Mitä teitte tai aiotte tehdä vanhempienne ihanille tavaroille, kun heistä jätti aika?

Vanhempani ovat tehneet ns kuolinsiivousta jo siitä, kun jäivät eläkkeelle. Osa arvotavaroista on lahjoitettu sitä haluavalle toki oikeamielisesti kaikkien lasten, lasten puolisoiden ja lapsenlapsien kesken. Vanhemmillani on runsaasti Arabiaa, Artekia (Alvar Aallon suunnittelua pääosin) ja modernimpaa taidetta. Olemme saaneet valita nimipäivinä tietystä taulukokoelmasta mitä haluamme ja kukin vuorollaan. 

Nyt isä kuoli ja äiti osti pienen kaksion palvelutalosta, joten kesän lopussa on tiedossa tavaroiden jakoa ja hävittämistä. Osan laitamme FB:n annetaan ilmaiseksi-ryhmiin ja osan pidämme itse.

Vanhempieni tapa antaa jo eläessään omaisuuttaan on ollut hyvä ratkaisu siltä osin, että siinä ei myöskään ole syntynyt happamia ajatuksia kuinka käly sai himoitsemani Iittalan vadin. Hymähdin kälylle, että voihan perkules kun tuosta olen aina tykännyt ja hyvä kun se on nyt päätetty kuka sen sai. Loppujen lopuksi sitä tavaraa ei oikeasti tarvitse sellaisia määriä kuin niihin ihastuu, joten eiköhän me äiti saada kunnialla muuttamaan uuteen kotiin ja rauhallisessa ilmapiirissä. Äiti ei edes halua enää ottaa kantaa, mitä teemme heidän tavaroilleen.

Vierailija kirjoitti:

Ottakoon sisarukset mitä haluaa ja loput saa hakea joku kuolinpesiä ostava firma ja kipata vaikka kaatopaikalle. Muistot ei ole kipoissa ja kupeissa.

Jaksan aina ihmetellä tuota "muistot ei ole tavaroissa"-sanontaa, sillä itselläni ne muistot nimenomaan pysyy tallessa kun näen tavaroita jotka liittyvät ihmiseen tai tapahtumaan. Jos hävittäisin tavarat, menisi muistot niiden mukana.

Olisipa ihanaa tavaraa niin tuo voisi olla ongelma. Nyt kuitenkin pelkkää krääsää enimmäkseen joten helppo luopua

Myyn, hävitän tai annan pois. Joitakin yksittäisiä juttuja voisin haluta itselleni, mutta onhan selvää, että kun vanhemmat asuvat omakotitalossa ja itse en todennäköisesti koskaan asu kolmeakymmentä neliötä suuremmassa yksiössä, eivät tavarat voi minun luokseni tulla.

En kiinni materiaan, joten lähinnä tuossa on eroon pääsemisen vaiva. Äitini on kyllä tänä vuonna tehnyt jo ruotsalaista kuolinsiivousta, joten paljon menee pois hyvissä ajoin. Suosittelen kaikille. Muuten jää lapsille iso taakka.

Äitini on kerännyt vuosikymmenten aikana talon täyteen tavaraa, ja luulee että me lapset pidämme hänen tavaroitaan samanlaisina aarteina kuin hän itse. Hän ei siis mitään kuolinsiivousta tule tekemään, vaan rakastaa ajatusta, että jättää kasoittain kaikkea ihanaa lapsilleen.

Pidän vanhoista huonekaluista ja astioista kyllä itse, mutta minun yksiööni ei mitään ylimääräistä mahdu ja sisarukseni taas eivät ole kiinnostuneet mistään vanhasta krääsästä. Äitini "ihanat" taulut ja vaasit eivät taida kelvata meille kenellekään. Siitä tulee kyllä vielä raskas urakka.

Aika moni takertui tuohon ihanaan. Minun olisi kannattanut tarkentaa avausviestissäni, mitä tarkoitin.

Tarkoitin siis tavaroita, jotka ovat omasta mielestäsi ihania. Että mitä ihmettä niille kuolinpesän tavaroille ja esineille ja vaikka huonekaluille, jotka ovat oikeasti mielestäsi ilman muuta säilyttämisen arvoisia. Miten saat mahtumaan niitä kotiisi? Harvalla meistä mahtuu kotiin juuri mitään ylimääräistä. Miten ratkaista pulma? Ap

Minä vain vein kirpparille, vaikka harmitti. Mitäs teet kaksion asukkaana muutakaan. Muutaman esineen otin muistoksi, muu pois ;(

Stressaan itse asiassa juuri tätä asiaa omalla kohdallani. Sen verran monta kuolinpesää raivattuani en halua jättää lapsilleni sellaista työmaata. Olen aloittanut kotini, varastoni ja kesämökkini raivauksen ja ostan lisää tavaraa todella harkiten.

Omat vanhempani ovat hurahtaneet minimalismiin, joten en ole kovinkaan huolissani.

Appivanhempien kuolemaa sitä vastoin pelkään, jo siksi että heillä on appiukon edesmenneiden vanhempien talo ja tavarat läpikäymättä (miehen mummo kuollut 2004 ja ukki 2014), ja appivanhemmilla vähän hamsterin vikaa. Mieheni on ainut lapsi, joten jonain päivänä meillä tulee olemaan järjetön urakka. Mieheni jo ukkinsa kuoltua peri vanhan veteraanin sotamuistot, joten isovanhemmiltaan ei tule haluamaan enää mitään.

Ihan muutama kaikkein ihanin astia ja ehkä yksi huonekalu asuntooni mahtuisi, mutta kaikki muu täytyy myydä tai hävittää. Eihän siinä muita vaihtoehtoja ole. En ainakaan maksaisi asumisesta lisää vain jotta olisi tilaa varastoida enemmän tavaraa. Ymmärtäisipä edellinen sukupolvi asian ajoissa. Heillä on iso talo maalla, minulla yksiö kaupungissa.

Siskot vei kaikki, muutaman valokuvan kerkesin ottaa.

Vierailija kirjoitti:

Paha, molemmat tahoillaa hamstraajia!

Meillä toisinpäin. Minimalisteja. Ei edes henkareita riittävästi. Muut tavarat ovat perushuonekaluja jne ja lasten ylioppilaskuvat kehyksissä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikilla tavaroilla on elinkaarensa ja usein kun vanhemmista aika jättää ne ovat jo elinkaarensa päässä.

Ja se ihana nojatuoli ja matto, vaatii kunnostusta ja entisöitiä ja se maksaa maltaita. Joku nojatuoli vaatii uudelleen verhoilun 10-20-vuoden välein ja uudet liimaukset.

Juuri entisöin vanhemmilta saadun nojatuolin, joka on mummon perintöä ja maksoin verhoilusta ja kunnostuksesta 1100€ ja ainakin kerran vanhemmat ovat tehneet saman eli tuolille on tullut hintaa.

Ja ihan sama asuntojen, kiinteistöjen ja kesämökkien kanssa.

Metsäkiinteistössähän tuo on varsinainen ongelma. Vähintään 20 vuoden välein pitää hakata ja harventaa ja siitä saa sitten tilille ongelmia tuottamaan jopa satoja tuhansia euroja.

Hehheh...mistä tuollaista talousmetsää voi ostaa, joka voidaan harventaa ja hakata ja saa vielä satoja tuhansia euroja.

Tiedötkö mitä maksetaan tukkipuusta ja kuinka usein siitå saa myynti puuta.

Meillö 20v kasvaa vain risukkoa ja hyvä, että harvennuksella saadaan polttopuuta.

Ja jos metsä tuottaa 20v satoja tuhansia euroja, kannattaa ostaa, sillä maaseudulla saa metsämaata jopa euron neliö.

Vien kierrätyskeskukseen mitä ottavat, arvotavaran myyn ja loput kaatikselle. Aika vähän on sellaista mitä itselleni otan, valokuvat.

Miksi lapsen pitäisi ottaa vanhempansa tavarat riesakseen heikentämääm elämänlaatua vain koska ne olivat vanhemmalle eläessään rakasta materiaa? Hamstraajan ajatusmalli.

Muistelen varmasti säännöllisesti sitten kun aika heistä jättää piankin, mutten tarvitse siihen heidän kulahtanutta omaisuuttaan, vain rakkaimmat ja käyttökelpoisimmat säästän. Omistaminen on jo vähän yliarvostettua.

Kahden hamsterin ainoana perijänä suoraan sanottuna pelottaa tuleva. En tiedä mitä teen. Ehkä otan henkkoht muistot kuten valokuvat talteen ja sitten avaan kämppään kirpputorin. Tavaraa on. 50-luvulta alkaen ovat hamstranneet mielellä "jos joskus tulee pula-aika". Tavaraa on heillä, meillä, vuokravarastossa. Omaa tavaraa ja sukulaisten kuolinpesiä....

Tätä asiaa olen miettinyt. Äitini asuu isossa talossa ja tavaraa on aivan valtavasti. Lapseni on muuttamassa omilleen ja tarvitsisi kattilaa ja lasia ja kahvikuppia ja verhoa. Mutta mitään ei voi äidiltä pyytää, koska sisarukseni tulisi lankoja pitkin kimppuuni, kun olen rakasta perintöä jo jakamassa. Joten ostan lapselleni kattilat ja kipot ja kupit ja kun äiti kuolee, ne kipot ja kupit menee jonnekkin kierrätyskeskukseen, kun ei niitä oikeasti rikas sisaruksenikaan tarvitse, enkä minä.

Itse olen ajatellut tehdä ajoissa kuolinsiivouksen ja hävittää kaiken turhan pois, ettei jälkeen jääneiden tarvitse miettiä, mitä ihmettä tekevät ikivanhoilla tavaroilla, joille ei ole ollut mitään arvoa, muille kuin minulle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun vanhempani elävät vielä, mutta isovanhempien taloa olin raivaamassa joitain vuosia sitten kun molemmat menehtyivät lyhyen ajan sisään. Rahallisesti arvokasta ei juuri ollut, mutta muisto- ja tunnearvoa toki oli huonekaluilla ja tavaroilla, joita oli lapsuudesta asti mummolassa käydessä katsellut. Mutta eihän siinä muu auttanut kuin viedä kaatopaikalle suurin osa, eihän se tavaramäärä olisi ikinä mahtunut minun tai vanhempieni jo valmiiksi sisustettuihin koteihin, niin että lopulta säästettiin vain jotain yksittäisiä tavaroita ja pieniä huonekaluja.

Pois heittäessä tuntui pahalta, mutta ajan myötähän ne unohtuu. En ole jälkeenpäin yhtäkään pois heitettyä tavaraa harmitellut, että olisi sekin pitänyt säästää. Sellaiset asiat unohtuu.

Miksi kaatopaikalle? :o Oliko niin käyttökelvotonta tai homeista? Eikö olisi voinut lahjoittaa jollekin, vaikka vähävaraiselle. Vanhoja huonekaluja rakastavia on yhä enenevässä määrin. Olisit taatusti saanut puhdasta rahaakin, ja ostaja olisi hakenut tavarat ilman omia kuljetusongelmia.

Homeista ei ollut, mutta hyvin loppuunkäytettyä. Isovanhempani olivat hyvin tarkkoja rahasta, eivätkä raskineet uusia huonekaluja, vaikka sohva oli jo notkolla ja täytteet pursusi ulos ja ruokapöydän tuoleista lähti selkänoja irti kun siitä nosti tuolia siirtääkseen. Samaa kuntoluokkaa oli lähes kaikki huonekalut. 

Oijoi. Noinhan se monesti menee. Ei ajatella, että jälkipolville jää koko pska ja siivous siihen päälle. Luulin jo kauhuissani, että kaatikselle päätyi ihanaa antiikkia. :)

Heitän helvettiin, mulla on omat rojut, en tarvii enempää.

Tutustukaa ajoissa erilaisiin fanitus ym. Ja myyntiryhmiin facebookissa.

Saa vähän käsitystä mikä on nyt IN.

Mm.

Värikäs koti

Sisustetaan vanhat talot

Pelastetaan vanhat esineet

Kasarilelut / xx-luvun lelut

No isälläni ei mitään erityisen ihanaa ollut. Otin sieltä yhden tason, koska se sopi meille. Ja muutaman muistoesineen ja vähän ruuanvalmistusvälineitä, mitä minulla ei ollut. Osa jaettiin sukulaisille ja ystäville, ne mitä kierrätyskeskus halusi, meni kiertoon ja loput kaatopaikalle.