Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Parisuhde ei kestäkään vaativaa vauvaa?
Ennen lapsen saamista parisuhteemme kesti sairauksia, työttömyyttä ja monenlaista vaikeaa asiaa. Eikä edes natissut liitoksistaan niissä pahemmin. Sitten saatiin vauva, jota yritettiin muutama vuosi (ja tuon yrittämisen ja siihen liittyvät pettymykset ym. parisuhde kesti myös hyvin).
Vauva on nyt 11 kk ja ollaan ihan eron partaalla. Vauva on temperamentiltaan "vaativa" ja ollut myös koliikkia ja refluksia ja muuta joka on lisännyt vaativuutta. Syömiset, nukkumiset ja sellaiset on alusta asti olleet hänelle vaikeita ja lisäksi vauvaa pitää viihdyttää paljon, koska muuten itkee suoraa huutoa koko ajan. Ollaan pyydetty vauvan vaativuuteen apua neuvolasta ja useammalta yksityislääkäriltä (ja selvitetty allergioita, kielijänteitä, reflukseja ym ym ja lopputulos kaikkialla on, että vauva on täysin terve mutta temperamentiltaan vaativa). Kaikkialla käsketään vain hyväksymään, että lapsi on sellainen kuin hän on. Ja olen hyväksynytkin sen, mieheni ei oikein ole vielä.
Kun meillä on kahdenkeskistä parisuhdeaikaa niin olen niin väsynyt että vain istun tuijottamassa eteeni ja esim. "treffi"ravintolaillallinen on aika turha hetki, koska en jaksa oikein edes jutella miehelle siinä, ja koko se parisuhdeaika menee siinä, että yritän toipua vauvan vaativuudesta ja jatkuvasta tarvitsevuudesta ja itkusta sen hetken. Minulla on taukoja vauvasta joka päivä, mutta ne ei riitä. Mies käy töissä ja harrastuksissa, joten hänelläkin on taukoja vauvasta, mutta ne ei riitä hänellekään. Olen kotona vauvan kanssa ja lääkärit ovat sanoneet, että tätä vauvaa ei kannata laittaa päiväkotiin aikaisin vaan hänen kanssa pitää tuon vaativuuden kanssa olla pidempään kotona kuin muiden lasten (ja olen samaa mieltä ja mieskin on). Mutta olemme molemmat ihan loppu, ja mies on nyt sanonut että haluaa erota koska ei jaksa tällaista elämää enää.
Muita joilla parisuhde ei kestänytkään vaativaa vauvaa? Tai temperamenttista taaperoa? Miten teillä menee eron jälkeen? Vertaistukea kaipailen..
Kommentit (315)
Vierailija kirjoitti:
Mulla oli kaksi rauhallista vauvaa. Mutta tätä en ymmärrä, mikä pakko niitä on heti raahata joka paikkaan? Kahden lapsen kokemuksella arki sujuu parhaiten säännöllisellä rytmillä ja rauhallisella kotona olemisella ulkoiluineen. Ehtii sitä juoksemaan ulkona myöhemminkin. Ja kyllä se nyt vaan on niin, että parisuhde aika vähenee väkisin. Mutta lapset on pieniä vain hetken ja sitten sitä parisuhde aikaa on taas enemmän. Sun miehen pitäisi nyt kasvaa aikuiseksi ja ottaa oma vastuunsa hoitamisesta.
En mä esimerkiksi ole sellainen ihminen että jaksaisin olla joka päivä koko päivän kotona (eikä vaikuta olevan lapsenikaan sellainen). Tämä on ikään kuin kompromissi meidän välillä, voisin toki kököttää täällä koko päivän viihdyttämässä lasta, mutta tulisin itse hulluksi, joten olen parempi äiti kun käymme melkein joka päivä tapaamassa kavereita tai museossa tms. Yritän jonkun järjen toki pitää mukana tässä, katson ettei tule lapselle liian rankaksi ja että rauhallista kotiaikaakin on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tsemppiä ap:lle ikävään tilanteeseen! Tässä muutamia ajatuksia, jotka nyt ensihätään heräsivät:
1. Saamasi ohjeet kuulostavat hiukan ristiriitaisilta: yhtäältä virikkeistä stressaantuvaa lasta ei suositella hoitoon, mutta samalla teitä kehoitetaan käymään viikonloppuisin paikoissa, joissa lapsi voisi tottua virikkeisiin. Eikö tulehtuneessa ja epätoivoisessa tilanteessa olisi nyt ensisijaista löytää keinoja yhdessäoloon perheenä ilman, että kukaan teistä stressaisi? Jos koti ei siihen houkuta, niin olisiko teillä miehesi kanssa omia kiinnostuksen kohteita, kuten retkeily, joka veisi ajatukset muualle ilman, että vauva hermostuisi? Varmasti tulee aika, kun vauvankin tulee oppia sietämään erilaisia ympäristöjä, mutta tässä tilanteessa saattaisi olla myös järkevää priorisoida teidän jaksaminen kaiken muun edelle.
2. Oletteko harkinneet pari/perheterapiaa? Joku ulkopuolinen kuuntelija voisi pystyä keksimään teille keinoja löytää yhteinen vanhemmuus ja sitä kautta toivottavasti myös parisuhde uudelleen. Nyt kuulostaa siltä, että olet yksi pääasiallisesti vastuussa vanhemmuudesta, mikä voi olla osasyynä teidän parisuhdeongelmiinkin, mutta terapian avulla saattaisi ylipäänsä tilanne alkaa ratketa, oli taustalla mitä tahansa. Väsyneenä ja päivästä toiseen tarpoessa ei itse yleensä näe, miten pienilläkin muutoksilla voi toisinaan helpottaa arkea.
Kaikkea hyvää, ja toivottavasti löydätte keinot tilanteen muuttamiseksi parempaan suuntaan :)
On paljon helpompaa, kun mieslapsi häipyy tuosta kuviosta. Kokemusta on. Ap, sinä selviät tästä! Tulee vielä sekin päivä, kun arki alkaa helpottaa.
Kaverilla kävi vastaava tilanne vauvan ollessa saman ikäinen. Mies luovutti ja latoi tiskiin puheita jolla suhde kariutui lopullisesti kuten se että tajusi ykskaks vuosikymmenen suhteen jälkeen ettei koskaan ole rakastanut lapsensa äitiä ja haluaa eron. Puoli vuotta eron jälkeen vanha suola janotti ja mies ehdotti takaisin paluuta mutta luottamus mennyt ja perheen hylättyä paluuta ei saanut toivoessaan
Vaikea ymmärtää tuota miehen logiikkaa. Haluaa eron koska ei kestä arkea. Teillä molemmilla on vaikeaa. Miten se olisi vähemmän vaikeaa kun molemmat olisivat yksin? Ei se lapsi siitä kuitenkaan mihinkään katoa vaikka eron ottaisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä on vaativa tapaus: temperamenttinen kaikin puolin (eroahdistusta, tarkka, neuvottelee itselleen hyödyn, osaa manipuloida, joustamaton, saa kunnon raivareita) toisaalta sisukas. Meillä ei ollut turvaverkkoja voi sanoa että ollenkaan. Siispä jouduttiin laittamaan 1-vuotiaana hoitoon. Hyvin meni. Siitä tuli meidän suurin piirtein ainut turvaverkko. Ja me itse voidaan paremmin ja perhe kuormittuu vähemmän. Että en sanoisi, että vielä 2+v joutuisit sietämään kotonaoloa, en mä ois ainakaan pystynyt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tätä ja muita vastaavia aloituksia lukiessa alkaa kyllä kyseenalaistaa omat lisääntymishalut. Ehkä elämä on sittenkin antoisampaa lapsettomana? t. orastavaa vauvakuumetta poteva 30-vuotias nainen
Lapsista on paljon iloa ja merkitystä elämään! Mutta tämän ketjun kuvaukset isistä kyllä hämmentävät. En itse isänä osaisi kuvitellakaan tilannetta, jossa alkaisin urputtaa siitä, kun "vauva häiritsee" enkä pääse nukkumaan. Mistä tällaisia mieslapsia oikein löytääkään?
Koettakaa hyvät naiset nyt pariutua sellaisten miesten kanssa, jotka osaavat olla isänäkin. En tiedä, miten se testataan, mutta ehkä voisi edes mielikuvaharjoittelua tehdä.
Mun mies puhui pitkään ja hartaasti miten ihanaa on pestä ja vaihtaa vaippaa että toisella on hyvä olla, käydä kävelyllä jne. unohti mainita että toki näitä tekee jos sattuu olemaan kotona eli 1-2h illassa mikä meni syömiseen ja kitinään. miehen, ei vauvan. hänellä vieläpä teini-ikäinen lapsi ennestään joten kuvittelin ymmärtävän realiteetit että 2kk vanhalla ei ole rytmiä. mutta ei. oli älyttömän stressaavaa kun mies valitti että hänen päästävä nukkumaan ja vauva valvoi. kaipa kun on riittävän itsekäs niin tuollainenkin valitus onnistuu. ja moni muu asia. perheneuvolan mukaan minä olin se hankala kun isä yritti osallistua, ei morjens!
Mun
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuli mieleen tästä keskustelusta, että ilmeisesti olisi ihan kätevää, jos vauvaperheessä olisi aikuisten nukkumissoppi. Sellainen, johon ei äänet kuulu. Pystyisi lyhyitäkin nokkaunia ottamaan silloin kun puoliso/sukulainen yms. huolehtii vauvasta.
Pientä apua voisitte saada MLL:n perhekummista. Perhekummi tapaa lapsiperhettä säännöllisesti noin vuoden ajan. Etukäteen sovitaan missä asioissa hän auttaa (esim. lapsen hoidossa/ kotiaskareissa/ mahdollistaa vanhemmalle omaa aikaa) MLL kouluttaa ja toimii välikätenä ja yhteystahona. Ilmainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos ap ei koe itseään liian loukatuksi ja haaveilee vielä paremmista ajoista miehensä kanssa - niin hänenä pitäisin vauvan hoitoon (vaikka osapäiväisesti alkuun) ja hankkisin niitä voimavaroja. Ehkä jaksaisin sitten panostaa myös parisuhteeseen ja hymyillä miehelle kun mies sitä kaipaa. (Tähän varmaan tulee ennustus, että lapsesta tulee entistä vaativaampi arki-iltaisin, mutta siitä huolimatta työ kodin ulkopuolella voi olla se mitä kaipaat. Ja vaikka erityisherkkä lapsi viihtyisikin kotona niin voi olla, että viihtyy paremmin kotona jossa ilmapiiri ei ole tämä nykyinen)
Jos ap kokee, että mies on osoittautunut typerykseksi, joka ei osaa asettua hänen asemaansa (väsymykselläkään ei oikein selity kun omaa aikaa miehellä on ruhtinaallisesti ollakseen vauvan isä) ja mies onkin se vaativa - niin tee kuten lapsen kannalta parhaaksi näät, mutta eroa jos haluat parempaa etkä arvosta miestäsi (tai hän sinua).
Eli nyt vain pähkäilet onko miehen kriiseily kohtuullista ja anteeksi annettavaa - vai onko luottamus ja kunnioitus väliltänne peruuttamattomasti kadonnut.
Aivan ensiksi kokeilisin edes vähän pidempää parisuhdevapaata (kun teillä kuitenkin on mummot ja papat siellä!) ja testaisin millaisen päivän kykenisitte järjestämään aivan kaksin. Tuleeko mies loppuillasta järkiinsä, kohtaatteko ollenkaan. Lapsi ei mene rikki yhdestä päivästä mummin sylissä vaikka olisi eroahdistusta.
> Sitten pohtimaan onko miehesi oikeasti muuttunut urpoksi ja itsekkääksi vai ymmärrätkö hänen kriisiään. Vähän pohdintaa paperille.
Mikä vain onkin sitten se lopullinen ratkaisu niin selviät tuosta. Miljoonat suomalaiset ovat selvinneet. Erot ovat aina ikäviä, mutta kunhan lapsi on etusijalla niin asiat ovat melko hyvin. Eroa en tietenkään teille toivo, mutta siitäkin selviät. Monenlaista voi vielä yrittää tai lyödä hanskat tiskiin, omat arvonne, oma valintanne, teidän ja lapsenne elämä.
Vierailija kirjoitti:
Tuli mieleen tästä keskustelusta, että ilmeisesti olisi ihan kätevää, jos vauvaperheessä olisi aikuisten nukkumissoppi. Sellainen, johon ei äänet kuulu. Pystyisi lyhyitäkin nokkaunia ottamaan silloin kun puoliso/sukulainen yms. huolehtii vauvasta.
mä oon miettinyt tätä ihan samaa! tai nukkumaan jonkun yön keskeytyksettä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miehen kasvaa aikuiseksi?
En ikinä päästäisi andropaussissaan oireilevaa miestä lähellekään pikkulasta.
Mun mies sai pitkän tuomion potkittuaan vanhaa koiraa ja mua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämmöisiä aloituksia näkee aika usein täällä. Pelottaa, vauva syntyy parin kuukauden päästä:D
Minulla on jo yksi isompi lapsi, jonka kasvatin yksin. Muistan että se kitisi ja vinkui vauvana. Mutta yksin ollessa sitä vain suoritti asiat ja teki omalla tavalla. Nyt alkaa kyllä pelottaa miten selviydyn parisuhteesta ja vauvanhoidosta. Muutenkin tuntuu että vauvaelämä on täysin muuttunut, stressi alkaa jo vaunujen kilpavarustelusta. Miten ihmiset ennen selvisivät isojen perheiden kanssa? Nykyään jo yksi vauva pyörittää koko perheen uupumuksen rajoille.
Oletteko muuten tehneet unikoulun vauvalle ? Sitä ainakin suosittelen, tassu -unikoulua voi kokeilla puolivuotiaasta alkaen.
Miehenä ja neljän lapsen isänä komppaan ajatusmallia, että pikkulasten vanhemmilta pitäisi kieltää eroaminen. Okei, huumoria toki puoliksi, jollain voi olla oikeitakin ongelmia, jonka takia on syytäkin erota.
Vanhempana ja varsinkin miehenä olisi hyvä omaksua jo edeltä ajatus, että vanhemmuus muuttaa kaiken - ja jos jokin ei muutu, se on sitten iloinen yllätys. Mutta keskimäärin on hyvä suhtautua, että kaikki muuttuu, ainakin aluksi. Parisuhde, arki, seksi... Kaikki muuttuu. Kuukausien ja vuosien myötä tilanne tasaantuu, ja vanhempien parisuhteellekin jää taas enemmän aikaa.
Vuosi on vielä todella lyhyt aika sopeutua uuteen elämäntilanteeseen. Ap, miehesi pitäisi nyt pystyä näkemään metsä puilta ja nähdä, että tämä on vain vaihe, kyllä elämä ja parisuhde tulevat tästä palautumaan uuteen normaaliin, mihin mahtuu koko ajan enemmän taas vanhempienkin parisuhdetta.
Onko seksin vähyys se virtahepo olohuoneessa? Sitten vaan miehelle ohjelmaan tiivistä r*nkkaamista. Lapsen imetyksen loputtua ja vaimon unensaannin parannuttua ne vaimonkin halut tulevat varmasti palautumaan.
Ap, lähtisikö miehesi parisuhdeterapiaan? Saisitte yhdessä apua tilanteeseen ja mies saisi suhteellisuudentajua. Toivottavasti hän pystyy kasvamaan ihmisenä ja miehenä ja tajuamaan, ettei parisuhteessa ja vanhemmuudessa kannata heittää hanskoja tiskiin yrittämättä ensin.
En jaksanut lukea koko ketjua, mutta minusta vaikuttaa siltä, että te molemmat tarvitsette lepoa ja unta eikä mitään treffi-illallisia. Kun oma lapseni oli vauva ja heräili paljon öisin eikä päivisinkään viihtynyt itsekseen, pyysimme silloin tällöin isovanhempia ottamaan vauvan yöksi tai kahdeksi yökylään. Ja mitä miehen kanssa tehtiin? Nukuttiin!!!! Kun lapsi oli saatu mummolaan, käytiin saunassa, syötiin iltapala ja mentiin yhdessä nukkumaan. Aamulla makoiltiin sängyssä lusikassa, napsautettiin vain telkkari päälle ja torkuttiin yhdessä vielä jonkin aikaa ennenkuin noustiin ylös keittämään kahvia. Yleensä vuorotellen toinen laittoi aamiaisen ja kantoi sen toisellekin sänkyyn. Oltiin vaan ja nautittiin hiljaisuudesta ja tekemättömyydestä.
Kun joku ihmettelee miehen logiikkaa, niin se on tietysti se, että lasta ei erotessa tarvitse hoitaa kuin joka toinen vkloppu.
Meillä oli samaa, ihan ilman vaativaa luonnettakin. Yhdessä oli oltu 8 v ennen vauvaa.
Juttu vaan oli niin, että kahden aikuisen ongelmia ratkaistaessa mulla oli kuitenkin aika paljon voimavaroja, ja pystyin tukemaan miestä, olemaan joustava, ottamaan häntä aika paljon huomioon, ja antamaan hänelle aika paljon tilaa.
Lapsen kanssa mun voimat meni lapsen huomiointiin, ja mies koki jäävänsä sivulliseksi, eli käytännössä oli mustasukkainen lapselle.
Sen lisäksi hänen olisi pitänyt tehdä kompromisseja ja vähentää omia miekenkiinnon kohteita ja vapaahetkiä pariksi vuodeksi, eikä hän tykännyt siitä. Niin minun täytyi venyä hänenkin edessään, ja olin aika loppu, kireä, enkä jaksanut kiinnostua seksistä, enkä jaksanut lapsen nukahdettua kuin alkaa itse nukkua. Miehen mieliala tästä kiristyi, ja oli kai kierre valmis.
Vaikka selvisin siitä hengissä, en kyllä ikinä antanut miehelle anteeksi, miten yksin ja pulaan hän minut jätti.
Tosiaankin parisuhde on voinut toimia ihan siedettävästi, ja vauvan tulo romauttaa korttitalon. Siinä tarvitaan niin paljon voimavaroja ja epäitsekkyyttä, ja jos jompi kumpi ei ole valmis uhraamaan omasta puolestaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla oli kaksi rauhallista vauvaa. Mutta tätä en ymmärrä, mikä pakko niitä on heti raahata joka paikkaan? Kahden lapsen kokemuksella arki sujuu parhaiten säännöllisellä rytmillä ja rauhallisella kotona olemisella ulkoiluineen. Ehtii sitä juoksemaan ulkona myöhemminkin. Ja kyllä se nyt vaan on niin, että parisuhde aika vähenee väkisin. Mutta lapset on pieniä vain hetken ja sitten sitä parisuhde aikaa on taas enemmän. Sun miehen pitäisi nyt kasvaa aikuiseksi ja ottaa oma vastuunsa hoitamisesta.
En mä esimerkiksi ole sellainen ihminen että jaksaisin olla joka päivä koko päivän kotona (eikä vaikuta olevan lapsenikaan sellainen). Tämä on ikään kuin kompromissi meidän välillä, voisin toki kököttää täällä koko päivän viihdyttämässä lasta, mutta tulisin itse hulluksi, joten olen parempi äiti kun käymme melkein joka päivä tapaamassa kavereita tai museossa tms. Yritän jonkun järjen toki pitää mukana tässä, katson ettei tule lapselle liian rankaksi ja että rauhallista kotiaikaakin on.
Ja oliko sullakin vauva? Kyllä 1v tarvitsee aktiviteettia ja ulkoilua joka päivä, mutta vielä 8kk iässäkin mun lapsi pärjäsi joinakin päivinä hyvin sisällä, syötiin, syliteltiin, vaihdettiin vaippoja ja vaatteita. Tuleehan ihan käytännön asioiden hoitamisestakin menoja useampi kerta viikossa.
Alue: Aihe vapaa
Vaikean lapsen kanssa yksin on vielä raskaampaa.