Lue keskustelun säännöt.
Miettikääpä miten heikoissa oloissa useimmat 60-luvun lapset joutuivat elämään
29.07.2019 |
Taloudellinen tilanne samaa luokaa kuin tänä päivänä jollain pitkäaikaistyöttömän lapsella. Ei varaa paljon mihinkään tämän päivän mittakaavalla. Plus päälle päätteeksi autoritaarinen ja väkivaltainen kasvatus, jossa ei todellakaan mitään tunteita sanoiteltu.
Tämän päivän yleisen mielipiteen mukaan 60-luvun normioloihin joutuvat lapset pitäisi joko mieluiten jättää tekemättä tai ainakin ottaa huostaan. 60-luvulla ei kuitenkaan ajateltu niin. Hyvä vai huono?
Kommentit (149)
Ei niin huonoa,ettei hyvääkin kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Useimmat?
Et ilmeisesti ole tietoinen miten heikko elintaso tuohon aikaan keskiverrolla työssäkäyvällä oli.
No silloin oli aina jotain töitä esim. tehtaissa tarjolla kaikille nuorille ja kyllä sillä palkalla silloin eli hyvinkin.
Kouluissa e ollut juuri mitään ongelmia nykyiseen verrattuna ja esim. huumeet tunnettiin lähinnä jostain ulkomaisista tv-sarjoista, elokuvista,radion jännityskuunnelmista ja kioskikirjoista.
Ulkomaalaiset vierailijat olivat jännittävän harvinaisia, koska niitä oli niin vähän ja ne olivat maassamme harvinaisia .
Lapset (kaupungeissakin) kävivät itse jalkaisin tai pyörällä koulussa .
Ruoka oli yksinkertaisempaa, mutta nykyistä paljon halvempaa.
Asuntoja rakennettiin vauhdilla ja kaupunkien puutaloalueella oli jatkuvasti edullisia vuokra-asuntoja tarjolla. Laopsilla oli paljon leikkikavereita ja ihmiset tunsivat naapurinsa hyvin.
Puhelimien kehityksestä oltiin kiinnostuneita lähinnä tele-alan messujen ammattipiireissä.
Tavallisille ihmisille puhelin oli vain puhelin, ja monilla ei ollut sitäkään, vaan soitettin vain puhelinkopeista ja vain silloin kun jotain yhteydenottotarvetta ja jotain asiallista, todellista asiaa. Ajokortti hankittiin sitten, kun rahat siihen oli tienattu itse töissä.
Autoja oli paljon vähemmän kuin nykyisin.
Vuokra-asunnon puuliiterissä säilytettävä moottoripyörä (yleensä Jawa-merkkinen)oli monilla tehtaassa töissä käyvillä nuorilla miehillä vain ns.' työn välikulkuväline' ja auto hankittiin silloin, kun oltin menty naimisiin .
Nykyisen kaltaisia 'moottoripyöräjengejä' ei silloin (onneksi) ollut edes olemassa. Linja-autolikenteen ja paikallisbussien verkosto oli silloin varsin kattava, ja käyttäjien määrästä ja käytön paljoudesta johtuen myös aivan kohtuuhintainen kaikkien kukkarolle.
Vanhemmille ei näytetty 'keskaria' eikä heille puhuessa käytetty rumia sanoja.
Suurimmasta osasta sen ajan lapsia on kyllä kasvanut ihan kunnollisia ihmisiä,
Tässä on nyt sellaista menneen ihannointia, että pitää korjata muutama kohta.
Työtä ei riittänyt kaikille, ja niinpä Suomesta lähdettiin massamäärin ulkomaille paremman elintason perässä, lähinnä Ruotsiin. Maaseudun autioitumista valitettiin jo tuolloin. Ruotsissa suomalaiset siirtolaiset tunnettiin juopottelusta ja väkivaltaisuudesta, kun joku oli tapettu puukolla niin sanottiin "en finne igen"; kaikki eivät siis sopeutuneet.
Huumeita oli. Esim. omassa lähiössäni ikäiseni nuoriso imppasi tinneriä ja liimoja, joita sai ostaa kuka tahansa, alaikäisetkin. Myös tupakkaa myytiin alaikäisille, ja tupakointi olikin nuorison keskuudessa paljon yleisempää kuin nykyään. Alkoholia ei myyty, mutta kiljunteko oli yleisesti osattu taito. 16-vuotiaana aikuistui, pääsi töihin, ja ainakin miesporukoissa sitä kautta viinaksiin käsiksi.
Kouluista häiriköivät ongelmatapaukset erotettiin tai siirrettiin apukouluun ta tarkkailuluokalle, pois näkyvistä. Kaikki eivät saaneet oppivelvollisuuttaan suoritettua silloinkaan. Joitakin tietysti auttoi se, että töihin pääsi nuorempana kuin nyt, eikä tutkintoja vaadittu; nykyään tuollaisia tapauksia pitää vain yrittää roikottaa koulussa mukana. Kaikista entisistä omista luokkakavereistani ei tullut ns. kunnon kansalaisia.
Autoja oli vähemmän, mutta niin oli vähemmän myös jalkakäytäviä, pyöräteitä, liikennevaloja. Liikenneonnettomuuksia oli enemmän, ja niissä kuolleita. Tämä koskee myös kevyen liikenteen onnettomuuksia. Rikollisuuttakin oli enemmän. Ei ehkä nykyisten moottoripyöräjengien harjoittamaa, mutta kyllä rikollisilla porukkansa oli silloinkin.
Ruoka oli yksinkertaisempaa mutta ei palkkatasoon nähden mitenkään halpaa. Asuminen oli nykyistä ahtaampaa, ei likikään kaikilla lapsilla omaa huonetta ollut. Puutaloalueiden vuokra-asunnot olivat talvella kylmiä ja vetoisia, kaikkiin ei tullut juoksevaa vettä, lämmintä ainakaan.
Ja kavereita ei ollut kaikilla tuolloinkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En nyt ihan ymmärrä, miten se on "heikot olot lapsilla", jos asuntoon ei tule lämmin vesi. Ei tule kaikille nykyäänkään eikä se hyvää elämää estä.
Lapsille aika oli aika hyvää, tarpeeksi kuria, paljon arkiliikuntaa, ja tyhmätkin löysi paikkansa yhteiskunnassa menemällä töihin.
Nykyään ollaan ylipainoisia, masentuneita, jos koulu ei onnistu niin syrjäydytään. Ei eletä, vaan tiirataan muiden (epä)elämää somessa.
Jos ne satunnaiset luunapit olisi tehneet oikeaa vahinkoa, niin missä olisivat olleet kaikki ne mt-ongelmaiset lapset? Ei niitä ollut, oppimisvaikeuksia oli, mutta ei juuri masennuksia ja ahdistuksia. Oli selvät säännöt, ja lapsilla turvallinen olla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä lasten ruumiillinen kuritus rajussa muodossa oli jo väistymässä 60-luvulla. Ainakin meidän helsinkiläisissä "paremmissa" piireissä.
Minä sain joskus tukkapöllyä ja luunappeja. Nurkassa seisominenkin on koettu. En koskaan mitään remmiä eikä muutenkaan lyöty. Eipä tämä haitannut juurikaan, kun kavereilla oli useimmilla sama meininki.
Mutta henkinen puoli oli meillä kyllä kylmyyttä, vähättelyä ja latistamista. Tätä varmasti on vieläkin paljon. Mieluummin se suutuspäissään kivahdettuna pikku ruumiillinen näpäytys kuin alentava kohtelu kaikessa.
Mua kyllä hakattiin niin, että muistan haaveilleeni, kunpa koko muu perhe kuolisi pois, ja olisin yksin ja vapaa.
Sympatiani sinulle , kun sinulla tuollaista on siis ollut. Tuolla tavoin lastaan kohtelevat vanhemmat ovat kyllä aina ennemminkin pokkeus ,kuin sääntö, joten tuollaista vanhempin käyttäytymistä lastaan kohtaan ei siis voida näin jälkeenpäin yleistää miksikään sen ajan 'yleiseksi käytännöksi' ja vaikka kuinka väkivaltaisia vanhempia löytyy ihan nykyisinkin (ja veikkaisin ,että niitä sellaisia vanhempia on nykyään VÄHINTÄÄN yhtä paljon kuin silloin.
Höpö höpö. Ruumiillinen kuritus oli ihan jokapäiväistä suurimmassa osassa perheitä. Sotatraumoja saaneet isät purkivat pelkojaan ja äkkipikaistukissaan perhe saattoi vaikka lentää pellolle.
Sinulla menee nyt sukupolvet sekaisin. Sotatraumoja saaneet isät siittivät lapsensa viimeistään 50-luvun alkupuolella. Nyt on puhe 60-luvun lapsista.
Itse olen syntynyt vuonna 1963. Isoisälläni oli sotatraumoja, isälläni ei. Äitini oli saanut ankaran kotikasvatuksen, ja halusi tietoisesti toimia toisin.
Vierailija kirjoitti:
Aloitus kertoo minun lapsuudestani. Lapset touhusivat päivät keskenään mutta kova kuri esti meitä etukäteen tekemästä typeryyksiä. Köyhyys ja selkäsaunat eivät pilanneet minua eikä sisaruksiani, hyvin olemme menestyneet elämässä ja olemme henkisesti vahvoja ihmisiä kaikki. Opimme pärjäämään.
Nykyaika tuntuu ylihuolehtivaisuudelta.
Aivan. Sanoitetaan tunteet, ammattilaisen pitää kasvattaa ja leikittää, harrastuttaa ja treenauttaa. Lapset tulevat kaikkialla valmiiseen pöytään ja loppuaika ollaan Suomessa ja pelataan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä lasten ruumiillinen kuritus rajussa muodossa oli jo väistymässä 60-luvulla. Ainakin meidän helsinkiläisissä "paremmissa" piireissä.
Minä sain joskus tukkapöllyä ja luunappeja. Nurkassa seisominenkin on koettu. En koskaan mitään remmiä eikä muutenkaan lyöty. Eipä tämä haitannut juurikaan, kun kavereilla oli useimmilla sama meininki.
Mutta henkinen puoli oli meillä kyllä kylmyyttä, vähättelyä ja latistamista. Tätä varmasti on vieläkin paljon. Mieluummin se suutuspäissään kivahdettuna pikku ruumiillinen näpäytys kuin alentava kohtelu kaikessa.
Mua kyllä hakattiin niin, että muistan haaveilleeni, kunpa koko muu perhe kuolisi pois, ja olisin yksin ja vapaa.
Sympatiani sinulle , kun sinulla tuollaista on siis ollut. Tuolla tavoin lastaan kohtelevat vanhemmat ovat kyllä aina ennemminkin pokkeus ,kuin sääntö, joten tuollaista vanhempin käyttäytymistä lastaan kohtaan ei siis voida näin jälkeenpäin yleistää miksikään sen ajan 'yleiseksi käytännöksi' ja vaikka kuinka väkivaltaisia vanhempia löytyy ihan nykyisinkin (ja veikkaisin ,että niitä sellaisia vanhempia on nykyään VÄHINTÄÄN yhtä paljon kuin silloin.
Höpö höpö. Ruumiillinen kuritus oli ihan jokapäiväistä suurimmassa osassa perheitä. Sotatraumoja saaneet isät purkivat pelkojaan ja äkkipikaistukissaan perhe saattoi vaikka lentää pellolle.
Sinulla menee nyt sukupolvet sekaisin. Sotatraumoja saaneet isät siittivät lapsensa viimeistään 50-luvun alkupuolella. Nyt on puhe 60-luvun lapsista.
Itse olen syntynyt vuonna 1963. Isoisälläni oli sotatraumoja, isälläni ei. Äitini oli saanut ankaran kotikasvatuksen, ja halusi tietoisesti toimia toisin.
En ole tuo edellinen, mutta isäni oli nuorinta sotaan joutunutta ikäluokkaa. Olen perheen nuorin lapsi ja syntynyt 1963
Ruoka oli yksinkertaisempaa, mutta koska osattiin tehdä paljon itse ja hyödyntää sesongit, täyttää kellari syksyllä perunoilla, juureksilla ja kaaleilla sekä itse tehdyillä säilykkeillä, kaikkea ei tarvinnut suinkaan ostaa kaupasta, mikä piti kustannukset kurissa.
Käytännössä kaikki ruoka tehtiin itse - jollei tietysti ollut kotiapulaista. Eihän eineksiä juuri ollutkaan. Ravintolassa pääsi käymään vain joskus pitkällä matkalla kun tuli nälkä. Nakkikioskilta sai ainoaa pikaruokaa ja sitäkin vain erikoistilanteissa - itse en muista kuin yhden kerran. Salaattia sai vain kesällä, muulloin oli juuresraasteita tai puolukoita. Marjojen ja sienien keruu ja hyödyntäminen oli itsestäänselvyys.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No miettikää miten köyhissä ja heikoissa elettiin 50-luvulla. Ja entä sitten 40-luvulla, silloin vasta köyhää olikin. Ja entäs taas 30-luvulla...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä lasten ruumiillinen kuritus rajussa muodossa oli jo väistymässä 60-luvulla. Ainakin meidän helsinkiläisissä "paremmissa" piireissä.
Minä sain joskus tukkapöllyä ja luunappeja. Nurkassa seisominenkin on koettu. En koskaan mitään remmiä eikä muutenkaan lyöty. Eipä tämä haitannut juurikaan, kun kavereilla oli useimmilla sama meininki.
Mutta henkinen puoli oli meillä kyllä kylmyyttä, vähättelyä ja latistamista. Tätä varmasti on vieläkin paljon. Mieluummin se suutuspäissään kivahdettuna pikku ruumiillinen näpäytys kuin alentava kohtelu kaikessa.
Mua kyllä hakattiin niin, että muistan haaveilleeni, kunpa koko muu perhe kuolisi pois, ja olisin yksin ja vapaa.
Sympatiani sinulle , kun sinulla tuollaista on siis ollut. Tuolla tavoin lastaan kohtelevat vanhemmat ovat kyllä aina ennemminkin pokkeus ,kuin sääntö, joten tuollaista vanhempin käyttäytymistä lastaan kohtaan ei siis voida näin jälkeenpäin yleistää miksikään sen ajan 'yleiseksi käytännöksi' ja vaikka kuinka väkivaltaisia vanhempia löytyy ihan nykyisinkin (ja veikkaisin ,että niitä sellaisia vanhempia on nykyään VÄHINTÄÄN yhtä paljon kuin silloin.
Höpö höpö. Ruumiillinen kuritus oli ihan jokapäiväistä suurimmassa osassa perheitä. Sotatraumoja saaneet isät purkivat pelkojaan ja äkkipikaistukissaan perhe saattoi vaikka lentää pellolle.
Sinulla menee nyt sukupolvet sekaisin. Sotatraumoja saaneet isät siittivät lapsensa viimeistään 50-luvun alkupuolella. Nyt on puhe 60-luvun lapsista.
Itse olen syntynyt vuonna 1963. Isoisälläni oli sotatraumoja, isälläni ei. Äitini oli saanut ankaran kotikasvatuksen, ja halusi tietoisesti toimia toisin.En ole tuo edellinen, mutta isäni oli nuorinta sotaan joutunutta ikäluokkaa. Olen perheen nuorin lapsi ja syntynyt 1963
Niin, niin, mutta suurin osa 60-luvun lapsista ei kyllä todellakaan ole sodassa sotineiden lapsia, vaan pikemminkin lapsenlapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsiin kohdistettuun henkiseen tai fyysiseen kotiväkivaltaan ei puututtu. Moni (palstaketjujen perusteella) on kärsinyt huonosta lapsuudesta ja hakeutunut siksi aikuisiällä terapiaan.
Vierailija kirjoitti:
Minä olen tuollainen 60-luvun lapsi ja minulla on ollut hyvä ja turvallinen lapsuus. Vanhempani olivat tavallisia työläisiä, äiti siivooja ja isä tehtaassa töissä. Meitä lapsi oli kolme. Aravalainalla rakennettiin rintamamiestalon mallinen omakotitalo. Rahasta teki tiukkaa tiukkaa, mutta mitään puutetta ei tarvinnut kärsiä. Ruokaa, vaatetta, lämpöä ja perheen rakkautta ja huolenpitoa oli riittämiin. Ruumiillista kuritusta ei meidän perheessä käytetty. Kavereiden elämä oli suunnilleen samanlaista, joillain oli ehkä vähän enemmän varallisuutta, silloin perheen äiti oli kotiäiti. Äitiysloma oli noin 3 kk, mummo muutti meille lapsenhoitajaksi.
Miksi ap kuvittelee, että useimmilla 60-luvun lapsilla oli kurja lapsuus? Minun lapsuuteni oli ihanan turvallinen ja se on kantanut minua läpi elämäni.
Minun ei ollut. Ennen kuin edes olin syntynyt, vanhempi sisareni aiottiin antaa pois. Hän muistaa tämän perheenkin. Sitten synnyinkin minä ja siskoakaan ei oltu annettu kasvatiksi.Riitaisuus, isän sotatraumat, viikonloppujuominen, toimeentulohuolet - ne olivat taustalla minun lapsuudessani. En kaikkea varmaan tajunnut, mutta monia välähdyksiä muistan edelleen hyvin. 60-luvun lopulla kirjoitin teininä päiväkirjaa ja siinä kuvailen isääni "saatanalliseksi" vaikka en koskaan kiroillut muuten silloin.
Monille sota aiheutti sellaisen trauman, josta kärsittiin kauan ja kärsitään edelleenkin. Varmaankin jos sodan käynyt mies oli puolestaan kokenut turvallisen lapsuuden, hänen oli ehkä helpompi selvitä sotakokemuksistaan. Minun isälläni oli taakkana kova lapsuus, joka varmaan teki hänestä säälimättömän meitä lapsiaan kohtaan. Näin hänet kuolleena kappelissa. En tuntenut mitään ja olen yleensä yliherkkä kaikessa. Jokaisella meistä lapsista on mielenterveysongelmia. Olemme kai kuitenkin niin sitkeitä, että olemme sinnitelleet jotenkuten. Kovan maan kituliaat ja kipeät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos ne satunnaiset luunapit olisi tehneet oikeaa vahinkoa, niin missä olisivat olleet kaikki ne mt-ongelmaiset lapset? Ei niitä ollut, oppimisvaikeuksia oli, mutta ei juuri masennuksia ja ahdistuksia. Oli selvät säännöt, ja lapsilla turvallinen olla.
Tuo on ihan pötyä, ettei 60-luvun lapsissa olisi ollut mt-ongelmaisia. Oli yhtä lailla kuin nykyään. Eikä kaikilla tosiaan ollut turvallinen olla. Säännöt saattoivat olla hyvinkin mielivaltaisia, vanhemmat juopotella, pedofiileja oli tuolloinkin (mm. minua yritti naapurin mies kouria, enkä kehdannut kenellekään sanoa). Koulussa kiusattiin opettajien puuttumatta, pojille varsinkin saatettiin vain sanoa että opettele pitämään puoliasi. Opettajat itsekin nöyryyttivät oppilaita.
Satunnaisista luunapeista ne ongelmat silti tuskin johtuivat.
Vierailija kirjoitti:
Lapsille aika oli aika hyvää, tarpeeksi kuria, paljon arkiliikuntaa, ja tyhmätkin löysi paikkansa yhteiskunnassa menemällä töihin.
Nykyään ollaan ylipainoisia, masentuneita, jos koulu ei onnistu niin syrjäydytään. Ei eletä, vaan tiirataan muiden (epä)elämää somessa.
Jos ne satunnaiset luunapit olisi tehneet oikeaa vahinkoa, niin missä olisivat olleet kaikki ne mt-ongelmaiset lapset? Ei niitä ollut, oppimisvaikeuksia oli, mutta ei juuri masennuksia ja ahdistuksia. Oli selvät säännöt, ja lapsilla turvallinen olla.
Kyllä mt-ongelmaisia, masentuneita ja ahdistuneita on aina. Silloin sellaiset lapset vaan laitettiin apukouluihin tai tarkkailuluokille pois muiden silmistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä lasten ruumiillinen kuritus rajussa muodossa oli jo väistymässä 60-luvulla. Ainakin meidän helsinkiläisissä "paremmissa" piireissä.
Minä sain joskus tukkapöllyä ja luunappeja. Nurkassa seisominenkin on koettu. En koskaan mitään remmiä eikä muutenkaan lyöty. Eipä tämä haitannut juurikaan, kun kavereilla oli useimmilla sama meininki.
Mutta henkinen puoli oli meillä kyllä kylmyyttä, vähättelyä ja latistamista. Tätä varmasti on vieläkin paljon. Mieluummin se suutuspäissään kivahdettuna pikku ruumiillinen näpäytys kuin alentava kohtelu kaikessa.
Mua kyllä hakattiin niin, että muistan haaveilleeni, kunpa koko muu perhe kuolisi pois, ja olisin yksin ja vapaa.
Sympatiani sinulle , kun sinulla tuollaista on siis ollut. Tuolla tavoin lastaan kohtelevat vanhemmat ovat kyllä aina ennemminkin pokkeus ,kuin sääntö, joten tuollaista vanhempin käyttäytymistä lastaan kohtaan ei siis voida näin jälkeenpäin yleistää miksikään sen ajan 'yleiseksi käytännöksi' ja vaikka kuinka väkivaltaisia vanhempia löytyy ihan nykyisinkin (ja veikkaisin ,että niitä sellaisia vanhempia on nykyään VÄHINTÄÄN yhtä paljon kuin silloin.
Höpö höpö. Ruumiillinen kuritus oli ihan jokapäiväistä suurimmassa osassa perheitä. Sotatraumoja saaneet isät purkivat pelkojaan ja äkkipikaistukissaan perhe saattoi vaikka lentää pellolle.
Sinulla menee nyt sukupolvet sekaisin. Sotatraumoja saaneet isät siittivät lapsensa viimeistään 50-luvun alkupuolella. Nyt on puhe 60-luvun lapsista.
Itse olen syntynyt vuonna 1963. Isoisälläni oli sotatraumoja, isälläni ei. Äitini oli saanut ankaran kotikasvatuksen, ja halusi tietoisesti toimia toisin.En ole tuo edellinen, mutta isäni oli nuorinta sotaan joutunutta ikäluokkaa. Olen perheen nuorin lapsi ja syntynyt 1963
Juuri näin. Pikkusiskoni syntyi v. 1962, isä oli syntynyt v. 1923 ja oli kyllä jatkosodassa. Emme tunteneet ollenkaan isovanhempiamme, yhden heistä hautajaisissa olin ihan pienenä. Kaikki muut olivat jo haudassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsille aika oli aika hyvää, tarpeeksi kuria, paljon arkiliikuntaa, ja tyhmätkin löysi paikkansa yhteiskunnassa menemällä töihin.
Nykyään ollaan ylipainoisia, masentuneita, jos koulu ei onnistu niin syrjäydytään. Ei eletä, vaan tiirataan muiden (epä)elämää somessa.
Jos ne satunnaiset luunapit olisi tehneet oikeaa vahinkoa, niin missä olisivat olleet kaikki ne mt-ongelmaiset lapset? Ei niitä ollut, oppimisvaikeuksia oli, mutta ei juuri masennuksia ja ahdistuksia. Oli selvät säännöt, ja lapsilla turvallinen olla.
Kyllä mt-ongelmaisia, masentuneita ja ahdistuneita on aina. Silloin sellaiset lapset vaan laitettiin apukouluihin tai tarkkailuluokille pois muiden silmistä.
On varmaan ollut. mutta ei niistä puhuttu. Ei maalla, ainakaan missä minä kävin koulua, ollut mitään tarkkailuluokkia tai apukouluja. Ja minulla ainakin masennus puhkesi kunnolla vasta murrosiässä ja silloin olin jo töissä. Hyvin muistan ensimmäisen käyntini mielenterveystoimistossa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen tuollainen 60-luvun lapsi ja minulla on ollut hyvä ja turvallinen lapsuus. Vanhempani olivat tavallisia työläisiä, äiti siivooja ja isä tehtaassa töissä. Meitä lapsi oli kolme. Aravalainalla rakennettiin rintamamiestalon mallinen omakotitalo. Rahasta teki tiukkaa tiukkaa, mutta mitään puutetta ei tarvinnut kärsiä. Ruokaa, vaatetta, lämpöä ja perheen rakkautta ja huolenpitoa oli riittämiin. Ruumiillista kuritusta ei meidän perheessä käytetty. Kavereiden elämä oli suunnilleen samanlaista, joillain oli ehkä vähän enemmän varallisuutta, silloin perheen äiti oli kotiäiti. Äitiysloma oli noin 3 kk, mummo muutti meille lapsenhoitajaksi.
Miksi ap kuvittelee, että useimmilla 60-luvun lapsilla oli kurja lapsuus? Minun lapsuuteni oli ihanan turvallinen ja se on kantanut minua läpi elämäni.Minun ei ollut. Ennen kuin edes olin syntynyt, vanhempi sisareni aiottiin antaa pois. Hän muistaa tämän perheenkin. Sitten synnyinkin minä ja siskoakaan ei oltu annettu kasvatiksi.Riitaisuus, isän sotatraumat, viikonloppujuominen, toimeentulohuolet - ne olivat taustalla minun lapsuudessani. En kaikkea varmaan tajunnut, mutta monia välähdyksiä muistan edelleen hyvin. 60-luvun lopulla kirjoitin teininä päiväkirjaa ja siinä kuvailen isääni "saatanalliseksi" vaikka en koskaan kiroillut muuten silloin.
Monille sota aiheutti sellaisen trauman, josta kärsittiin kauan ja kärsitään edelleenkin. Varmaankin jos sodan käynyt mies oli puolestaan kokenut turvallisen lapsuuden, hänen oli ehkä helpompi selvitä sotakokemuksistaan. Minun isälläni oli taakkana kova lapsuus, joka varmaan teki hänestä säälimättömän meitä lapsiaan kohtaan. Näin hänet kuolleena kappelissa. En tuntenut mitään ja olen yleensä yliherkkä kaikessa. Jokaisella meistä lapsista on mielenterveysongelmia. Olemme kai kuitenkin niin sitkeitä, että olemme sinnitelleet jotenkuten. Kovan maan kituliaat ja kipeät.
Toki toki, mutta monilla on nykyäänkin vastaavaa. Riitaista, alkoholismia (ja narkkarivanhempia), toimeentulohuolia, perheväkivaltaa, masennusta... Ei se mihinkään ole muuttunut vaikka patterit onkin lämpimät ja vettä tulee hanasta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsille aika oli aika hyvää, tarpeeksi kuria, paljon arkiliikuntaa, ja tyhmätkin löysi paikkansa yhteiskunnassa menemällä töihin.
Nykyään ollaan ylipainoisia, masentuneita, jos koulu ei onnistu niin syrjäydytään. Ei eletä, vaan tiirataan muiden (epä)elämää somessa.
Jos ne satunnaiset luunapit olisi tehneet oikeaa vahinkoa, niin missä olisivat olleet kaikki ne mt-ongelmaiset lapset? Ei niitä ollut, oppimisvaikeuksia oli, mutta ei juuri masennuksia ja ahdistuksia. Oli selvät säännöt, ja lapsilla turvallinen olla.
Kyllä mt-ongelmaisia, masentuneita ja ahdistuneita on aina. Silloin sellaiset lapset vaan laitettiin apukouluihin tai tarkkailuluokille pois muiden silmistä.
On varmaan ollut. mutta ei niistä puhuttu. Ei maalla, ainakaan missä minä kävin koulua, ollut mitään tarkkailuluokkia tai apukouluja. Ja minulla ainakin masennus puhkesi kunnolla vasta murrosiässä ja silloin olin jo töissä. Hyvin muistan ensimmäisen käyntini mielenterveystoimistossa.
Ei apukouluja joka paikassa ollutkaan. Niihin meni lapsia pitkänkin matkan takaa.
Sodan kirous kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä lasten ruumiillinen kuritus rajussa muodossa oli jo väistymässä 60-luvulla. Ainakin meidän helsinkiläisissä "paremmissa" piireissä.
Minä sain joskus tukkapöllyä ja luunappeja. Nurkassa seisominenkin on koettu. En koskaan mitään remmiä eikä muutenkaan lyöty. Eipä tämä haitannut juurikaan, kun kavereilla oli useimmilla sama meininki.
Mutta henkinen puoli oli meillä kyllä kylmyyttä, vähättelyä ja latistamista. Tätä varmasti on vieläkin paljon. Mieluummin se suutuspäissään kivahdettuna pikku ruumiillinen näpäytys kuin alentava kohtelu kaikessa.
Mua kyllä hakattiin niin, että muistan haaveilleeni, kunpa koko muu perhe kuolisi pois, ja olisin yksin ja vapaa.
Sympatiani sinulle , kun sinulla tuollaista on siis ollut. Tuolla tavoin lastaan kohtelevat vanhemmat ovat kyllä aina ennemminkin pokkeus ,kuin sääntö, joten tuollaista vanhempin käyttäytymistä lastaan kohtaan ei siis voida näin jälkeenpäin yleistää miksikään sen ajan 'yleiseksi käytännöksi' ja vaikka kuinka väkivaltaisia vanhempia löytyy ihan nykyisinkin (ja veikkaisin ,että niitä sellaisia vanhempia on nykyään VÄHINTÄÄN yhtä paljon kuin silloin.
Höpö höpö. Ruumiillinen kuritus oli ihan jokapäiväistä suurimmassa osassa perheitä. Sotatraumoja saaneet isät purkivat pelkojaan ja äkkipikaistukissaan perhe saattoi vaikka lentää pellolle.
Sinulla menee nyt sukupolvet sekaisin. Sotatraumoja saaneet isät siittivät lapsensa viimeistään 50-luvun alkupuolella. Nyt on puhe 60-luvun lapsista.
Itse olen syntynyt vuonna 1963. Isoisälläni oli sotatraumoja, isälläni ei. Äitini oli saanut ankaran kotikasvatuksen, ja halusi tietoisesti toimia toisin.En ole tuo edellinen, mutta isäni oli nuorinta sotaan joutunutta ikäluokkaa. Olen perheen nuorin lapsi ja syntynyt 1963
Juuri näin. Pikkusiskoni syntyi v. 1962, isä oli syntynyt v. 1923 ja oli kyllä jatkosodassa. Emme tunteneet ollenkaan isovanhempiamme, yhden heistä hautajaisissa olin ihan pienenä. Kaikki muut olivat jo haudassa.
Ja tästäkö voi yleistää, että melkein kaikilla 60-luvun lapsilla oli sodassa ollut isä jolla sotatraumojen takia remmikuritus herkässä?
Hauska, että palstalla on näinkin paljon ikäisiäini. Olen vuonna -63 syntynyt.
Mutta asiaan: tuloerot olivat toki suuret ja näin ollen elitasokin. Itse olin hyvin toimeentulevasta perheestä, mutta koulukavereistani monilla oli "palvelija", ehkä sitä jo silloin kotiapulaiseksi kutsuttiin.
Kävin eliittikoulua Helsingissä ja tuosta köyhyydestä en silloin tiennyt mitään. Vasta lapsuuden jälkipuolella olen tutustunut ihmisiin, joilla lapsena ei ollut luistimia, polkupyörää... uimapukukin piti nolosti lainata naapurilta.
Autoin paljon ystävääni, joka oli tällaista vailla. Eli aina annoin omistani. Minulla vaikka oli vähän pieneksi jäänyt fillari, kaksi uimapukua jne. Vaatteitakin annoin paljon. Oltiin samankokoisia. Vanhempani huomasivat tämän, mutta eivät puuttuneet asiaan. Ymmärsivät!
Ihan hyvällä tein, mutta ymmärrän, että oli ehkä kaverille noloa.
Ei tuo mikään fakta ole. Ei todellakaan ruumiillinen kuritus ole ollut jokapäiväistä suurimmassa osassa perheitä. Itse en tunne ikäluokastani ketään, jonka kotona olisi systemaattisesti tuota harrastettu. 70-luvulla olen syntynyt ja pk-seudulla asunut.