintojeni alan heikoit työnäkymät oli kombo, joka raastoi ja raastoi minua vuosia - sekosin epävarmuuteen yliopisto-opintojen aikana. Eilen luin tylkkärin kirjoitusken "lääkäritarina", jossa tuleva lääkäri, opiskelija, kertoi miten huojentavaa on opiskella lääkiksessa, kun siellä kasvatetaan "me-henkeä" eli lääkärien kollegialisuutta opintojen alusta asti - miten turvallista opiskelu on kun ei päivääkään ole stressannut saako opintojen jälkeen edes mitään työtä kuten jossakin toisissa tiedekunnissa opiskelevat opiskelijakaverit. Edellä kuvattua olisin kaivannut itsekin yli kaiken puheen "valmistumme kortistoon sijaan" - mutta eihän työllistymisestä kenelläkään (eikä vieläkään) ollut varmuutta näinä epävarmojen työmarkkinoiden aikana. Monet jo valmistuneet opiskelijakaverini, ns. hyvät tyypit, joilla roimasti työkokemustakin, olivat työttöminä hakeneet töitä jo puoli vuotta, ehkä vuodenkin. Kun kuuli näitä tarinoita, usko itseen, koulutukseen jne. on todella uhattuna, jos ei ole riittävää itsetuntoa, jota ei kyllä kohottanut perheeni vaativa ja rankaiseva kasvatustyyli. Tarvitaan haleja, läsnäoloa, vähemmän kännykkää tai muuta vanhemman aktiviteettia, kannustusta elämään ja opintoihin ja työnäkymiin jne. On vaikeaa opiskella, jos oma perhe odottaa vain sulta hyvää työpaikkaa mutta ei kannusta ikinä. Ja yhteiskunnan epävarmuus - huoh. Kamalaa. Resepti vakaviin mt-ongelmiin on valmis -voila!
Jos ymmärsin oikein, opiskelit alaa johon jo opiskellessa tiesit että et tule työllistymään ja tuo stressasi. Tuossa tapauksessahan opiskelut olisi pitänyt keskeyttää ja siirtyä opiskelemaan alaa mistä niitä töitä löytyy. Eli tuossa tapauksessa stressi oli hyvä asia, mutta yksilön reagointi stressiin väärä.
Et ehkä tiedä tätä, mutta varmaan 90% opiskeltavista aloista on sellaisia, että ne työllistävät epävarmasti. Kaikki kaikilla aloilla stressaavat tuota samaa asiaa, paitsi tyyliin lääkärit, osaavat koodaajat ja sairaanhoitajat. Tämä lienee yksi syy stressiahdistuksen yleisyyteen: valitsit mitä vain, olet pulassa. Edellämainittuja aloja opiskelee aika pieni prosentti kaikista opiskelijoista. Ehkä tälle olisi parempi yhteiskuntana tehdä jotain, kuin viisastella että miksi ette kaikki verissä päin tappele niistä lääkiksen opiskelupaikoista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Masennusdiagnoosi tuntuu olevan vastaus kaikkiin ongelmiin! Itselläni diagnosoitiin "masennus" kun sairastuin vakavasti parantumattomaan suolistosairauteen, menetin työpaikkani, isäni kuoli syöpään ja sääri murtui, nämä kaikki siis vajaassa vuodessa! Sain lääkärin kautta lähetteen psykiatrille ja tunnin sisällä hän totesi, että olen vakavasti masentunut kun olen niin itkuinen. Tietenkin se tunti meni itkiessä ja nyyhkyttäessä kaikkein tunteiden tullessa pintaan kun niitä sai kerrankin ääneen kertoa!
Puolen vuoden masennuslääkereseptin kanssa poistuin vastaanotolta, hyvin hämmentyneenä!
Kotona aloin pohtimaan, että onko tosiaan näin, ettei meidän yhteiskunnassa saa tuntea pettymystä, surua, alakuloa ja ahdistusta kun koko elämä menee uusiksi ja kaikki tuttu ja turvallinen katoaa ikuisiksi ajoiksi?!
Surusta ja kuolemasta ei voi kellekään puhua, kun kuulijalla tulee paha mieli tai eivät halua ajatella "kammottavia" eli normaaliin ihmiselämään kuuluvia asioita.
Ei muuta kuin nappia naamaan ja tunteet turraksi, se on hyvinvointiyhteiskunnan malli!
Juu ja jäi lääkkeet hakematta, joksus vain aika parantaa haavat.
Tietenkin on olemassa oikeasti masennukseen sairastuneita (aivokemian häiriöitä ja serotoniinin puutetta) joille lääkitys varmasti on helpotus, mutta suru ja hetkellinen epätoivo eivät ole sairauksia!
Nykymaailmassa on paljon hyvää, mutta mielestäni tämä kommentti oli paljonpuhuva siinä, että meidän sielullinen puolemme ja tietynlainen "aitososiaalisuus" verkostoitumissosiaalisuuden ja somesosiaalisuuden sijaan on kadonnut.
Ihmisen pitäisi nykyään olla kone, tuottava, toimiva ja aiheuttaa mahdollisimman vähän häiriötä systeemille ja toisille.
Mielestäni on irvokasta, kuinka voimme esim menettää läheisen, rakkaan ihmisen ja työnantaja voi estää hautajaisiin menon, jos kyseessä ei ole aivan lähiomainen. Eli ne asiat, jotka meille ihmisinä merkitsevät eniten, mielletään vain kiusallisiksi häiriöiksi, joista olisi hyvä päästä eroon. Meillä ei juuri ole jäljellä mitään tapoja ja rituaaleja, joilla käsitellä suuria sisäisiä muutoksia ja joiden avulla yhteisö voi tunnustaa ja tunnistaa ja tukea yksilöä, kun tämä käy läpi jotain sielullista ja psykologista. Suruajan sijaan meille tyrkytetään masennuslääkereseptiä, jotta emme vain pysähtyisi hetkeksikään. Lapsen saanut jää usein yksin ilman turvaverkkoja ja onnittelujen ja avun sijaan hän saa syyllistystä. Onnen ja onnistumisen hetket arvotetaan sen mukaan, miltä ne näyttävät somessa tai miten ne vertautuvat ei omaan lähiyhteisöön, vaan globaaliin nettiyhteisöön. Yhteiskunnan tarjoama henkinen tuki on diagnosointia ja lääkereseptejä.
Yritän kai tässä siis sanoa, että meiltä on hävitetty tavat ja välineet kohdata ihmiselämän universaaleja henkisiä haasteita. Niitä ei saisi käsitellä eikä niiden vuoksi pysähtyä, vaan puksuttaa mielellään kiihtyvällä tahdilla eteenpäin sivuille katsomatta. Niinpä olemme hukassa omien tunteidemme kanssa, koska suurin osa tunteistamme ja tarpeistamme on "vääriä".
Toisaalta lapset kasvatetaan hyvinkin tiedostaviksi omista tunteistaan. Kenties tuokin sitten luo sitä ristiriitaa ja ahdistusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen itse miettinyt sitäkin, että millähän tavalla sota-aika on vaikuttanut kollektiiviseen mielenterveyteen - ja vaikuttaako vieläkin? Sitä on ihan tutkittu, että sodat ovat vaikuttaneet suomalaiseen kasvatukseen ja olemiseen. Esimerkiksi omat isoisäni olivat nuoruutensa rintamalla, ja onhan se pakostakin vaikuttanut. Luulenkin, että vaikkapa suurten ikäluokkien juomatavat voidaan osittain selittää tällaisella ylisukupolvisuudella.
Toisaalta olen miettinyt sitäkin, että ehkäpä tämän asian suhteen näkyy valoa tunnelin päässä: joku täällä jo mainitsikin miten kasvatus on nykyään ”hellempää”, nuoret käyttäytyvät keskimäärin paremmin ja juovat vähemmän jne. Yksi 60-70 vuotta meni sitten tähänkin prosessiin, mutta nyt onkin sitten muita yhteiskunnallisia haasteita ja kollektiivisia traumoja (kuten 90-luvun lama).
Tutkimusten mukaan sodat julmuudet ja kaudeudet siirtyvät jopa neljänteen ja viidenteen sukupolveen, vanhempien asenteissa ja kasvatuksessa, ellei ole ymmärrystä katkaista niitä ja hakea terapiaa.
Ja se terapia on tullut vasta 2000-luvulla useampien saataville, tosin saatavuudessa on vieläkin suuria eroja.
Mainitsehan joku tutkimus aiheesta, kun niihin viittaat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen itse miettinyt sitäkin, että millähän tavalla sota-aika on vaikuttanut kollektiiviseen mielenterveyteen - ja vaikuttaako vieläkin? Sitä on ihan tutkittu, että sodat ovat vaikuttaneet suomalaiseen kasvatukseen ja olemiseen. Esimerkiksi omat isoisäni olivat nuoruutensa rintamalla, ja onhan se pakostakin vaikuttanut. Luulenkin, että vaikkapa suurten ikäluokkien juomatavat voidaan osittain selittää tällaisella ylisukupolvisuudella.
Toisaalta olen miettinyt sitäkin, että ehkäpä tämän asian suhteen näkyy valoa tunnelin päässä: joku täällä jo mainitsikin miten kasvatus on nykyään ”hellempää”, nuoret käyttäytyvät keskimäärin paremmin ja juovat vähemmän jne. Yksi 60-70 vuotta meni sitten tähänkin prosessiin, mutta nyt onkin sitten muita yhteiskunnallisia haasteita ja kollektiivisia traumoja (kuten 90-luvun lama).
Tutkimusten mukaan sodat julmuudet ja kaudeudet siirtyvät jopa neljänteen ja viidenteen sukupolveen, vanhempien asenteissa ja kasvatuksessa, ellei ole ymmärrystä katkaista niitä ja hakea terapiaa.
Ja se terapia on tullut vasta 2000-luvulla useampien saataville, tosin saatavuudessa on vieläkin suuria eroja.
Joo, patoutuneet sota-ajan traumat purkautuvat nyt nuorten pahoinvointina. Ohitti vain muutaman sukupolven välissä. Nuorison pahoinvointi on siis esi-isiemme syy!
Oikeasti suosittelen kuitenkin etsimään niitä ongelmia hieman lähempää, niin voi löytyä ratkaisutkin helpommin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Pettymysten sietäminen...
Kotikasvatus on vähemmän rajojen laittamista ja enemmän ymmärtämistä ja mukailua. Samaa jatkuu koulussa, jokainen pitäisi kohdata yksilönä, peruskoulusta voi luimia läpi osaamatta juuri mitään. Toisella asteella aletaan vaatia jotain, tulee stressi ja ahdistuminen. Mitä seuraa pettymykset, kun työpaikan ja opiskelujen eteen pitää jotain tehdäkin.
Minä olen kyllä antanut lapsilleni (19v ja 15v) siedätyshoitoa pettymysten suhteen ilmeisesti ihan kiitettävästi kun olen mm. saannut kuulla olevani maailman kauhein iskä. Siitä huolimatta tytär valitti koko lukion ajan, miten paljon vaikeampaa ja stressaavampaa lukiossa nykyään on verrattuna 80-lukuun.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
hmmmmmmmm kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Samaan aikaan kasvatustieteilijät väittävät, että nykyajan kasvatusmenetelmät ehkäisevät psyykkisiä ongelmia ja traumoja. Kun oikeasti tilanne on täysin päinvastoin.
Lastenkasvatuksessa pitäisi palata esim. 50-luvun käytäntöihin ja menetelmiin jotta ehkäistäisiin psyykkisten ongelmien ja sitä kautta syrjäytymisen entistäkin pahempi käsiin räjähtäminen.
Eipä todellakaan näin. Nykyään kasvatusmenetelmät ovat huomattavasti paremmat. Olen reilu kolmekymppinen ja minut on kasvatettu kovalla autoritaarisella otteella, hoitamattomilla vanhempien mielenterveysongelmilla, ja oma elämisen jälki ja arvet sen näköisiä.
Lapsuudessa luotu stressiherkkyyteni (kasvatuksen tulos) ja yliopisto-opintojeni alan heikoit työnäkymät oli kombo, joka raastoi ja raastoi minua vuosia - sekosin epävarmuuteen yliopisto-opintojen aikana. Eilen luin tylkkärin kirjoitusken "lääkäritarina", jossa tuleva lääkäri, opiskelija, kertoi miten huojentavaa on opiskella lääkiksessa, kun siellä kasvatetaan "me-henkeä" eli lääkärien kollegialisuutta opintojen alusta asti - miten turvallista opiskelu on kun ei päivääkään ole stressannut saako opintojen jälkeen edes mitään työtä kuten jossakin toisissa tiedekunnissa opiskelevat opiskelijakaverit. Edellä kuvattua olisin kaivannut itsekin yli kaiken puheen "valmistumme kortistoon sijaan" - mutta eihän työllistymisestä kenelläkään (eikä vieläkään) ollut varmuutta näinä epävarmojen työmarkkinoiden aikana. Monet jo valmistuneet opiskelijakaverini, ns. hyvät tyypit, joilla roimasti työkokemustakin, olivat työttöminä hakeneet töitä jo puoli vuotta, ehkä vuodenkin. Kun kuuli näitä tarinoita, usko itseen, koulutukseen jne. on todella uhattuna, jos ei ole riittävää itsetuntoa, jota ei kyllä kohottanut perheeni vaativa ja rankaiseva kasvatustyyli. Tarvitaan haleja, läsnäoloa, vähemmän kännykkää tai muuta vanhemman aktiviteettia, kannustusta elämään ja opintoihin ja työnäkymiin jne. On vaikeaa opiskella, jos oma perhe odottaa vain sulta hyvää työpaikkaa mutta ei kannusta ikinä. Ja yhteiskunnan epävarmuus - huoh. Kamalaa. Resepti vakaviin mt-ongelmiin on valmis -voila!
Jos ymmärsin oikein, opiskelit alaa johon jo opiskellessa tiesit että et tule työllistymään ja tuo stressasi. Tuossa tapauksessahan opiskelut olisi pitänyt keskeyttää ja siirtyä opiskelemaan alaa mistä niitä töitä löytyy. Eli tuossa tapauksessa stressi oli hyvä asia, mutta yksilön reagointi stressiin väärä.
Et ehkä tiedä tätä, mutta varmaan 90% opiskeltavista aloista on sellaisia, että ne työllistävät epävarmasti. Kaikki kaikilla aloilla stressaavat tuota samaa asiaa, paitsi tyyliin lääkärit, osaavat koodaajat ja sairaanhoitajat. Tämä lienee yksi syy stressiahdistuksen yleisyyteen: valitsit mitä vain, olet pulassa. Edellämainittuja aloja opiskelee aika pieni prosentti kaikista opiskelijoista. Ehkä tälle olisi parempi yhteiskuntana tehdä jotain, kuin viisastella että miksi ette kaikki verissä päin tappele niistä lääkiksen opiskelupaikoista.
Ei muuten pidä paikkaansa. Jos opiskelet esim. media-alalle, työttömyys on melko varma. Jos opiskelet metallimieheksi, on työllistyminen lähes varmaa. Näin esimerkkinä. Toiseen näistä ammateista hakee paljon ihmisiä opiskelemaan, toiseen ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Syypää tähän on ikuista nuoruuttaan eläneet vanhemmat ja erityisesti vanhempien avioerot. Totuus on, että lapsi vaurioituu AINA vanhempiensa avioerosta. Tätä ei haluta myöntää, vaan leikitään ettei niin olisi. Onneksi edes lapsiasiainvaltuutettu oli rohkea ja uskalsi kerran sanoa tämän totuuden ääneen.
Entäs noiden v. 87 syntyneiden lapsuus 90-luvun laman Suomessa? Jo silloin puhuttiin, kuinka lasku vielä tulee maksettavaksi.
Oli paljon työttömyyttä, paljon konkursseja, markan devalvointi, lainat saattoivat kolminkertaistua, asuntojen arvot laski.
Esko Ahon hallitus leikkasi minkä ehti, lapsilisiä leikattiin, ryhmäkokoja suurennettiin, terv.palveluja supistettiin jne. jne. Ja nämä ei voi olla vaikuttamatta lapsiperheen elämään ja lapsuuteen. Ja moni menetti henkensä oman käden kautta. Ja parhaimmillaan konkursseja oli 9kpl viikossa. Jopa suuria yrityksiä. Pankit fuusioituivat tai menivät konkurssiin ja asiakkaita siirrettiin roskapankkiin ja monelta meni omaisuus, mutta velat jäi ja korko 17-21% ja perittiin korkoa korille.Ja nämä v. 1987 syntyneet lapset ovat olleet juuri 90-luvun laman maksajia, niin kuin ennustettiin ja pelättiin.
Niin, silloin oli hankalat olot, eikö niiden jotka oikeasti joutuivat raapimaan toimeentuloaan tuolloin pitäisi olla niitä ongelmaisia? 3-5v pikkulapsi ei oikeasti kauheasti lamasta kärsinyt. Toki perheessä on voinut olla ahdistunut ilmapiiri, en minä sitä kiellä, mikä vaikuttaa lapsiinkin, mutta silti.
Markka devalvoitiin loppuvuodesta 1991. Siitä se lama vasta alkoi, irtisanomisineen ja konkursseineen. Jos tuossa rytäkässä perhe on joutunut velkakierteeseen, niin siitä riittää kurjuutta vuosiksi, pahimmassa tapauksessa vuosikymmeniksi. eri
En tiedä onko tässä pitkässä keskustelussa kukaan ottanut vielä tätä näkökulmaa esille. Jos on, pahoittelut toista. Jos ei, toivoisin, että mahdollisimman moni miettisi toteutuuko tällainen käytösmalli omalla kohdalla, ja jos toteutuu, miten tuhoisa se voi toiselle olla.
Minulla on tästä ihan henkilökohtaisia kokemuksia, ja ensimmäinen tunne mikä niistä tulee mieleen on joka kerta häpeä. Joku ensimmäisellä vai toisella sivulla hienosti kirjoitti, että jos antaa elämän ensimmäisen 20% eli lapsuuden määrittää elämän 80%, niin hukassa ollaan. Mutta kuinka moni tulee ajatelleeksi, että me määritämme sitä myös muiden puolesta? Elämässä pääsee eteenpäin vaikka olisi alkoholistivanhemmat ja karsea koti. Mutta jotain tuuria se joko resilienssin (stressisietokyvyn) tai muun ympäristön kannalta vaatii. Sillä monella on tapana myös ihan suoraan sanoa tai ainakin mielessään ajatella, että tuosta lapsesta ei ole elämässään yhtään mihinkään koska tulee sellaisesta kodista.
"Jessen" isä varastelee ja on alkoholisti, joten iso osa ympäröivästä yhteiskunnasta saattaa ajatella, että "Jessestä" itsestään tulee samanlainen. Tällainen stereotypinen lokerointi itseasiassa vaikuttaa juuri siten, että yksilön on vaikeampaa pyristellä ulos lähtökohdistaan muiden ennakkoluulojen vuoksi.
Ajateltaa tätä seuraavan kerran, kun huonosti käyttäytyvien vanhempien lapsi toisintaan sitä ainoaa mallia, jota elämälleen on saanut. Hyväksyvä katse, "mitä sinulle Jesse kuuluu" tai jokin todenpohjainen kehu voi auttaa yhtä lasta yllättävän pitkälle. Itse sain sättimistä, ylimielistä "eikö äiti ole opettanut sinulle että .." ja pään pudistelua sekä suoraan kieltoja, että meidän lasten kanssa ei ole asiaa leikkiä. Se satutti ja satuttaa edelleen. Mainittakoon vielä, että en ollut pahapäinen, en väkivaltainen enkä edelleenkään ole koskenut huumeisiin, juo humalanhakuisesti tai polta tupakkaa ja olen jo 37-vuotias nainen. Miettikää vähän, miten suhtaudutte lapsiin ylipäätään. Saati sellaisiin, joilla on kotona vähemmän hyvät oltavat. Suomessa on ihhottava tapa kääntää katse pois, vaikka ihan alkoholistisisaren lapsesta kuten minun tapauksessani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
hmmmmmmmm kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Samaan aikaan kasvatustieteilijät väittävät, että nykyajan kasvatusmenetelmät ehkäisevät psyykkisiä ongelmia ja traumoja. Kun oikeasti tilanne on täysin päinvastoin.
Lastenkasvatuksessa pitäisi palata esim. 50-luvun käytäntöihin ja menetelmiin jotta ehkäistäisiin psyykkisten ongelmien ja sitä kautta syrjäytymisen entistäkin pahempi käsiin räjähtäminen.
Eipä todellakaan näin. Nykyään kasvatusmenetelmät ovat huomattavasti paremmat. Olen reilu kolmekymppinen ja minut on kasvatettu kovalla autoritaarisella otteella, hoitamattomilla vanhempien mielenterveysongelmilla, ja oma elämisen jälki ja arvet sen näköisiä.
Lapsuudessa luotu stressiherkkyyteni (kasvatuksen tulos) ja yliopisto-opintojeni alan heikoit työnäkymät oli kombo, joka raastoi ja raastoi minua vuosia - sekosin epävarmuuteen yliopisto-opintojen aikana. Eilen luin tylkkärin kirjoitusken "lääkäritarina", jossa tuleva lääkäri, opiskelija, kertoi miten huojentavaa on opiskella lääkiksessa, kun siellä kasvatetaan "me-henkeä" eli lääkärien kollegialisuutta opintojen alusta asti - miten turvallista opiskelu on kun ei päivääkään ole stressannut saako opintojen jälkeen edes mitään työtä kuten jossakin toisissa tiedekunnissa opiskelevat opiskelijakaverit. Edellä kuvattua olisin kaivannut itsekin yli kaiken puheen "valmistumme kortistoon sijaan" - mutta eihän työllistymisestä kenelläkään (eikä vieläkään) ollut varmuutta näinä epävarmojen työmarkkinoiden aikana. Monet jo valmistuneet opiskelijakaverini, ns. hyvät tyypit, joilla roimasti työkokemustakin, olivat työttöminä hakeneet töitä jo puoli vuotta, ehkä vuodenkin. Kun kuuli näitä tarinoita, usko itseen, koulutukseen jne. on todella uhattuna, jos ei ole riittävää itsetuntoa, jota ei kyllä kohottanut perheeni vaativa ja rankaiseva kasvatustyyli. Tarvitaan haleja, läsnäoloa, vähemmän kännykkää tai muuta vanhemman aktiviteettia, kannustusta elämään ja opintoihin ja työnäkymiin jne. On vaikeaa opiskella, jos oma perhe odottaa vain sulta hyvää työpaikkaa mutta ei kannusta ikinä. Ja yhteiskunnan epävarmuus - huoh. Kamalaa. Resepti vakaviin mt-ongelmiin on valmis -voila!
Jos ymmärsin oikein, opiskelit alaa johon jo opiskellessa tiesit että et tule työllistymään ja tuo stressasi. Tuossa tapauksessahan opiskelut olisi pitänyt keskeyttää ja siirtyä opiskelemaan alaa mistä niitä töitä löytyy. Eli tuossa tapauksessa stressi oli hyvä asia, mutta yksilön reagointi stressiin väärä.
Et ehkä tiedä tätä, mutta varmaan 90% opiskeltavista aloista on sellaisia, että ne työllistävät epävarmasti. Kaikki kaikilla aloilla stressaavat tuota samaa asiaa, paitsi tyyliin lääkärit, osaavat koodaajat ja sairaanhoitajat. Tämä lienee yksi syy stressiahdistuksen yleisyyteen: valitsit mitä vain, olet pulassa. Edellämainittuja aloja opiskelee aika pieni prosentti kaikista opiskelijoista. Ehkä tälle olisi parempi yhteiskuntana tehdä jotain, kuin viisastella että miksi ette kaikki verissä päin tappele niistä lääkiksen opiskelupaikoista.
Ei muuten pidä paikkaansa. Jos opiskelet esim. media-alalle, työttömyys on melko varma. Jos opiskelet metallimieheksi, on työllistyminen lähes varmaa. Näin esimerkkinä. Toiseen näistä ammateista hakee paljon ihmisiä opiskelemaan, toiseen ei.
Ei kukaan tiedä kun lähtee opiskelemaan, mikä on työtilanne, kun valmistuu, kun siihen vaikuttavat suhdanteet ja maailman tilanne.
Esim. 90-luvulla lääkäreitä, sairaanhoitajia, metalli- ja rakennusmiehiä valmistui työttömäksi. Lääkärit ja sh muuttivat Norjaan jne. työnperässä. Jopa rakennusmestarien koulutus päätettiin lopettaa, kun työnjohdosta oli yli tarjotaa.
Kysyntää olisi ollut it-osaajille, asianajajille jne. ja vastaavasti he ovat nyt työttömänä.
Samoin hammaslääkärit, nykyään heistä on ylitarjontaa, samoin opettajista jne.
Usein opiskelut kestävät 4-6 vuotta ja sinä aikana suhdanteet ja maailman tilanteet ovat muuttuneet moneen kertaan.
Ai mitä tietoa jäit vaille? Tunnin aikana ehtii kertomaan yleisesti näistä kokemistani asioista ja kuten mainitsin, olin itkuinen. Haluatko, että vuodatan koko hirveyden sinulle, tuiki tuntemattomalle ihmiselle vain koska EPÄILET asiassa olevan muutakin?! Tunti on äärimmäisen lyhyt aika ihmisen kuulemiselle, saatika "parntumiseen". Toivon, ettet koskaan itse joudu samaan tilanteeseen!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muotisairaus. Ennen vain paiskittiin töitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Syypää tähän on ikuista nuoruuttaan eläneet vanhemmat ja erityisesti vanhempien avioerot. Totuus on, että lapsi vaurioituu AINA vanhempiensa avioerosta. Tätä ei haluta myöntää, vaan leikitään ettei niin olisi. Onneksi edes lapsiasiainvaltuutettu oli rohkea ja uskalsi kerran sanoa tämän totuuden ääneen.
Entäs noiden v. 87 syntyneiden lapsuus 90-luvun laman Suomessa? Jo silloin puhuttiin, kuinka lasku vielä tulee maksettavaksi.
Oli paljon työttömyyttä, paljon konkursseja, markan devalvointi, lainat saattoivat kolminkertaistua, asuntojen arvot laski.
Esko Ahon hallitus leikkasi minkä ehti, lapsilisiä leikattiin, ryhmäkokoja suurennettiin, terv.palveluja supistettiin jne. jne. Ja nämä ei voi olla vaikuttamatta lapsiperheen elämään ja lapsuuteen. Ja moni menetti henkensä oman käden kautta. Ja parhaimmillaan konkursseja oli 9kpl viikossa. Jopa suuria yrityksiä. Pankit fuusioituivat tai menivät konkurssiin ja asiakkaita siirrettiin roskapankkiin ja monelta meni omaisuus, mutta velat jäi ja korko 17-21% ja perittiin korkoa korille.Ja nämä v. 1987 syntyneet lapset ovat olleet juuri 90-luvun laman maksajia, niin kuin ennustettiin ja pelättiin.
Niin, silloin oli hankalat olot, eikö niiden jotka oikeasti joutuivat raapimaan toimeentuloaan tuolloin pitäisi olla niitä ongelmaisia? 3-5v pikkulapsi ei oikeasti kauheasti lamasta kärsinyt. Toki perheessä on voinut olla ahdistunut ilmapiiri, en minä sitä kiellä, mikä vaikuttaa lapsiinkin, mutta silti.
Markka devalvoitiin loppuvuodesta 1991. Siitä se lama vasta alkoi, irtisanomisineen ja konkursseineen. Jos tuossa rytäkässä perhe on joutunut velkakierteeseen, niin siitä riittää kurjuutta vuosiksi, pahimmassa tapauksessa vuosikymmeniksi. eri
Ja silloin velat eivät vanhenneet koskaan ja sitten myöhemmin tuli 15v vanhenevat ja nykyään se velkojen vanhenemisaika on 5v ja mahdollisuus velkasaneerauksiin.
Eli 90-luvun velkakierteessä joutui elämään velkahelvettiä lähes 20v ja korot 18-21% ja korkoa perittiin korolle.
Itse synnyin tuona vuotena. Lapsuus oli kamala. Toinen vanhemmista sairasti, ja lopulta kuoli ja sitä ei auttanut lama-aika, minä aikana perheellemme tuli taloudellisia ongelmia, työttömyyttä,velkaa ja stressiä. Sitten tuosta stressistä seurasi vanhempien mt-ongelmia ja avio-ongelmia. Kulutin jo lapsuudessa aikaa asioiden huolehtimiseen mitä lasten ei pitäisi. Miten vanhempi jaksaa, onkohan laskut maksettu, ulosottomiehen puheluista kilahtaneen vanhemman katseluun ja yritin saada toista vanhempaa itkien muuttamaan takaisin kotiin kun hän halusikin erota. Aika sisälsi paljon epätoivoa miten selvitä.
Siellä kydettiin ylihuolehtimisen siemen. Minusta kasvoi epävarma, ahdistunut ihminen.
Yritin jaksaa kokoajan mutta väsyin. Lapsuudesta asti on jäänyt tuntemuksia että on kokoajan taistele pakene valmiudessa eikä taivas koskaan tunnu pilvettömältä, vaan jotain pahaa on kokoajan tapahtumassa. Vaikka kuinka yritin pusertaa itsestäni kaiken irti kouluun, en pystynyt keskittymään, en luottanut itseeni, olin jatkuvasti ahdistunut.
Tunsin itseni tyhmäksi ja kyvyttömäksi.
Ei ole yllätys, että päädyin mt palveluihin diagnoosina masennus. Sen sijaan että oirehtimistani olisi katsottu syyseuraussuhteina ja tiedostettu pitkäaikaisen terapian tarve, päädyin pitkään lääkityskierteeseen, mikä ei ratkaissut ongelmia ja oikeastaan pahensi niitä ja vaikeutti asioiden käsittelyä ja tunnetasolla niihin käsiksi pääsemistä. Usein kadun että hain apua joka osoittautui aika kehnoksi.
Olen oikeastaan vasta viimevuosina käsittänyt miten nuoruusiän vuodet vaikutti omaan persoonallisuuteeni ja sai kantamaan jotain ylimääräistä taakkaa ja tekemään itselle huonoja ratkaisuja. Ja vaikuttaa vielä nykyhetkeenkin siinä että olen kokoajan ahdistunut selittämättömästi.
Nykyään en enää käytä pillereitä ja vihdoin, olen pääsemässä terapiaan.
Niin. Noihin tilastoihinhan lasketaan kaikki mt-diagnoosit. Hyvin lievistä erittäin vaikeisiin. Ei kaikki ole mitenkään pysyviä. Mutta kun vanhemmilla sukupolvilla on se outo harha, että kerran pari sairastastettu masennus, ahdistushäiriö, unihäiriö, uupumus tai jokin vastaava olisi jotenkin verrattavissa siihen, että ihminen sairastuisi esim. skitsofreniaan tai saisi kasvuiässä jonkin vakavan trauman.
Kaikki me sairastelemme elämämme aikana. Nykyään muillekin kuin sairaalahoitoa vaativille mielenterveysongelmille yritetään tehdä jotain, ja se on hienoa. Toki varmasti on niin, että tämän hetken hoito on liiankin lääkepainotteista. Tämähän on se syy, miksi Terapiatakuu-kansalaisaloite tehtiin. Olisi luultavasti lievemmissä häiriöissä järkevää antaa ihmisille nykyistä paljon helpommin lyhytkestoista terapiaa. Se erittäin todennäköisesti ehkäisisi monen kohdalla ongelmien pitkittymisen ja auttaisi takaisin kiinni elämään.
Ja nykyinen työelämä ja psyykkisesti hyvin kuormittavaa. Kyllä sekin tilastoissa varmasti näkyy. Tosin kyllä aina ongelmia on ollut. Niiden hoitamattomuus on näkynyt esim. väkivaltatilastoissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Syypää tähän on ikuista nuoruuttaan eläneet vanhemmat ja erityisesti vanhempien avioerot. Totuus on, että lapsi vaurioituu AINA vanhempiensa avioerosta. Tätä ei haluta myöntää, vaan leikitään ettei niin olisi. Onneksi edes lapsiasiainvaltuutettu oli rohkea ja uskalsi kerran sanoa tämän totuuden ääneen.
Entäs noiden v. 87 syntyneiden lapsuus 90-luvun laman Suomessa? Jo silloin puhuttiin, kuinka lasku vielä tulee maksettavaksi.
Oli paljon työttömyyttä, paljon konkursseja, markan devalvointi, lainat saattoivat kolminkertaistua, asuntojen arvot laski.
Esko Ahon hallitus leikkasi minkä ehti, lapsilisiä leikattiin, ryhmäkokoja suurennettiin, terv.palveluja supistettiin jne. jne. Ja nämä ei voi olla vaikuttamatta lapsiperheen elämään ja lapsuuteen. Ja moni menetti henkensä oman käden kautta. Ja parhaimmillaan konkursseja oli 9kpl viikossa. Jopa suuria yrityksiä. Pankit fuusioituivat tai menivät konkurssiin ja asiakkaita siirrettiin roskapankkiin ja monelta meni omaisuus, mutta velat jäi ja korko 17-21% ja perittiin korkoa korille.Ja nämä v. 1987 syntyneet lapset ovat olleet juuri 90-luvun laman maksajia, niin kuin ennustettiin ja pelättiin.
Niin, silloin oli hankalat olot, eikö niiden jotka oikeasti joutuivat raapimaan toimeentuloaan tuolloin pitäisi olla niitä ongelmaisia? 3-5v pikkulapsi ei oikeasti kauheasti lamasta kärsinyt. Toki perheessä on voinut olla ahdistunut ilmapiiri, en minä sitä kiellä, mikä vaikuttaa lapsiinkin, mutta silti.
Markka devalvoitiin loppuvuodesta 1991. Siitä se lama vasta alkoi, irtisanomisineen ja konkursseineen. Jos tuossa rytäkässä perhe on joutunut velkakierteeseen, niin siitä riittää kurjuutta vuosiksi, pahimmassa tapauksessa vuosikymmeniksi. eri
Ja silloin velat eivät vanhenneet koskaan ja sitten myöhemmin tuli 15v vanhenevat ja nykyään se velkojen vanhenemisaika on 5v ja mahdollisuus velkasaneerauksiin.
Eli 90-luvun velkakierteessä joutui elämään velkahelvettiä lähes 20v ja korot 18-21% ja korkoa perittiin korolle.
Juuri näin. 3-5v lapsi on saanut pahimmillaan "nauttia" lamasta koko lapsuutensa jonka muistaa, täysi-ikäistymiseen saakka. Ei lama ollut mikään aivastus ja sitten ohi.
Vierailija kirjoitti:
"Joka viides ikäluokasta oli saanut psykiatrista erikoissairaanhoitoa tai lääkitystä..."
Mistä ap repi tuon, että joka kolmas?
Kun liiottelee rajusti tai jopa valehtelee, saa enemmän kommentteja, harva kuitenkaan jaksaa lukea alkuperäisen tekstin.
Ei esim rakennuspuolella kukaan pysyvästi muuta maahan. Virolaisia ja puolalaisia käytetään kausittaisesti, ovat maassa tarvittavan ajan ja poistuvat sitten.