Lue keskustelun säännöt.
Miettikääpä miten heikoissa oloissa useimmat 60-luvun lapset joutuivat elämään
29.07.2019 |
Taloudellinen tilanne samaa luokaa kuin tänä päivänä jollain pitkäaikaistyöttömän lapsella. Ei varaa paljon mihinkään tämän päivän mittakaavalla. Plus päälle päätteeksi autoritaarinen ja väkivaltainen kasvatus, jossa ei todellakaan mitään tunteita sanoiteltu.
Tämän päivän yleisen mielipiteen mukaan 60-luvun normioloihin joutuvat lapset pitäisi joko mieluiten jättää tekemättä tai ainakin ottaa huostaan. 60-luvulla ei kuitenkaan ajateltu niin. Hyvä vai huono?
Kommentit (149)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsille aika oli aika hyvää, tarpeeksi kuria, paljon arkiliikuntaa, ja tyhmätkin löysi paikkansa yhteiskunnassa menemällä töihin.
Nykyään ollaan ylipainoisia, masentuneita, jos koulu ei onnistu niin syrjäydytään. Ei eletä, vaan tiirataan muiden (epä)elämää somessa.
Jos ne satunnaiset luunapit olisi tehneet oikeaa vahinkoa, niin missä olisivat olleet kaikki ne mt-ongelmaiset lapset? Ei niitä ollut, oppimisvaikeuksia oli, mutta ei juuri masennuksia ja ahdistuksia. Oli selvät säännöt, ja lapsilla turvallinen olla.
Miten se näkyi sen ajan lapsissa ja nuorisissa,? Röökiä polttivat 10v ja viinaa juotiin hiukan vanhempana, väkivaltaan vastattiin vakivallalla, puukot heiluivat, joukkotappelut yleisiä, samoim väkivaltarikokset jne. Ja moni nuori kuoli oman käden kautta jne. Ja tätä vielä ihannoit.
Koskaan aikaisemmin lapset ja nuoret eivät ole voineet niin hyvin kuin tänä päivänä, myös koulussa, jopa 10v osaa useamman kielen.
Ja tästä löytyy ihan tutkittua tietoa
Et voi sanoa, että lapset ja nuoret voisivat nykyään paremmin kuin koskaan aiemmin. Miten sitä edes mitataan? Riippuu myös, keneltä kysyt. Joka tapauksessa aika ruusuinen kuva sulla on nykyajasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pitäisikö mun 60 luvulla syntyneen nyt sitten kauhistella niitä alkeellisia oloja? Hyvä ap, silloin elettiin sitä aikaa eikä tiedetty miten asiat ovat n 40-50v myöhemmin.
Oltiin ihan tyytyväisiä siihen lankapuhelimeen ja ulkovessassa hoidettiin asiat sen kummemmin mielen järkkymättä. Ihan niin kuin kaikki menneet sukupolvet ovat omaa aikaansa eläneet. 50 v n päästä tästä ajasta kerrotaan kauhutarinoita ihan samaan tapaan. Sitten voit kertoa oman näkemyksesi.
Vierailija kirjoitti:
Pitäisikö mun 60 luvulla syntyneen nyt sitten kauhistella niitä alkeellisia oloja? Hyvä ap, silloin elettiin sitä aikaa eikä tiedetty miten asiat ovat n 40-50v myöhemmin.
Oltiin ihan tyytyväisiä siihen lankapuhelimeen ja ulkovessassa hoidettiin asiat sen kummemmin mielen järkkymättä. Ihan niin kuin kaikki menneet sukupolvet ovat omaa aikaansa eläneet. 50 v n päästä tästä ajasta kerrotaan kauhutarinoita ihan samaan tapaan. Sitten voit kertoa oman näkemyksesi.
Olet "paremmasta perheestä". Meillä ei ollut puhelinta 60-luvulla, eikä ollut vielä pitkään aikaan. Soittamassa käytiin kyläkaupassa jos piti soittaa. Naapureillakaan ei kai sitten ollut puhelinta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sodan kirous kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä lasten ruumiillinen kuritus rajussa muodossa oli jo väistymässä 60-luvulla. Ainakin meidän helsinkiläisissä "paremmissa" piireissä.
Minä sain joskus tukkapöllyä ja luunappeja. Nurkassa seisominenkin on koettu. En koskaan mitään remmiä eikä muutenkaan lyöty. Eipä tämä haitannut juurikaan, kun kavereilla oli useimmilla sama meininki.
Mutta henkinen puoli oli meillä kyllä kylmyyttä, vähättelyä ja latistamista. Tätä varmasti on vieläkin paljon. Mieluummin se suutuspäissään kivahdettuna pikku ruumiillinen näpäytys kuin alentava kohtelu kaikessa.
Mua kyllä hakattiin niin, että muistan haaveilleeni, kunpa koko muu perhe kuolisi pois, ja olisin yksin ja vapaa.
Sympatiani sinulle , kun sinulla tuollaista on siis ollut. Tuolla tavoin lastaan kohtelevat vanhemmat ovat kyllä aina ennemminkin pokkeus ,kuin sääntö, joten tuollaista vanhempin käyttäytymistä lastaan kohtaan ei siis voida näin jälkeenpäin yleistää miksikään sen ajan 'yleiseksi käytännöksi' ja vaikka kuinka väkivaltaisia vanhempia löytyy ihan nykyisinkin (ja veikkaisin ,että niitä sellaisia vanhempia on nykyään VÄHINTÄÄN yhtä paljon kuin silloin.
Höpö höpö. Ruumiillinen kuritus oli ihan jokapäiväistä suurimmassa osassa perheitä. Sotatraumoja saaneet isät purkivat pelkojaan ja äkkipikaistukissaan perhe saattoi vaikka lentää pellolle.
Sinulla menee nyt sukupolvet sekaisin. Sotatraumoja saaneet isät siittivät lapsensa viimeistään 50-luvun alkupuolella. Nyt on puhe 60-luvun lapsista.
Itse olen syntynyt vuonna 1963. Isoisälläni oli sotatraumoja, isälläni ei. Äitini oli saanut ankaran kotikasvatuksen, ja halusi tietoisesti toimia toisin.En ole tuo edellinen, mutta isäni oli nuorinta sotaan joutunutta ikäluokkaa. Olen perheen nuorin lapsi ja syntynyt 1963
Juuri näin. Pikkusiskoni syntyi v. 1962, isä oli syntynyt v. 1923 ja oli kyllä jatkosodassa. Emme tunteneet ollenkaan isovanhempiamme, yhden heistä hautajaisissa olin ihan pienenä. Kaikki muut olivat jo haudassa.
Ja tästäkö voi yleistää, että melkein kaikilla 60-luvun lapsilla oli sodassa ollut isä jolla sotatraumojen takia remmikuritus herkässä?
60-lapsi voi olla myös 50-luvulla syntynyt, jos lapsuus määritellään 0-12-ikävuoteen asti.
Ja sodassa v.40-45 oli paljon vapaaehtoisia sotilaita, jotka olivat alaikäisiä eli 16-18v poikia.
Ja kyllä monella 60-luvun lapsella oli sodassa ollut isä. Isäni on syntynyt 1912 ja synnyin 1957 ja suurimman osan lapsuuttani vietin 60-luvulla.
Ja moni sodassa vapaaehtoisena ollut on syntynyt esim. v. 1928
Näinpä. Oma isoisäni oli 21v jouduttuaan sotaan ja hänen lapsensa ovat syntyneet 40- ja 50-luvuilla, lapsia heistä kaikki ovat olleet edes jonkin aikaa 60-luvulla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pitäisikö mun 60 luvulla syntyneen nyt sitten kauhistella niitä alkeellisia oloja? Hyvä ap, silloin elettiin sitä aikaa eikä tiedetty miten asiat ovat n 40-50v myöhemmin.
Oltiin ihan tyytyväisiä siihen lankapuhelimeen ja ulkovessassa hoidettiin asiat sen kummemmin mielen järkkymättä. Ihan niin kuin kaikki menneet sukupolvet ovat omaa aikaansa eläneet. 50 v n päästä tästä ajasta kerrotaan kauhutarinoita ihan samaan tapaan. Sitten voit kertoa oman näkemyksesi.
Olet "paremmasta perheestä". Meillä ei ollut puhelinta 60-luvulla, eikä ollut vielä pitkään aikaan. Soittamassa käytiin kyläkaupassa jos piti soittaa. Naapureillakaan ei kai sitten ollut puhelinta.
No paremmasta ja paremmasta. Taloon ei tullut vesi eikä viemäriä ollut. Ulkosaunassa peseydyttiin ja karjakeittiössä oli pyykinpesuun pulsaattorikone. Talo lämpesi puilla ja oli talvisin kylmä kuin r.. ssän hel..tti. En kaipaa sitä aikaa mutta pärjättiin. Joo, tv ja puhelin oli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jatkoa edelliseen kohtaan/84: Koulun kirjaston kirjat olivat käytössäni ja melkeinpä koko kirjaston luinkin läpi. Kotona ei monta kirjaa ollutkaan. Paitsi isäni vanhat koulukirjat, raamattu ja Tuntematon sotilas yms.
Ihan niinkuin meillä! Raamattu oli siskoni vihkiraamattu, jonka välissä säilytettiin radio- ja televisiolupaa ja muita tärkeitä papereita. Lukuhaluni oli suuri ja osasin lukea jo ennen kouluun menoa, kaveri opetti Aku Ankan avulla. Ilmeisesti moni muukin oppi noin. Sain ekalla luokalla luvan opettajalta lainata kirjoja koulukirjastosta, koska osasin lukea. Muistan hyvin ne kirjojen päällyspaperit, punaiset ja siniset, jotain viivamaista kuviota se oli. Lukeminen antoi luvan siirtyä jonnekin muualle. Tosin minua myös kiellettiin, "älä aina lue!"
Olen syntynyt 60-luvulla ja eka luokan kävin kansakoulua, sitten alkoi peruskoulu. En minä siitä köyhyydestä osaa niin sanoa. Maalaistalo ja ulkohuussit. Tavallista elämää. Vapaa lapsuus, kun kukaan ei hönkinyt perään. Mutta tollon töitä ei uskaltanut tehdä, kun kuri oli kova. Mutta väkivaltaa ei minua kohtaan koskaan ollut. Ei edes tukkapöllyä. Mutta silti vanhempia kunnioitin ja isää jopa vähän pelkäsin. Ei tarvinnut kuin otsaa rypistää, niin kyllä unohtui kaikki höpöhommat.
Ruokaa oli tarpeeksi ja vaatetta, vaikka muotivaatetta ei ollutkaan varaa ostaa. Äiti ompeli suurimman osan vaatteista.
Kesät oli pitkiä ja lämpimiä ja me lapset keskenään uitiin ilman aikuisten valvontaa. Keksittiin leikkejä itse ja juostiin päivät pitkät ulkona. Kun katson lapsuuskuvia, ei ollut läskiä, vaan sixpäkki oli mahassa, vaikka mitään harrastuksia ei kenelläkään ollut.
Vanhemmat ei leikkineet lasten kanssa, mutta äiti oli silti paras ja kuunteli murheet. Murrosikä kun tuli, niin sitten oli vaikeaa, kun omat vanhemmat oli niin vanhoja (minä olin iltatähti ja vähän vanhempana tehty). Heidän mielestään olin vain pirullinen ja ilkeä. Ei silloin mistään mielen myllerryksestä murrosiässä puhuttu. Ihmettelivät vain, kun minusta tuli niin ilkeä yhtäkkiä. Silloin olisi kaivannut sitä, että äiti olisi edelleen kuunnellut. Mutta kun hän ei ymmärtänyt niitä tunteenpurkauksia, niin ei osannut kuunnella.
Lapset oli hiljaa, kun aikuiset puhui ja oli vieraita. Eipä tuo traumoja ole tuonut, vaikka aina ei saanutkaan olla keskipisteenä.
Hyvä lapsuus oli, vaikka oli siellä paljon huonoakin. Tuppukylässä asuin ja maailmalle lähtö oli vähän vaikeaa, kun tuntin olevani maalaisjuntti, kun muut olivat niin kaupunkilaisia minun mielestä ja punk-aate jylläsi ja oltiin tiedostavia ja ydinsotaa pelättiin. Mutta niin sitä oppi kaupunkilaiseksikin.
Jokaisella ajalla on lapsilla ja nuorisolla omat murheensa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sodan kirous kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä lasten ruumiillinen kuritus rajussa muodossa oli jo väistymässä 60-luvulla. Ainakin meidän helsinkiläisissä "paremmissa" piireissä.
Minä sain joskus tukkapöllyä ja luunappeja. Nurkassa seisominenkin on koettu. En koskaan mitään remmiä eikä muutenkaan lyöty. Eipä tämä haitannut juurikaan, kun kavereilla oli useimmilla sama meininki.
Mutta henkinen puoli oli meillä kyllä kylmyyttä, vähättelyä ja latistamista. Tätä varmasti on vieläkin paljon. Mieluummin se suutuspäissään kivahdettuna pikku ruumiillinen näpäytys kuin alentava kohtelu kaikessa.
Mua kyllä hakattiin niin, että muistan haaveilleeni, kunpa koko muu perhe kuolisi pois, ja olisin yksin ja vapaa.
Sympatiani sinulle , kun sinulla tuollaista on siis ollut. Tuolla tavoin lastaan kohtelevat vanhemmat ovat kyllä aina ennemminkin pokkeus ,kuin sääntö, joten tuollaista vanhempin käyttäytymistä lastaan kohtaan ei siis voida näin jälkeenpäin yleistää miksikään sen ajan 'yleiseksi käytännöksi' ja vaikka kuinka väkivaltaisia vanhempia löytyy ihan nykyisinkin (ja veikkaisin ,että niitä sellaisia vanhempia on nykyään VÄHINTÄÄN yhtä paljon kuin silloin.
Höpö höpö. Ruumiillinen kuritus oli ihan jokapäiväistä suurimmassa osassa perheitä. Sotatraumoja saaneet isät purkivat pelkojaan ja äkkipikaistukissaan perhe saattoi vaikka lentää pellolle.
Sinulla menee nyt sukupolvet sekaisin. Sotatraumoja saaneet isät siittivät lapsensa viimeistään 50-luvun alkupuolella. Nyt on puhe 60-luvun lapsista.
Itse olen syntynyt vuonna 1963. Isoisälläni oli sotatraumoja, isälläni ei. Äitini oli saanut ankaran kotikasvatuksen, ja halusi tietoisesti toimia toisin.En ole tuo edellinen, mutta isäni oli nuorinta sotaan joutunutta ikäluokkaa. Olen perheen nuorin lapsi ja syntynyt 1963
Juuri näin. Pikkusiskoni syntyi v. 1962, isä oli syntynyt v. 1923 ja oli kyllä jatkosodassa. Emme tunteneet ollenkaan isovanhempiamme, yhden heistä hautajaisissa olin ihan pienenä. Kaikki muut olivat jo haudassa.
Ja tästäkö voi yleistää, että melkein kaikilla 60-luvun lapsilla oli sodassa ollut isä jolla sotatraumojen takia remmikuritus herkässä?
Höpsis. Täällähän esiintyi tuo päinvastainen väite, ettei 60-luvun lasten isät olleet olleet sodssa, vaan isoisät. Kyllä niitäkin oli, sitähän tässä yritetään kertoa. En ainakaan itse ole väittänyt, että KAIKKIEN 60-luvun lasten isät olisivat olleet. Mutta heitäkin oli. Jotkut tekivät lapsia vielä nelikymppisinä ja olivat nuoria ollessaan aikoinaan sodassa. Hyvin nuoria.
Sanoin, että _suurimman osan_ isät eivät kyllä 60-luvulla olleet sodassa olleita, vaan jos pikemmin isoisiä. Se oli vastaus väitteeseen, että melkein kaikki kodit olivat väkivaltaisia sotatraumaisten isien hakatessa lapsiaan.
Siis nyt menee jo pää pyörälle. Itse ymmärsin otsikosta, että ap tarkoittaa kaikkia, jotka ovat olleet lapsia 60-luvulla. Ovathan ne 40- ja 50-luvuilla syntyneetkin olleet lapsia tuolloin ja heidän vanhemmistaan suuri osa on ollut sodassa.
En miellä vuonna 45 -syntyneitä vanhempiani lapsiksi 60-luvulla. Mielestäni olivat aikuisia, kun tulin maailmaan 60-luvulla. Siemenet sisään ja avainkaulalapsi ulos maailmaan, johan siinä riitti lastenkasvatusta omien mielenkiintoisempien rientojen ohella.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pitäisikö mun 60 luvulla syntyneen nyt sitten kauhistella niitä alkeellisia oloja? Hyvä ap, silloin elettiin sitä aikaa eikä tiedetty miten asiat ovat n 40-50v myöhemmin.
Oltiin ihan tyytyväisiä siihen lankapuhelimeen ja ulkovessassa hoidettiin asiat sen kummemmin mielen järkkymättä. Ihan niin kuin kaikki menneet sukupolvet ovat omaa aikaansa eläneet. 50 v n päästä tästä ajasta kerrotaan kauhutarinoita ihan samaan tapaan. Sitten voit kertoa oman näkemyksesi.
Olet "paremmasta perheestä". Meillä ei ollut puhelinta 60-luvulla, eikä ollut vielä pitkään aikaan. Soittamassa käytiin kyläkaupassa jos piti soittaa. Naapureillakaan ei kai sitten ollut puhelinta.
No paremmasta ja paremmasta. Taloon ei tullut vesi eikä viemäriä ollut. Ulkosaunassa peseydyttiin ja karjakeittiössä oli pyykinpesuun pulsaattorikone. Talo lämpesi puilla ja oli talvisin kylmä kuin r.. ssän hel..tti. En kaipaa sitä aikaa mutta pärjättiin. Joo, tv ja puhelin oli.
No juu, muuten samanlaista, paitsi tuo puhelin ;) Telkkariakaan ei ehkä olisi ollut, ainakaan vielä silloin, mutta siskoni oli töissä ja asui siis kotona ja osti telkan. Se oli ilon päivä! Hän osti myös sohvakaluston, joka hädin tuskin mahtui kamariin. Sellaisen viininpunaisen, ruudutetun ja tekonahkaisen. Samantapaisia sohvia ja tuoleja näkyy joskus telkassa ja lehdissä. Vintagea vissiin nyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei todellakaan kuritettu!
Ei ketään meistä. Ei taida ap paljon 1960-luvusta tietää.
Perheeni eli vaurasta elämää 1960-luvun mittapuulla, isä oli yrittäjä ja äiti kotona.
Omille lapsille en pystynyt takaamaan 2000-luvun alussa vastaavaa, vaikka molemmat olemme työssä.
Joo, lukeminen oli sen ajan älykännykkä. Tykkäsin lukea paljon ja joka päivä sai kuulla, että "taas se on nenä kirjassa, nyt pitää lopettaa".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä lasten ruumiillinen kuritus rajussa muodossa oli jo väistymässä 60-luvulla. Ainakin meidän helsinkiläisissä "paremmissa" piireissä.
Minä sain joskus tukkapöllyä ja luunappeja. Nurkassa seisominenkin on koettu. En koskaan mitään remmiä eikä muutenkaan lyöty. Eipä tämä haitannut juurikaan, kun kavereilla oli useimmilla sama meininki.
Mutta henkinen puoli oli meillä kyllä kylmyyttä, vähättelyä ja latistamista. Tätä varmasti on vieläkin paljon. Mieluummin se suutuspäissään kivahdettuna pikku ruumiillinen näpäytys kuin alentava kohtelu kaikessa.
Mua kyllä hakattiin niin, että muistan haaveilleeni, kunpa koko muu perhe kuolisi pois, ja olisin yksin ja vapaa.
Sympatiani sinulle , kun sinulla tuollaista on siis ollut. Tuolla tavoin lastaan kohtelevat vanhemmat ovat kyllä aina ennemminkin pokkeus ,kuin sääntö, joten tuollaista vanhempin käyttäytymistä lastaan kohtaan ei siis voida näin jälkeenpäin yleistää miksikään sen ajan 'yleiseksi käytännöksi' ja vaikka kuinka väkivaltaisia vanhempia löytyy ihan nykyisinkin (ja veikkaisin ,että niitä sellaisia vanhempia on nykyään VÄHINTÄÄN yhtä paljon kuin silloin.
Höpö höpö. Ruumiillinen kuritus oli ihan jokapäiväistä suurimmassa osassa perheitä. Sotatraumoja saaneet isät purkivat pelkojaan ja äkkipikaistukissaan perhe saattoi vaikka lentää pellolle.
Sinulla menee nyt sukupolvet sekaisin. Sotatraumoja saaneet isät siittivät lapsensa viimeistään 50-luvun alkupuolella. Nyt on puhe 60-luvun lapsista.
Itse olen syntynyt vuonna 1963. Isoisälläni oli sotatraumoja, isälläni ei. Äitini oli saanut ankaran kotikasvatuksen, ja halusi tietoisesti toimia toisin.En ole tuo edellinen, mutta isäni oli nuorinta sotaan joutunutta ikäluokkaa. Olen perheen nuorin lapsi ja syntynyt 1963
Oliko isäsi syntynyt -26. Minun isäni syntyi-27 ja juuri selvisi, ettei tarvinnut sotaan lähteä.
vm-64
111 lisää: vanhemmilla oli okt jossa sisävessa, sauna ym mukavuudet.
Puhelin ja tv oli myös.
Ei meiltä puuttunut rakkautta eikä liioin tuota materiaa, vaikka sitä ei osannut tietenkään kaivata mitä ei ollut keksittykään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hoho, hoijakkaa, 60-luvulla vartuin. Koti oli hulppea maalaistalo pohjois-suomessa järven rannalla. Pirtissä kokoa yli 60 neliöä,suuri keittiö ja kammareita. Syötiin puhtaita marjoja,juureksia omasta pellosta, kalat kirkkaista järvivesistä ja luomulihaa. Voitko kuvitella ap. Sehän oli aivan luxusta. Uudella fillarilla kouluun poljin.
Ei ollut pulaa mistään , lapsia oli meitä monta ja takametsät kasvaa kohisten vaikka hakkuut on hoidettu hoitaen.
Niin, leipää on riittänyt edelleenkin ja lokoisasti asutaan ja eletään edelleenkin välillä kaupungilla ja vaihteeksi taas maalla. Katsos jotkut kun tekevät töitä niin ei ole pulaa mistään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sodan kirous kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä lasten ruumiillinen kuritus rajussa muodossa oli jo väistymässä 60-luvulla. Ainakin meidän helsinkiläisissä "paremmissa" piireissä.
Minä sain joskus tukkapöllyä ja luunappeja. Nurkassa seisominenkin on koettu. En koskaan mitään remmiä eikä muutenkaan lyöty. Eipä tämä haitannut juurikaan, kun kavereilla oli useimmilla sama meininki.
Mutta henkinen puoli oli meillä kyllä kylmyyttä, vähättelyä ja latistamista. Tätä varmasti on vieläkin paljon. Mieluummin se suutuspäissään kivahdettuna pikku ruumiillinen näpäytys kuin alentava kohtelu kaikessa.
Mua kyllä hakattiin niin, että muistan haaveilleeni, kunpa koko muu perhe kuolisi pois, ja olisin yksin ja vapaa.
Sympatiani sinulle , kun sinulla tuollaista on siis ollut. Tuolla tavoin lastaan kohtelevat vanhemmat ovat kyllä aina ennemminkin pokkeus ,kuin sääntö, joten tuollaista vanhempin käyttäytymistä lastaan kohtaan ei siis voida näin jälkeenpäin yleistää miksikään sen ajan 'yleiseksi käytännöksi' ja vaikka kuinka väkivaltaisia vanhempia löytyy ihan nykyisinkin (ja veikkaisin ,että niitä sellaisia vanhempia on nykyään VÄHINTÄÄN yhtä paljon kuin silloin.
Höpö höpö. Ruumiillinen kuritus oli ihan jokapäiväistä suurimmassa osassa perheitä. Sotatraumoja saaneet isät purkivat pelkojaan ja äkkipikaistukissaan perhe saattoi vaikka lentää pellolle.
Sinulla menee nyt sukupolvet sekaisin. Sotatraumoja saaneet isät siittivät lapsensa viimeistään 50-luvun alkupuolella. Nyt on puhe 60-luvun lapsista.
Itse olen syntynyt vuonna 1963. Isoisälläni oli sotatraumoja, isälläni ei. Äitini oli saanut ankaran kotikasvatuksen, ja halusi tietoisesti toimia toisin.En ole tuo edellinen, mutta isäni oli nuorinta sotaan joutunutta ikäluokkaa. Olen perheen nuorin lapsi ja syntynyt 1963
Juuri näin. Pikkusiskoni syntyi v. 1962, isä oli syntynyt v. 1923 ja oli kyllä jatkosodassa. Emme tunteneet ollenkaan isovanhempiamme, yhden heistä hautajaisissa olin ihan pienenä. Kaikki muut olivat jo haudassa.
Ja tästäkö voi yleistää, että melkein kaikilla 60-luvun lapsilla oli sodassa ollut isä jolla sotatraumojen takia remmikuritus herkässä?
60-lapsi voi olla myös 50-luvulla syntynyt, jos lapsuus määritellään 0-12-ikävuoteen asti.
Ja sodassa v.40-45 oli paljon vapaaehtoisia sotilaita, jotka olivat alaikäisiä eli 16-18v poikia.
Ja kyllä monella 60-luvun lapsella oli sodassa ollut isä. Isäni on syntynyt 1912 ja synnyin 1957 ja suurimman osan lapsuuttani vietin 60-luvulla.
Ja moni sodassa vapaaehtoisena ollut on syntynyt esim. v. 1928
Kysymys oli siitä, vaikuttivatko 60-luvun lasten oloihin ja kasvatukseen isien sotatraumat.
Jos puhutaan yleistäen ja koko sukupolvesta, tarkoitetaan sitä, että useimmilla tai ainakin monilla 60-luvun lapsilla näin olisi ollut.
Useimpien 60-luvulla syntyneiden isät eivät ole olleet sodassa, vaikka joidenkin ovatkin.
Tietysti se on epäselvää, mitä tarkoittaa "60-luvun lapsi". Onko se 60-luvulla syntynyt lapsi, vai tuolloin lapsuuttaan elänyt? Ja minkä ikäinen on lapsi?
(17-vuotiaat muuten eivät sodan lopussa olleet mitään vapaaehtoisia, vaan ihan normaaleja asevelvollisia. Omakin enoni joutui tuonikäisenä sotimaan.)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä lasten ruumiillinen kuritus rajussa muodossa oli jo väistymässä 60-luvulla. Ainakin meidän helsinkiläisissä "paremmissa" piireissä.
Minä sain joskus tukkapöllyä ja luunappeja. Nurkassa seisominenkin on koettu. En koskaan mitään remmiä eikä muutenkaan lyöty. Eipä tämä haitannut juurikaan, kun kavereilla oli useimmilla sama meininki.
Mutta henkinen puoli oli meillä kyllä kylmyyttä, vähättelyä ja latistamista. Tätä varmasti on vieläkin paljon. Mieluummin se suutuspäissään kivahdettuna pikku ruumiillinen näpäytys kuin alentava kohtelu kaikessa.
Mua kyllä hakattiin niin, että muistan haaveilleeni, kunpa koko muu perhe kuolisi pois, ja olisin yksin ja vapaa.
Sympatiani sinulle , kun sinulla tuollaista on siis ollut. Tuolla tavoin lastaan kohtelevat vanhemmat ovat kyllä aina ennemminkin pokkeus ,kuin sääntö, joten tuollaista vanhempin käyttäytymistä lastaan kohtaan ei siis voida näin jälkeenpäin yleistää miksikään sen ajan 'yleiseksi käytännöksi' ja vaikka kuinka väkivaltaisia vanhempia löytyy ihan nykyisinkin (ja veikkaisin ,että niitä sellaisia vanhempia on nykyään VÄHINTÄÄN yhtä paljon kuin silloin.
Höpö höpö. Ruumiillinen kuritus oli ihan jokapäiväistä suurimmassa osassa perheitä. Sotatraumoja saaneet isät purkivat pelkojaan ja äkkipikaistukissaan perhe saattoi vaikka lentää pellolle.
Sinulla menee nyt sukupolvet sekaisin. Sotatraumoja saaneet isät siittivät lapsensa viimeistään 50-luvun alkupuolella. Nyt on puhe 60-luvun lapsista.
Itse olen syntynyt vuonna 1963. Isoisälläni oli sotatraumoja, isälläni ei. Äitini oli saanut ankaran kotikasvatuksen, ja halusi tietoisesti toimia toisin.En ole tuo edellinen, mutta isäni oli nuorinta sotaan joutunutta ikäluokkaa. Olen perheen nuorin lapsi ja syntynyt 1963
Niin, niin, mutta suurin osa 60-luvun lapsista ei kyllä todellakaan ole sodassa sotineiden lapsia, vaan pikemminkin lapsenlapsia.
Jos lapsuus määtitellään ikä vuodeksi 0-12v jotka eli lapsuutensa 60-luvulla.
Ja viime sodassa oli paljon myös vapaaehtoisia 16-18v miehiä ja jos on ollut sodassa 1944 ja mennyt vapaaehtoisena 16v niin vuonna 1960 hän on ollut 32v ja ehtinyt tehdå lapsia vielä 70-luvulla.
Tästä hyvä esimerkki on Aldolf Ehrnrooth, eikö hänen lapsensa ole syntynyt 60-luvulla, vaikka hän oli täysi-ikäisenä sodassa.
Tässä muutama sivu menneiden vuosikymmenien vanhemmista ja heidän lastensa tunteista, ennen ja nyt:
https://www.vauva.fi/keskustelu/4217894/ketju/70_luvulla_syntyneiden_ai…
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sodan kirous kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä lasten ruumiillinen kuritus rajussa muodossa oli jo väistymässä 60-luvulla. Ainakin meidän helsinkiläisissä "paremmissa" piireissä.
Minä sain joskus tukkapöllyä ja luunappeja. Nurkassa seisominenkin on koettu. En koskaan mitään remmiä eikä muutenkaan lyöty. Eipä tämä haitannut juurikaan, kun kavereilla oli useimmilla sama meininki.
Mutta henkinen puoli oli meillä kyllä kylmyyttä, vähättelyä ja latistamista. Tätä varmasti on vieläkin paljon. Mieluummin se suutuspäissään kivahdettuna pikku ruumiillinen näpäytys kuin alentava kohtelu kaikessa.
Mua kyllä hakattiin niin, että muistan haaveilleeni, kunpa koko muu perhe kuolisi pois, ja olisin yksin ja vapaa.
Sympatiani sinulle , kun sinulla tuollaista on siis ollut. Tuolla tavoin lastaan kohtelevat vanhemmat ovat kyllä aina ennemminkin pokkeus ,kuin sääntö, joten tuollaista vanhempin käyttäytymistä lastaan kohtaan ei siis voida näin jälkeenpäin yleistää miksikään sen ajan 'yleiseksi käytännöksi' ja vaikka kuinka väkivaltaisia vanhempia löytyy ihan nykyisinkin (ja veikkaisin ,että niitä sellaisia vanhempia on nykyään VÄHINTÄÄN yhtä paljon kuin silloin.
Höpö höpö. Ruumiillinen kuritus oli ihan jokapäiväistä suurimmassa osassa perheitä. Sotatraumoja saaneet isät purkivat pelkojaan ja äkkipikaistukissaan perhe saattoi vaikka lentää pellolle.
Sinulla menee nyt sukupolvet sekaisin. Sotatraumoja saaneet isät siittivät lapsensa viimeistään 50-luvun alkupuolella. Nyt on puhe 60-luvun lapsista.
Itse olen syntynyt vuonna 1963. Isoisälläni oli sotatraumoja, isälläni ei. Äitini oli saanut ankaran kotikasvatuksen, ja halusi tietoisesti toimia toisin.En ole tuo edellinen, mutta isäni oli nuorinta sotaan joutunutta ikäluokkaa. Olen perheen nuorin lapsi ja syntynyt 1963
Juuri näin. Pikkusiskoni syntyi v. 1962, isä oli syntynyt v. 1923 ja oli kyllä jatkosodassa. Emme tunteneet ollenkaan isovanhempiamme, yhden heistä hautajaisissa olin ihan pienenä. Kaikki muut olivat jo haudassa.
Ja tästäkö voi yleistää, että melkein kaikilla 60-luvun lapsilla oli sodassa ollut isä jolla sotatraumojen takia remmikuritus herkässä?
60-lapsi voi olla myös 50-luvulla syntynyt, jos lapsuus määritellään 0-12-ikävuoteen asti.
Ja sodassa v.40-45 oli paljon vapaaehtoisia sotilaita, jotka olivat alaikäisiä eli 16-18v poikia.
Ja kyllä monella 60-luvun lapsella oli sodassa ollut isä. Isäni on syntynyt 1912 ja synnyin 1957 ja suurimman osan lapsuuttani vietin 60-luvulla.
Ja moni sodassa vapaaehtoisena ollut on syntynyt esim. v. 1928
Näinpä. Oma isoisäni oli 21v jouduttuaan sotaan ja hänen lapsensa ovat syntyneet 40- ja 50-luvuilla, lapsia heistä kaikki ovat olleet edes jonkin aikaa 60-luvulla.
40- ja 50- luvuilla syntyneet aikuistuivat aikaisemmin. En sanoisi 40-luvulla syntynyttä 60-luvun lapseksi. Töihin pääsi kun täytti 14 vuotta, tsuppariksi, lapsenlikaksi tms. Vuonna 1949 syntynyt tätini tuli minua hoitamaan, kun synnyin alkuvuodesta 1963, ja äitiysloma oli vain kolme kuukautta. Jotta sellainen "60-luvun lapsi" oli hän.
Isäni taas syntyi vuonna 1940, hänen isänsä kyllä oli sodassa, mutta ei isäni todellakaan 60-luvulla mikään lapsi enää ollut vaan töissä käyvä perheellinen mies.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sodan kirous kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä lasten ruumiillinen kuritus rajussa muodossa oli jo väistymässä 60-luvulla. Ainakin meidän helsinkiläisissä "paremmissa" piireissä.
Minä sain joskus tukkapöllyä ja luunappeja. Nurkassa seisominenkin on koettu. En koskaan mitään remmiä eikä muutenkaan lyöty. Eipä tämä haitannut juurikaan, kun kavereilla oli useimmilla sama meininki.
Mutta henkinen puoli oli meillä kyllä kylmyyttä, vähättelyä ja latistamista. Tätä varmasti on vieläkin paljon. Mieluummin se suutuspäissään kivahdettuna pikku ruumiillinen näpäytys kuin alentava kohtelu kaikessa.
Mua kyllä hakattiin niin, että muistan haaveilleeni, kunpa koko muu perhe kuolisi pois, ja olisin yksin ja vapaa.
Sympatiani sinulle , kun sinulla tuollaista on siis ollut. Tuolla tavoin lastaan kohtelevat vanhemmat ovat kyllä aina ennemminkin pokkeus ,kuin sääntö, joten tuollaista vanhempin käyttäytymistä lastaan kohtaan ei siis voida näin jälkeenpäin yleistää miksikään sen ajan 'yleiseksi käytännöksi' ja vaikka kuinka väkivaltaisia vanhempia löytyy ihan nykyisinkin (ja veikkaisin ,että niitä sellaisia vanhempia on nykyään VÄHINTÄÄN yhtä paljon kuin silloin.
Höpö höpö. Ruumiillinen kuritus oli ihan jokapäiväistä suurimmassa osassa perheitä. Sotatraumoja saaneet isät purkivat pelkojaan ja äkkipikaistukissaan perhe saattoi vaikka lentää pellolle.
Sinulla menee nyt sukupolvet sekaisin. Sotatraumoja saaneet isät siittivät lapsensa viimeistään 50-luvun alkupuolella. Nyt on puhe 60-luvun lapsista.
Itse olen syntynyt vuonna 1963. Isoisälläni oli sotatraumoja, isälläni ei. Äitini oli saanut ankaran kotikasvatuksen, ja halusi tietoisesti toimia toisin.En ole tuo edellinen, mutta isäni oli nuorinta sotaan joutunutta ikäluokkaa. Olen perheen nuorin lapsi ja syntynyt 1963
Juuri näin. Pikkusiskoni syntyi v. 1962, isä oli syntynyt v. 1923 ja oli kyllä jatkosodassa. Emme tunteneet ollenkaan isovanhempiamme, yhden heistä hautajaisissa olin ihan pienenä. Kaikki muut olivat jo haudassa.
Ja tästäkö voi yleistää, että melkein kaikilla 60-luvun lapsilla oli sodassa ollut isä jolla sotatraumojen takia remmikuritus herkässä?
60-lapsi voi olla myös 50-luvulla syntynyt, jos lapsuus määritellään 0-12-ikävuoteen asti.
Ja sodassa v.40-45 oli paljon vapaaehtoisia sotilaita, jotka olivat alaikäisiä eli 16-18v poikia.
Ja kyllä monella 60-luvun lapsella oli sodassa ollut isä. Isäni on syntynyt 1912 ja synnyin 1957 ja suurimman osan lapsuuttani vietin 60-luvulla.
Ja moni sodassa vapaaehtoisena ollut on syntynyt esim. v. 1928
Kysymys oli siitä, vaikuttivatko 60-luvun lasten oloihin ja kasvatukseen isien sotatraumat.
Jos puhutaan yleistäen ja koko sukupolvesta, tarkoitetaan sitä, että useimmilla tai ainakin monilla 60-luvun lapsilla näin olisi ollut.
Useimpien 60-luvulla syntyneiden isät eivät ole olleet sodassa, vaikka joidenkin ovatkin.
Tietysti se on epäselvää, mitä tarkoittaa "60-luvun lapsi". Onko se 60-luvulla syntynyt lapsi, vai tuolloin lapsuuttaan elänyt? Ja minkä ikäinen on lapsi?
(17-vuotiaat muuten eivät sodan lopussa olleet mitään vapaaehtoisia, vaan ihan normaaleja asevelvollisia. Omakin enoni joutui tuonikäisenä sotimaan.)
Totta kait sodan traumat ja julmuudet vaikuttivat 60-lapsiin, sillä ne siirtyvät jopa kolmanteen ja neljänteen polveen vanhempien välityksellä, ellei ole voimia ja ymmärrystä katkaista niitä.
Luulen, että nykyinen sukupolvi on jo vapaa sodan aiheuttavista traumoista.
Olen syntynyt 50-luvulla ja elänyt lapsuuden 60-luvulla, kun edelleen muistan isäni painajaisunet, kun hän huusi hiestä märkänä ja nousi seisomaan ja katsoi vain tyhjyyteen ja silmät tuijotti. Oli eturintamassa joukkueenjohtajana ja kovissa paikoissa. Js myös äiti näki painajaisunia, kun oli lotta.
Isäni oli 39-vuotias kun sai nuorimman lapsensa. Ja lapsonen syntyi siis v. 1962. Ei kai 39 nyt ihan tyypillinen ukki-ikä liene? Toki ukkejakin on monenikäisiä.
Ja isä soti jatkosodassa, ei tainnut ihan kaikkein nuorimpia ikäluokkia olla, mutta melkein.
Lukekaapa sotien historiaa. Se on oikeasti mielenkiintoista. Lueskelin myös sotapäiväkirjoja netistä. Siis sodan aikana joku kirjasi päivän tapahtumat muistiin. Ei varmaan ihan pahimpien taistelujen aikoina, mutta sitten jälkikäteen. luulisin.