Lue keskustelun säännöt.
1987 syntyneistä kolmannes saanut psyk. diagnoosin tai lääkkeitä ja tilanne on vain pahentunut nuoremmilla
06.08.2019 |
Tämän hetken parikymppisillä ongelmia näyttäisi olevan vielä 30% enemmän.
Miten tämä maa voi pyöriä, jos tulevaisuudessa suurimmalla osalla väestöstä on mielenterveysongelmia? Miksi tästä ei puhuta enemmän?
Kommentit (234)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen itse miettinyt sitäkin, että millähän tavalla sota-aika on vaikuttanut kollektiiviseen mielenterveyteen - ja vaikuttaako vieläkin? Sitä on ihan tutkittu, että sodat ovat vaikuttaneet suomalaiseen kasvatukseen ja olemiseen. Esimerkiksi omat isoisäni olivat nuoruutensa rintamalla, ja onhan se pakostakin vaikuttanut. Luulenkin, että vaikkapa suurten ikäluokkien juomatavat voidaan osittain selittää tällaisella ylisukupolvisuudella.
Toisaalta olen miettinyt sitäkin, että ehkäpä tämän asian suhteen näkyy valoa tunnelin päässä: joku täällä jo mainitsikin miten kasvatus on nykyään ”hellempää”, nuoret käyttäytyvät keskimäärin paremmin ja juovat vähemmän jne. Yksi 60-70 vuotta meni sitten tähänkin prosessiin, mutta nyt onkin sitten muita yhteiskunnallisia haasteita ja kollektiivisia traumoja (kuten 90-luvun lama).
Tutkimusten mukaan sodat julmuudet ja kaudeudet siirtyvät jopa neljänteen ja viidenteen sukupolveen, vanhempien asenteissa ja kasvatuksessa, ellei ole ymmärrystä katkaista niitä ja hakea terapiaa.
Ja se terapia on tullut vasta 2000-luvulla useampien saataville, tosin saatavuudessa on vieläkin suuria eroja.
Joo, patoutuneet sota-ajan traumat purkautuvat nyt nuorten pahoinvointina. Ohitti vain muutaman sukupolven välissä. Nuorison pahoinvointi on siis esi-isiemme syy!
Oikeasti suosittelen kuitenkin etsimään niitä ongelmia hieman lähempää, niin voi löytyä ratkaisutkin helpommin.
Miten niin ohitti muutaman sukupolven?
Suurin osa v. 1987 syntyneiden lasten vanhemmista ovat syntyneet 45-60-luvulla, joiden isät olivat sodassa ja äidit lottana.
Ihanko oikesti kuvittelet, ettei vanhempien sodan kauhut ja julmuudet vaikuttaneet heidän lapsiinsa, jotka olivat itse vanhempia 80-luvulla.
Vielä 60-luvulla sodasta ja sodan traumoista ei saanut edes puhua. Eikä sitä käsitelty mediassa millään tavalla. Jos joku yritti, se sensuroitiin. Eikä puhettakaan terapiasta.
Vielä 60-70-luvulle saakka lapset ja nuoret käsittelevät ongelmiaan omalla tavallaan, lähinnä ryyppäämällä ja polttamalla röökiä, jopa 10-12-vuotiaat lapset. Myös huumeiden käyttö oli yleistä ja se oli arkipäivää.
Ehkä sodasta selvinneet osasivat hoitaa paremmin tuon stressinsä kun eivät sitä jalkauttaneet lapsiinsa. Olisikohan tuosta jotain opittavaa?
Todellako? 1950-luvulla syntynyt isäni on useasti muistellut sodassa hermonsa menettäneitä väkivaltaisia opettajiaan.
Silti heidän opettamat lapset kärsivät vähemmän mielenterveysongelmista työelämässä kuin nykynuoret!
Tarkoittanet että hoitivat vähemmän mielenterveysongelmiaan kuin nykynuoret... Hoitamattomia mt-ongelmia tällä ikäluokalla kyllä on riittänyt ja niistä ovat kärsineet heidän jälkeläisensä. Hienoa, että edes he ovat ymmärtäneet hakea ongelmiinsa apua eivätkä pelkästään siirtää niitä eteenpäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikkihan diagnosoidaan masennukseksi ellei lääkäri parempaa keksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Syypää tähän on ikuista nuoruuttaan eläneet vanhemmat ja erityisesti vanhempien avioerot. Totuus on, että lapsi vaurioituu AINA vanhempiensa avioerosta. Tätä ei haluta myöntää, vaan leikitään ettei niin olisi. Onneksi edes lapsiasiainvaltuutettu oli rohkea ja uskalsi kerran sanoa tämän totuuden ääneen.
Entäs noiden v. 87 syntyneiden lapsuus 90-luvun laman Suomessa? Jo silloin puhuttiin, kuinka lasku vielä tulee maksettavaksi.
Oli paljon työttömyyttä, paljon konkursseja, markan devalvointi, lainat saattoivat kolminkertaistua, asuntojen arvot laski.
Esko Ahon hallitus leikkasi minkä ehti, lapsilisiä leikattiin, ryhmäkokoja suurennettiin, terv.palveluja supistettiin jne. jne. Ja nämä ei voi olla vaikuttamatta lapsiperheen elämään ja lapsuuteen. Ja moni menetti henkensä oman käden kautta. Ja parhaimmillaan konkursseja oli 9kpl viikossa. Jopa suuria yrityksiä. Pankit fuusioituivat tai menivät konkurssiin ja asiakkaita siirrettiin roskapankkiin ja monelta meni omaisuus, mutta velat jäi ja korko 17-21% ja perittiin korkoa korille.Ja nämä v. 1987 syntyneet lapset ovat olleet juuri 90-luvun laman maksajia, niin kuin ennustettiin ja pelättiin.
Niin, silloin oli hankalat olot, eikö niiden jotka oikeasti joutuivat raapimaan toimeentuloaan tuolloin pitäisi olla niitä ongelmaisia? 3-5v pikkulapsi ei oikeasti kauheasti lamasta kärsinyt. Toki perheessä on voinut olla ahdistunut ilmapiiri, en minä sitä kiellä, mikä vaikuttaa lapsiinkin, mutta silti.
Markka devalvoitiin loppuvuodesta 1991. Siitä se lama vasta alkoi, irtisanomisineen ja konkursseineen. Jos tuossa rytäkässä perhe on joutunut velkakierteeseen, niin siitä riittää kurjuutta vuosiksi, pahimmassa tapauksessa vuosikymmeniksi. eri
Ja silloin velat eivät vanhenneet koskaan ja sitten myöhemmin tuli 15v vanhenevat ja nykyään se velkojen vanhenemisaika on 5v ja mahdollisuus velkasaneerauksiin.
Eli 90-luvun velkakierteessä joutui elämään velkahelvettiä lähes 20v ja korot 18-21% ja korkoa perittiin korolle.
Verovelka vanhenee 5 vuoden jälkeen, muu ei. Ja velkoja saa muuten aina halutessaan laittaa perinnän uudelleen käyntiin muista veloista.
Vierailija kirjoitti:
Kaikkihan diagnosoidaan masennukseksi ellei lääkäri parempaa keksi.
Jos kärsit pitkäaikaisesta kivusta, kuulet hyvin suurella todennäköisyydellä kysymykset "Onko mielenterveydellisiä ongelmia?" ja "Onko suvussa reumaa?" Näiden piikkiin on helppo laittaa yhtä sun toista.
Karua tietoa:
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kahden avioeron kestänyt entinen lapsi kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aina on suomalaiset vanhemmat eronneet ja juoneet. Myös aiempina aikoina. On saatu koivunimene herraa, ja tultu avainlapsina suoraan ýksin kotiin 7-vuotiaana. Ei masennusta ja tehty aina töitä.
Aina on erottu, mutta selvä kasvu eroissa alkoi näkymään 80- luvulla. Ja kaiken päälle tilastoissa ei näy lainkaan avoerot. Avoliitot yleistyivät suunnilleen 80-90 luvuilla.
Monikaan ei tajua, mitä perheen rikkoutuminen aiheuttaa kasvaville lapsille ja liian moni lapsi salaa pitkään tunteensa. Siitä seuraa mt-ongelmia.Juuri näin! Lapset suojelevat vanhempiaan syyllisyydeltä ja yrittävät vakuutella kaikille -jopa itselleen - että vanhempien ero ei muka satuta vaan muka oli jopa hyväkin asia. Lapset piilottavat tuskansa lojaalisuudesta vanhempiaan kohtaan ja tämä kostautuu myöhemmin mielenterveysongelmina.
Myös yhteiskunnallinen keskustelu on ikuista nuoruuttaan elävien itsekkäiden vanhempien puolella uhraten näin avioerolapset. Väitetään valheellisesti, ettei vanhempien ero muka riko lasta henkisesti. Jos tahdomme pelastaa lapset ja tulevaisuutemme yhteiskunnan, pitäisi puhua ääneen ikävä totuus, vaikka se aiheuttaakin syyllisyyttä eronneille ja eroaville vanhemmille.
Älkää ruikuttako! Ihmisten elämässä on vastoinkäymisiä, niin lapsena, nuorena kuin vanhempanakin ja niistä pitää pyrkä selviämään, eikä syyllistää muita. Muiden syyllistäminen ei tee muuta kuin vie masennukseen, kun muutosta ei tapahdu, toisin kuin itsensä kehittämisessä.
Juurikin näin : kolme sisarusta eläneet ihan samanlaisen paskan lapsuuden ja nuoruuden, kaksi elää hyvää elämää ajatellen, että itse voin vaikuttaa kaikkeen nyt ja kolmas syyttelee vanhempiaan jotka jo haudassa kaikesta ja kierii itsesäälissä. Huumeet olleet vuosia kuviossa mukana. Kannattaisiko kuitenkin katsoo tulevaisuuteen ja tehdä siitä mieleinen ??
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen itse miettinyt sitäkin, että millähän tavalla sota-aika on vaikuttanut kollektiiviseen mielenterveyteen - ja vaikuttaako vieläkin? Sitä on ihan tutkittu, että sodat ovat vaikuttaneet suomalaiseen kasvatukseen ja olemiseen. Esimerkiksi omat isoisäni olivat nuoruutensa rintamalla, ja onhan se pakostakin vaikuttanut. Luulenkin, että vaikkapa suurten ikäluokkien juomatavat voidaan osittain selittää tällaisella ylisukupolvisuudella.
Toisaalta olen miettinyt sitäkin, että ehkäpä tämän asian suhteen näkyy valoa tunnelin päässä: joku täällä jo mainitsikin miten kasvatus on nykyään ”hellempää”, nuoret käyttäytyvät keskimäärin paremmin ja juovat vähemmän jne. Yksi 60-70 vuotta meni sitten tähänkin prosessiin, mutta nyt onkin sitten muita yhteiskunnallisia haasteita ja kollektiivisia traumoja (kuten 90-luvun lama).
Tutkimusten mukaan sodat julmuudet ja kaudeudet siirtyvät jopa neljänteen ja viidenteen sukupolveen, vanhempien asenteissa ja kasvatuksessa, ellei ole ymmärrystä katkaista niitä ja hakea terapiaa.
Ja se terapia on tullut vasta 2000-luvulla useampien saataville, tosin saatavuudessa on vieläkin suuria eroja.
Joo, patoutuneet sota-ajan traumat purkautuvat nyt nuorten pahoinvointina. Ohitti vain muutaman sukupolven välissä. Nuorison pahoinvointi on siis esi-isiemme syy!
Oikeasti suosittelen kuitenkin etsimään niitä ongelmia hieman lähempää, niin voi löytyä ratkaisutkin helpommin.
Miten niin ohitti muutaman sukupolven?
Suurin osa v. 1987 syntyneiden lasten vanhemmista ovat syntyneet 45-60-luvulla, joiden isät olivat sodassa ja äidit lottana.
Ihanko oikesti kuvittelet, ettei vanhempien sodan kauhut ja julmuudet vaikuttaneet heidän lapsiinsa, jotka olivat itse vanhempia 80-luvulla.
Vielä 60-luvulla sodasta ja sodan traumoista ei saanut edes puhua. Eikä sitä käsitelty mediassa millään tavalla. Jos joku yritti, se sensuroitiin. Eikä puhettakaan terapiasta.
Vielä 60-70-luvulle saakka lapset ja nuoret käsittelevät ongelmiaan omalla tavallaan, lähinnä ryyppäämällä ja polttamalla röökiä, jopa 10-12-vuotiaat lapset. Myös huumeiden käyttö oli yleistä ja se oli arkipäivää.
Ehkä sodasta selvinneet osasivat hoitaa paremmin tuon stressinsä kun eivät sitä jalkauttaneet lapsiinsa. Olisikohan tuosta jotain opittavaa?
Todellako? 1950-luvulla syntynyt isäni on useasti muistellut sodassa hermonsa menettäneitä väkivaltaisia opettajiaan.
Silti heidän opettamat lapset kärsivät vähemmän mielenterveysongelmista työelämässä kuin nykynuoret!
Ennen vain ei ollut mahdollisuutta saada apua mielenterveyshäiriöihin, ei tunnettu terapioita jne. julkinen terv.hoito alkoi kehittyä vasta 70-80-luvulla. Jos oli niin sekaisin, ainoa vaihtoehto oli mielisairaala, joita oli todella paljon ja hyvin halveksittu paikka.
Ei pidä kääntää, etteikö tarvetta olisi ollut, mutta hoitoon ja avun saati oli todella korkea. Ja vielä 60-luvulla saattoi olla kunnassa yksi lääkäri ja koulussa kerran vuodessa terv.sisaren tarksstus.
Ettekö te "ennen asiat oli eri tavoin" jakkaajat tajua että työelämässä nuoret hakevat saikkaria enemmän mt-syillä kuin vanhemmat. Rumasti tilastoilla katsottuna nykykasvatusmetodit tuottavat huonompaa lopputulosta kuin paheksutut piiskaajat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nykymaailmassa on paljon hyvää, mutta mielestäni tämä kommentti oli paljonpuhuva siinä, että meidän sielullinen puolemme ja tietynlainen "aitososiaalisuus" verkostoitumissosiaalisuuden ja somesosiaalisuuden sijaan on kadonnut.
Ihmisen pitäisi nykyään olla kone, tuottava, toimiva ja aiheuttaa mahdollisimman vähän häiriötä systeemille ja toisille.
Mielestäni on irvokasta, kuinka voimme esim menettää läheisen, rakkaan ihmisen ja työnantaja voi estää hautajaisiin menon, jos kyseessä ei ole aivan lähiomainen. Eli ne asiat, jotka meille ihmisinä merkitsevät eniten, mielletään vain kiusallisiksi häiriöiksi, joista olisi hyvä päästä eroon. Meillä ei juuri ole jäljellä mitään tapoja ja rituaaleja, joilla käsitellä suuria sisäisiä muutoksia ja joiden avulla yhteisö voi tunnustaa ja tunnistaa ja tukea yksilöä, kun tämä käy läpi jotain sielullista ja psykologista. Suruajan sijaan meille tyrkytetään masennuslääkereseptiä, jotta emme vain pysähtyisi hetkeksikään. Lapsen saanut jää usein yksin ilman turvaverkkoja ja onnittelujen ja avun sijaan hän saa syyllistystä. Onnen ja onnistumisen hetket arvotetaan sen mukaan, miltä ne näyttävät somessa tai miten ne vertautuvat ei omaan lähiyhteisöön, vaan globaaliin nettiyhteisöön. Yhteiskunnan tarjoama henkinen tuki on diagnosointia ja lääkereseptejä.
Yritän kai tässä siis sanoa, että meiltä on hävitetty tavat ja välineet kohdata ihmiselämän universaaleja henkisiä haasteita. Niitä ei saisi käsitellä eikä niiden vuoksi pysähtyä, vaan puksuttaa mielellään kiihtyvällä tahdilla eteenpäin sivuille katsomatta. Niinpä olemme hukassa omien tunteidemme kanssa, koska suurin osa tunteistamme ja tarpeistamme on "vääriä".
Miten voi estää? Hautajaiset on viikonloppuina. Jos teet vuorotyötä, voit käyttää lomapäiviäsi tai järjestää vuorosi. Yksikään työnantaja ei tässä maassa estänyt osallistumasta hautajaisiin. Vai pitäisikö siitäkin saada palkkaa?
Juurikin näin: hautajaisiin SAA ja VOI kyllä osallistua ja vapaata saa, mutta kaikki vapaa ei ole palkallista.
Tämän hetken länsimainen yhteiskunta suosii tunnekylmiä, narsististeja, sosiopaatteja ja psykopaatteja. Johtuu mielestäni siitä, että rahan hankkiminen ja omaisuuden kartuttaminen on jumaluuteen verrattavissa oleva asia. Se miten rahasi hankit ja kuinka paljon potkit toisia päähän on toissijaista, ainoa mikä merkitsee on se ettet jää siitä kiinni. Valtaan pääsee se joka kusettaa parhaiten ja nämä henkilöt eivät ole näkyvällä paikalla vastaamasta mistään. Tällainen systeemi ei voi kasvattaa terveitä ihmisiä vaan ne jotka normaaleja kärsivät eniten. Voisin verrata tilannetta alkoholistiperheeseen jossa yksi on ongelmainen ja kaikki sairastuvat. En usko tällaisen järjestelmän toimivan enää kovin kauan, jossain on pakko tulla romahdus vastaan. Ikävää kuitenkin on se, että vauhti vaan kasvaa kun rahamiehet huutavat talouskasvua ja tutkijat sanovat meidän kuluttavan liikaa, ei kukaan voi pysyä täysin järjissään tällaisessa karusellissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
1987 syntyneistä suurin osa on ollut lapsuudesta asti päivähoidossa, anteeksi "varhaiskasvatuksessa". Kymmenen vuotta aikaisemmin syntyneistä vain pieni osa.
Siinäpä varmaan syy, 90-luvun alun laman lisäksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen itse miettinyt sitäkin, että millähän tavalla sota-aika on vaikuttanut kollektiiviseen mielenterveyteen - ja vaikuttaako vieläkin? Sitä on ihan tutkittu, että sodat ovat vaikuttaneet suomalaiseen kasvatukseen ja olemiseen. Esimerkiksi omat isoisäni olivat nuoruutensa rintamalla, ja onhan se pakostakin vaikuttanut. Luulenkin, että vaikkapa suurten ikäluokkien juomatavat voidaan osittain selittää tällaisella ylisukupolvisuudella.
Toisaalta olen miettinyt sitäkin, että ehkäpä tämän asian suhteen näkyy valoa tunnelin päässä: joku täällä jo mainitsikin miten kasvatus on nykyään ”hellempää”, nuoret käyttäytyvät keskimäärin paremmin ja juovat vähemmän jne. Yksi 60-70 vuotta meni sitten tähänkin prosessiin, mutta nyt onkin sitten muita yhteiskunnallisia haasteita ja kollektiivisia traumoja (kuten 90-luvun lama).
Tutkimusten mukaan sodat julmuudet ja kaudeudet siirtyvät jopa neljänteen ja viidenteen sukupolveen, vanhempien asenteissa ja kasvatuksessa, ellei ole ymmärrystä katkaista niitä ja hakea terapiaa.
Ja se terapia on tullut vasta 2000-luvulla useampien saataville, tosin saatavuudessa on vieläkin suuria eroja.
Joo, patoutuneet sota-ajan traumat purkautuvat nyt nuorten pahoinvointina. Ohitti vain muutaman sukupolven välissä. Nuorison pahoinvointi on siis esi-isiemme syy!
Oikeasti suosittelen kuitenkin etsimään niitä ongelmia hieman lähempää, niin voi löytyä ratkaisutkin helpommin.
Miten niin ohitti muutaman sukupolven?
Suurin osa v. 1987 syntyneiden lasten vanhemmista ovat syntyneet 45-60-luvulla, joiden isät olivat sodassa ja äidit lottana.
Ihanko oikesti kuvittelet, ettei vanhempien sodan kauhut ja julmuudet vaikuttaneet heidän lapsiinsa, jotka olivat itse vanhempia 80-luvulla.
Vielä 60-luvulla sodasta ja sodan traumoista ei saanut edes puhua. Eikä sitä käsitelty mediassa millään tavalla. Jos joku yritti, se sensuroitiin. Eikä puhettakaan terapiasta.
Vielä 60-70-luvulle saakka lapset ja nuoret käsittelevät ongelmiaan omalla tavallaan, lähinnä ryyppäämällä ja polttamalla röökiä, jopa 10-12-vuotiaat lapset. Myös huumeiden käyttö oli yleistä ja se oli arkipäivää.
Ehkä sodasta selvinneet osasivat hoitaa paremmin tuon stressinsä kun eivät sitä jalkauttaneet lapsiinsa. Olisikohan tuosta jotain opittavaa?
Todellako? 1950-luvulla syntynyt isäni on useasti muistellut sodassa hermonsa menettäneitä väkivaltaisia opettajiaan.
Silti heidän opettamat lapset kärsivät vähemmän mielenterveysongelmista työelämässä kuin nykynuoret!
Ennen vain ei ollut mahdollisuutta saada apua mielenterveyshäiriöihin, ei tunnettu terapioita jne. julkinen terv.hoito alkoi kehittyä vasta 70-80-luvulla. Jos oli niin sekaisin, ainoa vaihtoehto oli mielisairaala, joita oli todella paljon ja hyvin halveksittu paikka.
Ei pidä kääntää, etteikö tarvetta olisi ollut, mutta hoitoon ja avun saati oli todella korkea. Ja vielä 60-luvulla saattoi olla kunnassa yksi lääkäri ja koulussa kerran vuodessa terv.sisaren tarksstus.
Ettekö te "ennen asiat oli eri tavoin" jakkaajat tajua että työelämässä nuoret hakevat saikkaria enemmän mt-syillä kuin vanhemmat. Rumasti tilastoilla katsottuna nykykasvatusmetodit tuottavat huonompaa lopputulosta kuin paheksutut piiskaajat.
Vanhemmat työntekijät ovat sitä ikäpolvea, jolle mielenterveysongelmat ovat alunperin olleet paheksuttu asia, eikä nykyinen sallivampi ilmapiiri sitä hetkessä poista. Kynnys on siksi korkeampi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tietenkin on hieno asia, että nykyisin elämä on helppoa eikä mielen pahoittamista enää pidetä itsestäänselvänä. Toisaalta vanhemmat ikäpolvet (joihin lasken 70-luvulla syntyneenä itsenikin) oppivat lapsena ja nuorena sietämään kaikenlaista epämukavuutta, joita ei nykyisin enää hyväksytä. Ja toki nekin epämukavuudet olivat helppoja verrattuna edellisen sukupolven kärsimyksiin. Lisääntyvät mt-ongelmat ovat merkki siitä, että ihmiset eivät enää hyväksy sitä, että välillä turhauttaa ja veetuttaa niin että suonet venyy päässä. Sitä pidetään mielisairautena apparently. Itseäni on välillä ahdistanut ja masentanut vaikka kuinka paljon, mutta tunnen toisaalta monia alan ihmisiä, joten pidän itseäni paljon pätevämpänä hoitamaan omaa mielenterveyttäni kuin mitä psykologit ja muut puoskarit ovat. Ihmisten kannattaisi kuunnella enemmän itseään.
Minä en osaa sanoa miksi ihmiset ovat yleisesti ottaen mielenterveysongelmaisia suurissa määrin. Minulla itselläni on vaikeahko tai ainakin puutteellinen tausta. Mutta sitten toisaalta toki yhteiskunnalla ja yhteisöllä on vaikutusta siihen miten positiivisesti ajattelee tulevaisuudesta ja omista mahdollisuuksista ja kokeeko itsensä arvokkaaksi. Esimerkiksi täällä on keskusteltu aina silloin tällöin mt-ongelmista ja keskustelu aina ajautuu samoihin fraaseihin ja tietämättömyyteen: että mielenterveysongelmaisissa on jotain olennaista vikaa verrattuna "normaaleihin, eteenpäin menevät ovat vahvoja, mutta menneisyydessä kiinni olevat heikkoja, Elämässä pärjänneet ovat sankareita, mutta muut voivat katsoa peiliin ja syyttää vain itseään. Ylipäätään asenne on negatiivinen eikä ollenkaan kannustava. Hullutkin on nykyään jaettu normaaleihin hulluihin, joita voi auttaa ja epänormaaleihin, jotka omaavat ainakin yhden negatiivisen piirteen joka saa ihmiset kääntämään selkänsä. Kuten vaikka helikopterivanhempien hemmoteltu lapsi - ei sellaista kukaan jaksa ymmärtää tai hoitaa. Tai päihdeongelmainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihmiset ovat nykyään keskimäärin hyvinvoivempia kuin koskaan ennen. Ainoa mikä on muuttunut, on se miten ongelmia jäsennetään ja käsitellään. Nykyään jokaiselle pahan mielen ilmaukselle ja käytösongelmalle on olemassa oma diagnoosi ja hoitosuositus. Korkeintaan yksinäisyyden kokemus on ehkä lisääntynyt. Sosiaalisten turvaverkostojen heikkeneminen voi kärjistää sellaisten ihmisten ongelmia, jotka ovat muutenkin syrjäytymisriskissä.
Suurin osa mt-ongelmaisista käy töissä tai opiskelee. Monella on parisuhde ja lapsiakin.
AP ilmeisesti olettaa, että jos jollain on mt-ongelmia niin se estää työn tekemisen ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen. Näitäkin toki on, mutta ei Suomi vielä siihen kaadu jos XX prosentilla on joku lääkitys. Kaikki eivät suinkaan ole koko ikäänsä esim. masentuneita, on ihmisiä joilla on läkkeet vain pari vuotta ja sitten elämä jatkuu ilman niitä.
Sodan jälkeen ihmisillä oli pahat PTSD-oireet kokemastaan, mutta terapiaa ei tarjottu eikä haluttu. Siksi monet tämän hetken vanhukset ja suurten ikäluokkien ihmiset ovat katkeria ja traumatisoituneita. He tulevat huutamaan asiakaspalvelijoille jonkun pikkuasian takia, riitelevät lastensa kanssa ja aiheuttavat pahaa mieltä kaikille. Mutta hei, heillä ei sentään ole *diagnosoituja* mielenterveysongelmia eikä lääkitystä, eli menee paremmin kuin nuorilla.
Elämä ei ole lähtökohtaisesti helppoa ja siihen kuuluu monenlaista yksilöllistä kärsimystä. Näistä ei pitäisi pyrkiä eroon, vaan niiden kanssa pitää opetella elämään. Ihmisen pitää kuunnella itseään. Jos esim. on jatkuvasti paha olla ikävän työpaikan takia, kannattaa vaihtaa työpaikkaa. Jos kärsiminen taas johtuu huonosta ihmissuhteesta, sitä ihmissuhdetta pitää työstää tai siitä pitää luopua. Ei mikään määrä lääkkeitä ja keskusteluapua poista todellisia ongelmia, vaan siihen täytyy ihmisen pystyä itse.
Yksi syy on varmasti se, että meillä on enemmän tietoa ja ymmärrystä mielenterveysongelmista. Mutta nuorten diagnosoiminen on itse asiassa pitemmän päälle hyvä asia.
Kun ihmisellä mahdollisimman varhain todetaan joku ongelma, sitä voidaan hoitaa alusta asti, eikä se kehity niin pahaksi kuin ilman diagnoosia. ADHD-lapselle voidaan löytää jo nuorella iällä sopiva tapa opiskella, eikä hän jää muista jälkeen. Depressio, syömishäiriöt ja muut vastaavat ongelmat eivät ole "tavallista nuoruutta" joka menee itsestään ohi. (Näin tunnuttiin 90-luvulla vielä suhtautuvan.)
Mitä enemmän mt-ongelmia hoidetaan nuorella iällä, sitä vähemmän se maksaa yhteiskunnalle jatkossa. Siksi on hyvä asia, jos ongelmat havaitaan jo nuorena.
Ulosotossakin on melkein puolet kansasta ja joka viikko sinne näyttää tulevan huutokauppa sivuston mukaan lisää väkeä. Yrityksestä se ei ole kiinni, vaan epävarmoista ajoista. Et voi koskaan olla varma milloin lähtee työt, terveys tai kumppani ja jo yksikin näistä palasista riittää kaatamaan koko kupletin. Oon ite ysäriläinen joka elää tätä epävarmaa oravanpyörää. Töitä on, mutta kuinka kauan? Perhettä mulla ei onneksi ole, eikä tule. Moni kokee turhautumista tai sairastuu aivan opintojensa alussa eikä syyttä. Onhan tämä kyllä aika hirttävää jos oikein alkaa miettimään.
Suurin kyrsitys olisi mullakin varmasti siinä vaiheessa elämää jolloin olisin menettänyt talon ja elämäni rakkauden taloudellisen taantumisen vuoksi. Arvot ovat selvästi koventuneet jonka takia ihan liian moni joutuu pusertamaan itsestään kaiken ulos tehdäkseen jonkun onnelliseksi joko pankin tai sitten edellä mainitun kumppaninsa. Kukaan meistä ei ole sinällään luuseri paitsi tämän nykyisen markkinointi järjestelmän mielestä mikä kampanjoi voittajien puolesta. Olet joku jos sulta löytyy omaisuutta sekä perhe, johon kaikilla pitäisi olla mahdollisuus ilman mitään niska limassa raatamista..
Mulla nyt koululaisia (toistaiseksi terveitä) ja tämä on ainoastaan oma havaintoni lähipiiristä. Lapsia kasvatetaan usein tunnekylmästi, kommunikaatio saattaa perustua jopa "humoristiseen v ittuiluun", kuten eräs teinin äiti minulle totesi. Mun oli pakko sanoa kesken hänen ja teininsä keskustelun, että eikö tuo ole jo aika julmaa, kun äiti "vitsikkäänsti" haukkui teinin ulkomuotoa. Kyseessä olikin heidän oma puhetyylinsä, jota äidin mukaan teini ymmärtää eikä loukkaannu. Tämä teini oli ensimmäisen kerran psykiatrisessa laitoshoidossa 9-vuotiaana itsetuhoisuuden vuoksi, toki eroperheestä ym. peruspuitteet. Yleisemmin täytyy sanoa, etten tunne perhe-/kaveripiiristä ketään mt-diagnosoitua lasta/nuorta, jonka perheessä olisi kaikki ok. Usein ovat koko porukka masentuneita, paniikkihäiriöisiä ja poissaolevia. Piirteisiin yhdistyy vielä vihamielinen suhtautuminen omaan ja lasten herkkyyteen, empatiaan ja pehmeisiin arvoihin. Kuvailemani äiti on usein ivannut minun tyyliäni kasvattaa lapsia, kasvatan pumpulissa ja muuta, mutta jännästi hänen lapsensa ovat psyykenlääkkeillä, hoidoissa ja terapioissa.
Näiden vanhemmat ovat sodan jälkeen syntyneitä, sodassa olleiden kasvattamia. Jättänyt jäljet heille niin että ovat omat lapsensa halunneet kasvattaa toisin.
Varmaan sitten menty ojasta allikkoon. Meneekö vielä seuraavakin sukupolvi?