Uupuneita opettajia linjoilla?

Vierailija kirjoitti:

Opettajana mua hävettää ja rasittaa nämä avautumiset. Jos ei pärjää, pitää vaihtaa alaa. Jos oikeasti kuvittelee, että nykyaikana on joku sellainen akateemisen koulutuksen vaativa ala, jossa ei olisi stressiä, kiirettä, ylitöitä, paineita jne ihan samalla tavalla kuin opettajilla, hän on hyvä ja vaihtaa sille alalle. Ettekö te todellakaan tunne muiden alojen ihmisiä? Ihan yhtä lailla muilla aloilla tehdään ihan hitokseen duunia ihan hitonmoisten paineiden alla.

Ja mielenterveystoimistot kiittävät, kun päänsä työpaineilla sekoittaneet ihmiset tulevat sankoin joukoin kertomaan, kun työ on niin stressaavaa. Ei tuollaiseen kohteluun pidä alistua.

Hei vaan, olen keskustelua tiiviisti seurannut ja luokanopettajan työstä haaveileva. :) Haluaisitteko vastata tekemääni kyselyyn:

https://www.vauva.fi/keskustelu/3520986/opettajien-uupumus 

Pointtina tässä opettajien valittamisessa ei ole tietenkään se, että me väittäisimme tämän ammatin olevan kaikista raskain. Uskon ja tiedän, että monilla on stressaavampi työ kuin itselläni. Kuitenkin tuntuu siltä, että moni oikeasti kuvittelee, että esim. yläkoulun aineenopettajan työpäivä koostuu muutamasta opetustunnista (jossa käytetään vuodesta toiseen samoja materiaaleja), opetuksen suunnittelusta ja toisinaan koepinkan korjaamisesta ja ehkä kahvittelusta olohuoneesta. Sitten pyyhimme väsyneenä hikeä otsalta, kun jäämme syyslomalle muutaman kuukauden "puurtamisen" jälkeen.

Valittaminen on hätähuuto. Koulumaailma on muuttunut liikaa ja liian nopeasti. Opettajat, joilla on vuosien työkokemus, väsyvät, koska meillä ei ole koulutusta siihen kaikkeen, mitä työssämme joudumme kohtaamaan. Oppitunnit ovat vain selviytymistä kaiken sen sekasorron keskellä, jota kuntien säästökuurit ja koko yhteiskunnan muuttuminen ovat aiheuttaneet. Tämä kaikki heijastuu TEIDÄN lapsiinne, joista me opettajat välitämme ja joille me toivomme vain parasta.

Kyllä minä vielä sen kestän hyvin, jos oppitunti pahimmillaan menee siihen, että sukkuloin 24 oppilaan luokassa niiden viiden erityisoppilaan luona, rauhoittelen, patistan tekemään, autan ja kannustan. Kun käännän selkäni yhdelle, toinen lopettaa työskentelyn ja alkaa puuhata muuta. Niin, ja siellä luokassa on ne 19 muuta, jotka myös kaipaavat opettajan huomiota.

Opetustyö vielä menee. Tämän jälkeen joudun kuitenkin aloittamaan uupuneena toisen työpäivän kaiken sen muun sälän kanssa. Viime vuonna n. 60 % työajastani oli muuta kuin opetusta. Suunnitteluun käytin ehkä tunnin tai pari, joten ei voi sanoa, etten osaisi priorisoida. Voi kun saisikin keskittyä opettamiseen ja pääosin ihanien nuorten kanssa olemiseen.

Teidän on vain turha tulla sanomaan, että meidän työhömme ei kuulu murehtia oppilaistamme. Että pitäisi vain antaa ongelmat kädettömän lastensuojelun tai koulupsykologin, joka on koululla keskimäärin kerran viikossa, hoidettavaksi. Mitään ei välttämättä tapahdu, jos me emme laita rattaita pyörimään. On kaikkien etu, että sekä opettaja että oppilaat voivat hyvin. Herätkää!

Muutama keino, joiden avulla olen itse selvinnyt uupumatta ensimmäisistä vuosistani opettajana:

- Lähden töistä kun 8 tuntia tulee täyteen, olivat sitten asiat kesken tai eivät. Yleensä ovat. Toki joskus teen pitempiä päiviä, mutta pääsääntöisesti toimin näin.

- En tee spektaakkeleita, vaan käytän paljon valmiita kirjan tehtäviä. 

- En ota töitä kotiin enkä laita edes Wilma-viestejä iltaisin. 

- Pakoilen ylimääräisiä vastuita parhaani mukaan tai jos jotain on pakko ottaa niin yritän valita ne hommat, joista pääsisi mahdollisimman vähällä. 

- Jaan paljon ideoita kollegoiden kanssa. 

En siis ole uupunut ja usein nautinkin työstäni, mutta silti huomattavan usein on päiviä, jolloin tulen itkien kotiin koska kaikki painaa päälle niin pahasti. Lapsilla on aivan todella pahoja henkisiä ongelmia ja rahaa ei ole koululla mihinkään. Olen yli viidessä erilaisessa  (pakollisessa!!) tiimissä opetustyön lisäksi ja painostusta spektaakkeleihin tulee koko ajan. Palavereja lasten asioista on jatkuvasti ties kenen kanssa ja rehtorin tuki ja asiantuntemus olematonta. Opetus ja sen suunnittelu on ihanaa työtä, mutta se tuntuu monesti olevan sivuosassa. 

Olen ylpeä siitä, että olen pystynyt tiukasti pitämään omista rajoistani ja jaksamisestani huolta, vaikka se onkin aiheuttanut sen, että minua ei nähdä luovana ja innovatiivisena työntekijänä ja virkaakaan ei ole tippunut. Valitsen kuitenkin mielummin nykyisen tilanteeni. 

Voi paska. Kohta se taas alkaa

Vaihtakaa alaa niin avautuu paikat niille jotka opettamaan haluavat

Olen koulussa itsekin töissä ja kun katsoo nuoria n. kolmikymppisiä naisopettajia, niin se valituksen määrä on ihan käsittämätön.

Suurin osa juuri niitä jotka ovat tavoitteellisesti opiskelleet päästäkseen opettajaksi eivät sitten kolmen, neljän vuoden työskentelyn jälkeen jaksakaan sitä työelämän arkea.

Ei kestetäkään sitä harmaata arkea, jota pitäisi puurtaa seuraavat kolmekymmentä vuotta. Usein vielä pukattu pari lasta, niin spektaakkeli onkin valmis.

Haaveet ammatista toteutettu, mutta nyt sitten ei sitä tyhjyyttä enää kestetäkään pään sisällä, kun koko identiteetti on rakennettu sen ajatuksen nokkaan, että kun teen sen ja tämän kunnolla elämässä, niin sitten olen valmis. Valmis ja pätevyys taskussa juu, mutta kuten usein työelämässä on tullut vastaan, pätevä ja sopiva eivät läheskään aina korreloi keskenään.

Arjen puurtaminen on liikaa näille pikku humanistimaistereille.

Mä väitän ja todellakin väitän, että syy on liiassa tunnollisuudessa. Sellaisia ihmisiä opettajiksi hakeutuu. Olen 2 lukuvuotta vetänyt sijaisena kahta eri luokkaa ja etukäteen molemmista peloteltiin, että "ne on sitten tosi pahoja".

Ei ne ole, kun ei stressaa liikaa. Tekee sen työn työnä. Ei pidä päästää ihon alle. Jos siellä muutama riehuu pitkin seiniä, niin viet ulos luokasta vaikka rehtorille. Viis' veisaat siitä faktasta, että nyt se ei opi jotain asiaa.

Tekee vain työnsä, niin ei stressaa.

Jee! Koulut alkoivat!

nosto