Lue keskustelun säännöt.
Saatiin lapsi, ja olen tullut siihen tulokseen, että mieheni lapsuus oli karmiva
18.07.2019 |
Mies on aina ennen antanut ymmärtää, että hänellä on ollut tavallisen hyvä lapsuus. Ei ole koskaan sanonut mitään ikävää muistoa lapsuudestaan tai muutenkaan maininnut mitään, joka olisi ollut heidän perheessä jotenkin huonosti. Tosin ei ole erityisen paljoa lapsuudestaan puhunut, mutta hyviä asioita vain. Uskoo itse, että hänellä oli tavallinen ja hyvä lapsuus ja hyvät vanhemmat.
No me saatiin lapsi kaksi vuotta sitten ja tämän lapsen myötä on alkanut paljastua mielestäni aika karmivia asioita jotenkin rivien välistä. Kun puhutaan erilaisista tilanteista, joissa pitää päättää miten kasvattaa meidän lasta esim. pöytätavat tai nukkumaanmenotilanteet tai leikkimisen lopettamistilanteet jne, niin mies välillä mainitsee, että hänen lapsuudessaan heillä nuo asiat meni tavalla X. Ja minulle ne tavat kuulostaa kamalilta, tunnekylmiltä ja narsistisilta. Tai että häntä ei ole koskaan lapsena lohdutettu (hänen mielestä siinä ei ole mitään ihmeellistä, minun mielestä taas lasta pitää äidin tai isän lohduttaa, jos lapsi vaikka pettyy pahoin). Tai miten häntä on vain haukuttu jos hän ei ole osannut jotain lapsena vaikka on yrittänyt ja ei kehuttu koskaan. Jne.
Sanoin miehelle, että kuulostaa että sinulla on ollut aika tunnekylmät ja ehkä narsistiset vanhemmat kun olit lapsi, ja mies alkoi vastaukseksi kehua heitä maasta taivaisiin. En tiedä mitä tästä pitäisi ajatella. Ahdistaa. Surettaa miehen puolesta. Onneksi mies kuuntelee ja uskoo minua kyllä kun perustelen miksi esim. lohduttaminen on tärkeää, vaikka hänet on kasvatettu niin että ei saa lohduttaa.
Kommentit (149)
Vierailija kirjoitti:
Ap, hienoa, että katkaiset tunnekylmyyden ja opetat miehellesi parempia lastenkasvatuksen tapoja!
Mutta pyydän: älä kyökkidiagnosoi appivanhempiasi. He todennäköisesti kasvattivat lastaan kuten heitä itseään olivat sota-ajan isovanhemmat kasvattaneet, "karaisemalla".
Ja on oikeasti turhaa alkaa haukkua miehelle hänen vanhempiaan ja lapsuuttaan! Se on todella ahdistavaa miehellesi. Hän ymmärtää kyllä asian itse jossain vaiheessa, jos on ymmärtääkseen. Sinun jankuttamisesi ei asiaa auta.
Olen samaa mieltä, että ei miehelle kannata hänen vanhempiaan kyökkidiagnosoida, ja aina pitää myös yrittää ymmärtää vanhempien ja appivanhempien omia lähtökohtiaan. Ketään ei saa kohdella epäkunnioittavasti, mutta se ei tarkoita ettei omia mielipiteitä ja rajoja saisi olla.
Muistuttaisin kyllä, että oma lapsuus tulee väistämättä keskustelunaiheeksi kun on omia lapsia, ja mietitään miten halutaan tai ei haluta heitä kasvattaa. Tietyt vaiheet lapsen elämässä herättävät myös vanhemmassa oman lapsuuden tunteita esiin. Ei puolison täydy teeskennellä, että jokin juttu toisen lapsuudessa on ihan normaalia, jos se ei ole ollut. On ihan ok sanoa jopa sille puolisolle, että hei vanhempasi tekivät kyllä väärin kun tekivät noin.
Samoin kun ne lapset syntyvät, tulee keskustelunaiheeksi myös mitä isovanhemmilla hyväksytään ja mitä ei. Kuka lapsia hoitaa ja millä ehdoilla. Mihinkään pumpuliin ei täydy puolisoa kääriä, jos tämän vanhemmat toimivat ikävästi/väärin lapsenlapsen kanssa.
Ehkä se pointti on siinä, miten asiat sanoo. Syyttääkö appivanhempia tunnekylmiksi narsisteiksi, vai toteaako että hei tuo ei ole ok ja perustelee sen oman näkökannan. Sitten luodaan yhdessä ne oman perheen säännöt ja rajat. Ja mielestäni on hyvä muistaa sekin, että kun lapsia tekee, niin silloin henkisellä tasolla jättää lapsuuden perheen voidakseen olla aikuinen omassa perheessään. Aika usein se vaatii myös sen, että sietää puolison perustellun kritiikin vanhempiaan kohtaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aika monella nyt 5-kymppisellä on ollut tunnekylmä kasvatus. Lieneekö sodan runtelemien omien vanhempien traumojen seurausta mm. Osa tajuaa sen ja osannut käsitellä sen, mutta osa ei ja jankkaa tätä ’lapsia ei pidä pumpulissa kasvattaa’ ja muuta tuubaa. On ahdistunut olo ja tekee silti samalla lailla kun omat vanhemmat teki. Puuttuu sellainen aikuinen tosiasioiden myöntäminen ja uskallus katsoa omia demoneitaan silmiin. Itse olen naimisissa tälläisen tunne-elämältään kehittymättömän kanssa, mutta onnistunut kasvattamaan lapsista älykkäitä ja empaattisia, ajattelevia olentoja. Suomessa olisi aika paljon vähemmän mt-ongelmia jos näitä asioita tiedostettaisiin enemmän. Meillä on voimakas pärjäämisen kulttuuri ja samalla ihmiset uupuvat ongelmiensa kanssa. Ei uskalleta puhua ongelmista. Kaikki lähtee omista korvien välistä. Jos voit hyvin hoivaat ja lohdutat lapsiasi tukien heitä kasvun kiperissä paikoissa olemassa olevana turvallisena vanhempana. Kukaan tasapainoinen henkilö ei kykene/eikä halua olla julma lapsia(tai muitakaan ihmisiä) kohtaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen keski-ikää lähentelevä mies ja olen tajunnut pikkuhiljaa, että lapsuuteni oli aivan perseestä monellakin tavalla.
Mikä on saanut sinut tajuamaan, ja millä tavalla se oli perseestä?
Mieheni on 43-vuotias eli keski-ikää lähentelee hänkin. Ap
43-vuotias ei lähentele keski-ikää, koska on jo ollut sitä muutaman vuoden.
Ei toi vielä karmivaa ole. Ikävää kyllä.
Ei ollut mm. väkivaltaa.
Vierailija kirjoitti:
Ei tuo nyt karmivaa ollut. Oikeasti karmiva on todella pahaa.
Näin on. Tiedän itse sen kun olen kokenut kaiken pahan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä kasvatus on voinut olla tunnekylmää, vaikka vanhemmat eivät sitä olisi. Ja silti he ovat tarkoittaneet hyvää ja lapsilleen parasta, siltikin on ollut tynnekylmää, koska aiempi ajatus kasvatuksesta oli juuri, että lasta ei saa "lelliä" ja häntä pitää "karaista", että selviää ankarasta maailmasta. Ja nähtiin, että äidin "ylenmäärinen lelliminen" olisi lapselle juurikin ja haitallista ja hänen kehitykselle vahingollista. "Liika syliin ottaminen", "liian herkästi itkevän lapsen luo meneminen", "liian paljon äidin kanssa oleminen" tekevät lellipoikia ja hauraita aikuisia, jotka jäävät jalkoihin eivätkä pärjää eräänä elämässä.
Minuakin nuorena äitinä vielä 2000-luvulla molemmat suvut ja mieheni opastivat näin.
Ei se tarkoita, etteivät he rakastaisi, tarkoittausi hyvää, mutta samalla ajaisivat tunnekylmää kasvatusta.
Minä olen koko ajan ollut eri mieltä, ja sanoin myös lapsen isälle, että maailma ihan taatusti tuottaa ne pettymykset ja kohtelee kaltoin, minun äitinä ei sitä tarvitse tehdä. Ja maailma todella on kova, en sitä kiellä, joten äitinä haluan, että lapsella on edes yksi ihminen, joka on henkeen ja vereen hänen puolella, ja hän tietää sen. Ja on yksi turvapaikka, että kotiin voi aina tulla nuolemaan haavansa, niin jaksaa sitten taas lähteä tuulta päin. Minä en esimerkiksi ymmärrä tätä kotoa pois potkimista. Jos lapsi ei usko kykyihinsä niin paljon että haluaisi itse lähteä maailmalle, olen tehnyt jotain ihan väärin.
Mutta sekä lapsen 60-luvulla syntynyt isä että nykyinen 60-luvulla syntynyt mieheni ovat molemmat tätä "karaisu" -koulukuntaa, ja ihan hukassa pienten lasten kanssa.
Jtkuu vielä...
Eikä sillä karaisumentaliteetilla kasvatetun lapsuus ollut sen ajan mitalla "huono lapsuus" sikäli että olisi ollut heitteillä juoppojen seassa, silti se oli tunnekylmää kasvatusta. Ja kun sen tunnistaa, ei pidä enää noudattaa sitä.
Emmehän käytä DDT:tä ja asbestiakaan enää, vaikka se oli 60-luvulla ihan normaalia, eivätkähän niitäkään ihmiset pahuuttaan käyttäneet, uskoivat vain että se on parasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Joku tuolla yritti selittää, että lapsen kanssa pitää joka tilanteessa sanoittaa tunteita ja olla empaattinen ja muuta vastaavaa. Varmasti ihan ok silloin, kun ollaan rauhassa kotosalla ja sellaiseen on aikaa.
Mutta kun nykyään näkee näitäkin vanhempia (lähinnä äitejä), jotka kuvittelevat, että aina on aika sanoittaa niitä tunteita ja keskustella ja lässyttää. EI OLE! Esim. viime viikolla näin tälläisen tilanteen keskellä suojatietä. Siinä on tilanne, jossa ei keskustella eikä sanoiteta, siinä otetaan tinttailevaa muksua vaikka sitten niska-perseotteella kiinni ja kannetaan tien yli jalkakäytävälle.
Joillakin kasvattajilla vaan menee tämä nykysuuntaus niin täydelliseksi ylilyönniksi, ettei siitäkään mitään hyvää seuraa.
Nimittäin se maailma on kuitenkin oikeasti tyly.
Jo päiväkodissakin tulee tilanteita, joissa lapsenkin täytyy osata vaan niellä ne kyyneleet ja sitten sanoitetaan ja sössötetään toisella kertaa.
Entäs työelämä? Kuinka kauan sinun työpaikallasi katsotaan Naava-Kerttua, joka vaan haluaa keskustella joka asiasta ja sanoittaa tunteitaan, niin ettei ehdi töitään tekemään?
Vanhoihin kasvatusmetodeihin verrattuna tässä nykyisessä on paljon hyvää, mutta sitäkin pitäisi aikuisen osata sitten käyttää työkaluna oikeassa paikassa, järki päässä.
Mä olen tismalleen samaa mieltä siitä, että nykysuuntaus on pääasiassa hyvä, mutta sitten on niitä vanhempia, jotka oikeasti pilaa senkin.
Ihan jo sellainen, että se oma lapsi ei vaan voi olla koko maailman napa tunteineen. Kiintymysvanhemmuusperheet-ryhmässä esim. on käyty keskustelua tuosta "tunteiden sanoittamisesta suojatiellä". Siellä esim. oltiin sitä mieltä, että jos lapsi saa raivarit sopimattomassa paikassa, niin lasta ei saisi kantaa paikan ulkopuolelle rauhoittumaan vanhemman kanssa, koska se on lapsen tahdon vastaista toimintaa.
Tarkoittaen sitä, että jos kyseessä on vaikkapa koulun kevätjuhla, niin yhden kiljukaulan tunneilmaisun suojelu on tärkeämpää kuin satojen muiden mahdollisuus nähdä omien läheisten lasten esitykset.
TÄTÄ en ymmärrä. Samoin siellä oli aivan legendaarinen keskustelu, jossa yksi äiti oli opettajalle laittanut viestin, kuinka hänen lapsensa pitäisi saada joulunäytelmässä olla joku yksisarvisella ratsastava merenneito, kun kyseessä oli lumiukkonäytelmä.
Suurin osa vanhemmista toki osaa kasvattaa lapsensa tolkullisesti ilman tuollaista pikkukeisariksi tai keisarinnaksi nostamista. Ymmärtää tilanteet ja osaa ottaa muutkin huomioon.
Ajan myötä näkemyksesi voi muuttua. Oma lapsi on iso muutos ja tuo kaikenlaista pintaan.
Mieheni perheessä on ollut paljon "vikaa". Ihan ilmeisiä, ja joskus minua kovasti suututtaneita ja ahdistaneitakin asioita.
Vaan kului joitakin vuosia, ja omankin lapsuudenperheeni ongelmat tulivat minulla pintaan.
Nyt tuntuu siltä, että miehen perheessä on osattu joku asia, mutta oltu huonoja jossain muussa. Ja omassa perheessäni on sitten ollut muut asiat. Parhaansa ovat yrittäneet kummassakin, ja omalla - joskus rikkinäisellä -tavalla rakastaneet.
Kummassakin perheessä kasvanut sekä hyvin tasapainoisia että vähän epävakaampia lapsia.
Kuka tietää,ehkä me onnistumme paremmin, kun olemme kuitenkin kasvaneet turvallisemmissa oloissa kuin vanhempamme? Tai sitten emme.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joku tuolla yritti selittää, että lapsen kanssa pitää joka tilanteessa sanoittaa tunteita ja olla empaattinen ja muuta vastaavaa. Varmasti ihan ok silloin, kun ollaan rauhassa kotosalla ja sellaiseen on aikaa.
Mutta kun nykyään näkee näitäkin vanhempia (lähinnä äitejä), jotka kuvittelevat, että aina on aika sanoittaa niitä tunteita ja keskustella ja lässyttää. EI OLE! Esim. viime viikolla näin tälläisen tilanteen keskellä suojatietä. Siinä on tilanne, jossa ei keskustella eikä sanoiteta, siinä otetaan tinttailevaa muksua vaikka sitten niska-perseotteella kiinni ja kannetaan tien yli jalkakäytävälle.
Joillakin kasvattajilla vaan menee tämä nykysuuntaus niin täydelliseksi ylilyönniksi, ettei siitäkään mitään hyvää seuraa.
Nimittäin se maailma on kuitenkin oikeasti tyly.
Jo päiväkodissakin tulee tilanteita, joissa lapsenkin täytyy osata vaan niellä ne kyyneleet ja sitten sanoitetaan ja sössötetään toisella kertaa.
Entäs työelämä? Kuinka kauan sinun työpaikallasi katsotaan Naava-Kerttua, joka vaan haluaa keskustella joka asiasta ja sanoittaa tunteitaan, niin ettei ehdi töitään tekemään?
Vanhoihin kasvatusmetodeihin verrattuna tässä nykyisessä on paljon hyvää, mutta sitäkin pitäisi aikuisen osata sitten käyttää työkaluna oikeassa paikassa, järki päässä.
Mä olen tismalleen samaa mieltä siitä, että nykysuuntaus on pääasiassa hyvä, mutta sitten on niitä vanhempia, jotka oikeasti pilaa senkin.
Ihan jo sellainen, että se oma lapsi ei vaan voi olla koko maailman napa tunteineen. Kiintymysvanhemmuusperheet-ryhmässä esim. on käyty keskustelua tuosta "tunteiden sanoittamisesta suojatiellä". Siellä esim. oltiin sitä mieltä, että jos lapsi saa raivarit sopimattomassa paikassa, niin lasta ei saisi kantaa paikan ulkopuolelle rauhoittumaan vanhemman kanssa, koska se on lapsen tahdon vastaista toimintaa.
Tarkoittaen sitä, että jos kyseessä on vaikkapa koulun kevätjuhla, niin yhden kiljukaulan tunneilmaisun suojelu on tärkeämpää kuin satojen muiden mahdollisuus nähdä omien läheisten lasten esitykset.
TÄTÄ en ymmärrä. Samoin siellä oli aivan legendaarinen keskustelu, jossa yksi äiti oli opettajalle laittanut viestin, kuinka hänen lapsensa pitäisi saada joulunäytelmässä olla joku yksisarvisella ratsastava merenneito, kun kyseessä oli lumiukkonäytelmä.
Suurin osa vanhemmista toki osaa kasvattaa lapsensa tolkullisesti ilman tuollaista pikkukeisariksi tai keisarinnaksi nostamista. Ymmärtää tilanteet ja osaa ottaa muutkin huomioon.
Häh, eihän tunnekasvatus tarkoita sitä, että lapsen pitää aina saada tahtonsa läpi ja ei saa kokea pettymyksiä. Vaan sitä, että lapsi saa tuntea pettymystä ja ilmaista sitä, ja vanhemmat hyväksyvät ja opettavat käsittelemään sen tunteen terveellä tavalla ja lohduttavat. Jolloin lapsi oppii, että pettymyksiä tulee, mutta niitä ei tarvitse pelätä, koska niistä selviää.
En ehkä antaisi miehen vanhempien hoitaa lasta jos olisin sinä...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla oli rankka lapsuus, jonka pelasti rakastava isoäiti.
Kun sain lapsen, annoin hänelle paljon rakkautta, läheisyyttä ja hyväksyntää joka päivä. Nyt hän on isä, ja näen hänen olevan hyvin lämmin ja läheinen lapselleen. Olen siitä iloinen.
Sisaruksilla voi olla aivan erilainen kuva lapsuuden tapahtumista. On fakta että perheen lapsia kohdellaan erilailla ja tabu että jostain lapsesta ei ole esim. tykätty yhtä paljon kuin toisista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulla oli rankka lapsuus, jonka pelasti rakastava isoäiti.
Kun sain lapsen, annoin hänelle paljon rakkautta, läheisyyttä ja hyväksyntää joka päivä. Nyt hän on isä, ja näen hänen olevan hyvin lämmin ja läheinen lapselleen. Olen siitä iloinen.
Sama, uskon että poikani osaa olla hyvä isä sitten joskus. Annoin kaiken rakkauteni hänelle ja turvan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä itsestä, mua on kehuttu aiheesta mutta myös haukuttu kun siihen on ollut syytä. Mutta en ole ainakaan ikinä luullut itsestäni liikoja vaan olen tiennyt pärjääväni, kun vain jaksan yrittää. Mitään ylenpalttista halailua yms. ei mun lapsuuteeni kuulunut, enkä koe jääneeni mistään paitsi. Lässynlässyn-vanhemmuutta vierestä seuranneena homma ei tunnu menevän ihan putkeen vaan lapsi on itsekäs, itserakas ja uhmakas.
Minäkin ajattelin TÄSMÄLLEEN noin ennen kuin selvitin asiani terapiassa ja itsekseni. Sen jälkeen tuollainen muiden lyttäämisen ihannointi on tuntunut vain säälittävältä. Olet ns. vain mielistelevä koira joka nuolee kättä joka lyö.
Miksi sitten lyttäät toista haukkumalla tätä mielisteleväksi koiraksi? Tekopyhä kirjoitus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joku tuolla yritti selittää, että lapsen kanssa pitää joka tilanteessa sanoittaa tunteita ja olla empaattinen ja muuta vastaavaa. Varmasti ihan ok silloin, kun ollaan rauhassa kotosalla ja sellaiseen on aikaa.
Mutta kun nykyään näkee näitäkin vanhempia (lähinnä äitejä), jotka kuvittelevat, että aina on aika sanoittaa niitä tunteita ja keskustella ja lässyttää. EI OLE! Esim. viime viikolla näin tälläisen tilanteen keskellä suojatietä. Siinä on tilanne, jossa ei keskustella eikä sanoiteta, siinä otetaan tinttailevaa muksua vaikka sitten niska-perseotteella kiinni ja kannetaan tien yli jalkakäytävälle.
Joillakin kasvattajilla vaan menee tämä nykysuuntaus niin täydelliseksi ylilyönniksi, ettei siitäkään mitään hyvää seuraa.
Nimittäin se maailma on kuitenkin oikeasti tyly.
Jo päiväkodissakin tulee tilanteita, joissa lapsenkin täytyy osata vaan niellä ne kyyneleet ja sitten sanoitetaan ja sössötetään toisella kertaa.
Entäs työelämä? Kuinka kauan sinun työpaikallasi katsotaan Naava-Kerttua, joka vaan haluaa keskustella joka asiasta ja sanoittaa tunteitaan, niin ettei ehdi töitään tekemään?
Vanhoihin kasvatusmetodeihin verrattuna tässä nykyisessä on paljon hyvää, mutta sitäkin pitäisi aikuisen osata sitten käyttää työkaluna oikeassa paikassa, järki päässä.
Siinä olet oikeassa että keskellä jalkakäytävää ei pidetä mitään puheita, vaan siirrytään syrjään, mutta muuten kommentistasi huomaa ettet ole ymmärtänyt tunnekasvatuksen ideaa. Tarkoitus on, että lapsi jolle opetetaan tunnetaitoja, oppii lopulta toimimaan tunteidensa kanssa niin etteivät ne häiritse toimintakykyä aikuisena. Eli aikuisena hän tunnistaa tunteensa ja hyväksyy sekä positiiviset että negatiiviset tunteet osaksi elämää, eikä hänellä ole tarvetta työstää niitä jatkuvasti.
Tää o olis, mutta naavakertulle äiti koko ajan, jok hetki sanoitti ja kyseli, että mitä nyt tehdään...siis koko ajan.
Kyllä hirveen taakan pisti lapselleen...jatkuva kysely ja jatkuva puolitus
. Ei hetken rauhaa ja jatkuvasti tehdä päätöksiä...noin kaksi-kolme vuotias lapsi.
Ääripäät on huonoja.
Kyllä kasvatuksessakin rajat on oltava. Epäonnistum8nenkin kuuluu elämään ja lapselle on hyvä suoda se, että oppii selviämään ja selvittämään.
Tuskinpa miehellä narsistivanhemmat on. Kuulostaa välttelevältä kiintymyssuhteelta, googlaa. Tyypillistä siinä on tuo, että lapsuus oli muka ihan ok ja normaali, vanhempia jopa kehutaan. Hyvin todennäköisesti mies on sinuunkin välttelevästi kiintynyt, kun ei selvästikään ole terapiassa käynyt asian takia. Tämä on Suomessa yleinen vaiva. Sinunkin kiintymyssuhdetyypissäsi saattaa olla jotain vialla, kun olet lähtenyt välttelevän kelkkaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kerro tarkemmin.
Onko pakotettu syömään?
Ei vielä kuulosta hirviöiltä saati narsisteilta.
Ei meilläkään lohdutettu, mutta en koe vanhempiani tunnekylmiksi. Vinkumista ei kannata palkita lohdutuksella, toki jos sattuu tai muuta niin sitten.
-ei lohdutettu (en oikein tiedä mitä tarkoitat vinkumisella, itse tarkoitin, että jos lapsi vaikka pettyy pahasti jostain niin häntä pitää lohduttaa)
-ei kehuttu mistään
-haukuttu jos ei ole osannut jotain, vaikka on parhaansa yrittänyt (osa sellaisia asioita, joita lapsi ei edes voisi osata)
-ei ole oltu silleen tunnetasolla läsnä lapselle, vaan oltu etäisiä ja tunnekylmiä
-vältelty kaikki ns. vaikeita puheenaiheita eli puhuttu vain pinnallisesti
-pakotettu syömään vaikka ei olisi enää yhtään nälkä
-puhuttu hänestä pahaa tavallaan takanapäin mutta niin että hän kuulee eli on esim. viereisessä huoneessa
Ap
Nää nyt vaan oli tosi tavallisia "vanhaan aikaan". Itse olen 1970-luvun lapsi ja meillä oli ihan samanlaista. Syynä selvästi se että sota-aikana syntyneet vanhemmat oli saaneet itse tällaisen mallin kotoaan. Ja oli ruuhkavuodet ja muu, ei he ehtineet miettiä jotain tunnejuttuja ja miten lapsia pitää kasvattaa, kun "mukulat oli siinä sivussa ennenkin kasvaneet". Omassa lapsuudessani tällainen oli tavallista mutta kyllä sitä nuoremmillakni vanhemmilla on esiintynyt.
Ja itse muuten en koe lapsuuttani mitenkään huonoksi. Ymmärrän sen, että jotenkin hyvin herkälle tai erityistarpeiselle lapselle se olisi voinut johtaa katastrofiin, mutta minulle ja kahdelle veljelleni se johti tietynlaiseen hyvään kovettumiseen ja itsenäisyyteen, joka on auttanut paljon elämässä. Sitä piti löytää lohtu ja voima omasta sisältään jo pienenä, kerjäämättä sitä ulkopuoleltaan.
Me ollaan mieheni kanssa molemmat 70-luvun lapsia, mies 43 ja minä 40. Mutta ei meidän vanhemmat ole sota-aikana syntyneet vaan monta vuotta sodan jälkeen. Mutta joka tapauksessa, ainakin minun lapsuudessa meidän perheessä oli paljon lohduttamista, halailua, sitä että lapsia kehuttiin ja kannustettiin, meille oltiin läsnä ja ei meitä lapsia koskaan haukuttu mistään (toki rajat meillä oli, mutta ei meitä haukuttu esim. tyhmiksi kuten miestäni). Ap
Teillä oltiin edistyksellisiä :) Täällä oli joskus ketjukin jossa 1960- ja 1970-luvulla syntyneet jakoivat kokemuksiaa lapsuudestaan ja äideistään ja päälinja oli että oli aika kylmää. Joitain oli toki jotka tuli ketjuun kertomaan että ei meillä vaan, oli ihan erilaista. Mutta valtava enemmistö oli sitä mieltä että kersat sai kasvaa lähinnä itsekseen, nöyryytettiin, ei ihan pikkulapsi-iän jälkeen koskettu jne. Osalle tämä oli aiheuttanut aikuisikään asti jatkuvia vaikeuksia, osalle ei.
Itse olen sitä mieltä että ei sitä mallia kannata jatkaa vaan toimia lapsilähtöisemmin. Mutta ei sitä myöskään tarvi kauhistella eikä väkisin tehdä siitä ongelmaa, jos tämän vanhanajan kasvatuksen "uhri" pärjää nykyisin ihan hyvin.
Eihän ap ole 70-luvun lapsi, koska on vasta 40v. Ei tiedä 70- luvusta mitään. Itse olen 50v syntynyt -68 enkä todellakaan ole 60-luvun lapsi, en tiedä siitä mitään. Lapsi olin 70-l ja teini 80-l. Ärsyttävää.
AP kasvattaa seuraavaa pullamössösukupolvea.
Ei ennenvanhaan kukaan ehtinyt lapsia ns. Kasvattaa ne vain kasvoi ja vanhemmat teki kaikkensa elannon hankkimisen eteen.
Nykyään vasta lapsia on ruvettu paspomaan ja curling vanhemmista puhumaan.
Ehkä paras olis joku keskitie, kohtuus kaikessa.
Kieltämättä moni on, mutta se ei todellakaan johdu siitä että on lapsena asetettu rajat JA sanoitettu tunteita.
Se tunnekasvatus on ihan yksi tärkeimpiä asioita, millä voidaan ehkäistä mm. syrjäytymistä, päihdeongelmia kuin väkivaltaakin. Ihminen joka tunnistaa omat tunteensa ja osaa ne käsitellä järkevästi, pärjää elämässä paremmin kuin sellainen joka on tunteidensa kanssa hukassa tai josta tunteet ottavat vallan.