Lue keskustelun säännöt.
Miettikääpä miten heikoissa oloissa useimmat 60-luvun lapset joutuivat elämään
29.07.2019 |
Taloudellinen tilanne samaa luokaa kuin tänä päivänä jollain pitkäaikaistyöttömän lapsella. Ei varaa paljon mihinkään tämän päivän mittakaavalla. Plus päälle päätteeksi autoritaarinen ja väkivaltainen kasvatus, jossa ei todellakaan mitään tunteita sanoiteltu.
Tämän päivän yleisen mielipiteen mukaan 60-luvun normioloihin joutuvat lapset pitäisi joko mieluiten jättää tekemättä tai ainakin ottaa huostaan. 60-luvulla ei kuitenkaan ajateltu niin. Hyvä vai huono?
Kommentit (149)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sodan kirous kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä lasten ruumiillinen kuritus rajussa muodossa oli jo väistymässä 60-luvulla. Ainakin meidän helsinkiläisissä "paremmissa" piireissä.
Minä sain joskus tukkapöllyä ja luunappeja. Nurkassa seisominenkin on koettu. En koskaan mitään remmiä eikä muutenkaan lyöty. Eipä tämä haitannut juurikaan, kun kavereilla oli useimmilla sama meininki.
Mutta henkinen puoli oli meillä kyllä kylmyyttä, vähättelyä ja latistamista. Tätä varmasti on vieläkin paljon. Mieluummin se suutuspäissään kivahdettuna pikku ruumiillinen näpäytys kuin alentava kohtelu kaikessa.
Mua kyllä hakattiin niin, että muistan haaveilleeni, kunpa koko muu perhe kuolisi pois, ja olisin yksin ja vapaa.
Sympatiani sinulle , kun sinulla tuollaista on siis ollut. Tuolla tavoin lastaan kohtelevat vanhemmat ovat kyllä aina ennemminkin pokkeus ,kuin sääntö, joten tuollaista vanhempin käyttäytymistä lastaan kohtaan ei siis voida näin jälkeenpäin yleistää miksikään sen ajan 'yleiseksi käytännöksi' ja vaikka kuinka väkivaltaisia vanhempia löytyy ihan nykyisinkin (ja veikkaisin ,että niitä sellaisia vanhempia on nykyään VÄHINTÄÄN yhtä paljon kuin silloin.
Höpö höpö. Ruumiillinen kuritus oli ihan jokapäiväistä suurimmassa osassa perheitä. Sotatraumoja saaneet isät purkivat pelkojaan ja äkkipikaistukissaan perhe saattoi vaikka lentää pellolle.
Sinulla menee nyt sukupolvet sekaisin. Sotatraumoja saaneet isät siittivät lapsensa viimeistään 50-luvun alkupuolella. Nyt on puhe 60-luvun lapsista.
Itse olen syntynyt vuonna 1963. Isoisälläni oli sotatraumoja, isälläni ei. Äitini oli saanut ankaran kotikasvatuksen, ja halusi tietoisesti toimia toisin.En ole tuo edellinen, mutta isäni oli nuorinta sotaan joutunutta ikäluokkaa. Olen perheen nuorin lapsi ja syntynyt 1963
Juuri näin. Pikkusiskoni syntyi v. 1962, isä oli syntynyt v. 1923 ja oli kyllä jatkosodassa. Emme tunteneet ollenkaan isovanhempiamme, yhden heistä hautajaisissa olin ihan pienenä. Kaikki muut olivat jo haudassa.
Ja tästäkö voi yleistää, että melkein kaikilla 60-luvun lapsilla oli sodassa ollut isä jolla sotatraumojen takia remmikuritus herkässä?
Ilmeisesti joo. Tällaisia hölmöläisiä meillä tällä palstalla on.
Me hölmöläiset vain yritämme valistaa teitä, että kyllä, todellakin 60-luvulla syntyi lapsia, joiden ISÄT olivat olleet sodassa HYVIN nuorina. Ei vain isoisät, kuten täällä virheellisesti väitettiin. En myöskään väitä, että kaikki traumoistakaan kärsineet olisivat olleet väkivaltaisia sitten sodankaan jälkeen. En voi tietää sitä, mutta jotenkin en usko. Siis että KAIKKI. Mutta aika monet.
Joko selkisi?
Olen sanaton höpinäsi edessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä ne traumat periytyvät. Hyvä olisi myös tarkastella toisen maailmansodan aikana syntyneitten taustoja.
Meilläkin suvussa kaksi isäntöntä, epäilys toisesta että isä saksalainen. Toinen adoptoitiin pois, toinen kasvo äitisä kanssa.
Kyllä tämäkin jälkesä jättää.
Olen syntynyt 1964 ja vanhempani olivat hyvin nuoria. Ehkä he siksi olivat edistyksellisiä. Ei meillä käytetty fyysistä kuritusta lainkaan. Isä oli töissä tehtaalla ja äiti oli "konttoristi" (mitä se nyt sisällään pitää). Muistan hyvin kuinka äitini ja tätini paheksuivat lasten valjaita! Tiedättehän, sellaiset "henkselit" ja "talutusnuora". Lasten piti saada kirmata vapaasti :D Oltiin kuitenkin kaupunkilaisia.
Elintaso oli tavallista keskiluokkaa, ja niin oli suurimmalla osalla naapuruston muillakin lapsilla. Joululahjaksi tuli luistimet ja se jo oli hienoa!
Lapsia ei paapottu, mutta ei meitä alistettukaan. Ja hyvä tuli, ollaan veljeni kanssa hyvin pärjätty ja tullaan toimeen koko suvun kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sodan kirous kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä lasten ruumiillinen kuritus rajussa muodossa oli jo väistymässä 60-luvulla. Ainakin meidän helsinkiläisissä "paremmissa" piireissä.
Minä sain joskus tukkapöllyä ja luunappeja. Nurkassa seisominenkin on koettu. En koskaan mitään remmiä eikä muutenkaan lyöty. Eipä tämä haitannut juurikaan, kun kavereilla oli useimmilla sama meininki.
Mutta henkinen puoli oli meillä kyllä kylmyyttä, vähättelyä ja latistamista. Tätä varmasti on vieläkin paljon. Mieluummin se suutuspäissään kivahdettuna pikku ruumiillinen näpäytys kuin alentava kohtelu kaikessa.
Mua kyllä hakattiin niin, että muistan haaveilleeni, kunpa koko muu perhe kuolisi pois, ja olisin yksin ja vapaa.
Sympatiani sinulle , kun sinulla tuollaista on siis ollut. Tuolla tavoin lastaan kohtelevat vanhemmat ovat kyllä aina ennemminkin pokkeus ,kuin sääntö, joten tuollaista vanhempin käyttäytymistä lastaan kohtaan ei siis voida näin jälkeenpäin yleistää miksikään sen ajan 'yleiseksi käytännöksi' ja vaikka kuinka väkivaltaisia vanhempia löytyy ihan nykyisinkin (ja veikkaisin ,että niitä sellaisia vanhempia on nykyään VÄHINTÄÄN yhtä paljon kuin silloin.
Höpö höpö. Ruumiillinen kuritus oli ihan jokapäiväistä suurimmassa osassa perheitä. Sotatraumoja saaneet isät purkivat pelkojaan ja äkkipikaistukissaan perhe saattoi vaikka lentää pellolle.
Sinulla menee nyt sukupolvet sekaisin. Sotatraumoja saaneet isät siittivät lapsensa viimeistään 50-luvun alkupuolella. Nyt on puhe 60-luvun lapsista.
Itse olen syntynyt vuonna 1963. Isoisälläni oli sotatraumoja, isälläni ei. Äitini oli saanut ankaran kotikasvatuksen, ja halusi tietoisesti toimia toisin.En ole tuo edellinen, mutta isäni oli nuorinta sotaan joutunutta ikäluokkaa. Olen perheen nuorin lapsi ja syntynyt 1963
Juuri näin. Pikkusiskoni syntyi v. 1962, isä oli syntynyt v. 1923 ja oli kyllä jatkosodassa. Emme tunteneet ollenkaan isovanhempiamme, yhden heistä hautajaisissa olin ihan pienenä. Kaikki muut olivat jo haudassa.
Ja tästäkö voi yleistää, että melkein kaikilla 60-luvun lapsilla oli sodassa ollut isä jolla sotatraumojen takia remmikuritus herkässä?
Höpsis. Täällähän esiintyi tuo päinvastainen väite, ettei 60-luvun lasten isät olleet olleet sodssa, vaan isoisät. Kyllä niitäkin oli, sitähän tässä yritetään kertoa. En ainakaan itse ole väittänyt, että KAIKKIEN 60-luvun lasten isät olisivat olleet. Mutta heitäkin oli. Jotkut tekivät lapsia vielä nelikymppisinä ja olivat nuoria ollessaan aikoinaan sodassa. Hyvin nuoria.
Sanoin, että _suurimman osan_ isät eivät kyllä 60-luvulla olleet sodassa olleita, vaan jos pikemmin isoisiä. Se oli vastaus väitteeseen, että melkein kaikki kodit olivat väkivaltaisia sotatraumaisten isien hakatessa lapsiaan.
Siis nyt menee jo pää pyörälle. Itse ymmärsin otsikosta, että ap tarkoittaa kaikkia, jotka ovat olleet lapsia 60-luvulla. Ovathan ne 40- ja 50-luvuilla syntyneetkin olleet lapsia tuolloin ja heidän vanhemmistaan suuri osa on ollut sodassa.
No ihan totta joo. Mun äitikin oli vuonna 60 vasta 17-vuotias, joten kai hänetkin sitten lasketaan. Meni naimisiin ja sai siskoni sinä vuonna, minut kuusi vuotta myöhemmin. Olemme siis kaikki kolme 60-luvun lapsia - äitini, siskoni ja minä!
Vierailija kirjoitti:
Kyllä ne traumat periytyvät. Hyvä olisi myös tarkastella toisen maailmansodan aikana syntyneitten taustoja.
Meilläkin suvussa kaksi isäntöntä, epäilys toisesta että isä saksalainen. Toinen adoptoitiin pois, toinen kasvo äitisä kanssa.
Kyllä tämäkin jälkesä jättää.
Kyllä, mutta joka ajassa on traumoja ja tragedioita. Tuskin vaikka vanhemman itsemurha tai laajennettu sellainen on kovinkaan helppo asia vaikka vuosikymmen olisi mikä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen ollut lapsi 60-, 70- ja 80-luvuilla, mutta en kyllä sanoisi itseäni 70- tai 80-luvun lapseksi. Olen 60-luvun lapsi, koska silloin olen syntynyt ja varhaislapsuuteni elänyt. 70-luvun koululainen kyllä olin, samoin 80-luvun.
Meillä äiti oli kotona ja isä duunari. Rahaa oli niukasti, mutta emme erottuneet muista. Äiti ompeli nättejä vaatteita ja vuokraisannän rikkailla lapsenlapsilla ei ollut sen enempää vaatteita tai tavaroita kuin meillä köyhilläkään. Niillä oli kotiapulainen, kun vanhemmat olivat töissä. Kotiapulainen kasvatti kesällä meitä kaikkia. Lomalle tulleita vuokraisäntä lapsenlapsia ja meitä köyhien vuokralaisten lapsia. Ruokailun siinä ohimennessä, silloin kun lapsenlapset eivät syöneet salissa isovanhempiensa kanssa. Siellä paineltiin metsissä ja pelloilla kaikkien naapuruston ja kaupunkilomalaisten kanssa. Kenelläkään lapsella ei ollut rahaa.
Meillämoli iso kasvimaa ja lihaa ostettiin omakustanne hintaan maalaisserkuilta. (Asuttiin siis maalaiskunnassa, mutta ei ihan maalla).
Paljon marjoja ja hilloja ja mehuja, sieniä ja kalaa. Siis puhtaita luonnon antimia. Ja liha oli sukulaisten ruuan tähteillä kasvanutta possua tai luonnosta ruuan hakenutta lehmää.
Ei tiedetty maailmasta, siksi ei haluttu mitään. Joskus isompana näki suosikissa magenta kuteita, joita käytiin kerran vuodessa Helsingissä ostamassa. Ne riitti ylpeyden aiheeksi. Siis yhdet farkut ja college paita.
kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen 60-luvun lapsi, syntynyt -63.
Muistan lapsuuteni hyvänä ja turvallisena, minua ei koskaan kuritettu ruumiillisesti, vuotta nuorempi veljeni taisi kerran saada remmistä. Äiti meni töihin ollessani 3kk, mutta pikkuveljen synnyttyä hän jäi kotiäidiksi 70-luvun alkuun asti.
Ruokana oli perunaa ja makkarakastiketta, lihamakaroonilaatikkoa, silakkapihvejä, porsaankyljyksiä (joita inhosin) ja perunamuusia, lihakeittoa, kesäkeittoa, paistettuja ahvenia, spagettia ja murukastiketta, paahtopaistia, porkkanaraastetta jne. Hedelmiä vuodenaikojen mukaan (tuontirajoitukset) ja marjat kerättiin itse.
Mustavalkoinen tv, auto, kesämökki. Pakastin saatiin kesällä -70, oi äitini riemua. Ennenkuin saatiin pesukone myös vuonna -70 kaikki pyykit vietiin pesulaan lauantaisin. Ekonomi-isän palkalla pystyi hyvin käyttämään pesulapalveluita viikoittain, nykyään ei onnistuisi.
Ulkomaille mentiin laivalla, Ruotsiin ja Tanskaan.
Pihapiirissä paljon samanikäisiä lapsia, paljon pihaleikkejä ja seikkailuja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä ne traumat periytyvät. Hyvä olisi myös tarkastella toisen maailmansodan aikana syntyneitten taustoja.
Meilläkin suvussa kaksi isäntöntä, epäilys toisesta että isä saksalainen. Toinen adoptoitiin pois, toinen kasvo äitisä kanssa.
Kyllä tämäkin jälkesä jättää.Kyllä, mutta joka ajassa on traumoja ja tragedioita. Tuskin vaikka vanhemman itsemurha tai laajennettu sellainen on kovinkaan helppo asia vaikka vuosikymmen olisi mikä.
Tappavatko siinä 'laajennetussa' vanhemmat sitten toisensa, vai mihin se on 'laajennettu' ?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä lasten ruumiillinen kuritus rajussa muodossa oli jo väistymässä 60-luvulla. Ainakin meidän helsinkiläisissä "paremmissa" piireissä.
Minä sain joskus tukkapöllyä ja luunappeja. Nurkassa seisominenkin on koettu. En koskaan mitään remmiä eikä muutenkaan lyöty. Eipä tämä haitannut juurikaan, kun kavereilla oli useimmilla sama meininki.
Mutta henkinen puoli oli meillä kyllä kylmyyttä, vähättelyä ja latistamista. Tätä varmasti on vieläkin paljon. Mieluummin se suutuspäissään kivahdettuna pikku ruumiillinen näpäytys kuin alentava kohtelu kaikessa.
Mua kyllä hakattiin niin, että muistan haaveilleeni, kunpa koko muu perhe kuolisi pois, ja olisin yksin ja vapaa.
Sympatiani sinulle , kun sinulla tuollaista on siis ollut. Tuolla tavoin lastaan kohtelevat vanhemmat ovat kyllä aina ennemminkin pokkeus ,kuin sääntö, joten tuollaista vanhempin käyttäytymistä lastaan kohtaan ei siis voida näin jälkeenpäin yleistää miksikään sen ajan 'yleiseksi käytännöksi' ja vaikka kuinka väkivaltaisia vanhempia löytyy ihan nykyisinkin (ja veikkaisin ,että niitä sellaisia vanhempia on nykyään VÄHINTÄÄN yhtä paljon kuin silloin.
Höpö höpö. Ruumiillinen kuritus oli ihan jokapäiväistä suurimmassa osassa perheitä. Sotatraumoja saaneet isät purkivat pelkojaan ja äkkipikaistukissaan perhe saattoi vaikka lentää pellolle.
Sinulla menee nyt sukupolvet sekaisin. Sotatraumoja saaneet isät siittivät lapsensa viimeistään 50-luvun alkupuolella. Nyt on puhe 60-luvun lapsista.
Itse olen syntynyt vuonna 1963. Isoisälläni oli sotatraumoja, isälläni ei. Äitini oli saanut ankaran kotikasvatuksen, ja halusi tietoisesti toimia toisin.En ole tuo edellinen, mutta isäni oli nuorinta sotaan joutunutta ikäluokkaa. Olen perheen nuorin lapsi ja syntynyt 1963
Oliko isäsi syntynyt -26. Minun isäni syntyi-27 ja juuri selvisi, ettei tarvinnut sotaan lähteä.
vm-64
Joo, 1926 syntynyt oli. Kesken intin joutui sotaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Useimmat?
Et ilmeisesti ole tietoinen miten heikko elintaso tuohon aikaan keskiverrolla työssäkäyvällä oli.
"päätteeksi autoritaarinen ja väkivaltainen kasvatus" Joojoo.
Huh mitä yleistystä, ja pässit peukuttaa...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On täysin hedelmätöntä verrata kahta eri vuosikymmentä, joiden väliä on viitisenkymmentä vuotta. Jos nyt välttämättä pitää johonkin verrata, niin sitten yhteiskunta- ja talousrakenteeltaan samankaltaiseen toiseen maahan. Ruotsi ei ole hyvä vertailukohde, koska siellä ei ollut sotatuhoja, mutta Saksa voisi olla aika kelvollinen veretailukohta.
Meillä oli ulkovessa, pieni asunto ja ruuaksi perunaa ja leipää.
Nykyään ihmiset ei lähtisi sellaisiin oloihin edes mökille. Mutta kun olin 60-luvulla lapsi, melkein kaikilla naapureilla oli samat olosuhteet, joten sitä oli ihan tyytyväinen. Ei ollut somea, jossa olisi joutunut vertailun kohteeksi. Voi sitä onnea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sodan kirous kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä lasten ruumiillinen kuritus rajussa muodossa oli jo väistymässä 60-luvulla. Ainakin meidän helsinkiläisissä "paremmissa" piireissä.
Minä sain joskus tukkapöllyä ja luunappeja. Nurkassa seisominenkin on koettu. En koskaan mitään remmiä eikä muutenkaan lyöty. Eipä tämä haitannut juurikaan, kun kavereilla oli useimmilla sama meininki.
Mutta henkinen puoli oli meillä kyllä kylmyyttä, vähättelyä ja latistamista. Tätä varmasti on vieläkin paljon. Mieluummin se suutuspäissään kivahdettuna pikku ruumiillinen näpäytys kuin alentava kohtelu kaikessa.
Mua kyllä hakattiin niin, että muistan haaveilleeni, kunpa koko muu perhe kuolisi pois, ja olisin yksin ja vapaa.
Sympatiani sinulle , kun sinulla tuollaista on siis ollut. Tuolla tavoin lastaan kohtelevat vanhemmat ovat kyllä aina ennemminkin pokkeus ,kuin sääntö, joten tuollaista vanhempin käyttäytymistä lastaan kohtaan ei siis voida näin jälkeenpäin yleistää miksikään sen ajan 'yleiseksi käytännöksi' ja vaikka kuinka väkivaltaisia vanhempia löytyy ihan nykyisinkin (ja veikkaisin ,että niitä sellaisia vanhempia on nykyään VÄHINTÄÄN yhtä paljon kuin silloin.
Höpö höpö. Ruumiillinen kuritus oli ihan jokapäiväistä suurimmassa osassa perheitä. Sotatraumoja saaneet isät purkivat pelkojaan ja äkkipikaistukissaan perhe saattoi vaikka lentää pellolle.
Sinulla menee nyt sukupolvet sekaisin. Sotatraumoja saaneet isät siittivät lapsensa viimeistään 50-luvun alkupuolella. Nyt on puhe 60-luvun lapsista.
Itse olen syntynyt vuonna 1963. Isoisälläni oli sotatraumoja, isälläni ei. Äitini oli saanut ankaran kotikasvatuksen, ja halusi tietoisesti toimia toisin.En ole tuo edellinen, mutta isäni oli nuorinta sotaan joutunutta ikäluokkaa. Olen perheen nuorin lapsi ja syntynyt 1963
Juuri näin. Pikkusiskoni syntyi v. 1962, isä oli syntynyt v. 1923 ja oli kyllä jatkosodassa. Emme tunteneet ollenkaan isovanhempiamme, yhden heistä hautajaisissa olin ihan pienenä. Kaikki muut olivat jo haudassa.
Ja tästäkö voi yleistää, että melkein kaikilla 60-luvun lapsilla oli sodassa ollut isä jolla sotatraumojen takia remmikuritus herkässä?
Ilmeisesti joo. Tällaisia hölmöläisiä meillä tällä palstalla on.
Me hölmöläiset vain yritämme valistaa teitä, että kyllä, todellakin 60-luvulla syntyi lapsia, joiden ISÄT olivat olleet sodassa HYVIN nuorina. Ei vain isoisät, kuten täällä virheellisesti väitettiin. En myöskään väitä, että kaikki traumoistakaan kärsineet olisivat olleet väkivaltaisia sitten sodankaan jälkeen. En voi tietää sitä, mutta jotenkin en usko. Siis että KAIKKI. Mutta aika monet.
Joko selkisi?
Minulle tuo on ollut aivan selvää koko ajan.
Mutta sitä en ymmärrä, miksi te sitä jankkaatte.
Kun kysymys on siitä, voiko 60-luvun lasten saamaa kasvatusta selittää isien sotatraumoilla. Silloin puhutaan siitä, mikä oli tuon ajan lasten vallitseva ja yleinen kokemus. Silloin ei ole mitään väliä sillä, että muutamien 60-luvulka syntyneiden isä on ollut sodassa.
Mun mieheni on niukasti 50-luvun puolella syntynyt ja hänen isänsä -35. Hänen isänsä oli sodassa useamman vuoden ja palasi sieltä haavoittuneena mutta hengissä. Appi tykkää mielellään puhua, miten vaikeeta elämä sota-aikaan ja sen jälkeen oli, ja vatvoo ja vatvoo lapsuuden ja nuoruuden aikaisia kokemuksiaan, kun ei edes opiskelupaikkaa saanut valita halunsa mukaan vaan piti tehdä niin kuin oma isä sanoi. Mieheni on siis kasvanut tämän paasauksen keskellä.
Mun isä taas ehti olemaan jatkosodassa reilut puoli vuotta. Hän oli perheineen lisäksi Kannaksen evakoita. Hän ei sotakokemuksistaan paljoa puhunut, sen tiedän että hän oli kerran korsussa, johon osui pommi ja iskä oli ainut sieltä hengissä pois selvinnut. Sen kuitenkin muistan, että iskä näki painajaisia sodasta koko loppuelämänsä ajan. Isänä hän oli myhäilevä, kärsivällinen, huumorintajuinen ja kiltti ihminen, hyvä esimerkki meille lapsille. Äiti taas oli omista taustoistaan johtuen aikamoinen perhehitleri, joka käytti kasvatuskeinoinaan vähättelyä, pelottelua ja risun heiluttelua. Sota-ajat kokeneina kumpikin vanhempani oli hyvin tarkka rahoista, mitään ei heitetty pois koska sitä saattoi vielä joskus kukaties tarvita, ja vaatteiden paikkaaminen oli enemmän sääntö kuin poikkeus.
Sota on siis vaikuttanut eri ikäpolviin pitkään ja hyvin eri tavoin.
Mun mieheni on niukasti 50-luvun puolella syntynyt ja hänen isänsä -35. Hänen isänsä oli sodassa useamman vuoden ja palasi sieltä haavoittuneena mutta hengissä. Appi tykkää mielellään puhua, miten vaikeeta elämä sota-aikaan ja sen jälkeen oli, ja vatvoo ja vatvoo lapsuuden ja nuoruuden aikaisia kokemuksiaan, kun ei edes opiskelupaikkaa saanut valita halunsa mukaan vaan piti tehdä niin kuin oma isä sanoi. Mieheni on siis kasvanut tämän paasauksen keskellä.
Mun isä taas ehti olemaan jatkosodassa reilut puoli vuotta. Hän oli perheineen lisäksi Kannaksen evakoita. Hän ei sotakokemuksistaan paljoa puhunut, sen tiedän että hän oli kerran korsussa, johon osui pommi ja iskä oli ainut sieltä hengissä pois selvinnut. Sen kuitenkin muistan, että iskä näki painajaisia sodasta koko loppuelämänsä ajan. Isänä hän oli myhäilevä, kärsivällinen, huumorintajuinen ja kiltti ihminen, hyvä esimerkki meille lapsille. Äiti taas oli omista taustoistaan johtuen aikamoinen perhehitleri, joka käytti kasvatuskeinoinaan vähättelyä, pelottelua ja risun heiluttelua. Sota-ajat kokeneina kumpikin vanhempani oli hyvin tarkka rahoista, mitään ei heitetty pois koska sitä saattoi vielä joskus kukaties tarvita, ja vaatteiden paikkaaminen oli enemmän sääntö kuin poikkeus.
Sota on siis vaikuttanut eri ikäpolviin pitkään ja hyvin eri tavoin. [/quote]
Jos appesi on syntynyt -35, niin ei hän kyllä ollut useampaa vuotta sodassa kuten kirjoitat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä ne traumat periytyvät. Hyvä olisi myös tarkastella toisen maailmansodan aikana syntyneitten taustoja.
Meilläkin suvussa kaksi isäntöntä, epäilys toisesta että isä saksalainen. Toinen adoptoitiin pois, toinen kasvo äitisä kanssa.
Kyllä tämäkin jälkesä jättää.Kyllä, mutta joka ajassa on traumoja ja tragedioita. Tuskin vaikka vanhemman itsemurha tai laajennettu sellainen on kovinkaan helppo asia vaikka vuosikymmen olisi mikä.
Tappavatko siinä 'laajennetussa' vanhemmat sitten toisensa, vai mihin se on 'laajennettu' ?
Eikös siinä ole aika lailla vaihtoehtoja? Jos tappaa ensin jonkun perheestä ja sitten itsensä, niin jo se on laajennettu itsemurha.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä lasten ruumiillinen kuritus rajussa muodossa oli jo väistymässä 60-luvulla. Ainakin meidän helsinkiläisissä "paremmissa" piireissä.
Minä sain joskus tukkapöllyä ja luunappeja. Nurkassa seisominenkin on koettu. En koskaan mitään remmiä eikä muutenkaan lyöty. Eipä tämä haitannut juurikaan, kun kavereilla oli useimmilla sama meininki.
Mutta henkinen puoli oli meillä kyllä kylmyyttä, vähättelyä ja latistamista. Tätä varmasti on vieläkin paljon. Mieluummin se suutuspäissään kivahdettuna pikku ruumiillinen näpäytys kuin alentava kohtelu kaikessa.
Mua kyllä hakattiin niin, että muistan haaveilleeni, kunpa koko muu perhe kuolisi pois, ja olisin yksin ja vapaa.
Sympatiani sinulle , kun sinulla tuollaista on siis ollut. Tuolla tavoin lastaan kohtelevat vanhemmat ovat kyllä aina ennemminkin pokkeus ,kuin sääntö, joten tuollaista vanhempin käyttäytymistä lastaan kohtaan ei siis voida näin jälkeenpäin yleistää miksikään sen ajan 'yleiseksi käytännöksi' ja vaikka kuinka väkivaltaisia vanhempia löytyy ihan nykyisinkin (ja veikkaisin ,että niitä sellaisia vanhempia on nykyään VÄHINTÄÄN yhtä paljon kuin silloin.
Höpö höpö. Ruumiillinen kuritus oli ihan jokapäiväistä suurimmassa osassa perheitä. Sotatraumoja saaneet isät purkivat pelkojaan ja äkkipikaistukissaan perhe saattoi vaikka lentää pellolle.
Sinulla menee nyt sukupolvet sekaisin. Sotatraumoja saaneet isät siittivät lapsensa viimeistään 50-luvun alkupuolella. Nyt on puhe 60-luvun lapsista.
Itse olen syntynyt vuonna 1963. Isoisälläni oli sotatraumoja, isälläni ei. Äitini oli saanut ankaran kotikasvatuksen, ja halusi tietoisesti toimia toisin.Edellisen kirjoittajan pitäisi nyt lukea uudelleen vaikka jatkosodasta, että koska se oli ja minkäikäisiä siellä soti. Minulla on ihan dokumentti isäni sotimisesta. Sen paperin saa muistaakseni valtionarkistosta ja nimikin sillä on, mutta en sitä muista nyt ;) No kantakorttihan se oli. Ja kyllä hän siitti lapsen ainakin v. 1961, ja iltatähti syntyi v. 1962.
Mutta suurin osa 60-luvun lapsien isistä ei todellakaan ollut sitä ikäluokkaa. Useimmat saivat lapsensa melko nuorina, ja 60-lukuakin kesti aika kauan vielä vuoden -62 jälkeen. Tietysti joitakin ukki-ikäisiä isiä oli, mutta suurinta osaa he eivät edustaneet.
Isäni oli 39-vuotias kun sai nuorimman lapsensa. Ja lapsonen syntyi siis v. 1962. Ei kai 39 nyt ihan tyypillinen ukki-ikä liene? Toki ukkejakin on monenikäisiä.
Ja isä soti jatkosodassa, ei tainnut ihan kaikkein nuorimpia ikäluokkia olla, mutta melkein.
Lukekaapa sotien historiaa. Se on oikeasti mielenkiintoista. Lueskelin myös sotapäiväkirjoja netistä. Siis sodan aikana joku kirjasi päivän tapahtumat muistiin. Ei varmaan ihan pahimpien taistelujen aikoina, mutta sitten jälkikäteen. luulisin.
Koeta nyt ymmärtää, että 60-luvun parin alkuvuoden lapset eivät ole koko vuosikymmenen enemmistö. Pelkästään heistä ei voi yleistää mitään. Ja ei, 39-vuotias isä ei ollut silloin mikään tyypillinen.
Vierailija kirjoitti:
Ei varaa paljon mihinkään? Mihin olisi pitänyt olla?
Olen 60-luvulla syntynyt ja kaikillahan oli silloin suhteellisen vaatimatonta nykypäivän mittapuun mukaan. Mutta ruuasta ei ollut pulaa, katto oli pään päällä ja kaikki tarpeellinen saatiin hankittua. 70-luvulla elettiin sitten jo paljon mukavammin, kun vanhemmatkin olivat jo ehtineet uraa luomaan.Ei se ollut lähellekään niin niukkaa kuin 30- ja 40-luvuilla syntyneillä vanhemmillani lapsuudessaan.
Olen myös syntynyt vuonna 61.En muista että meillä 7 henkinen perhe olimme,olisi ollut mistään pulaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä lasten ruumiillinen kuritus rajussa muodossa oli jo väistymässä 60-luvulla. Ainakin meidän helsinkiläisissä "paremmissa" piireissä.
Minä sain joskus tukkapöllyä ja luunappeja. Nurkassa seisominenkin on koettu. En koskaan mitään remmiä eikä muutenkaan lyöty. Eipä tämä haitannut juurikaan, kun kavereilla oli useimmilla sama meininki.
Mutta henkinen puoli oli meillä kyllä kylmyyttä, vähättelyä ja latistamista. Tätä varmasti on vieläkin paljon. Mieluummin se suutuspäissään kivahdettuna pikku ruumiillinen näpäytys kuin alentava kohtelu kaikessa.
Mua kyllä hakattiin niin, että muistan haaveilleeni, kunpa koko muu perhe kuolisi pois, ja olisin yksin ja vapaa.
Sympatiani sinulle , kun sinulla tuollaista on siis ollut. Tuolla tavoin lastaan kohtelevat vanhemmat ovat kyllä aina ennemminkin pokkeus ,kuin sääntö, joten tuollaista vanhempin käyttäytymistä lastaan kohtaan ei siis voida näin jälkeenpäin yleistää miksikään sen ajan 'yleiseksi käytännöksi' ja vaikka kuinka väkivaltaisia vanhempia löytyy ihan nykyisinkin (ja veikkaisin ,että niitä sellaisia vanhempia on nykyään VÄHINTÄÄN yhtä paljon kuin silloin.
Höpö höpö. Ruumiillinen kuritus oli ihan jokapäiväistä suurimmassa osassa perheitä. Sotatraumoja saaneet isät purkivat pelkojaan ja äkkipikaistukissaan perhe saattoi vaikka lentää pellolle.
Sinulla menee nyt sukupolvet sekaisin. Sotatraumoja saaneet isät siittivät lapsensa viimeistään 50-luvun alkupuolella. Nyt on puhe 60-luvun lapsista.
Itse olen syntynyt vuonna 1963. Isoisälläni oli sotatraumoja, isälläni ei. Äitini oli saanut ankaran kotikasvatuksen, ja halusi tietoisesti toimia toisin.En ole tuo edellinen, mutta isäni oli nuorinta sotaan joutunutta ikäluokkaa. Olen perheen nuorin lapsi ja syntynyt 1963
Minunkin isäni oli nuorinta sodan käynyttä ikäluokkaa, ja sotatraumoja. Olin iltatähti ja syntynyt -67.
Muilla ikätovereilla ei tietysti ollut samanlaista, kun minulla oli alaluokilla viisikymppiset vanhemmat.
Minulle tuo on ollut aivan selvää koko ajan.
Mutta sitä en ymmärrä, miksi te sitä jankkaatte.
Kun kysymys on siitä, voiko 60-luvun lasten saamaa kasvatusta selittää isien sotatraumoilla. Silloin puhutaan siitä, mikä oli tuon ajan lasten vallitseva ja yleinen kokemus. Silloin ei ole mitään väliä sillä, että muutamien 60-luvulka syntyneiden isä on ollut sodassa.