Lue keskustelun säännöt.
Missä iässä ne lasten harrastukset pitää viimeistään alkaa, että kehittyy hyväksi?
Minua suuresti ihmetyttää, kun tytär 10 v. haluaisi aloittaa voimistelun. Otin jo keväällä yhteyttä erääseen voimisteluseuraan, josta valmentaja sanoi, että vähän myöhäinen ikähän tuo on aloittaa, jos aikoo kehittyä hyväksi. Suurin osa kuulemma aloittaa 5-8-vuotiaina, joten tyttäreni on varmasti vanhin aloittaja tulevana syksynä, jos jää jonottamaan paikkaa (näin siis kerrottiin). No, mietin sitten, voisiko hän aloittaa viulun soiton, koska on ollut lahjakas musiikissa (koulussa musiikki kiitettävä), ja koska häntä itseään kiinnostaisi viulun tai pianon soittaminen. Puolituttu viulunsoiton opettaja antoi ymmärtää, että kun ei ole mistään instrumentista lajitaustaa, voi olla vaikeaa aloittaa enää 10-11-vuotiaana viulun soittoa. Hän suositteli ennemmin esim. pianoa tai kitaraa, niissä voi kehittyä hyväksi vielä tuossa iässä aloittava. Nämä eivät kiinnosta tytärtäni. Olen hiukan hämmästynyt, että mihin harrastukseen tuon tytön pitäisi sitten mennä. Entäs sitten jos vaan menee viulua harjoittelemaan ja musiikin teoriatunneille ilman mitään paineita kehittyä huipuksi? Onko se muka paha asia? Tai voimistelun aloitus 5. luokan alussa? Pakkoko siinä on huipuksi kehittyä, vaikkei ole mistään lajista aiempaa kokemusta? Mikä sitten on sellaista, minkä voi aloittaa tuossa iässä ilman että valmentajan/opettajan asenne on, että olet vähän vanha enää aloittamaan?
Kommentit (501)
Tietenkin hän voi mennä ja kannattaa mennä viulutunneille. Sinne vaan, heti, mars. Höpinää on se, että kaikkien pitäisi kehittyä optimaalisesti ja huippuunsa. Kaikenlainen soittotaito on hyvä asia. Harrastus ei ole sama asia kuin tuleva huippuosaaja tai edes työ.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Monet harrastukset alkaa leikkimielellä jo päiväkoti-ikäisenä. Musiikkiopiston muskarissa tulee hyvin rytmiharjoituksia ja tutustuu kivoihin soittimiin. Sitten voi siirtyä taitojen kasvaessa varsinaiseen opistoon.
Urheiluseurat järjestävät päiväkoti-ikäisille liikuntaharrastuksia iltaisin, niissä tulee ryhmätyöskentely ja kilpaileminen tutuksi ja on helppo sitten siirtyä vakavammin harrastuksen pariin.
Seurat saavat rahoitusta paljon myös kilpailumenestyksen mukaan, siksi etsivät uusia kykyjä ja korostavat kilpailua. Harrastesarjojakin löytyy.
Voihan harrastaa vapaastikin asioita, sisäliikuntapuistoissa ja uimahallissa on kiva käydä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On toedella outoa, että harrastusten ohjaajat eivät halua vetää ns. harrastusryhmiä.
Tähän irralliseen kommenttiin sen verran, että isoissa liikuntaseuroissa kilparyhmien valmentajat ovat ammattilaisia, joille maksetaan palkkaa. (Itse ajattelen tässä joukkuevoimistelua, siellä ainakin on näin) Heidän aika menee suunnittelussa ja valmentamisessa. Monta tuntia joka päivä sitä konkreettista valmennusta salissa / hallilla, ja sitten kisamatkojen ja koreografioiden suunnittelua ym. He ovat ihan työllistettyjä niiden kilparyhmiensä kanssa, ja niiden ryhmien vanhemmat ja seura maksaa sen palkan.
Heillä ei ole aikaa harrasteryhmille.
Harrasteryhmät taas; niitä vetää vapaaehtoiset, yleensä jonkun harrastajan vanhempi, isä tai äiti. Jos ei näitä ole tarpeeksi, niin katsoo peiliin!
Vanha keskustelu, mutta käveli vastaan, niin pakko ottaa kantaa tähän:
"On toedella outoa, että harrastusten ohjaajat eivät halua vetää ns. harrastusryhmiä."
Keskimäärin harrasteryhmien vetäminen on aika kamalaa. Toki hyviäkin ryhmiä on tullut vastaan, mutta keskimäärin.
Verrattuna kilparyhmiin, harrasteryhmät ovat erittäin heterogeenisiä. Kilparyhmissä kaikilla on suurinpiirtein sama taito- ja motivaatiotaso, joten harjoitusten pyörittäminen on suhteellisen yksinkertaista.
Harrasteryhmiin taas mahtuu mukaan todella monenlaisia lapsia ja homman pitäminen mielekkäänä kaikille tuntuu välillä täysin mahdottomalta. Jos samassa ryhmässä on mukana hiukan epäliikunnallisia arkoja ja hiljaisia lapsia, jotka kuitenkin haluaisivat pelailla peliä ja lapsia, jotka voisivat liikunnallisuutensa puolesta olla kilparyhmässä, mutta jonkin kirjainyhdistelmän takia eivät pysty ottamaan vastaan yli 3 sanaisia ohjeita, mikään yhteistekeminen ei oikein tahdo toimia. Hiukan stereotyyppisesti ensimmäinen ryhmä kaipaa yleensä hyvin selkeitä ohjeita, mitä pitää tehdä, että he uskaltavat toimia kun taas jälkimmäiset vain rynnivät pallon perässä huutaen.
Ihan oma lukunsa ovat sitten ne, jotka vain jurottavat nurkassa ja ilmoittavat olevansa siellä vain, koska mutsi pakotti. Sinänsä en voi äitiä syyttää. Haluaisin minäkin edes tunnin tauon viikossa siitä mököttämisen katselusta...
Tässä siis vähän syitä, miksi ammattivalmentajat vetävät mieluummin kilpa- ja haasteryhmiä. Harrasteryhmissä kaivattaisiin useammin erityisopettajan kuin lajivalmentajan osaamista.
Vierailija kirjoitti:
Elina Gustafsson aloitti nyrkkeilyn 20-vuotiaana, nyt hän on maailman huippuja.
Sitten on se joku mies, joka aloitti oopperalaulamisen vasta aikuisena ilman mitään aiempaa laulukokemusta ja josta noin vain on kohonnut yksi tunnetuimmista tämän päivän suomalaisartisteista. Kiertelee maailman lavoja, käy välillä Suomessa piipahtamassa. Ei tule nyt nimi mieleen.
Lahjattomat reenaa...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On toedella outoa, että harrastusten ohjaajat eivät halua vetää ns. harrastusryhmiä.
Tähän irralliseen kommenttiin sen verran, että isoissa liikuntaseuroissa kilparyhmien valmentajat ovat ammattilaisia, joille maksetaan palkkaa. (Itse ajattelen tässä joukkuevoimistelua, siellä ainakin on näin) Heidän aika menee suunnittelussa ja valmentamisessa. Monta tuntia joka päivä sitä konkreettista valmennusta salissa / hallilla, ja sitten kisamatkojen ja koreografioiden suunnittelua ym. He ovat ihan työllistettyjä niiden kilparyhmiensä kanssa, ja niiden ryhmien vanhemmat ja seura maksaa sen palkan.
Heillä ei ole aikaa harrasteryhmille.
Harrasteryhmät taas; niitä vetää vapaaehtoiset, yleensä jonkun harrastajan vanhempi, isä tai äiti. Jos ei näitä ole tarpeeksi, niin katsoo peiliin!
Vanha keskustelu, mutta käveli vastaan, niin pakko ottaa kantaa tähän:
"On toedella outoa, että harrastusten ohjaajat eivät halua vetää ns. harrastusryhmiä."
Keskimäärin harrasteryhmien vetäminen on aika kamalaa. Toki hyviäkin ryhmiä on tullut vastaan, mutta keskimäärin.
Verrattuna kilparyhmiin, harrasteryhmät ovat erittäin heterogeenisiä. Kilparyhmissä kaikilla on suurinpiirtein sama taito- ja motivaatiotaso, joten harjoitusten pyörittäminen on suhteellisen yksinkertaista.
Harrasteryhmiin taas mahtuu mukaan todella monenlaisia lapsia ja homman pitäminen mielekkäänä kaikille tuntuu välillä täysin mahdottomalta. Jos samassa ryhmässä on mukana hiukan epäliikunnallisia arkoja ja hiljaisia lapsia, jotka kuitenkin haluaisivat pelailla peliä ja lapsia, jotka voisivat liikunnallisuutensa puolesta olla kilparyhmässä, mutta jonkin kirjainyhdistelmän takia eivät pysty ottamaan vastaan yli 3 sanaisia ohjeita, mikään yhteistekeminen ei oikein tahdo toimia. Hiukan stereotyyppisesti ensimmäinen ryhmä kaipaa yleensä hyvin selkeitä ohjeita, mitä pitää tehdä, että he uskaltavat toimia kun taas jälkimmäiset vain rynnivät pallon perässä huutaen.
Ihan oma lukunsa ovat sitten ne, jotka vain jurottavat nurkassa ja ilmoittavat olevansa siellä vain, koska mutsi pakotti. Sinänsä en voi äitiä syyttää. Haluaisin minäkin edes tunnin tauon viikossa siitä mököttämisen katselusta...
Tässä siis vähän syitä, miksi ammattivalmentajat vetävät mieluummin kilpa- ja haasteryhmiä. Harrasteryhmissä kaivattaisiin useammin erityisopettajan kuin lajivalmentajan osaamista.
Tuo on niin totta. Minulla oli kerran samassa ryhmässä lähes puhumaton (osasi siis kyllä puhua, mutta vapaaehtoisesti ei sanonut sanaakaan) ja omiin maailmoihinsa uppoava lapsi (autistinen?) ja niin selkeä ADHD-tapaus, että ei todellakaan tarvinnut tutkintoa sen diagnosointiin. Tietenkään vanhemmat eivät kertoneet mitään etukäteen, vaikka kaikilta kysyttiin ilmoittautumisen yhteydessä, onko lapsissa jotain, mitä ohjaajien olisi hyvä tietää.
Oli melko mielenkiintoista, koska kyseessä oli harrastus, jossa turvallisuusohjeiden noudattaminen on erittäin tärkeää vakavien onnettomuuksien välttämiseksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On toedella outoa, että harrastusten ohjaajat eivät halua vetää ns. harrastusryhmiä.
Tähän irralliseen kommenttiin sen verran, että isoissa liikuntaseuroissa kilparyhmien valmentajat ovat ammattilaisia, joille maksetaan palkkaa. (Itse ajattelen tässä joukkuevoimistelua, siellä ainakin on näin) Heidän aika menee suunnittelussa ja valmentamisessa. Monta tuntia joka päivä sitä konkreettista valmennusta salissa / hallilla, ja sitten kisamatkojen ja koreografioiden suunnittelua ym. He ovat ihan työllistettyjä niiden kilparyhmiensä kanssa, ja niiden ryhmien vanhemmat ja seura maksaa sen palkan.
Heillä ei ole aikaa harrasteryhmille.
Harrasteryhmät taas; niitä vetää vapaaehtoiset, yleensä jonkun harrastajan vanhempi, isä tai äiti. Jos ei näitä ole tarpeeksi, niin katsoo peiliin!
Vanha keskustelu, mutta käveli vastaan, niin pakko ottaa kantaa tähän:
"On toedella outoa, että harrastusten ohjaajat eivät halua vetää ns. harrastusryhmiä."
Keskimäärin harrasteryhmien vetäminen on aika kamalaa. Toki hyviäkin ryhmiä on tullut vastaan, mutta keskimäärin.
Verrattuna kilparyhmiin, harrasteryhmät ovat erittäin heterogeenisiä. Kilparyhmissä kaikilla on suurinpiirtein sama taito- ja motivaatiotaso, joten harjoitusten pyörittäminen on suhteellisen yksinkertaista.
Harrasteryhmiin taas mahtuu mukaan todella monenlaisia lapsia ja homman pitäminen mielekkäänä kaikille tuntuu välillä täysin mahdottomalta. Jos samassa ryhmässä on mukana hiukan epäliikunnallisia arkoja ja hiljaisia lapsia, jotka kuitenkin haluaisivat pelailla peliä ja lapsia, jotka voisivat liikunnallisuutensa puolesta olla kilparyhmässä, mutta jonkin kirjainyhdistelmän takia eivät pysty ottamaan vastaan yli 3 sanaisia ohjeita, mikään yhteistekeminen ei oikein tahdo toimia. Hiukan stereotyyppisesti ensimmäinen ryhmä kaipaa yleensä hyvin selkeitä ohjeita, mitä pitää tehdä, että he uskaltavat toimia kun taas jälkimmäiset vain rynnivät pallon perässä huutaen.
Ihan oma lukunsa ovat sitten ne, jotka vain jurottavat nurkassa ja ilmoittavat olevansa siellä vain, koska mutsi pakotti. Sinänsä en voi äitiä syyttää. Haluaisin minäkin edes tunnin tauon viikossa siitä mököttämisen katselusta...
Tässä siis vähän syitä, miksi ammattivalmentajat vetävät mieluummin kilpa- ja haasteryhmiä. Harrasteryhmissä kaivattaisiin useammin erityisopettajan kuin lajivalmentajan osaamista.
Tuo on niin totta. Minulla oli kerran samassa ryhmässä lähes puhumaton (osasi siis kyllä puhua, mutta vapaaehtoisesti ei sanonut sanaakaan) ja omiin maailmoihinsa uppoava lapsi (autistinen?) ja niin selkeä ADHD-tapaus, että ei todellakaan tarvinnut tutkintoa sen diagnosointiin. Tietenkään vanhemmat eivät kertoneet mitään etukäteen, vaikka kaikilta kysyttiin ilmoittautumisen yhteydessä, onko lapsissa jotain, mitä ohjaajien olisi hyvä tietää.
Oli melko mielenkiintoista, koska kyseessä oli harrastus, jossa turvallisuusohjeiden noudattaminen on erittäin tärkeää vakavien onnettomuuksien välttämiseksi.
Vanhemmat voisivat kyllä olla rehellisiä, jos heidän lapsillaan on jotain erityisiä haasteita. Valmentajatkin osaisivat ehkä suhtautua eri tavalla vaikka lapsen tottelemattomuuteen. Tai pystyisivät kysymään, miten asiassa pitäisi toimia. En mä ainakaan tietäisi, miten minun pitää toimia, jos mulle tulisi ohjattavaksi autistinen lapsi.
Miten olisi diskotanssi tai flamenko? Entä judo?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuossa 10 vuoden iässä kannattaa ohjata jonkin harrastuksen pariin. Ei siinä tarvi edes tulla hyväksi. Tavoitteena on tosiaan se, että harrastaa jotain, mistä lapsi pitää. Kuvataidekerho? Liikuntaharrastus? Tanssiharrastus?
Eiköhän ne harrastusten vetäjät tiedä missä iässä pitää harrastus aloittaa, jos haluaa kehittyä siinä hyväksi. Varmasti noissa edm. Harrastuksissa on myös ryhmiä, joissa voi harrastaa ilman tavoitteellisuutta.
Alakoulun musiikinnumero ei korreloi sen kanssa, että oppii soittamaan jotain instrumenttia.
Voimistelussa perusteet opitaan jo nuorena. 10 vuotiaan pitäisi aloittaa huomattavasti nuorempien ryhmässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuossa 10 vuoden iässä kannattaa ohjata jonkin harrastuksen pariin. Ei siinä tarvi edes tulla hyväksi. Tavoitteena on tosiaan se, että harrastaa jotain, mistä lapsi pitää. Kuvataidekerho? Liikuntaharrastus? Tanssiharrastus?
Aloitus on tehty vuosia sitten, joten AP:n tytär alkaa olla kohta siinä iässä, että esim. mahdollinen ratsastusharrastus siirtyy hevosesta poikiin.
Urheilussa tai musiikkialalla hyvin menestyneiden jälkeläisten menestys tuo mainetta heidän vanhemmilleenkin. Sen takia halutaan tehdä meidän Pirkka-Paavalista ammattilainen jääkiekkoon ja Alma-Amaliinasta muusikko ja artisti, joka saa menestystä ja paljon kultalevyjä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ääh, voimistelu on kyllä niin kilpailuorientoitunutta ja vaativaa. Harmi, ettei harrasteryhmille nähdä tarvetta. Itse aloitin joukkuevoimistelun n. 5-vuotiaana ja se eteni hyvin nopeasti kilpailuhenkiseksi ja turhan vakavaksi. Voimistelun ilmapiiri on tänä päivänäkin usein myrkyllinen ja joskus suorastaan vaarallinen nuorille tytöille (ruokapäiväkirjoja, punnituksia, läskiksi haukkumista, kiusaamista valmentajien toimesta, ja lista jatkuu). Jos minulla olisi tyttölapsi, en kuuna päivänä laittaisi häntä ainakaan joukkuevoimisteluun.
Sitä en kyllä lainkaan ymmärrä, miksei viulunsoittoa voisi tuon ikäisenä aloittaa - ei kai tarkoituksena nyt ole miksikään virtuoosiksi tulla, vaan löytää mukava harrastus ja oppia uusia taitoja. Voihan aikuinenkin oppia soittamaan uudella soittimella, itsekin aloitin pianonsoiton kolmekymppisenä. Kauhean brutaali viesti lapselle, että on "liian myöhäistä". :(
Riippuu kuinka hyväksi haluaa. Jos haluaa kilpailla kiinalaisten ja japanilaisten kanssa, aloittaa sopii joskus 1,5 vuotiaana. Ja mistään sosiaalisesta elämästä ei tarvitse haaveilla. Suomen tasolla varmaan tuo 5-6v on ihan hyvä aloitusaika
Tyttäresi on itse valinnut kilpailullisia elitistiharrastuksia, missä vain muutama menestyy. Harrasteluharrastuksissa on matalampi taso ja isommat ikäryhmät. Katso vaikka radioamatöörejä, samaan porukkaan mahtuu harrastajia 50v ikähaitarilla. Eikä varmasti kilpailla tasosta
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja ryhmiä ajatellen se on muille ryhmäläisille epäreilua, jos joku aloittelija tulee mukaan. Itsekin harrastin pitkään erästä lajia, joka oli sellainen, mihin deittiehdokkaat tapasivat kutsua itse itsensä mukaan. Kokeilin pari kertaa ja huomasin, että olenkin ilmainen personal trainer, enkä saa itse treenattua aloittelijan seurassa. Miehillä oli kivaa, minun treenini meni pilalle. Sama olisi varmaan sinun tyttäresi kanssa, jos menisi ryhmään jossa ollaan kehittyneempiä
Jääkiekko viim.2-vuotiaana,että kehittyy NHL:ään ajoissa tienaamaan kymmeniä miljoonia...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsellä kokemusta eniten baletista, ja siinä kyllä tosissaan harrastavan pitäisi aloittaa n. 5-6 v viimeistään. Toisaalta, Misty Copeland aloitti vasta 13-vuotiaana :) . Myöhemmin aloittavalla pitäisi koordinaation hallinnassa olla sitten minimissään luontaista lahjakkuutta sekä venyvyyttä. Mutta jos asutte pääkaupunkiseudulla, niin esim. Helsingin Tanssiopistolla on alkeistunteja baletissa ja muissakin tanssilajeissa myös vähän isommille lapsille, jopa teineille. Eikä tarvitse harrastaa 5-6 krt/vko, niin kuin ne jotka haluavat tosissaan kehittyä. Tanssi on siinä mielessä hyvä harrastus, että sitä voi harrastaa juuri sen verran kuin haluaa.
Itelläni baletista ihan toiset kokemukset, tosin ei Helsingistä. Balettitunneilla raakattiin alkeisbaletista jatkoryhmään pääsevät. Voi harmi, kun ei tänä vuonna nyt onnistanut, kokeile vuoden päästä uudestaan. Oli se 8-vuotiaan
Baletti on aika raaka laji. Perusharrastusta hakevan kannattaa valita oikeastaan ihan mikä vaan tanssilaiji mieluummin kuin baletti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On toedella outoa, että harrastusten ohjaajat eivät halua vetää ns. harrastusryhmiä.
Tähän irralliseen kommenttiin sen verran, että isoissa liikuntaseuroissa kilparyhmien valmentajat ovat ammattilaisia, joille maksetaan palkkaa. (Itse ajattelen tässä joukkuevoimistelua, siellä ainakin on näin) Heidän aika menee suunnittelussa ja valmentamisessa. Monta tuntia joka päivä sitä konkreettista valmennusta salissa / hallilla, ja sitten kisamatkojen ja koreografioiden suunnittelua ym. He ovat ihan työllistettyjä niiden kilparyhmiensä kanssa, ja niiden ryhmien vanhemmat ja seura maksaa sen palkan.
Heillä ei ole aikaa harrasteryhmille.
Harrasteryhmät taas; niitä vetää vapaaehtoiset, yleensä jonkun harrastaj
Joillain vanhemmilla on älytön ajatus, että joku joukkuelajin harrastaminen korjaa monet keskittymisongelmat, ylivilkkauden ja muut rajoitteet. Harrastusten pariin ilmoitetaan lapsia, joilla ei edellytyksiä eikä välttämättä kiinnostustakaan lajiin. Harrastusryhmissä on usein valmentajana nuoria, jotka vasta aloittelevat ohjausta. Nämä haastavimmat lapset tuodaan sinne, häiritsemään muiden osallistumista.
Mitä tarkoittaa "kehittyä hyväksi"? Eikö harrastusten ole tarkoitus opettaa sosiaalisuutta, lisätä hyvää oloa (liikunta, musiikki, kädentaidot) ja opettaa vaikkapa toisten huomioon ottamista, tiimissä yhdessä tekemistä?
Harrastuksen pitäisi olla kivaa, ei vanhempien omien unelmien tai pätemisen toteuttamista lapsen kautta.
Vierailija kirjoitti:
Suomessa lapset eivät harrasta, lapset kilpailevat. Näitä ryhmiä vetävät yleesä ihmiset, joilla itselläänkin on kilpaurheilutausta.
Lapsi aloitti jalkapallon 6 v. ja lopetti 11 v. Harjoitusten määrä nousi tuossa vaiheessa 4 kertaan viikossa ja pelit sitten viikonloppuisin.
Meillä toinen alkoi uintiharrastuksen aika nuorena, sunnuntaisin oli pulikoinnit. Toinen kävi pianotunneilla. Sitten tytöt alkoivat pelata futista ja käydä ratsastamassa. Pikkuhiljaa ratsastaminen jäi pois, mieluummin lepäilivät. Jalkapalloon tuli lisää harjoituksia ja sekin jäi lopulta kun olisi vaatinut turhan paljon aikaa. Oli ihan mukavaa ajanvietettä lapsille ja minulle viikonloppuisälle. Tutustuttiin erilaisiin ihmisiin ja näki eräitä jotka ottivat futismatsit kovin vakavasti ja huutelivat tuomareille ja toisten vanhemmille. No se oli naurettavaa ja lapsellista eikä vaikuttanut lopettamispäätöksiin. Nuo olivat vaan harrastuksia, ei mitään aikomusta huipulle.
Ratsastuksen voi aloittaa aikuisenakin. Suurin osa harrastajista ei kilpaile, koska kiparatsastus vaatiin niin paljon rahaa ja aikaa (hevosen, kuljetuskaluston, maneesivuoron monta kertaa viikossa, valmentajan, kaikki viikonloput), että siihen on harvalla mahdollisuuksia.